keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Atte Arvostaa: Color Out Of Space

Tarinatuokio!

Richard Stanley ohjasi ja käsikirjoitti scifi-kauhu-kulttiklassikon Hardware vuonna 1990, ja seurasi tätä Dust Devil- kauhuleffalla, jonka eteeristä tunnelmaa pidettiin sen suurimpana vahvuutena. Stanley sai näiden jälkeen ison mahdollisuuden: ohjata ja kässäröidä adaptaatio The Island of Doctor Moreau'sta, pääosissa Val Kilmer ja Marlon Brando (kyllä). The Island of Dr. Moreau'sta kertoo kaiken se, että siitä on tehty paljon myöhemmin dokumenttielokuva Lost Soul: The Doomed Journey of Richard Stanley's The Island of Dr. Moreau. Legendaarisen kamalan tuotannon aikana New Line Cinema erotti Stanleyn, ja John Frankenheimer viimeisteli hänen työnsä, lopputuloksen ollessa aikamoinen kalkkuna. Stanleyn ura oli pysähtyä siihen, ja 2000-luvulla hän teki lähinnä dokumentteja ja lyhytfilmejä.

24 vuoden tauon jälkeen, on Stanley tehnyt paluun kokoillan elokuvien pariin, mukanaan Spectrevision, Nicolas Cage ja H.P. Lovecraft.



Color Out Of Space



Tarina: Gardnerien perhe on muuttanut pois kaupungin melskeestä maalle, kauniiseen Arkhamin piirikuntaan. Isä Nathan (Nicolas Cage) kasvattaa alpakoita, äiti Theresa (Joely Richardson) on toipumassa rintasyövästä ja koittaa keskittyä työhönsä ja heidän lapsensa ovat toimettomia. Eräänä yönä meteoriitti syöksyy keskelle heidän pihaansa, huokuen outoa väriä, jollaista ei maan päällä olla ennen nähty....



Kauhukirjailija H.P. Lovecraftin teosten adaptointi elokuviksi on ollut lähinnä kokoelma kohtalaisia epäonnistumisia. Monet ovat inspiroituneet hänen töistään (Stephen King, Ridley Scott, John Carpenter- lista jatkuu) ja ovat tuoneet omien teostensa kautta hänen visioitaan esiin. Lovecraftin tyyli- kosminen kauhu - ei myöskään ole se helpoin kauhun alatyyppi tuoda valkokankaalle kunnolla. Richard Stanley on kuitenkin onnistunut molemmissa; tämä on ehdottomasti paras adaptaatio Lovecraftin kirjoituksista, huokuen alkuperäisen tarinan kosmista hirvittävyyttä ja tuoden kirjailijan painajaismaiset visiot eloon kammottavalla tavalla. Monet Lovecraft- fanit näkevät tämän kehun samalla tavalla kuin videopelifanit, kun joku sanoo "tämän olevan paras tähän mennessä"- ei kovin iso saavutus. Mutta tällä kertaa voin vakuuttaa teille, että puhumme bonafide-vannon kautta kiven ja kannon- loistavasta elokuvasta. Jos Stanley olisi voinut puskea tällaisia elokuvia pihalle 26 vuoden ajan, olemme todellakin menettäneet paljon. 



Nicolas Cage on maailman eniten mielipiteitä jakava näyttelijä, joka samalla on mielestäni myös yhä maailman parhaimpia alallaan. Monet nauravat hänen yliampuvuudelleen, mutta kukaan ei pysty samaan kuin hän. Color Out Of Spacen kautta kävi ilmi, että Cage on täydellinen astia Lovecraftin tyylille. Cagen muutos elokuvan aikana on tehty hienosti, ja Cage myy sen katsojalle täysin. Alussa Nathan Gardner on vain hieman honkkeli perheenisä, täynnä vanhaa kunnon isä-energiaa ja intoa alpakkojen kasvatusta kohtaan. Kosmisen ulkopuolisen entiteetin tuoma muutos kuitenkin vaikuttaa myös Nathaniin, ja tämän muutoksen voi aluksi pistää stressin ja huolen piikkiin, kunnes on jo liian myöhäistä. Ironiset Cage- fanit saavat Full HD Cage-kokemuksensa tämän turhautuessa auton sisällä tai paiskoessa syömäkelvottomia supervihanneksia roskiin kuin koristähti, ja ne jotka oikeasti arvostavat Cagea näyttelijänä voivat ihastella, miten Cage onnistuu hetki hetkeltä muuttamaan Nathan Gardneria katsojan silmissä. Lovecraftin kauhu vaatii näyttelijältä kykyä kuvastaa tunteita asioille, joille ei ole selitystä, ja Cage hoitaa tämän erinomaisesti.



Muut Gardnerit eivät jää myöskään Cagen jalkoihin, ja eritoten Joely Richardson ja Gardnerien vanhinta lasta Laviniaa näyttelevä Madeleine Arthur tuovat hyvin esiin saman kauhun tunteen sen edessä, mitä ei voi ymmärtää. Richardson ja Arthur myöskin tuovat esiin ehkä parhaiten Cagen lisäksi sen, mitä väri avaruudesta heille tekee; se muuttaa heitä, mutta muutos ei ole kehitystä. Alussa Lavinia kokee elämänsä olevan paikallaan- hänelle muutto maalle ei ollut mahdollisuus jatkaa, vaan merkki pysähtymisestä. Sama stagnaatio näkyy myös Theresasta, joka kokee muuttuvansa äidikseen- henkilöksi, joka hän ei halua olla- ja Nathanissa, joka nuorena vannoi ettei ikinä asuisi isänsä talossa. Väri ei niinkään tee heistä erilaisia, kun vain syventää heitä itseensä, imien elämän pois. Theresa keskittyy enemmän työhönsä ja nuorimmaiseen lapseensa Jackiin (Julian Hilliard), Cage alkaa muistuttaa isäänsä ja Lavinian okkultistiset taipumukset muuttuvat kevyestä wiccailusta astetta rajummaksi menoksi. Color Out Of Spacen toinen nimellinen päähenkilö on hydrologi ja maanmittari Ward Phillips (Elliot Knight) (jota voi verrata alkuperäisteoksen Ammi Pierceen), joka koittaa parhaansa mukaan selvittää mitä oikein on tapahtumassa. Hän on alkuperäisen tarinan kertojahahmo, mutta nyt hän on enemmän aktiivinen osa kokonaisuutta, ja tervetullut lisä tarinaan.



Lovecraftin tyylille kirjoittajana oli ominaista asioiden epämääräinen kuvailu. Se tekee samalla hänen kauhustaan tehokasta, mutta osittain hänen proosastaan toistavaa; raja tulee vastaan siinäkin, kuinka monta kertaa "jokin on niin kauheaa ettei sitä voi sanoiksi laittaa". Tämä on ongelma, joka jokaisen Lovecraftia adaptoivan pitää ratkaista. Onnekseni voin sanoa, että Stanley onnistui tässäkin erittäin hyvin. Eritoten hänen ratkaisunsa elokuvan nimessä olevan konseptin suhteen on ovela. Väri Avaruudessa kuvailee värin olevan vain spektrumin ulkopuolella. Saksalainen adaptaatio vuodelta 2010 nimeltään Die Färbe ratkaisi tämän kuvaamalla elokuvan mustavalkoisena, lukuunottamatta tietysti väriä. Stanleyn ratkaisu oli käyttää magentaa; väriä jolla ei ole omaa aaltopituutta. Color Out Spacen värimaailma on magentan sävyinen uni, jossa hiljalleen Gardnerien maatila muuttaa muotoaan. Elokuva tekee tämän sulavasti; taustalla oleva puu onkin muuttunut kohtauksien välissä sinivioletiksi, oudot punaiset kukat ovat levinneet pihalle ja puiden pinta vääristyy. Myöskään kehollista kauhua ei olla unohdettu, ja vähän väliä sain vääntelehtia penkissäni sen edessä, mitä Stanleyn ja Lovecraftin kollektiivisesta alitajunnasta siirtyi valkokankaalle.



Olen oikeasti hieman hämilläni siitä, kuinka hyvä elokuva Color Out Of Space oli. Siinä ei juuri ollut tyhjäkäyntiä tai tylsää hetkeä, Stanley tekee hyvää työtä tehdessään Lovecraftin normaalisti hajuttomista ja mauttomista hahmoista aitoja, ja sitten tekee heille hirvittäviä asioita upeiden erikoisefektien saattelemana. Myös musiikki toimii: Colin Stetsonin soundtrack on todella hyvin sovitettu äänimiksauksen kanssa, viheltävien äänien ollessa osa elokuvaa tai irrallinen siitä, riippuen kohtauksesta. Kosminen kauhu usein kuvastaa jotain hirvittävää totuutta tai psykologista tilaa toismaallisten visioiden kautta (Annihilation lienee paras esimerkki viime vuosilta), ja Color Out Of Space onkin elokuva, jossa värin aiheuttama stagnaatio ei ole vain luonnossa, vaan myös ihmisten kykenemättömyydessä muuttua, vaikka ehkä haluaisivatkin tehdä niin. Color Out Of Space on todiste niin ohjajaa Richard Stanleyn taidosta ja hieno comeback takaisin Hollywoodiin kuin myös siitä, että Lovecraftin tekstin voi siirtää nykyaikaan ja se toimii yhä. Stanley on ilmoittanut työstävänsä käsikirjoistusta Dunwichin hirviö- tarinasta. Jos laatu on tällaista, saamme varmasti nauttia Stanleyn visioista valkokankaalla vielä tulevaisuudessakin.



Atte T  

  
PS. Se, että tarinan sankari on afroamerikkalainen mies saa varmasti superrasisti H.P'n pyörimään haudassaan, ja minä nautin tästä.








  

tiistai 11. helmikuuta 2020

Atte Arvostaa: Parasite

Elikkäs selitys heti alkuun. Tämän arvion piti tulla ulos paljon aikaisemmin, mutta erinnäiset tekijät myöhästyttivät sitä. Ensi-iltaviikonloppuna olin häissä, sitten odotin halpaa päivänäytöstä ja sitten tuli Birds of Prey ja niin pois päin. Sitten kun lopulta näin sen niin mietin että hei, josko vasta Oscarien jälkeen, että nähdään kuinka hyvin se pärjää kultapystien kanssa. Joten tässä sitä nyt ollaan: 4 Oscar-palkinnon, mukaanlukien parhaan elokuvan, ohjaajan, alkuperäisen käsikirjoituksen ja kansainvälisen elokuvan palkintojen voittaja-elokuva Parasite. Millainen se on?


Parasite



Tarina: Korealainen Kimin perhe asuu köyhyydessä, kunnes perheen poika Ki-woo (Choi Woo-shik) saa ystävänsä kautta junailtua tuutorin paikan rikkaaseen Parkin perheeseen. Hiljalleen alkaa Ki-woo muiluttamaan perheenjäseniään taloon töihin; hän suosittelee siskoaan (Park So-dam), tämä suosittelee isäänsä (Song Kang-ho) ja tämä vaimoaan (Jang Hye-jin). Kuinka kauan tämä voi jatkua?



Ohjaaja Bong Joon-ho'ta on aina elokuvissaan kiinnostanut yhteiskuntaluokkien ja kapitalismin teemat, ja usein hänen tarinansa eivät tarjoa lohtua tai yksinkertaisia vastauksia näistä nouseviin ongelmiin. Sama pätee myös Parasiteen, joka perustuu vahvasti Bong Joon-ho'n mukaan Etelä-Korean luokkaongelmiin, mutta samalla resonoi vahvasti globaalina teemana. Parasite on Bong Joon-ho'n paras elokuva, ja on sääli etten voinut nähdä sitä jo viime vuonna festivaaleilla- silloin se olisi ehdottomasti ollut myös vuoden parhaimpien elokuvien joukossa tässä blogissa. Parasiten nyt historiallinen voitto Oscareissa (ensimmäinen vieraskielinen Paras Elokuva-pystin voittaja ja sama määrä Oscareita yhdessä illassa kuin Walt Disneylla aikoinaan!) on kerrankin myös laadun tae, ja toivonkin että yhä useampi teistä menisi tämän voiton siivittäminä katsomaan tämän tragikomedisen trillerin. 



Kaksi perhettä joiden ympärille tämä elokuva muodostuu on luotu hyvin, ja Parasite esittelee varsinkin Kimin perheen hienosti. He ovat ovelia, neuvokkaita ja periksiantamattomia, joita ei sellaiset pikkuasiat kuten hyönteismyrkytys tai katoava wifi paljoa hidasta. Vaikka heillä ei ole paljoa, on Kimit hyvin yhtenäinen ja sointuva perhe. Päinvastainen tilanne on Parkin hienossa perheessä, jota pitää tasapainossa vain kotiapulaisten päivittäinen apu. Dong-ik (Lee Sun-kyun), perheen patriarkka on hyvin tietoinen omasta asemastaan, alati muistuttaen sekä vaimoaan Yeon-gyota (Choi Yeo-jeong) "rajasta" jota ei tule ylittää. Tämä ero näkyy myös siinä miten perheet asuvat ja liikkuvat; Parkin perheen hienoon talooon noustaan ylväästi, kun taas Kimien jäteveden sotkemaan asuntoon melkein ryömitään sisään. Parasiten roolisuoritukset ovat kautta linjan erinomaisia, ja eritoten Bong Joon-ho'n luottonäyttelijä Song Kang-ho'n suoritus oli sellainen, josta olisi pitänyt lohjeta myös parhaan miespääosan ehdokkuus.



Tämä hyvin literaalinen tapa kuvata luokkaeroa on nähty aiemminkin Bong Joon-ho'n elokuvissa. Snowpiercerissa kyse on horisontaalista liikkestä, jossa junan peräosassa asuvat massat koittavat saavuttaa junan kärjen, jossa eliitti viettää aikaansa. Parasitessa tämä liike on vertikaalista, maan alta kohti taivasta. Kimin perhe asuu puolikellari-asunnossa, jotka ovat yleisiä Etelä-Koreassa, joka käytännössä on maan alla, mutta heillä on ikkuna josta he näkevät valon. Parkit asuvat korkealla mäen päällä, ja talo on täynnä portaita joita nousta ylöspäin taloon saapuessa. Tällainen arkkitehtuurin käyttö ei sinänsä ole uutta- kuten Knives Out, se reflektoi klassista englantilaista yläkerta-alakerta kuvastoa jota käytetään luokkaerojen kuvaamiseen visuaalien kautta. Kimin perheen luokkaero Parkin perheeseen on elokuvan sydämessä, mutta teemat kuten luokkatietoisuus- ja tiedostamattomuus sekä solidaarisuuden puute ovat myös esillä, ja juuri ne luovat jännitettä tarinaan. "On helppoa olla kiltti kun on rikas", kommentoi Chung-Sook, Kimin perheen äiti. Ja jos tämän kuvauksen perusteella ajattelette elokuvan tittelin viittaavan Kimin perheeseen, suosittelen tutustumaan marxilaiseen kirjoitukseen ja sen terminologiaan. 

niistä rajoista ja viivoista puheen ollen


Parasitesta minulla olisi paljon sanottavaa, mutta se menisi valitettavasti juonipaljastusten puolelle ja sitä en vielä tee. Kuten Snowpiercerissa ja Okjassa, Bong Joon-ho'n kahdessa edeltävässä elokuvassa, myös Parasitessa on käänteitä ja yllätyksiä, joita en halua keneltäkään pilata. Mitä muuta voisin sanoa? Kuvaaja Hong Kyung-pyo tekee uskomatonta työtä kuvakulmilla, ja Parasiten kuvauskoreografia on täydellistä, editointi on saumattomassa yhteistyössä tämän kanssa ja Jung Jae-ilin soundtrack sopivan piinaava ja melankolinen elokuvan ruoskaniskumaiseen tunnelmaan. Parasite on ehdottomasti kaiken kehun arvoinen elokuva. Siinä on niin Alfred Hitchcockia kuin William Shakespearea, mutta kaikesta näkee myös että tämä on Bong Joon-ho'n elokuva, mestariteos josta tulemme puhumaan vielä pitkään. Toivottavasti Parasiten menestyksen myötä myös Finnkino avaa oviaan entistä enemmän Etelä-Korealaisille elokuville, sekä kaikille elokuville ympäri maailman. Parasite on ehkä syntynyt ohjaajansa omista kokemuksista ja näkemyksistä kotimaansa tilasta, mutta se resonoi aivan yhtä hyvin Yhdysvalloissa kuin täällä Suomessakin. 

Atte T 

   

sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Oscar- Gaala 2020: Veikkauksia ja toiveita

Hei, on taas aika vuodesta kiistellä asioista joilla ei ole katsojille loppujen lopuksi hirveästi merkitystä ja pohtia, mitkä elokuvat ovat "Oscar- aineista" ja mitkä eivät, koska taiteen tarkoitus on loppujen lopuksi saada palkintoja ja mediahuomiota sen sijaan että se saisi meidät ajattelemaan tai näkemään asioita erilaisesta näkökulmasta!

whiii




No, tosiasia on kuitenkin se, että vaikka monille Oscareilla- tai sen suuremmin monilla muillakaan palkinnoilla - ei ole väliä, niin niillä on merkitystä elokuvateollisuuden sisällä. Oscareita nimittäin arvostavat hyvin paljon ihmiset elokuva-alalla, studiojohtajat ja rahamiehet. Suomeksi sanottuna, palkintoja arvostavat kenties eniten ne, jotka päättävät mitä elokuvia tehdään ja mitkä ovat "oscar- kelpoisia" elokuvia. Oscarit ja pelkät ehdokkuudetkin merkitsevät teollisuuden sisällä, jossa ne avaavat ovia ja luovat luottoa jonkinlaisesta laadusta, tai ainakin maineikkuudesta. Ja juuri tämän takia ongelmat kuten #OscarsSoWhite ovat oikeita; kun ehdokkaat ja voittajat ovat vuodesta toiseen suurelta osalta valkoisten miesten hallussa, on tarinat ohjaajilta, näyttelijöiltä ja kirjoittajilta jotka eivät tähän muottiin mahdu heikommilla kantimilla saada jalkaansa oven väliin Hollywoodin maailmassa. Koko Oscar- gaalan historiassa, 93 vuoden aikana, vain viisi naisohjaajaa on saanut ehdokkuuden parhaan ohjaajan palkinnolle, joista vain Kathryn Bigelow on voittanut pystin. Tänä vuonna ei ole yhtäkään naisohjaaja ehdokkaana, vaikka Lulu Wang, Greta Gerwig, Lorene Scafaria ja Olivia Wilde (monien muiden joukossa) ovat ohjanneet menneen vuoden parhaimpiin kuuluvia elokuvia. Viime päivinä olemme myös saaneet lukea Oscar- raadin kommentteja elokuvista; joku ei ole ymmärtänyt Little Womenin hajoitettua rakennetta, ja toisen mielestä Jennifer Lopez ei ole parhaan naisnäyttelijän materiaalia, syystä tai toisesta. Samaan aikaan instituutio on vanhanaikainen ja kasvavissa määrin ongelmallinen, toisaalta sen vaikutusvalta elokuvien tulevaisuuden suhteen yhä voimakas.

Mutta nyt, asiaan. Kuten viime vuonna, käyn läpi joitan ehdokaskategorioita joista minulla on ajatuksia, veikkauksia tai toiveita, ja jaan samalla lyhyet mielipiteeni miksi näin. Jätän tällä kertaa pois "pahimman oikeusmurhan", kahdesta syystä: ensinnäkin se on hieman turhaa negatiivisuutta, ja loppua kohden se olisi vain jatkuvaa Jokerin murjomista jota olen varmaan tehnyt jo ihan tarpeeksi. Ei, sen sijaan otan innoitusta kanssakriitikko Kyle Kizulta ja otan mukaan "Tämä olisi ansainnut tulla ehdokkaaksi/voittajaksi"- sarakkeen, nostaen esiin elokuvia jotka ovat jääneet Oscarien valokeilan ulkopuolelle.

EDIT/// Palkinnot on jaettu, katsotaan miten kävi!

Parhaat erikoistehosteet:


Minun Valintani: Todella vahva kisaporukka, jossa on yksi ilmiselvä ennakkosuosikki The Lion King, joka ei saanut parhaan animaatioelokuvan palkintoa. Toivon voittoa henkilökohtaisesti Avengers: Endgamelle, koska se on tämän hienon elokuvan ainoa ehdokkuus, mikä on sääli. Toivoin Robert Downey Jr:lle parhaan näyttelijän nyökkäystä. 

Kuka Voittaa: The Lion King, joka on Oscareissa mukana voittamassa tämän yhden palkinnon. 

Kuka Olisi Ansainnut Tämän: Ad Astra, joka on häiritsevän poissaoleva koko kisassa.

VOITTAJA: 1917, hieman yllätyksenä, mutta toisaalta 1917:a voitot eilen jäivät käytännössä teknisten palkintojen pariin muutenkin joten en ihmettele.



Paras leikkaus:


Minun Valintani: Viime vuoden debaakkelin jälkeen on kiva katsoa kategoriaa, jossa on vain hyviä ehdokkaita. Thelma Schoonmaker on alansa todellinen veteraani, ja toivon ehdottomasti hänelle ansaittua voittoa. 

Kuka Voittaa: Thelma Schoonmaker, aloittaen näin myös The Irishmanin voittoputken teknisten palkintojen puolella.

VOITTAJA: Ford v Ferrarin Andrew Buckland ja Michael McCusker, wau. Pidin paljon Ford v Ferrarista ja sen editointi toimi, joten hyvä heille! 




Paras kuvaus:


Minun Valintani: Ooh, taas kova joukko miehiä ehdokkaina. Roger Deakins vei voiton toissa vuonna, ja tämä vuosi tuntuu taas mahdollisuudelta voittaa näkyvällä ja teknisesti uskomattomalla 1917:an kuvauksella. Mutta itse toivon voittoa The Lighthousen Jarin Blaschkelle, jonka paljon vähemmän alleviivattu osuus The Lighthousessa on kuitenkin olennainen osa karmivan elokuvan tunnelman luomista.

Kuka Voittaa: Roger Deakins, hyvin suurella todennäköisyydellä. 

Kuka Olisi Ansainnut Tämän: Antakaa Hoyte van Hoytemalle se mikä hänelle kuuluu! Ad Astra- erasure on tosiasia.

VOITTAJA: Roger Deakins, ei yllätyksiä tässä kategoriassa. Deakins on kyllä niin siistiä äijä, että toivon että olisin edes neljänneksen yhtä siisti kun olen 70-vuotias.




Paras lavastus:


Minun Valintani: Parasiten Lee Han-jun ja Cho Won-woo. He rakensivat talon elokuvaa varten, jonka arkkitehtuuri on olennainen osa koko elokuvan rakennetta ja ideaa. 

Kuka Voittaa: 1917:an Dennis Gassner ja Lee Sandales. Sotatantereet ovat vaikuttavan näköisiä ja niistä Akatemia tykkää.


VOITTAJA: Once Upon A Time In Hollywood, josta tuli yhdessä ennakkosuosikkien Irishman ja 1917 kanssa kisan isoimpia häviäjiä. 




Paras puvustus:


Minun Valintani: Koko kategoria on 90% miesten pukuja eri aikakausilta. Little Womenin Jacqueline Durran ansaitsee tämän, sillä hän erottuu joukosta ja se miten Marchin tytärten vaatteet ovat osa heidän luontoaan ansaitsee vähintään hatunnoston!

Kuka Voittaa: Joker. Katso, eri värinen miesten puku!

Kuka Olisi Ansainnut Tämän: Ruth E. Carter ja Dolemite Is My Name! Upeaa, värikästä, rohkeaa ja aikakauden tyylistä.


VOITTAJA: Jacqueline Durran ja Little Women, jonka palkinnot myös jäivät ärsyttävän vähäisiksi. 



Paras musiikki:


Minun Valintani: Yksikään ei oikein pomppaa heti mieleeni, paitsi ehkä Thomas Newmanin musiikit 1917:ssa. Se olkoon merkkinä sen tasosta, ja minun valintani.

Kuka Voittaa: Joker ja Hildur Gudnadottir- vaikuttava ja erilainen, joskin ei henkilökohtainen suosikkini. Jokerina (heh) veikkaan myös John Williamsia, koska viimeinen Star Wars- sävellys!

Kuka Olisi Ansainnut Tämän: Marco Beltramin musiikit Ford v Ferrariin! Viime vuoden parasta leffamusaa.

VOITTAJA: Jokerin Hildur Gudnadottir, jonka musiikit olivat ehkä kuitenkin loppujen lopuksi elokuvan parhaita puolia. Hildur teki myös Chernobylin musiikit viime vuonna, joten hatunnosto myös siitä!




Paras animaatioelokuva:


Minun Valintani: Toivon voittoa kahdelle ehdokkaalle: Klausille ja Missing Linkille. Laika on odottanut kärsivällisesti voittoaan jo kauan, mutta Klaus on, kuten Into the Spider-Verse, klassisen animaation uusin rajanrikkoja. Plus se on myös todella hyvä!

Kuka Voittaa: Toy Story 4, koska Pixar.

VOITTAJA: Jep, Toy Story 4, virallisesti ehkä tylsin voittaja taas näissä kisoissa. Olen täysin vakuuttunut että Toy Story 4 oli taas voittaja siksi, että se oli ainoa animaatioelokuvan jonka akatemian jäsenet jaksoivat katsoa. 




Paras sovitettu käsikirjoitus:


Minun Valintani: Little Women! Tapa miten Greta Gerwig adaptoi Louisa May Alcottin klasikkoteoksen ei ollut turvallinen tai suora, hajottaen elokuvan rakennetta ja tuoden samalla uutta fokusta tarinaan. 

Kuka Voittaa: The Irishmanin Steve Zaillian, antaen keskustelunaihetta hetkeksi kun alamme taas kiistellä Charles Brandtin alkuperäisteoksen todenmukaisuudesta.

Kuka Olisi Ansainnut Tämän: Hustlers, perustuen The Hustlers at Scores- artikkeliin: Lorene Scafaria muutti New Yorker- jutun viime vuoden parhaaksi trilleriksi.


VOITTAJA: Jojo Rabbit ja Taika Waititi, en olisi uskonut mutta hieno suoritus! Waititi on ensimmäinen alkuperäiskansan jäsen joka on voittanut Oscar-palkinnon, upea suoritus kaikin puolin!




Paras alkuperäinen käsikirjoitus:


Minun Valintani: En toivo mitään niin paljoa kuin voittoa Rian Johnsonille Knives Outista, joka oli viime vuoden paras elokuva. Originaali, hauska kuin mikä ja täynnä toimivia käänteitä ja narratiivista eheyttä. Aikamoinen donitsi.

Kuka Voittaa: Parasite (Bong Joon-ho ja Han Jin-wo)joka voi voittaa parhaan ulkomaalaisen elokuvan palkinnon myös. Parasiten kaltaisia elokuvia sietäisi olla enemmän, joten tämä käy kyllä.

Kuka Olisi Ansainnut Tämän: Lulu Wangin The Farewell, toinen uniikki ja erittäin toimiva kokonaisuus.


VOITTAJA: Bong Joon-ho ja Han Jin-wo'n Parasite. Tämä oli lopulta Parasiten ilta, ja vaikka toivoin Rianin voittoa, olen iloinen että se meni Bong Joon-ho'lle.  



Paras naissivuosa:


Minun Valintani: Florence Pugh, joka saa tämän kollektiivisesti kunnianosoituksena sekä Little Womenista että Midsommarista. Vuoden parhaimpia. 

Kuka Voittaa: Laura Dern, mutta väärästä elokuvasta. Silti, ei koskaan voi olla liika Derniä.

Kuka Olisi Ansainnut Tämän: Jennifer Lopez Hustlersista, helposti. Upea comeback ja vahva roolisuoritus.


VOITTAJA: Laura Dern, odotetusti. Lopultakin David Lynchin kampanja Dernin Oscarille tuotti hedelmää! 




Paras miessivuosa:


Minun Valintani: Joe Pesci. Russel Bufalinon viileys ja sisäinen tyhjyys näkyi hienosti Pescin hillitystä roolisuorituksesta, joka toimi täydellisenä kontrastina Al Pacinon räiskyvämpään Jimmy Hoffaan.

Kuka Voittaa: Brad Pitt, eikä syystä, mutta mielestäni hänen olisi pitänyt saada parhaan miespääosan ehdokkuus Ad Astrasta. 


VOITTAJA: Brad Pitt, joka taas todisti olevansa yksi siisteimmistä äijistä tässä köörissä. Huomioitavaa on, että sekä Pesci että Hopkins molemmat loistivat poissaolollaan koko gaalassa...




Paras naispääosa:


Minun Valintani: Saoirse Ronan, joka olisi ansainnut tämän palkinnon jo kahteen otteeseen Brooklynista ja Lady Birdistä. Hyvin todennäköinen ennakkosuosikki.

Kuka Voittaa: Renee Zellweger Judysta; Oscar- veteraani näyttelemässä Hollywood-legendaa. Varma nakki.

Kuka Olisi Ansainnut Tämän: Awkwafina, The Farewell. 

VOITTAJA: Renee Zellweger. Paha sanoa mitään, koska en ole Judya nähnyt. Renee'n puhe oli myös hieman hankala seurata, mutta jännityksen luoma paine on ymmärrettävä.




Paras miespääosa: 


Minun Valintani: Adam Driver, Marriage Story. Taas jälleen, hillitty ja monisyinen roolisuoritus on mieleeni, ja Driver esittää turhautumista ja surua sydäntäsärkevän kauniisti.

Kuka Voittaa: Joaquin Phoenix, Joker. En sano etteikö hän olisi hyvä- hän on- mutta tulee mieleeni lausahdus jonka anonyymi Oscar- raadin jäsen sanoi: "Tässä kaupungissa eniten näyttely on sama kuin parasta näyttelyä".

VOITTAJA: Joaquin Phoenix, joka antoi samalla yhden illan parhaimmista ja henkilökohtaisimmista palkintopuheista. En tiedä onko Joaquin luonnostaan melankolinen ihminen, mutta hän vaikutti surulliselta koko illan. Joka tapauksessa, hieno roolisuoritus ja hieno puhe, sekä koskettava lainaus oman, edesmenneen veljensä kynästä.



Paras ohjaaja:


Minun Valintani: Tästä äijäkööristä mieluiten Bong Joon-ho, joskin en pistäisi pahitteeksi Martin Scorsesen epätodennäköistä voittoa. 

Kuka Voittaa: Sam Mendes, mitä luultavammin. Kuten juuri sanoin, näyttävä > hyvä.

Kuka Olisi Ansainnut Tämän: LORENE SCAFARIA, LULU WANG, CELINE SCIAMMA, GRETA GERWIG, hei ja haloo.


VOITTAJA: Bong Joon-ho, joka aiemmin nappasi myös parhaan kansainvälisen elokuvan palkinnon. #BongHive oli twitterissä hyvin eläväinen; veisikö Parasite myös parhaan elokuvan pystin mukanaan? 




Paras elokuva:


Minun Valintani: The Big One. Kahdeksan hyvää voittajaehdokasta, joista yksikään ei olisi "mitäs hemmettiä" reaktoita aiheuttava. Suoralta kädeltä toivon voittoa Little Womenille, täyttäen Gerwigiltä uupuvan parhaan ohjaajan pystyn paikan ja juhlistaen samalla metatasolla naisten kertomia tarinoita, mutta salaa mieleni sopukoissa kuiskailen:

psst

antakaa palkinto Ford v Ferrarille. 

Kuka Voittaa: 1917, todennäköisesti. Kunhan vaan ei ole Joker, en millään jaksaisi kuunnella siitä käytävää "keskustelua."


 Kuka Olisi Ansainnut Tämän: Hustlers, jonka olematonta edustusta tänä vuonna ihmettelen suunnattomasti- tositarina, aina ajankohtainen talouskriisi aiheena, veteraaninäyttelijän upea comeback, Scorsese- henkinen- Hustlersilla oli avaimet parhaan elokuvan ehdokkuuteen, mutta koska se ei rankaise päähenkilöitään tarpeeksi tai omaa positiivisia mieshahmoja tyynnyttämään geriatrista akatemiaa, niin ei sitten.


VOITTAJA: Parasite, huh huh huh! Yhdellä iskulla Bong Joon-ho, ohjaaja The Hostin, Snowpiercerin ja Okjan takaa, teki historiaa viemällä kotiin ensimmäisenä aasialaisena parhaan alkuperäisen käsikirjoituksen palkinnon sekä ensimmäisenä ei-englanninkielisenä elokuvana parhaan elokuvan palkinnon. Oli uskomatonta seurata historiaa tapahtumassa. 




8/15 arvausta, ei huono, ei hyvä. Gaala itsessään jatkoi viime vuoden juontajasta vapaata rakennetta, joka toimi osittain. Se liikkui mukavalla tahdilla eteenpäin, mutta en tiedä onko se kenenkään ajan hyvää käyttöä että palkintojen esittelijällä on oma esittelijä. Trailerien trailerit ovat saavuttaneet Oscarit, nähtävästi. Lavan kohokohtia olivat Janelle Monaen aloitusnumero oli puhdasta kultaa, joskin samalla toi esiin elementin joka oli toistuva osa gaalaa; paljon puhetta naisten ja vähemmistöjen näkyvyydestä, mutta toisaalta palkintoehdokkaat olivat suurissa määrin valkoisia miehiä, ja niille ne palkinnot (Bongia ja Hair Love- animaatiolyhärin väkeä lukuunottamatta) menivät. Bongin voittojen lisäksi isoin yllätys lieni erittäin puskan takaa tullut Eminem- esitys Lose Yourself- kappaleesta, jonka aikana hauskinta oli katsoa eräiden paikalla olijoiden ilmeitä esityksen aikana.

hang in there Marty
Onko Parasiten voitto kuitenkin merkki muuttuvasta maailmasta? Bong Joon-ho kritisoi Oscareita aiemmin tänä vuonna, kutsuen niitä paikallisiksi palkinnoiksi kansainvälisten sijaan. Vuosikymmeniä kestänyt englanninkielisten elokuvien dominanssi parhaan elokuvan kategoriassa on nyt murtunut, portit mahdollisesti avattu maailmalle ja sen elokuville. Onko Oscarien merkitys muuttumassa tämän takia, onko siitä vihdoinkin tulossa todellakin kansainvälinen elokuvapalkinto, kuten Cannesin tai Venetsian elokuvajuhlista? Vain aika näyttää, mutta Parasiten suosio, menestys ja saama arvostus tulevat varmasti muuttamaan teollisuutta. Kuten Bong Joon-ho sanoi Parasiten olleen hänen tehdessään sitä omasta mielestään syvästi korealainen tarina, mutta globaalin menestyksen kautta hän totesi, että asumme kaikki samassa maailmassa nimeltä kapitalismi. Jotkut teemat ja kokemukset ovat universaaleja, oli ne kerrottu sitten koreaksi tai englanniksi.

Bong Joon-ho, neljän Oscarin voittaja. I like how that sounds. Ja jos ihmettelette: "Atte, jos kerta Parasite on niin hyvä, missä arviosi on?"

Palataan siihen huomenna!


Atte T


lauantai 8. helmikuuta 2020

Atte Arvostaa: Birds of Prey

DC Extended Universe, tai millä nimellä tätä nyt pitäisikään kutsua, on viimeisimpien elokuviensa kautta palannut takaisin kehään nyrkit pystyssä uuden energian voimin. Wonder Woman aloitti tämän comebackin, vaikka se vielä kärsiikin hieman samoista ongelmista kuin edeltäjänsä, mutta elokuvat kuten lauantai-aamun piirretty Aquaman ja paras 2010-luvun DC- leffa Shazam! näyttivät, että DC:n supersankarit voivat seistä omilla jaloillaan ja omalla tyylillään joka eroaa positiivisesti MCU:sta, ilman että niiden pitää uhrata itseään synkkyyden ja vakavuuden alttarilla. Ja Birds of Prey jatkaa tällä linjalla.


Birds of Prey: And the Fantabulous Emancipation of one Harley Quinn



Tarina: Harley Quinn (Margot Robbie) on eronnut viimeisen kerran Jokerista, ja elää uutta, vapaata elämää- kunnes tajuaa, että koko Gotham on nyt hänen perässään! Harley onnistuu sotkeutumaan gangsteri Roman Sioniksen alias Black Maskin (Ewan McGregor) bisneksiin, ja pian Harley on jahtaamassa nuorta taskuvarasta nimeltä Cassandra Cain (Ella Jay Basco), jolla on hallussa jotain jonka vuoksi Black Mask on valmis tappamaan kenet tahansa.



Harley Quinn on hieman kuin Deadpool; usein kiusallisen tietoinen omasta fiktiivisyydestään, ja parasta pienissä annoksissa. Quinnista on myös lukuisia eri versioita; Paul Dinin luoma Jokerin iloluontoinen tyttöystävä lienee tunnetuin, mutta Birds of Preyn versio on paljosta velkaa Amanda Connerin ja Jimmy Palmiottin Harleylle, joiden soolosarjakuvat Harleysta ovat olleet DC:n myyntitykkejä jo hyvän aikaa. Lopputuloksena Birds of Prey on kuten nämä sarjakuvat; hauska, viihdyttävä, toiminnan täytteinen, väkivaltainen Looney Tunes- piirretty, mutta ei järin syvällinen elokuva. Birds of Prey on  kuitenkin ohjaaja Cathy Yanin, käsikirjoittaja Christina Hudson ja tuottaja Margot Robbien toimesta täynnä pientä nyanssia, jollaista tämän kokoisissa studioleffoissa feministisellä suuntauksella harvoin on. Birds of Prey on kuitenkin niin hauska ja teknisesti erinomainen ja todella siistin näkäinen elokuva, joten ei siinä hirveästi jäänyt pohtimaan ylimääräisiä. Elokuvassa on väriä, menoa, hyvää musiikkia, laulua, tanssia, rullaluistelua, kung-fua, huumeita ja hyeenoja, ja kokonaisuus ei ehkä ole eheä mutta ainakin se on näyttävä. Tämä on hyvin Harleyn näköinen elokuva: sekava, hajanainen, väkivaltainen (en odottanut meneväni supersankarileffaan näkemään nylkemistä mutta tässä sitä ollaan) ja yllättävä. Vähempi olisi hahmon luonteen ja tyylin pettämistä. 



Margot Robbie oli (tarkistaa kalenteria) neljä vuotta sitten (huh huh) tulleen Suiciden Squadin yksi parhaimmista puolista, ja nyt kun hän saa näytellä parasta versiota Harleysta - eli vapaata, itsenäistä antisankari-Harleyta - pääsee hän vielä enemmän omilleen. Robbie omaksuu Harleyn luonteen täydellisesti, kadoten hahmoon hienosti. Kuten Deadpool, Harley ei ole kovinkaan monisyinen hahmo, eikä Birds of Prey hänestä sellaista yritä tehdä: Harley elää lievästi omassa maailmassaan, ja ainoa motivaattori hänen elämässään on elämänjano ja halu selviytyä- sekä palava viha ihmisiä kohtaan, jotka katsovat häntä alaspäin. Paljon tästä tulee Robbien näyttelystä, ja miten hän tuo energiaa tämän ilkikuriseen virneeseen tai henkiseen hajoamiseen on joka kerta hienoa nähtävää. Niin kauan kuin Margot Robbie haluaa näytellä Harleyta, minä olen mukana katsomassa häntä.



Muut hahmot eivät jää Robbien jalkoihin, ainakaan pahasti. Rosie Perez on erinomainen Renee Montoya, ja oli todella siistiä nähdä yksi lempihahmoistani Batman- mythoksessa tuotuna valkokankaalle näin hienosti, ja hänen vanhempi hahmonsa sopii hyvin kontrastiksi nuorempiin tähtiin. Jurnee Smollet-Bell on myös loistava Dinah Lancena, tuoden Black Canaryn eloon asenteella ja tyylillä, ja Smollet-Bell voisi varmasti kantaa yksin kokonaisen elokuvan Dinah Lancesta ja tämän vaikeasta suhteesta supersankarointiin. Ehdottomasti enemmän ruutuaikaa olisi kaivannut aina loistava Mary Elizabeth Winstead, jonka Helena Bertinelli alias Metsästäjätär on ehdoton suosikkini elokuvassa. Metsästäjättärenä hän on uhkaava, badass kostaja, mutta muiden ihmisten ympärillä Helena on cooleja iskulauseita peilin edessä harjoitteleva kimppu neurooseja, joka nauraa väärillä hetkillä ja on erittäin tarkka siitä että hän ei käytä jousipyssyä vaan jalkajousta, ei hän ole mikään lapsi. Helena on palkkatappajien kasvattama erakko jonka aina päämäärä on tappaa henkilöt X ja Y, tottakai hän on huono hankkimaan ystäviä ja on hieman kiusallinen. Pääjoukosta lyhimmän tikun veti valitettavasti Cassandra Cain, joskin ei Ella Jay Bascon (The Last Airbenderin Dante Bascon veljentytär!) takia, hän on (kuten kaikki) hauska, mutta hahmona hänellä on vähiten tekemistä ja hänen linkkinsä sarjakuvien Cassandra Cainiin olematon, mikä saa kyseenalaistamaan valinan käyttää juuri häntä elokuvassa. Mene ja tiedä.

SHE IS THE BEST <3

Ewan McGregorin valinta pääkonnan Roman Sioniksen rooliin oli ehdottomasti yksi innostavimpia valintoja joita tämä elokuva teki. McGregor on ollut suosikkejani aina Star Wars- prequeleista lähtien, ja hän onnistui tekemään normaalisti aika tylsästä ja yksipuolisesta Black Maskista viihdyttävän ja karmivan pahiksen. Kuten kukaan päähahmoista, ei Roman Sionis ole juurikaan syvyydellä pilattu, päinvastoin: hän on misogynistinen narsisti, joka on pakkomielteinen omasta imagostaan ja kuten Harley sanoo hänelle: "haluat vain todistaa vanhemmillesi olevasi jotain, et ole niin syvällinen kuin luulet." McGregor painaa kuitenkin kaasun pohjaan ja esittää nämä pakkomielteet ja oman etuoiketuksen tunteensa hienosti, ja on välillä vain hieman limaisen oloinen klubi-isäntä, mutta seuraavassa hetkessä hän on erittäin niljakas sadisti, joka nauttii muiden häpäisemisestä ja polkemisesta maahan. McGregorilla on selkeästi hauskaa, ja hänen kakkosmiehensä/BFF:sä Victor Zsasz (Chris Messina) on hyvin samanlainen, tosin ilman Sioniksen charmia. Pahis duona Zsasz ja Sionis ovat tällaiseen elokuvaan juuri sopivat, luoden hyvin vahvaa kontrastia teoillaan Harleyn maailman pastelliväriseen kaaokseen.



Nämä ovat kaikki hyviä hahmoja ja näyttelijät tekevät hienoa työtä, mutta minua jäi kaivelemaan se, miten näistä olisi voitu saada niin paljon enemmän irti. Harley on sinäsä hyvä johtohahmo tällaiseen tarinaan, että hänen sisäiset tunteensa ovat kaikki niin pinnalla, että niiden käsittely on harvoin tarpeetonta, mutta Dinah, Renee, Helena ja Cassandra jäävät hieman torsoiksi. Kaikilla on selkeästi jotain menossa elämässään: Dinahin vastahakoisuus sankaruutta kohtaan nousee selkeästi tämän hylätyksi tulemisesta, Renee'n paikallaan junnaavan uran syynä on mieskollegoiden tapa kerätä kunnia tämän teoista ja hänen vihjailtu alkoholisminsa ei auta häntä pitämään ihmissuhteitaan kasassa, Helenan traumat ja tätä kalvava tyhjyys ja Cassandran oletettu väkivaltainen perhe- jokaisessa hahmossa on siemen itämässä mielenkiintoiseen tarinaan johon vain vihjataan, mutta koska tämä ei oikeasti ole Birds of Prey- sarjakuvista kertova elokuva- tämä on Harley Quinn- elokuva- ei näihin päästä sisään. Toki DCEU voi tämän elokuvan odotetun menestyksen perusteella päättää tehdä lisää Birds of Prey- elokuvia tai vaikka soololeffoja näillä hahmoilla, mitä toivon kovasti sillä Helena, Dinah ja Renee ansaitsevat ehdottomasti lisää ruutuaikaa, mutta tässä elokuvassa ei hahmojen pään sisään juurikaan päästä, mikä on sääli näin hyvien näyttelijöiden ja hahmojen kanssa. 



Mutta tämä on vähän sama ongelma kuin Deadpoolin kanssa, eli kuka menee katsomaan Harley Quinn- elokuvaa nähdäkseen syvällisiä hahmoja ja pohdintaa traumoista ja etuoikeuksista? Vaikka teemat parisuhdeväkivallasta ovat osa Harleyn hahmoa ikuisesti, ei tämä elementti ole ollut vielä merkittävästi näkyvä DCEU:n Harleyn hahmossa. Birds of Prey tyytyy ampumaan, potkimaan, hakkaamaan ja puukottamaan ongelmansa, ja viimeisen kolmanneksen iso toimintapommi onkin eräänlainen tunteiden purkautuminen; Helenan traumojen perusta, Dinahin kokema esineellistäminen, Renee'n turhautuminen ja Harleyn viha saavat kaikki tulla käsitellyksi pesäpallomailojen ja jättivasaroiden heiluessa ja jalkajousien laulaessa, ja toiminta onkin elokuvassa erittäin siistiä ja hahmolle sopivan yliampuvaa. Birds of Prey on hauskaa viihdettä, jossa on erinomaiset johtohahmot sekä kunnon limanuljaska- pahis. Sitä ei voi ottaa kovinkaan tosissaan, ja aiempi vertaukseni Looney Tunes- sarjan slapstickiin ja komedian tajuun osuu myös maailmankuvaan: jos ongelmasi tässä elokuvassa on se, että "ei ole realistista miten Harley heittää pesäpallomailalla tyyppiä lattian kautta kimmokkeena" niin et selkeästi ole kiinnitänyt huomiota, millaista elokuvaa olet katsomassa. Birds of Prey on hyvää aikaa elokuvateatterissa- väkivaltainen ja hauska anti-supersankarielokuva jossa neljä siistiä naishahmoa vetää narsistista naisvihaajaa turpaan. Joskus on kivaa kun asiat tehdään suoraan.

Atte T   

keskiviikko 5. helmikuuta 2020

Atte Arvostaa: Uncut Gems

Adam Sandler. Siinä on nimi joka saa erittäin helposti kaikenlaisen mielenkiinnon katoamaan jos sen näkee elokuvajulisteessa. Sandlerin tuotannon laadusta on puhuttu jo pitkään, mutta osa muistelee Sandlerin kulta-aikaa ja sitä miten hyvät ohjaajat ja Sandlerin oma mielenkiinto on joskus tuonut esiin hänen parhaimmat puolensa: Punch-Drunk Love ja The Meyerowitz Stories jos draamasta puhutaan, Happy Gilmore ja Wedding Singer komedian puolella. Olen aina iloinen jos parjattu näyttelijä todistaa puheet vääriksi hienolla roolisuorituksella, ja Netflix tarjoili meille juuri sellaisen.


Uncut Gems



Tarina: 2012 New Yorkilainen jalokivikauppias Howard Ratner (Adam Sandler) saa käsiinsä etiopialaisen mustan opaalin, jolla hän voisi huutokaupassa tienata miljoonia. Opaaliin ihastuu koripalloilija Kevin Garnett (Kevin Garnett), joka pyytää sitä lainaan onnenkaluksi peliin- vakuudeksi hän antaa mestaruussormuksensa. Rattaat alkavat pyöriä Ratnerin päässä, ja edessä on paljon huonoja valintoja.



En ole aikaisemmin tutustunut veljekset Josh ja Benny Safdien elokuviin, mutta nyt minun ehdottomasti täytyy, sillä en ole nähnyt juuri mitään Uncut Gemsin kaltaista hyvin pitkään aikaan, jos edes koskaan. Uncut Gemsin kutsuminen trilleriksi tuntuu liian kevyeltä, sillä jännityksen taso on kuin olisin koko ajan saamassa paniikkikohtausta, vaikka panokset (rahan määrästä huolimatta) eivät ole aina selkeitä ja loppujen lopuksi on kyse pienten piirien toimista keskenään. Uncut Gems on 2010-luvun viimeisen puoliskon mentaliteetti kuvattuna filmille. Se ei ole tästä maailmasta, mutta samalla se on aidompaa kuin haluaisin uskoakkaan.



Adam Sandler on täydellinen valinta Ratnerin rooliin. Sandlerin ilmaisu ja yleinen habitus luon lähes karikatyyrimaisen hahmon, elämää isomman hahmon jonka ensisijainen kommunikointimetodi on huutaminen joko päin naamaa tai puhelimen kautta. Howard on mies joka on saavuttanut paljon - hänellä on oma jalokiviliike, kolme lasta ja hyvät suhteet ihmisiin - jotka on kaikki vaarassa hänen omien valintojensa ja riskinottojensa tähden. Rakastajatar on pilannut avioliiton, jatkuva vedonlyönti ja koronkiskurien painostus vaarantanut bisneksen ja tuhoten samalla hänen suhteensa ja luottamuksensa ihmisiin hänen ympärillään. Mutta Howard ei näe tätä, hän näkee vain seuraavan ison voiton ja mahdollisuuden jatkaa peliä. Howard ei ajattele kahta askelta edemmäksi- hän ilmoittaa opaalinsa huutokauppaan mutta lainaa sen Garnetille jonka pantiksi hän ottaa sormuksen jonka hän vie kanikonttoriin rahaa vastaan jotta voi lyödä vetoa Garnettin pelistä jolla hän voi maksaa takaisin velkansa koronkiskuri-langolleen Arnolle (Eric Bogosian) mutta ei mieti hetkeäkään, mikä tässä kaikessa voisi mennä pieleen. Mikään ei ole tarpeeksi.



Uncut Gems ei niinkään ole elokuva ahneudesta. Toki raha ja vedonlyönti ja kaikki tämä on osa kokonaisuutta, mutta Safdiet eivät ole niin pinnallisia että keskittyisivät vain halpoihin moraaleihin. Tarinan keskiössä on kyvyttömyys ajatella ja pysähtyä; mitä olen tekemässä? Miksi olen sen tekemässä? Howardin- ja suuremmissa osin muun maailman hänen ympärillään - karikatyyrimäisyys ei ole haitta elokuvassa, vaan korostaa sitä kuinka jotkut ihmiset tuntuvat vain elävän ihan omissa universumeissaan, kyvyttömiä näkemään asioita toisten kantilta. Howardin loputtomat vedonlyönnit, kanitusreissut ja lainat muuttuvat elokuvan mittaan häilyväksi; jokainen uusi vaihe Howardin naurettavissa juonissa kaivaa vain uutta kuoppaaa johon kaatua. Tämä on se mistä puhuin kun mainitsin elokuvan kuvaavan viimeisien vuosien tunnelmaa; poliitikot, julkkikset ja ihmiset yleisesti tuntuvat olevan joskus kykenemättömiä vain pysähtymään ja ajattelemaan, ja heidän yrityksensä ja puolustuksensa tuntuvat olevan kuin toiselta planeetalta. Uncut Gems on kuin mattoa vedettäisiin koko ajan jalkojen alta pois mutta et voi syyttää siitä kuin itseäsi, ja tiedän tasan tarkkaan miltä se tuntuu.



Paljon tästä tunnelmasta syntyy myös leikkauksen, kuvauksen ja musiikin kautta. Elokuvassa on sekä pitkiä, yhtenäisiä ottoja että maanista, nopeaa editointia jotka molemmat tuovat omalla tavallaan paniikinomaista tunnelmaa elokuvaan, ja Daniel Lopatinin musiikki alleviivaa kokonaisuutta. Ensimmäinen asia mitä halusin tehdä nähtyäni elokuvan oli mennä ulos ja hengittää syvään. Uncut Gems on erinomainen trilleri, todellinen stressielokuva jota ei tee mieli nähdä uudestaan kovinkaan pian, vaikka se onkin taidolla tehty ja ehdottomasti Sandlerin uran parhaimpia tuotoksia. Ymmärrän täysin jos elokuvan piinaava maine ei houkuttele katsomaan sitä- suosittelen hyvin tyyntä mielentilaa, sillä se voi vain lisätä aiempaa ahdistusta - mutta jos Sandler on jättänyt aiemmin kylmäksi ja epäilet sen tähden lopputulosta, pelko pois. Uncut Gems antaa luotto tulevan kannalta sekä Sandlerin että Safdieiden suhteen, ja toivon että näen kaikki nämä nimet yhtä hienoissa projekteissa tulevina vuosina. Uncut Gems on nyt Netflixissä.

Atte T