keskiviikko 30. kesäkuuta 2021

Pride 2021: Elokuvia ja Väsymystä

 Hei, viime kerrasta onkin kulunut aikaa. 




Kirjoittaminen on ahdistavaa, toisinaan. Viimeisen vuoden aikana on kirjoitustahtini tällä alustalla (ja muissa blogeissani) hidastunut huomattavasti, ja huomaan kertovani joka toinen kuukausi jotain selityksiä tahdin hidastumisen syyksi. Koronapandemia on luonnollisesti vaikuttanut hiljaisuuteen, koska uusia elokuvia ei olla julkaistu. Tuo on tietysti valetta, sillä uusia elokuvia tulee Netflixiin, Disneyplussaan ja muihin suoratoistopalveluihin yhtenään. Miksi en ole arvioinut Soulia tai Mulania tai Army of the Deadia? Jokaisen näkisin helposti kotisohvaltani käsin, mutta en ole katsonut noista vielä yhtäkään, vaikka varsinkin kahdesta viimeisestä minulle olisi varmasti jotain sanottavaa. Onko elokuvateatterin kokemus sellainen, joka stimuloi minua enemmän kirjoittamaan, oikeuttaen samalla alati kasvavan leffalipun hinnan minulle jollain tasolla? Tämä on sinänsä huvittavaa koska en minä tänne kirjoittamisesta mitään rahaa ansaitse. Aion mennä katsomaan sekä Kong vs Godzillan että Black Widow'n teatteriin pikimiten, ja luultavasti myös kirjoitan niistä jotakin. 

 Olen myös ollut kiireinen. Kirjoitin huhtikuussa graduni valmiiksi ja sain sen palautettua, mutta sen jälkeen en ole tehnyt juuri mitään yhtä tärkeää. Olen maalannut miniatyyrejä, pelannut Necromunda: Hired Gunia ja katsonut Brooklyn 99:ia uudestaan. Toki olen kirjoittanut satunnaisia tekstejä muihin medioihin, mutta kun mietin aiempaa kirjoittamistahtiani, niin en voi pitää tuotakaan syynä tahtini hidastumiselle. Olen hakannut kuusi-viisi tekstiä kuussa ulos silloin kun olin vielä aktiivisesti yliopistoluennoilla. Stressi vaikuttaa paljon luovuuteen. Maalamisen etuna on se, että näet valmiin tuloksen paljon helpommin. Maalaaminen ei vaadi taustatyötä ja voit samalla tehdä jotain muuta, kuten bingettää lempitubettajiesi videoita kymmenen kerran. Kirjoittaminen vaatii paljon enemmän miettimistä ja lukemista ja uusien kulmien keksimistä. Ja kun arki luisuu rutiineihin joissa et tee mitään uutta, et lue mitään uutta tai katso edes mitään uutta, ei kirjoittaminenkaan lähde mihinkään. Sanoin alussa että kirjoittaminen on ahdistavaa, mutta myös kirjoittamatta oleminen on ahdistavaa. 

Olen koittanut vuoden aikana kirjoittaa joka kuussa aina yhden ei-arviotekstin. Tänä aikana kun elokuvien ensi-illat ovat olleet kiven alla, ajattelin että voisin tehdä enemmänkin tällaisia tekstejä. Toisin kävi, ja esimerkiksi viime kuussa en saanut ulos kuin yhden tekstin, joka koostui kahdesta lyhyestä sarjakuva-arviosta. Tällaiset lyhyemmät arviot useammasta teoksesta ovat olleet ihan mukavaa vaihtelua, mutta ne eivät tuota minulle kirjoittajana samanlaista tyydytystä kuin isommat arviot. Ne ovat olleet kuitenkin ratkaisu saada jotain ulos. Mutta nyt kohta kahden kuukauden aikana olen tuskaillut suunnattoman paljon näiden pidempien tekstien kanssa. En saa tehtyä edes yhtä pienempää tekstiä toiselle mediasivulle, koska ei-arviotekstin kirjoittaminen on tuntunut niin stressaavalta ajatukselta. Minulle on jotain ideoita, joista yksi olisi alunperin pitänyt olla tämänpäiväinen teksti mutta kun ei niin ei, ja osa niistä on sellaisia joita kohtaan minulla on aitoa ja syvää mielenkiintoa. Valitettavasti tällä hetkellä aivoni eri puoliskot käyvät kuitenkin sotaa. Toinen puoli haluaa analysoida, haluaa ajatella syvemmin ja haluaa muuttaa nämä ajatukset sisällöksi jonka jakaa muille. Mutta toinen puoli sanoo ei. Toinen puoli minussa on alkanut inhota sitä, miten muutan välittömästi asiat joista pidän sisällöksi. Tämä on konflikti on ollut käynnissä jo hetken aikaa, mutta keväällä se on päässyt uusiin mittoihin. Ehkä siksi Army of the Dead, zombie -elokuva ohjaajalta jolle omistin 500. blogitekstin "kunniapaikan", on jäänyt minulta katsomatta. Koska tiedän että haluan katsoa sen siksi, että voin kirjoittaa siitä, en siksi että välttämättä haluaisin nähdä sitä sen omien meriittien takia. Haluan katsoa taidetta kriittisen linssin lävitse, katson alati taide- ja popkulttuurikritiikkiä verkossa ja akataaminen, analyyttinen mediatutkimus on jotain jota haluan tehdä työkseni, mutta juuri nyt se tuntuu vain niin väsyttävältä. 


Mikä on ratkaisu? Tauko tuntuu luovuttamiselta ja pelottavalta ajatukselta, sillä ensi vuonna on blogin 10. juhlavuosi, ja en todellakaan halua siirtyä unholaan ennen sitä. Heinäkuussa on myös tulossa elokuvia joita haluan arvioida ja haluan saada ne ajoissa myös ulos. Tekstiä ei voi myöskään pakottaa ulos, se tulee kun on tullakseen, mutta toivon että tämä avautuminen voisi jotenkin auttaa kirjoittajanblokkiin ja palauttaa sitä intohimoa kirjoittamista kohtaan jota olen aiemmin tuntenut. Ehkä gradu imi minusta voimia, ehkä aika jota elämme on aiheuttanut liikaa stressiä ja ehkä juuri tällä hetkellä kirjoittaminen jostain supersankarista tai obskuurista elokuvasta tai muusta hyperfiksaationi kohteesta tuntuu jotenkin mitättömältä kaikkeen muuhun verrattuna. Mutta nyt on kuitenkin Pride -kuukauden viimeinen päivä, ja aakkosmafia vie homopassini pois jos en kirjoita jotain kuukauden teemaan kuuluvaa. Kuten aiemmin sanoin, minulla oli isompi idea tätä tekstiä varten ja saatan sen jossain vaiheessa vielä tehdä valmiiksi. Nyt saatte tyytyä pienempään tekstiin, joka sekin varmaan ansaitsisi isomman analyysin mutta saatte sen nyt osana tätä itsesäälissä rypevää avautumista. Tässä muutama aliarvostettu ja vähemmän puhuttu lgbtq -leffa sekä yksi elokuva joka ei teknisesti mene tähän kategoriaan mutta minulla on teoria ja haluan sanoa sen ääneen. Okei? Okei.


Pride (2014)




Matthew Warchusin ohjaama draamakomedia Pride perustuu tositapahtumiin. Vuonna 1984, Iso-Britannian kaivostyöläiset lakkoilivat vastustaen Thatcherin hallinnon anti-ay politiikkaa ja kaivossulkuja. Yksi tehokkaimmista tukijärjestöistä tälle lakolle oli LGSM (Lesbians and Gays Support the Miners), lontoolaisten homoaktivistien liike. Pride kertoo heidän tarinansa, antaen kasvot monille tähän liikkeeseen kuuluville ihmisille kuten järjestön perustajalle Mark Ashtonille (Ben Schnetzer) ja Gethin Robertsille (Andrew Scott). Tarinan keskiössä on katsojan pov -hahmo Bromley (George McKay), vielä kaapissa oleva homomies joka liittyy LGSM:än toimintaan salaa vanhemmiltaan. Pride on ilahduttava elokuva. Siinä on paljon mistä pitää ja sydäntä enemmän kuin laki sallii. Näyttelijät ovat kautta linjan loistavia, ja aiemmin mainittujen lisäksi leffassa loistavat Joseph Gilgun, Faye Marsay, Dominic West, Paddy Considine, Imelda Staunton ja Bill Nighy, ja moni muu. Kaikki hahmot jäävät mieleen omalla tavallaan; Mark Ashtonin räväkkyys ja piinkova usko työväenliikkeen toimintaan, Gethinin pragmaattisuus ja trauman aiheuttama säyseys sekä Bromleyn kirkasotsainen viattomuus sekä jännitys. Bill Nighy on yksi lempinäyttelijöistäni ja hänen roolinsa runoja rakastavana liittopomo Cliff Barryna on yksi elokuvan moniulotteisimpia suorituksia. Pride on myös surullinen elokuva pelosta, vihasta ja perheen menetyksestä joita yksi sun toinen hahmo kokee tai on kokenut elokuvan aikana; Cliff Barry menetti veljensä kaivokselle ja kälynsä tämän sokealle homofobialle, ja Gethin karkasi kotoaan jo nuorena. Homohahmot tuppaavat usein draamakomedioissa olemaan enemmän koomisia, ja vaikka Pride onkin hauska elokuva, ei kukaan hahmoista ole vain "hauska homo". Jokainen saa olla omalla tavallaan monimuotoinen tai yksinkertainen. Suurin kantava teema Pridessa on kuitenkin solidaarisuus. Ashton aloitti LGSM:än solidaarisuuden pohjalta; poliisit jotka normaalisti häiriköivät Pride -kulkuetta ovat nyt häiriköimässä lakkoilevia duunareita. Ashtonin mukaan niin kauan kuin joku meistä ei ole vapaa, kukaan meistä ei ole vapaa. LGSM:n toiminta kaivosliiton puolesta oli aikoinaan sysäys, mikä sai Iso-Britannian työväenpuolueen lisäämään homojen oikeudet puolueen ohjelmaan. Solidaarisuus ja intersektionaalisuus on Priden sydämessä, ja se jopa ottaa nopeasti kantaa tiettyjen tahojen haluun tehdä Pridesta apoliittinen karnevaali. Jos et ole vielä nähnyt Pridea, nyt jos koskaan on oikea aika katsoa se. 




Hearts Beat Loud (2018)




Hearts Beat Loud on ohjaaja Brett Haleyn draamakomedia-musikaali (miksi niin monet lgbtq -leffat ovat draamakomedioita?), joka kertoo ex-muusikko Frank Fisheristä (Nick Offerman) ja tämän tyttärestä Samista (Kiersey Clemmons). Frank pyörittää konkurssin partaalla olevaa levykauppaa Brooklynissa, ja Sam valmistautuu muuttamaan yliopistoon länsirannikolle. Frank ja Sam jammailevat usein yhdessä, ja yhden jammailu-iltaman päätteksi he sattuvat tekemään biisin, hearts beat loud joka syntyi osittain Samin tavattua Rosen (Sasha Lane), johon hän ihastui välittömästi. Tästä alkaa elokuvan konflikti; Frank innostuu kappaleesta ja sen suosiosta ja haluaa että Sam ja hän ja heidän bändinsä (We're not a Band) tavoittelisivat mainetta ja kunniaa, kun taas Sam haluaa yhä mennä yliopistoon ja opiskella lääkäriksi, mutta toisaalta myös jäädä Rosen luokse Brooklyniin. Hearts Beat Loud on kodikas elokuva. Nick Offermanin Frank on mukavan erilainen tohelo taivaanrannan maalari, joka kasvaa elokuvan aikana näkemään asiat Samin näkökulmasta oman unelmansa sijaan. Kiersey Clemmons tuo hienoa syvyyttä Samin konfliktiin oman unelmansa ja Rosen väliltä valitsemiseen. Sekä Frankia että Samia varjostaa perheen äidin traaginen kuolema, jonka jäljiltä pari on kaksistaan maailmassa, ja ajatus erosta ja ristiriitaisista unelmista on molemmille vaikea. Samin ja Rosen romanssi tuntuu autenttiselta ja katsojana sitä toivoisi niin kovasti että tämä pari saisi pysyä yhdessä, mutta jotkut unelmat eivät voi toteutua. We're not a Band ei ole oikea bändi, ja Samin ja Rosen tulevaisuus ei ole yhdessä. Tämä ei ole minusta laskettavissa homotragediaksi tai "bury your gays" -hetkeksi, sillä se tuntuu niin aidolta ja oikealta että se sattuu. Jotkut ihmiset eivät vain voi olla yhdessä kohtalon takia, ja se on rankkaa, mutta se on myös osa elämää. Hearts Beat Loud on taidolla tehty, ajoittain hauska ja ajoittain todella surullinen elokuva jossa on erinomaiset musiikit ja aito, käsinkosketeltava fiilis. 

Now our hearts beat loud
I wish I had said what I meant way back when




Whip It (2009)




Tunnettu myös nimellä Roller Girl, Whip It on 2009 julkaistu indieleffa jonka on ohjannut Drew Barrymore. Siinä 17 -vuotias Bliss (Elliot Page) elää turhauttavan tylsää ja väritöntä elämää teksasilaisessa pikkukylässä, kunnes hän kuulee Austinissa järjestettävästä Roller Derby -kisasta. Blissin mentya katsomaan näytösottelua, hän hän rakastuu lajiin saman tien, ja alkaa käymään paikallisen liigan luuserijoukkue Hurl Scoutsien harjoituksissa ja liittyy mukaan tiimiin. Tämä on kuitenkin tehtävä salassa, sillä hänen hieman vanhoilliset vanhempansa (erityisesti äiti Brooke (Marcia Gay Harden) ) eivät ikinä sallisi tätä. Lopussa salaisuus paljastuu ja suuri draama on tulilla niin kotona kuin muiden joukkueiden välillä. Whip It on lgbtq -leffa samalla tavalla kuin Fight Club on. Jokainen joka on nähnyt David Fincherin elokuvan tietää miten ilmiselvää elokuvan homoeroottinen alateksti on, vaikkei elokuvassa itsessään ole juuri yhtäkään nimellistä homohahmoa. Whip It on lesbojen Fight Club, jossa narratiivi ja sen teemat liittyvät sataprosenttisesti oman seksuaalisen identiteetin löytämiseen muiden naisten kautta, miten tämä on salattava vanhemmilta jotka eivät ymmärrä (paitsi ehkä isä jolla on miellyttävän "you do you" asenne kasvattamiseen) ja varsinkin se miten Blissin salaisuuden paljastuminen on kehystetty elokuvassa on niin ilmiselvästi juuri kaapista ulos joutumiseen verrattava kokemus. Elokuvan suurin virhe on Blissin ihastuminen tympeään indierokkari Oliveriin (Landon Pigg), ja paremmassa versiossa tästä elokuvasta olisi tämä jätetty pois ja samalla annettu lisää tilaa muille Hurl Scouteille tai ilmiselvä alatekst olisi voitu korostaa esiin antamalla Blissille tyttöystävä. Whip It on elokuva joka tuntuu homommalta kuin se ehkä oikeasti on, mutta ei ole mitään uuttaa että sateenkaarikatsojat ottavat heteroiden tekemiä elokuvia (tosin Barrymore on biseksuaali) ja ottavat ne omakseen alatekstin, roolisuoritusten tai estetiikan kautta. Plus tämä on elokuva jossa on mukana transnäyttelijä joten plussaa myös siitä. 






Mikä onkin oiva aasinsilta loppukanettiini. Kun mietin tätä listaa elokuvista, halusin saada mukaan jonkun lgbtq -elokuvan jossa olisi transsukupuolinen päähenkilö tai edes merkittävä sivuhahmo. Tämä oli huomattavan vaikeaa varsinkin kun asetin itselleni sen kriteerin, että näyttelijän on oltava myös transtaustainen. Tämä tiputti pois ilmiselvät vaihtoehdot Danish Girl ja Dallas Buyers Club, joissa cismiehet näyttelevät transhahmoja, samalla tehden aktiivisesti vahinkoa transnaisten näkyvyydelle ja paikalle maailmassa. Halusin myös hyvin spesifisti löytää juuri elokuvan. TV:ssä transhahmot ovat alkaneet yleistyä, kuten Sense8, Euphoria ja Pose ovat näyttäneet, mutta elokuva jossa transnäyttelijä näyttelee transhahmoa tarinassa joka kertoo hänestä? Se oli paljon vaikeampaa. Tiesin muutamia kuten A Fantastic Woman ja Tangerine mutta niiden näkeminen suoratoistopalveluista Suomessa on haastavampi seikkailu. Transihmiset eivät juuri pääse kertomaan omia tarinoitaan. Haluaisin kovasti nähdä elokuvan jossa muunsukupuolinen näyttelijä pääsee näyttelemään muunsukupuolista hahmoa (joka ei ole John Wick Chapter 3: Parabellum, thank you boo). On hienoa miten paljon sateenkaarileffoja tehdään nykyään, ja miten erilaisia visioita ja tarinoita on syntynyt vuosien varrella, mutta tätä tilaa yhä hallitsee cis-sukupuolisten ihmisten tarinat. Tällä hetkellä paras muunsukupuolisten representaatio on ollut lasten animaatiosarjojen puolella, ja on noloa miten pahasti Hollywood ja muu filmimaailma on jäänyt niiden jälkeen.

Katsokaa nämä elokuvat ja paljon muitakin, mutta vaatikaa myös enemmän viihteeltänne. Nähdään toivon mukaan pian. 

Hyvää Pridea,

Aasa T    
        

 Ja tässä pari lempigifiäni näistä elokuvista: