lauantai 31. elokuuta 2019

Atte Arvostaa: The Dark Crystal: Age of Resistance (kausi 1)

Minä rakastan lähes pyyteettömästi kaikkea mitä nukketaikuri Jim Henson on luonut. Muppetit ja Sesam Street olivat lapsena parasta viihdettä, ja myöhemmällä iällä katsotut Muppet-elokuvat kuten Muppet Christmas Carol ja Muppet Treasure Island ovat huippuleffoja. Myös Hensonin ura Muppetien ulkopuolella on antanut merkittävän panoksen 1980-luvun fantasia-aallolle: Vuoden 1986 Labyrinth tunnetaan laajalti David Bowien osuudesta, mutta tämän varjoon oh hieman jäänyt oma suosikkini Hensonin tuotannossa, vuoden 1982 klassikko The Dark Crystal. Henson loi siihen sekä uskomattoman kavalkaadin toinen toistaan uniikimpia nukkehahmoja että kokonaisen tarinamaailman, jota sitemmin on jatkettu kirjoilla ja sarjakuvilla- sekä nyt herran vuonna 2019, kokonaisella Netflix-sarjalla.


The Dark Crystal: Age of Resistance



Sarja: Mystisessä Thran maassa, gelflingit asuvat klaaneissa ympäri planeettaa, asuttaen sen monimuotoisia kolkkia, eläen yhteydessä sen luonnon kanssa. Heitä hallitsevat Skeksisit, toismaalliset olennot jolle Thran pyhä oraakkeli Aughra (Donna Kimball) antoi tehtäväksi suojella Totuuden Kristallia, joka ylläpitää elämää Thrassa. Mutta Skeksisit eivät suojele kristallia, vaan imevät siitä elämää itselleen- Tumman Kristallin voimat hiipuvat, ja Skeksisit alkavat etsiä uusia tapoja pidentää luonnotonta elämäänsä...



Alkuperäinen pelkoni sarjan suhteen oli täysin kiinnittynyt sarjan showrunneriin ja ohjaajaan Louis Leterrieriin, joka on ehkä paras esimerkki sanaparista "kyvykäs mutta tylsä". Miehen uralla on kokoelma elokuvia jotka eivät kai teknisesti ole huonoja, mutta eivät myöskään herätä juuri mitään tunteita tai sytytä mielikuvitusta. Oli siis suuri onni että jo ensimmäinen jakso sai minut kiemurtelemaan innostuneesti ja lähes aplodeeraamaan sarjan puolesta. The Dark Crystal: Age of Resistance on lähes täydellinen TV- sarja joka puolelta katsoessa; sen hahmot ovat viihdyttäviä ja kiinnostavia, teknologinen toteutus on saumaton, se on täynnä monimutkaisia teemoja ja synkkyyttä jotka eivät kuitenkaan peitä alleen onnellisia hetkiä. Jim Hensonin työ alkuperäisen The Dark Crystalin parissa saa ansaitsemansa jatkon, ja Jim Henson's Creature Shop rakensi 110 nukkea tuomaan Hensonin työn nykyaikaan. Lopputulos on ehdottomasti näkemisen arvoinen.



Tarina rakentuu paljolti kolmen päähahmo-gelflingin varaan, joiden matkaa kohti samaa päämäärää seurataan sarjan aikana. Rian (Taron Egerton), Skeksisien linnassa kasvanut vartija näkee omin silmin Skeksisien julmuuden ja joutuu näiden juonien takia omiensa hylkäämäksi, ja hän kamppailee alati rohkeuden ja selviytymisen kanssa. Vapra- heimon prinsessa Breaa (Anya Taylor-Joy) ohjaa eteenpäin tiedonjano, ja Skeksisien piilottama tieto ja vanhojen traditioiden jähmeys kaihertavat häntä. Oma suosikkini oli lempeä Deet (Nathalie Emmanuel, Game of Thronesin Missandei), Grottanin klaanin eläinhoitaja jonka lempeys ja empatia kaikkia elämänmuotoja kohtaan on hänen suurin vahvuutensa, ja jota Skeksisien korruptio uhkaa eniten. Vaikka usein formaatti "kolme päähenkilö matkustavat kohti samaa päämäärää" voi olla turhauttavaa, niin The Dark Crystal saa sen toimimaan, osittain luomalla heimojen välille vanhaa kaunaa ja ennakkoluuloja, joita Skeksisit käyttävät häikäilemättä hyväkseen. Myös pitää mainita että rakastin Deetin podling- ystävää nimeltä Hup (Victor Yerrid), joka haluaa joku päivä olla suuri paladin- sankari. 



Skeksisit ovat, sanalla sanoen, parasta ikinä. Alkuperäisen elokuvan hrvittävät lintuolennot ovat jääneet vahvasti alitajuntaani, ja pidän yhä alkuperäisiä Skeksisejä parhaimpina elokuvapahiksina ikinä. He ovat julmia, pikkumaisia sadisteja jotka luulevat olevansa jumalia, pukeutuen makaabereihin kaapuihin ja antaen toisilleen titteleitä, mutta he ovat myös säälittäviä, lyllertäviä rotiskoja joiden oletettu kuolemattomuus on häilyväistä. Skeksisien ääninäyttelijät ovat puhdasta kultaa, ja useimmat heistä katoavat täysin rooliin, kuten Simon Pegg Kamariherran niljakkaassa mielistelyssä tai Awkwafina Veronkantajan örinässä. Vahvasti mieleen jäi myös Jason Isaacs Skeksis- keisarina ja Mark Hamill SkekTek-tiedemiehenä, joka tosin kuulosti lähinnä Skeksis-Jokerilta. Skeksisit eivät juuri olleet muuttuneet alkuperäisestä roolistaan, ja pahiksina he ovat viihdyttäviä, uhkaavia ja helposti vihattavia joskin samalla todella säälittäviä. 



Skeksisit myös esittävät sarjan viestin ja temaattisen pohjan jo ensimmäisessä jaksossa. Skeksisit ovat vallanpitäjiä, jotka käyttävät valtaansa väärin. He imevät energiaa maasta vain itselleen, vaatien silti gelflingeiltä kymmenyksiä heidän tuloistaan. Samalla he levittävät pimennystä, korruptiota joka turmelee maan ja tekee siitä hiljalleen elinkelvottoman kaikille Thrassa. Skeksisit käyttävät hyväkseen gelflingien uskoa traditoihin ja rakenteisiin, jolloin Brean sisko Seladon (Gugu Mbatha-Raw) näkee Skeksisien hallinon puutteen maailmanloppuna, tai vähintään totaalisena kaaoksena. Samalla gelfling- heimojen väliset ennakkoluulot estävät heitä näkemästä todellista vihollista, joka hiljaa imee heitä ( joskus kirjaimellisesti) kuiviin. Jim Hensonille oli aikoinaan luonnosuojeluun liittyvät teemat erittäin tärkeitä, ja oli hienoa nähdä Leterrierin jatkavan samalla tiellä, lukien myös alkuperäisen elokuvan rivien välistä sen mitä mieltä Henson oli rikkaista ja mahtavista jotka tätä tuhoa ajavat eteenpäin oman etunsa vuoksi. 



Kuten sarjassa yksi hahmo sanoo: "nukketeatteri on kaikista taiteista juhlallisin ja arvokkain", ja työn jälki on sen mukaista. CGI:n käyttö elokuvissa on rajattu lähinnä nukke-esittäjien poistamiseen lopputuloksesta sekä joihinkin erikoisefekteihin, muuten maailma on luotu täysin Hensonin klassisella nukkemetodilla sekä stop-motion animaatiolla. Jo vuonna 1982 nämä nuket olivat eläviä ja hengittävän oloisia, ja nyt nyky-teknologian avulla tämä aitouden illuusio on vain entistä vahvempi. Miten hämähäkkimäiset arathimit liikkuvat, miten gelfling-naisten siivet liikkuvat, kuinka erilaista kehonkieltä Skeksisit käyttävät ja miltä näyttää Thran maanalaiset eläimet- työn laatu on saumatonta, kaunista ja muistuttaa taas kuinka nukkeanimaatio on hyvä tapa luoda maailma joka tuntuu elävältä ja satumaiselta samaan aikaan. The Dark Crystal: Age of Resistance ei myöskään pelkää mennä synkäksi näiden nukkejen kanssa, ja 1980-luvun fantasian synkkä tunnelma on myös siirtynyt täysin TV-sarjaan. 

Also Erik Wilson is a master with both camera and light.


Jos et ole ikinä kuullutkaan The Dark Crystalista aikaisemmin, niin voisin sanoa että The Dark Crystal: Age of Resistance voisi toimia vielä paremmin. Tämä ei ole mikään nostalgianälässä tehty teos, vaan itsenäinen osa Hensonin luomassa tarinassa, tapahtuen ennen elokuvan tapahtumia. Ne jotka ovat elokuvan nähneet tietävät mitkä hahmoista tulevat selviytymään, mutta se ei varsinaisesti häirinnyt omaa katselukokemustani, koska The Dark Crystal: Age of Resistance on loputon kunniajuoksu, jossa ei juuri ole heikkoja kohtia tai isoja ongelmia. Tämä on fantasiaa sellaisena kuin sen pitääkin olla; satumaisen fantastista, täynnä elämää ja monimuotoisuutta, synkkää ja iloista yhtä aikaa ja täynnä ihmisyyttä ja sydäntä, joka sitoo sen oikeisiin tunteisiin ja teemoihin. The Dark Crystal: Age of Resistance on parasta mitä Netflix on tehnyt ehkä ikinä, taideteos joka voi toimia ponnahduslautana uudistetulle mielenkiinnolla Hensonin työtä kohtaan ja opettaa nuorille katsojille tärkeitä opetuksia yhteisymmärryksestä ja yhteiskunnasta. Uutta fantasia-sarjaa Game of Thronesin jättämään vakuumiin ei tarvinnut odottaa kauaa- The Dark Crystal: Age of Resistance on parasta juuri nyt. Ensimmäinen kausi on nyt Netflixissä. 

Atte T

PS. Edelleen, mistä pirusta ne repi tämän castin? Aikaisemmin mainittujen lisäksi mukana oli Eddie Izzard, Helena Bonham Carter, Toby Jones, Lena Headey, Alicia Vikander, Hannah John-Kamen, Natalie Dormer, Mark Strong, Benedict Wong, Harvey Fierstein, Andy Samberg, Ralph Ineson, Keegan-Michael Key, Bill Hader ja Sigourney Weaver!

  
   

torstai 22. elokuuta 2019

Rinnakkaismateriaalin rikkaus- argumentti fanifiktion puolesta

Tänä vuonna Worldcon 2019- tapahtumassa jaettiin perinteiset Hugo-palkinnot spekulatiivisen fiktion saralta. Spider-Man: Into the Spider-Verse pieksi Infinity Warin, Sorry to Bother You:n ja Black Pantherin ja Marjorie Lieun ja Sana Takedan sarjakuva Monstress voitti palkinnon toistamiseen ja Jeanette Ng piti vuoden parhaan palkintopuheen, muutaman kohokohdan mainitakseni. Yksi merkittävimmistä voitoista oli kategoriassa "related work". Oma ennakkosuosikkini oli Lindsay Elliksen ja Angelma Meehanin The Hobbit Duology- video-esseet, mutta voitto meni lopulta Archive of Our Own- sivustolle, joka on voittoa tavoittelematon yleinen tietokanta fanifiktiolle. 2008 luotu verkkosivu sisältää tällä hetkellä yli 5 miljoonaa fanifiktion muotoa yli 33 000 eri fandomista. Palkintopuheessa kirjailija ja fanfic- kirjoittaja Naomi Novik sanoi seuraavasti:

"All fanwork, from fanfic to vids to fanart to podfic, centers the idea that art happens not in isolation but in community."




Ja tämä voitto sai minut ajattelemaan fanifiktiota ja miten siihen suhtaudutaan.

1. Eskon elämä ja Hämähäkkimies koriskentällä

Fanifiktiota voi lähestyä monesta eri lähtökohdasta, mutta pohjimmiltaan se on spekulatiivista fiktiota puhtaimmillaan; fiktiota, kuten vaikka Harry Potteria tai Marvelin supersankareita, kuvitellaan uudelleen erilaisiin tilanteisiin ja konteksteihin. Harry Potter ja Marvel ovat myös tällä hetkellä Archive of Our Own- sivun suosituimmat fandomit, useassakin eri kategoriassa. Fanifiktio voi täten tarjota jotain näiden fandomien faneille mitä alkuperäistuotteet eivät välttämättä tarjoa- erilaisia ihmissuhteita, inklusiivisuutta ja vaihtoehtoisia tapoja kertoa samat tarinat. Vaikka ymmärrän hyvin Marvelin ja Harry Potterin suosion näillä aloilla, olen itse kiinnostunut niistä fanifiktion muodoista jotka käsittelevät tuotteita, joiden suosio ei ole yhtä suurta tai jotka lähestyvät suosittujakin aiheita enemmän maanläheisestä ja pelkistetystä näkökulmasta.



Tämä on Jon, Gale Galliganin luoma nettisarjakuva joka on Karvinen- fanifiktiota. Jon kertoo Eskon elämästä Karvisen seikkailujen sijaan, keskittyen Eskon tuntemuksiin ja alhaiseen itsetuntoon. Sarjakuvassa hänen suhteensa eläinlääkäri Lissun kanssa on hyvällä mallilla, mutta Esko ei silti pidä omaa sarjakuvapiirtäjän uraansa merkittävänä, reflektoiden Eskon asemaa sivuhenkilönä omassa elämässään (Karvinen- sarjakuvan alkuperäinen nimi piti olla Jon Arbuckle, eli Esko). Sarjakuvat kertovat siitä millaista Eskon elämä Karvisen sekoilujen ulkopuolella olisi, miten hän käy pitämäss sarjistyöpajaa paikallisella koululla tai osallistumassa paikallisen sarjakuvafestivaalin taidekujalla. Galliganin sarjakuva on paras asia mitä Karviselle on tapahtunut vuosikymmeniin. Karvinen on pitkälti junnannut paikoillaan 1990-luvulta lähtien, ja Jim Davisin mielenkiinto on siirtynyt sarjakuvista tuoteperhe-imperiuminsa hallintaan. Jim Davis ei ikinä tekisi mitään näin mielenkiintoista, syvällistä ja introspektiivistä tänä päivänä Karviselle, ja Jon sai minut muistamana kuinka paljon aikoinaan välitin Karvisesta ja Eskosta.



Toinen lähestymistapa on ottaa jotain todella suosittua ja kutistaa sitä kokoon. Marvel on mielenkiintoinen siitä, että sillä on maine maanläheisten ja humaanien tarinoiden kertojana. Tämä ei ole mitenkään valheellinen väite, mutta nykyään sarjakuvia lukiessa, varsinkin Hämähäkkimiehen tapauksessa, tuntuvat Peterin ongelmat niin isoilta ja paisutetuilta että kulmakunnan kivan Hämähäkkimiehen ongelmat ja tunteet eivät ole enään yhtä samaistuttavia. Kiitos siis Hannah Blumreichin Spider-Zinelle siitä, että se tarjoaa sarjismuodossa juuri tätä. Spider-Zine on kokoelma lyhyitä sarjiksia Peter Parkerin elämästä; siitä miten high school on hirveää, mutta välillä voi olla Hämähäkkimies ja silloin elämä rullaa, Peterin tuntemukset Ben-sedän kuoleman jälkeen tai miten Hämähäkkimies voi auttaa toista kulkemaan kotiin turvallisesti iltaisin, vaikka sen hintana olisikin tyhjentävä selitys Cowboy Bepopin juonesta (tulen ikuisesti yhdistämään Hämähäkkimiehen swingailun ympäri kaupunkia Cowboy Bepopin tunnariin). Näissä tarinoissa on ihmisyyttä, jota monista mainstream- supersankaritarinoista tuntuu uupuvan (poikkeuksia on, kuten Squirrel Girl ja Ms. Marvel) ja Blumreichin Hämähäkkimies on yksi suosikkiversioistani tästä hahmosta.




2. Vastauksia puutteeseen

Comics Alliancen haastattelussa Blumreich kommentoi:

"And I think it's people responding to something that, with all fanart, it's a response to what you don't see, but you want. It's addressing a lack of something in the canon material. And it's frustrating when that isn't taken seriously and people just write it off as "Oh, it's just your fanart." And it's like: people really like that stuff. There's a reason people are making it, because it doesn't exist. And if  it did exist, people would buy it."

Tämä hyvin kiteyttää sitä, mikä fanifiktiossa viehättää niin kuluttajia kuin kirjoittajia. Haastattelussa Blumreich puhui spesifisti Stucky (eli Steve Rogers & Bucky Barnes- romanssifiktiosta)- fanifiktiosta, joka on hyvin suosittu Marvel-fanifiktion alakategoria. Fanfiktio joka keskittyy hahmojen väliseen suhteeseen on kiinnostunut näistä hahmoista, ja samalla lisää jotain mitä alkuperäismateriaali ei tarjoa- tässä tapauksessa rakkaussuhteen Steven ja Buckyn välillä. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä sisältävät fanficin muodot ovat erittäin suosittuja, sillä ne ovat vastaus selkeään puutokseen alkuperäismateriaaleissa kuten Marvel Cinematic Universen elokuvissa tai Harry Potterissa. Sama pätee myös Jonin kaltaiseen introspektiivisiin töihin, jotka keskittyvät sivuun jääneiden hahmojen sisäisiin pohdintoihin- kuten Tyson Murphyn Ben, jossa keskitytään Chewbaccan tunteisiin Force Awakensin dramaattisimmalla hetkellä.



Onko fanifiktio nähtävissä osana Roland Barthesin ideaa tekijän kuolemasta (death of the author), jossa tekijä (tarinan luoja) on lakannut olemasta tekstinsä ylin auktoriteetti, ja lukijalla on valta ja vapaus lukea ja tulkita lukemaansa riippumatta tekijästä ja tämän intentioista? Tämä nousi mieleeni katsoessani fanivideo-sarjaa If The Emperor Had A Text-To-Speech Device, joka on humoristinen tarina Warhammer 40 000- pelimaailmasta. ITEHATTSD:in tyyli on läpeensä komedinen, jossa sarjan luoja Alfabusa heittää kevyesti lokaa Games Workshopin tekemien ratkaisujen suuntaan, mutta aidon parodian hengessä myös esittää syitä mikä Warhammer 40 000 on hienoa. Tämä fanituote esittää alkuperäisen tarinan hyvin erilaisessa valossa, päättäen seurata omaa kaanonia tarinamaailmassa. Samanlaisia genrejen ja erilaisten "alternate universe"- mallien kanssa leikkiviä fanifiktioita on paljon- yksi esimerkki lienee E.L. Jamesin Twilight- fanifiktio Master of the Universe, joka kuvitteli Edward Cullenin ja Bella Swanin bisnesjohtajana ja toimittajana. Tämä teos tunnetaan nykyään paremmin nimellä Fifty Shades of Grey. 


If the Emperor Had A Text-To-Speech Device


Mutta nyt kun olemme puhuneet fanifiktiosta joka käsittelee fandomeja joiden suosio ei ole suuri, sekä vaihtoehtomaailmoihin sijoittuvista tarinoista, yksi esimerkki nousee mieleeni josta en tiedä kuinka moni on kuullut, mutta se on esimerkki siitä kuinka todella erikoiset ideat fanitaiteessa ja fanifiktiossa voivat yhdistyä kokonaisuudeksi joka sekä toimii että tuo uutta merkitystä tuotteeseen.

Tämä on BARTKIRA.





Bartkira on juuri sitä miltä se näyttää: Katsuhiro Otomon legendaarinen klassikko-manga Akira uudelleenkerrottuna Matt Groeningin Simpsonit- hahmoilla, Bartin ottaessa Kanedan paikan tarinan sankarina ja tämän traagisen ystävän Tetsuon ollessa Milhouse. Ideana tämä tuntuu järjettömältä, mutta lopputulos on uskomaton. Bartkira on yli 700 taiteilijan yhteistuotos, jossa kuvittaja saattaa vaihtua joka sivulla ja tyylin muutokset ovat joskus todella radikaaleja, vaihtuen Otomon ruutujen 1:1 kääntämisestä todella abstraktiin kuvitukseen.  David Surman Bartkira Vol. 3:en esipuheessa vertaa Akiraa ja Simpsoneita aikalaisiksi, molemmat kuvaten inhoa yhteiskuntaa kohtaan jossa ne syntyivät. Kuten Surman sanoo:

"Strangely, the intensity of Otomo's emotionally wrought world also reciprocally changes our understanding of The Simpsons. New dimensions are revealed to characters we thought we understood completely."

Tämä näkyy varsinkin Bartin, Milhousen ja Skinnerin kohdalla, sekä yksittäisen Simpsonit- hahmot Laura Powersin tapauksessa. Bartin rooli Kanedana on ilmiselvä ja sopiva, molempien ollessa samanlaisia lakia ja järjestystä halveksivia kapinallisia. Skinner puolestaan Kenraali Shikishimana, järjestyksen ja kontrollin edustajana ja Kanedan vastaparina on ilmiselvä, mutta kuten Shikishima Akirassa, nyt Skinner saa osakseen kerroksia jota hänellä ei normaalisti ole. Mutta Milhouse ja Laura ovat ne joissa luovuus näkyy paremmin. Milhousen surkea elämä ja status Simpsoneiden ikuisena nyrkkeilysäkkinä saa Tetsuon raivon ja oman ahdistuksen omasta paikastaan toimimaan aivan uudella tasolla, ja Milhousen osaa molemmissa tarinoissa alkaa säälimään enemmän. Samoin Laura, Bartkiran versio Keistä, jonka voi muistaa hänen yhdestä esiintymisestään sarjassa Bartin ihastuksena, on nyt kohotettu sarjan protagonistiksi Bartin rinnalle, antaen hänelle ennen olematonta agenssia tarinassa. Tämä tekee Simpsoneiden hahmoista mielekkäitä jälleen, ja tarjoaa uudenlaisen tulkinnan Otomon mestariteoksesta. Bartkirassa on myös huomattavaa sen yhteistyön ulottuvuus. Jokaisen taiteilijan oma jälki on selkeä, tehden jokaisesta sivusta omanlaisena taideteoksen. Surmania lainaten:

"I'm reminded that this represents who we [as artists] are today, a messy put productive global network of artists coming from an incredible diversity of backgrounds, with a vast range of experiences to be expressed."





Lopuksi


En ole mikään asiantuntija fanifiktion suhteen. Olen enemmän fanisarjakuvien ja fanivideoiden ystävä kuin kirjoitetun fanifiktion, ja osaisin nimetä varmasti monia lukijoistani jotka voisivat kertoa fanifiktiosta itsessään enemmän kuin minä, Miksi sitten puhun tästä kaikesta niin paljon? Yksi syy on Archive of Our Ownin voiton tarjoama innostus, mutta toinen liittyy siihen miten fanifiktiosta tupataan puhumaan piireissä, jotka eivät fanifiktiota kuluta. "Fanifiktio" on myös pejoratiivinen termi kritiikissä, jolla kuvataan materiaalia joka tuntuu aloittelijan tekemältä tai "ei sopivalta" oletettuun kaanoniin. Samoin fanifiktiota ei pidetä monissakaan piireissä merkittävänä, saatikka edes taiteellisena saavutuksena. Idea fanifiktiosta yksiulotteisena toive-fantasiana josta ideat kuten Mary Sue (eugh) nousevat esiin on yhä ikävästi olemassa. Fanifiktiota ei pidetä oikeana taiteena, eikä fanifiktion luojia taiteilijoina.



Fanifiktio on osittain vastalause monopolien määrittämälle kulttuurille, sille että yksi tai kaksi lähdettä määrittelee sen millaiselta meidän viihteemme ja taiteemme näyttää. Fanifiktio on tapa tehdä taiteesta oman käden kautta itsensä näköistä, sellaista joka puhuttelee laajempia elämänkokemuksia ja näkökulmia. Se tarjoaa erilaisen lähestymistavan tunnettuihin ja tuntemattomiin mediatuotteisiin, jotka voivat rikastuttaa tapaa käsitellä ja lähestyä näitä, kuten Jon tai Bartkira. Idea fanitaiteen monipuolisuudesta nousi mieleeni keskustelussa, jossa Marvelin heikkoudeksi koettiin "tumblr-taitelijoiden ja kirjoittajien palkkaaminen oikeiden tekijöiden sijaan". Kuitenkin, fanifiktion (kuten fanisarjakuvien) luojat ovat päässeet omien taitojensa kautta työskentelemään "ammattitasolle"- Hannah Blumreich pääsi piirtämään ja kirjoittamaan Amazing Spider-Man- lehteen lyhyttarinan, ja Noelle Stevenson, joka tunnettiin alunperin fanitaiteilijana tumblrissa, kehitti Netflixille loistavan She-Ra and the Princesses of Power- sarjan. Fanifiktio on tapa kehittää itseään taiteilijana, oli kyse sitten 10 000-sanaisesta Harry Potter- fanifikistä tai kuuden ruudun Star Wars- fanisarjakuvasta, ja tarjota jotain uutta niille jotka rakastavat näitä sarjoja, mutta eivät näe itseään tai omia kokemuksiaan niissä. Tämä on mitä taiteen kuuluu tehdä; peilata todellisuutta, jokaista sellaista.

Atte T



perjantai 16. elokuuta 2019

Atte Arvostaa: Once Upon A Time in... Hollywood

Minulla on...ristiriitainen suhde ohjaaja Quentin Tarantinon työhön. Päinvastoin kuin lähes kaikki muut filmihullut (Tommi, jos luet tätä, tiedän kyllä), minulle Tarantino ei ole ikinä maistunut ihan niin hyvin. Pidän Inglorious Bastardsista, Jackie Brownista ja Pulp Fictionista, mutta oikeastaan voisin sanoa että kunnioitan Tarantinon työn jälkeä enemmän kuin välttämättä pidän siitä. Nyt pääsen vihdoinkin arvostelemaan uunituoretta Tarantinoa, ja kuten aina ennenkin, kyseessä on jokseenkin mielipiteitä jakava teos.

Once Upon A Time In... Hollywood



Elokuva: Western- cowboysarjan päätähti Rick Dalton (Leonardo DiCaprio) on uransa loppusuoralla. Tämän tuki ja turva on stunt-mies Cliff Booth (Brad Pitt), jota Dalton elättää maksamalla tälle kuskina toimimisesta ja stunttihommista. Toisaalla, näyttelijä Sharon Tate (Margot Robbie) nauttii urastaan ja elämästään miehensä Roman Polanskin (Rafal Zawierucha) kanssa- on Hollywoodin kulta-aika, vuosi on 1969.



Once Upont A Time In Hollywood on herättänyt jo paljon keskustelua kahden hyvin tietin kohtauksen ja valinnan vuoksi, ja ei mikään ihme. Aihepiiri, ihmiset joita käsitellään ja niiden reflektio todellisuuteen on jotain minkä kanssa Tarantino on paininut aiemminkin. Once Upon A Time In Hollywood on ehkä empaattisin ja persoonallisin Tarantinon leffoista, joka vaatii katsojaltaan perustitetoja Hollywoodin 1950-60 luvun tähdistä, ilmapiiristä ja "Mansonin perheeseen" liittyvistä tapahtumista. Sen tunnelma rakentuu näiden faktojen päälle, ja vaikka Once Upon A Time In Hollywood onkin Tarantinolaista fantasiaa, pohjautuu se tosiasioihin.



Rick Dalton ja Cliff Booth ovat molemmat uransa loppupuolella olevia veteraaneja. Dalton on vanha tv- cowboy, joka niin monen muun tv-tähden tapaan ei pystynyt tekemään kokonaisvaltaista siirtymistä filmitähdeksi (ainakaan Hollywoodissa) ja on nyt näyttelemässä konnan rooleja Green Hornetin kaltaisissa televisiosarjoissa, kunnes hän haihtuu ikuisuuteen. Booth puolestaan on tehnyt uraansa Daltonin stunttimiehenä, ja samalla päässyt tämän kautta kiinni hieman makeampaan elämään. Huhut (joita elokuva ei vahvista tai kumoa) tämän vaimon kuoleman ympärillä tekevät hänestä kuitenkin osittain hylkiön Hollywoodissa, ja vain kaikki työt mitä hän voi saada tulevat Daltonin kautta. Elokuva tekee kuitenkin selväksi sen, miten kaukana Dalton ja Booth lopulta ovat toisistaan, Daltonin puhuessa siitä kuinka asunnon omistaminen Hollywoodista tekee hänestä osan sitä, Boothin ajaessa asuntovaunulleen drive-in teatterin takapihalla.



Kolmas tähti leffassa on Margot Robbie Sharon Tatena, näyttelijänä joka tunnetaan suurelti vain tämän elämän traagisesta lopusta. Once Upon A Time In Hollywood on kuitenkin kiinnostunut Sharonista enemmän henkilönä kuin tapahtumana, ja Robbie tuo tämän esille upeasti; hänen ilonsa nähdessään nimensä elokuvateatterin parrasvaloissa, Playboy Mansionin allasjuhlissa tai katsoessaan The Wrecking Crew'ta, katsojien nauttiessa hänen roolisuorituksestaan. Once Upon A Time In Hollywood haluaa muistaa Sharon Taten ihmisenä, muistuttaen naisesta joka eli, kuorsasi sängyssä ja rakasti lukemista, kenties tuoden Taten muistoa paremmin esiin nuoremmille sukupolville.



Näiden kolmen varaan rakentuu elokuvan temaattinen selkäranka; Rick Dalton on vanha Hollywood-legenda, joka on muuttumassa merkityksettömäksi nuorempien tähtien ja muuttuvan Hollywoodin käsissä, ja tämän keskustelu nuoren lapsitähti Trudin (Julia Butler) kanssa on kenties leffan tähtihetkiä, jossa Tarantinon persoona näkyy vahvimmiten lävitse. Tarantinon työ ja identiteetti lähes kulminoituu Daltonin itkiessä roskakirjallisuuden äärellä, löytäen siitä samaistuttavia teemoja. Sharon Taten edustama ideaalinen, optimistinen 1960-luvun Hollywood on vielä täydessä höökissä, ja Cliff Boothin kautta mukaan astuu myös Spahnin ranchia asuttavat mysteeriset hipit, jotka mukanaan tuovat lähes aikapommia muistuttavan kuoleman varjon Taten edustaman idealismin ja kirkkauden ylle. Tarantinon Hollywood on iloa ja juhlaa, tai ainakin tämä satuversio siitä on. Tarkoitan sitä että elokuvan nimi on "olipa kerran" Hollywoodissa, vedoten klassiseen satukirjan aloituskaavaan.



Ongelma tämän vision ja idean kanssa on se, että Tarantino vetää oikeita ihmisiä ja oikeita tapahtumia mukaan satuunsa. Eniten puhetta herättänyt kohtaus on lyhyt muistelu siitä, kuinka kerran Cliff Booth ja Green Hornet- sarjan nuori kakkostähti Bruce Lee (Mike Moh) ottivat yhteen, Leen saaden yhden iskun sisään ja Cliffin heittäen Leen autoa päin sen jälkeen. Keskustelu siitä miten Leetä esitetään elokuvassa on herättänyt paljon kritiikkiä, mukaanlukien Leen tytär Shannon Lee on kritisoinut sitä miten Leetä esitetään komedisena uhoajana, ja tätä ei kieltämättä voinut olla ajattelematta salissa jossa ihmiset nauroivat Leen puhetavalle ja tyylille. Tarantino kiillottaa paljon Hollywoodin julkikuvaa ja antaa positiivista imagoa jopa Roman vitun Polanskille, mutta ei voinut tehdä samaa Bruce Leelle- miehelle, joka teki kolminkertaisesti enemmän töitä kuin yksikään elokuvan valkoisista tähdistä päästäkseen samalle tasolle. Once Upon A Time In Hollywoodin Hollywood on ehkä satua ja Cliff Boothin taitojen osoitus välttämätöntä alustusta myöhempää varten, mutta pitikö se tehdä Bruce Leen muiston kustannuksella?

Myös; tämä on todella, todella valkoinen leffa.

Eli mitä Once Upon A Time In Hollywood lopulta on- nostalginen muistelu Hollywoodista juuri ennen sen synkkiä aikoja ja Tarantinon pohdiskelu oman uransa relevanttiudesta muuttuvassa viihdemaailmassa, vai vain valkoisia tähtiä glorisoiva keski-iän kriisi jolla Tarantino voi taputella itseään ja omia suosikkejaan selkään? En tiedä, en todellakaan tiedä. Once Upon A Time In Hollywood on hidas, tunnelmallinen elokuva joka elää hyvin kullatussa Hollywoodissa, jossa Tarantino pitää mestarillisesti tunnelmaaa yllä muistuttaen tasaisin väliajoin Mansonin perheen olemassaolosta. Henkilökohtaisesti, olen nähnyt aivan tarpeeksi Hollywoodia ihannoivia elokuvia että jaksaisin imeytyä Tarantinon kauniiseen satuun täysin mukaan, mutta osalle tämä voi varmasti olla upea kokemus. En täysin jäänyt Once Upon A Time In Hollywoodin lumoihin, mutta taas jälleen jään arvostamaan näyttelijöiden (DiCaprio ja Pitt uransa parhaan matskun ääressä, kuten myös Robbie) työtä ja Tarantinon taitoa jännityksen ja tunnelman luojana.

Atte T

PS. Hipit on perseestä ja Tarantino on samoilla linjoilla, joten siitä plussa.

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Assassination Nation- verkkovihan kauhu

Vuonna 1692 Salemissa, nykyisessä Massachussetsin osavaltiossa, hysteria ja pelko levisi puritaanien parissa, kun pastori Samuel Parrisin lapset saivat kohtauksen, joka todettiin noituuden aiheuttamaksi. 14 naista ja 6 miestä epäiltiin noituuden harjoittamisesta, perusteina ollen joko heidän käytöksensä, epäaktiivinen kirkossa käynti sekä ihon väri. Nyt maailmankuulussa Salemin Noitavainossa 25 ihmistä tapettiin hirttämällä, ja vastaavia noitaoikeudenkäyntejä järjestettiin muualla Yhdysvalloissa, johtaen useiden ihmisen- suurilta osin naisten ja rodullistettujen- kuolemaan.

Ja saatatte nyt miettiä, miksi minä puhun jostain yli neljäsataa vuotta vanhasta asiasta. Palataan siihen kohta. Nyt puhutaan kuitenkin jostain ihan muusta nimittäin....

1. Sam Levinson- kauhua vanhemmille?




Sam Levinson on nimi joka on muutamassa vuodessa noussut esiin kahden pintapuolisesti erilaisen, mutta lopulta hyvin samanlaisen projektin myötä. Aloitetaan siitä josta useampi teistä on kuullut HBO:n mainonnan ja sarjan saaman huomion takia. Euphoria on 2019 ilmestynyt TV- sarja, joka kertoo nuorista high school-oppilaista ja heidän ongelmistaan seksin, väkivallan ja riippuvuuden kanssa. Euphorian päähenkilö on Rue (Zendaya), huumeriippuvaisuudesta kärsivä ja masentunut nuori joka tutustuu uuteen oppilaaseen Julesiin (Hunter Schafer) jonka kanssa hän muodostaan jonkinlaisen aidon ihmissuhteen. Sarjan parhaat osat pyörivät Ruen riippuvuuden ja siitä parantumisen, Julesin ja Ruen ystävyyden kehittymisen ja heidän kasvunsa ympärillä. Heidän ympärillään kaikki kuohuu; väkivaltaisen maskuliinisuuden kiteytymä Nate Jacobs (Jacob Elordi) koittaa alfauros- käytöksellä peitellä omaa seksuaalisuuttaan, tämän myrkyllisen suhteen Maddyyn (Alexa Demie) tuhoten ihmisten elämiä samalla. Euphoria on raskas show katsottavaksi, sillä se ei kaihda pois Ruen riippuvuuden rumemmista puolista, seksistä tai välillä todella, todella karusta väkivallasta. Mutta tällä rankkuudella on kuitenkin pointtinsa.



Euphoria on rajua katsottavaa, mutta tällä rajuudella koitetaan sanoa jotain. Se ei ole moraalipaniikkia vanhemmille, jotka kauhuissaan seuraavat mitä heidän teininsä tekevät juhlissa ja aikuisten silmien alla. Vaikka sosiaalinen media, doxaus ja muut verkon tuomat vaarat ovat esillä, ei some-kritiikki ole sarjan keskeinen aihe. Pohjimmiltaan Euphoria kertoo Ruesta ja Julesista, virheistä joita he tekevät ja niiden kanssa elämisestä. Se kertoo seksuaalisuudesta, ja kuinka tämän perusteella toisia on helppo lokeroida ja tuomita olemaan jotain. Euphoriassa on vähän kaikkea kaikille- some, seksuaalisuus, mielenterveysasiat, toksinen maskuliinisuus, väkivaltaiset parisuhteet sekä sosiologiset tekijät jotka vaikuttavat kasvuun ja kasvuympäristöön. Euphoria on erittäin mainio sarja, mutta tämä kaikki sarjassa tekee siitä hieman täyden ja välillä sekavan seurata- fokus Ruen ja Julesin kasvuun on se mitä toivon 2. kaudelta.



Euphoriaa katsoessa mietin alati, että missä kohtaa tämä uransa alkuvaiheilla oleva ohjaaja on kehittänyt näin vahvan visuaalisen ilmeen ja tyylin? Vastaus löytyi hänen aiemmasta tuotoksestaan, joka tuntuu melkein samaan aikaan harjoittelulta Euphoriaa varten että myös omalla tavallaan eheämmältä ja fokukseltaan tarkemmalta tuotokselta. Tämän päivän varsinainen aiheemme on vuoden 2018 nukutuimpia elokuvia yhdessä Mandyn, Upgraden ja Sorry to Bother You;n kanssa....

2. Assassination Nation- "maze first, ask question later."



Assassination Nation on Levinsonin toinen ohjaus (esikoisohjaus oli Another Happy Day vuodelta 2011) ja kuuluu tiukasti samaan kategoriaan BlacKkKlansmanin kanssa, ollessa erittäin vihainen elokuva. Assassination Nation kertoo Lilysta (Odessa Young), Sarahista (Suki Waterhouse), Bexistä (Hari Nef) ja Emistä (Abra), neljästä teinistä jotka asuvat ja käyvät koulua Salemin kaupungissa. Mysteerinen hakkeri alkaa hiljalleen hyökkämään Salemin asukkaiden kimppuun, paljastaen näiden puhelinten ja tietokoneiden sisällöt jokaista dick pickiä, rietasta viestiä ja salattua asiaa myöten kaikkien nähtäville. Aluksi nelikkoa ei juuri asia kiinnosta- pormestari Bartlettin konservatiivisuus ja anti-LGBTQ- näkemykset eivät takaa Bexiltä sympatioita, vaikka Lilyä tämä trendi alkaa ahdistamaan. Pian nämä hyökkäykset kohdistuvat puoliin Salemin asukkaista, ja yleinen hysteria valtaa kaupungin kaikkien salaisuuksien paljastuessa- mukaanlukien Lilyn flirttailu naapurinsa Nick Mathersin (Joel McHale) kanssa sekä Bexin yhden yön suhde jalkapalloilija Diamondin (Danny Ramirez) kanssa, jota Diamon oli pyytänyt salailemaan Bexin transsukupuolisuuden takia. Salem sekoaa lopullisesti, ja Lily ja muut ovat pian tähtäimessä- kirjaimellisesti.



Kuten Euphoria, Assassination Nation käsittelee myös seksuaalisuutta, internetin vaaroja ja naisten asemaa, mutta se keskittää tämän kaiken yhteen isompaan teemaan; empatian puutteeseen. Tämä empatian puute on se mikä näkyy elokuvassa alusta loppuun asti. Empatian puute antaa hakkerille valtaa auttaa kenenkä tahansa pilaamisessa ja tuhoamisessa. Sam Levinson on sanonut, että Assassination Nationin suuri ja iso paha ei ole internet, vaan empation puute, jota internet vain amplifoi- on helppoa olla tunteeton ruudun takaa, on helppo tuomita ja syyttää ja solvata ruudun takaa. Kun kaikkien salaisuudet paljastetaan, on Salemin ratkaisu verhota itsensä uudestaan, ja etsiä syyllisiä tähän paljastettuun haureuteen ja "moraaliseen rappioon". Syyttävä sormi osoittaa, kuten aina, kohti niitä jotka eivät mahdu yksinkertaisiin sukupuolimalleihin.



Maaliskuussa 2018 kirjailija Laurie Penny kirjoitti: "Internet ei vihaa naisia, ihmiset vihaavat naisia. Internet tekee siitä vain helpompaa." Tämä idea näkyy Assassination Nationissa todella vahvasti. Seksi on valtataistelu ja yksipuolinen saavutus, Lilyn flirttailu ja seksuaalinen rohkeus ajaa hänet lopulta kadulla konservatiivisten vanhempien heittäessä hänet ulos ja Bexin transsukupuolisuus koetaan uhkana homo-ja transfobisten urheilijaääliöiden toimesta. Viha naisia ja poikkeuksellista naiseutta kohtaan myrkyttää koko yhteiskunnan. Yhteiskunnan, joka on koulutettu ajattelemaan paljastavia vaatteita pitäviä naisia "lutkina", joka ajattelee alastomuutta välittömästi seksuaalisena asiana ja jonka mielestä pukeutuminen ja sinut oleminen seksuaalisuutensa kanssa on sama asia kuin valmius seksiin. Kuten Lily sanoo, on Salemissa kolmenlaisia asukkaita. Muutama hyvä mies ja nainen, kourallinen sadistisia hirviöitä ja ihmismassa joka on täysin valmis heilahtamaan jompaan kumpaan suuntaan, kuten vaikkapa ottamaan osaa väkivaltaiseen ihmisjoukkoon.



3. "Be an angel. Be an princess. Be a whore". 



Kuten aiemmin viittasin, Levinsonilla on Euphoriassa ja Assassination Nationissa selkeä tyyli ja estetiikka, joka varsinkin Assassination Nationissa näyttäytyy myös kannanottona. Elokuvan alussa tulee kirjaimellisesti ryöppy sisältövaroituksia; väkivalta, seksi, transfobia, homofobia, miesten herkät egot sekä male gaze, miehinen katse. Male Gaze viittaa feministi-kriitikko Laura Mulveyn lanseeraamaan termiin, jolla tarkoitetaan sitä miten naisia kuvataan visuaalisessa mediassa heteroseksuaalien miesten näkökulmasta seksuaalisina objekteina. Ja aluksi Assassination Nation vaikuttaa oppikirja-tapaukselta, mutta tämän takia Levinson mainosti tätä puolta jo elokuvan alussa. Edellisessä kappaleessa viittasin väärään näkemykseen siitä, että naisten pukeutuminen paljastavasti on olemassa vain miehiä varten. Lily, Bexi, Sarah ja Emi pukeutuvat välillä paljastavasti, mutta Levinsonin kameran kuvatessa heitä kehystys huutaa aina myös "heidän kehonsa, heidän vaattensa, heidän valintansa". Assassination Nation ei tuomitse heitä heidän vaatetuksensa tai kehojensa takia, vaan tukee heidän vapauttaan valita.




Video-esseessä Dear Stephenie Meyer, Lindsay Ellis kommentoi että "meidän kulttuurimme hieman vihaa teinityttöjä; vihaamme heidän pinnallisuuttaan, vihaamme heidän musiikkiaan ja kaikkea muuta mistä he pitävät." Tämän huomaa helposti nykypäivänä verkossa (keskustelu Ed Sheeranin keikan ympärillä twitterissä oli juuri tätä) ja varsinkin keskustelussa mediasta joka kuvaa teinien elämää. Heidän ongelmiaan pidetään turhanpäiväisinä verratuna oikeisiin ongelmiin, varsinkin jos kyse on parisuhteeseen liittyvistä asioista. Mutta kuten Lady Birdissä titulaarinen päähenkilö asian ilmaisee, "Other things can be sad too." Assassination Nation on vajaa kaksituntinen oppitunti empatiassa teinityttöjen moderneja ongelmia kohtaan, ja nostaa esiin miten internet ja välittömän, ikuisen viestinnän aikakautena heidän tekojaan ja valintojaan syynätään entistä tarkemmin. Tämä ei ole mitenkään sulava idea, ja vaikka tätä voisi kutsua alateksuaaliseksi teemaksi, menee Assassination Nation viimeisen puolen tunnin aikana sellaisille urille että alateksti tuntuu liian sulavalta ilmaisulta.



Kun kaaos valtaa Salemin, ja ihmiset käyvät toistensa kurkkuihin kiinni paljastettujen viestien ja salaisuuksien myötä, piiloutuvat kaikki oikeassa elämässä anonymiteetin naamioiden taakse. Naamioiden takaa he hyökkäävät kenenkä tahansa kimppuun, jonka he kokevat rikkovan "Salemin hyvien ihmisten" rauhan ja "saastuttavan" heidän puhtaan elämänsä. Tämä tekopyhyys ja naisvihan yhdistelmä johtaa lopulta väkivaltaan. Jokainen on vihollinen; yli-innokkaat poliisit, naapurin miehet ja limaiset huutelijat, joista jokainen on voi olla tappaja. Assassination Nationin kauhutrilleri-lopetus on karmiva, sillä sen hyökkäysten kohteet ovat käytännössä vielä lapsia- teinejä, joiden pahin synti oli olla oma itsensä. Perättömät syytökset johtavat kuolemaan, ja Lilyllä, Bexillä, Sarahilla ja Emillä on vain yksi vaihtoehto; taistella tai kuolla.



Assassination Nation on elokuva empatian puuttesta, misogyniasta sekä myös loppua kohden symbolinen paraabeli naisiin kohdistuvasta verkkovihasta. Elokuvan erittäin tyylitellyssä lopussa, Lily pitää puheen joka kiteyttää elokuvan kasaan:

"As for being a whore, a homewrecker, immoral? Sure. It doesn't hold a fucking candle to your righteousness. That's the real sickness here, your righteousness and hypocrisy. It's the simple fact that you can't live by the rules you set, yet you still pretend. This is your world. You built this. If it's too strict, tear it the fuck down. But don't look at me. Don't take your hate out on me, I just got here. And I have no clue where to go, because, from the moment I arrived, all I was ever given were orders. "Smile. Open up. Cross your legs. Spread your pussy. Speak softer. Scream louder. Be quiet. Be confident. Be interesting. Don't be so difficult. Be strong. Be an angel. Be a whore. Be a princess. Be anything you want to be. Even the the President of the United States of America. Just kidding." You still want to kill me? Stab me? Rape me? Shoot me? Let's go. Rally your fucking crew. Grab your guns and hide behind your masks. You want to do this in real life now? Give it your best shot. Because you've prepared me my whole life for this. You may kill me, but you can't kill us all."



Levinson siirtää alussa vain verkossa esiintyneen vihapuheen ja solvauksen, sen mille poliisit ja FBI "eivä't voineet tehdä mitään", oikeaan maailmaan, kuten sillä on tapana oikeastikkin käydä. Huutelut muuttuvat uhkauksiksi, uhkaukset murhan yrityksiksi ja lopulta puhtaaksi väkivallaksi. Assassination Nation on  sotahuuto, kutsu barrikadeille verkkovihaa ja kaikkea sitä mistä se ponnistaa vastaan. Assassination Nation näyttää suoraan mistä tämä paha lähtee; naisvihasta, joka pesii verkon kuvalaudoilla, toksisesta maskuliinisuudesta joka saa voimaa patriarkaatista ja myrkyllisestä naisten kehonkuvan markkinoinnista jossa traditionaalinen kauneus on samaan aikaan normi, mutta jotain josta myös rankaistaan. Assassination Nation on kauhuelokuva kaikesta tästä, loputtoman vihainen elokuva joka kuuluu Ingrid Goes Westin ja Searchingin kanssa parhaisiin internetiä ja sosiaalista mediaa kuvaaviin elokuviin. Jopa suuri motivaatio kaiken takaa on kolkon kauhea, joka samalla kuvastaa hyvin todellisuutta, jonka monet ovat kuulleet liiankin monta kertaa.

"For the lulz."

Atte T