lauantai 31. lokakuuta 2020

Aasa Arvostaa: Vampires vs. the Bronx

 Kuinka ollakkaan, saamme vielä lokakuun puolelle yhden elokuva-arvostelun, ja vielä Halloweenin teemaan sopien kyseessä on kauhuelokuva- tai ainakin siinä on vampyyreja, ja kuka oikeasti haluaa mitään muuta Halloween -elokuvalta? 


Vampires vs. the Bronx




Elokuva: Bronxissa nuori Miguel Martinez (Jaden Michael) tekee kaikkensa pelastaakseen paikallisen lähikaupan, joka on sulkemisuhan alla tonttien vuokrien noustessa pilviin. Samaan aikaan Bronxissa on alkanut kadota ihmisiä, varsinkin niitä jotka ovat myyneet kiinteistönsä Murnaun asuntovälitysyhtiölle. Vampyyrit ovat tulleet Bronxiin, mutta miksi?




Aina tasaisin väliajoin voivottelen, kuinka oikeasti hyviä vampyyrielokuvia ei olla tehty pitkään aikaan. Viimeisin jota muistelen lämmöllä oli What We Do In The Shadows, ja siitäkin alkaa olla yhdeksän vuotta. Toki lähitulevaisuudessa Robert Eggers on tekemässä Nosferatu- uusintaansa ja Karyn Kusama on heittämässä hattunsa Draculan pariin ja nämä kuulostavat lupaavilta. Onneksi näitä ikuisuusprojekteja ennen voi ilolla katsoa Vampires vs. the Bronxin, joka on erinomainen riffailu genren estetiikasta, tyylistä ja ideoista joita vampyyrien takana on, ollen samalla erittäin hauska ja viihdyttävä kauhukomedia. Ohjaaja Oz Rodriguez on kunnostautunut lähinnä TV:n puolella, ja tämä on hänen ensimmäinen elokuva-ohjauksensa, eikä lopputulos petä, vaikka kokonaisuus onkin paikka paikoin hieman halvan näköinen ja lopussa varsinkin editointi hieman hutiloitua. Halpuuden kohdalla tosin mietin myös missä kulkee raja halvan tuotannon ja tietentahtoisen riffailun välillä. 




Miguel muodostaan ystäviensä Bobbyn (Gerald W. Jones III) ja Luisin (Gregory Diaz IV) kanssa elokuvan pääkolmikon, ja kaikilla heistä on jotain tekemistä tarinassa. Miguel on Bronxin "pikku pormestari", asuinaluetta rakastava nuori jolle lähikauppa on toinen koti ja sen myyjä Tony (The Kid Mero) isän korvike, ja vampyyrien uhka on hänelle hyvin henkilökohtainen. Bobby elää osittain edesmenneen isänsä varjossa, kaikkien olettaen tämän seuraavan hänen huonoja valintojaan, eikä Miguelin arkuus auta tässä yhtään kaikkien syyttäessä Bobbya kolmikon teoista yksinään. Luis on joutunut muuttamaan pois Bronxista, ollen vain kesällä käymässä kotikaupungissaan, ja hän on pesukestävä nörtti ja ryhmän tietopankki. Kaikki kolme nuorta näyttelijää hoitavat homman hyvin, ja pidin eritoten Luisista joka oli käytännössä gootti Ghost- paidassaan lukiessaan samalla Stephen Kingin Painajaista. Remmiin liittyy mukaan myös Rita (Coco Jones), jonka olisi toivonut tulevan mukaan aiemmin, sillä hän ei oikein ehdi tehdä mitään merkittävää avun hakemisen lisäksi. 




Vampires vs. the Bronxin menestys tarinana perustui täysin siihen, kuinka katsojat saadaan välittämään ympäristöstä ja yhteisöstä. Kid Meron roolitus isällisenä lähikaupan pitäjänä oli läpihuutojuttu, Imani Lewis instagram- tähti Gloriana toimii osittain tarinan kertojana postaustensa kautta, Chris Redd on hauska koominen kevennys tasaisin väliajoin ja Method Man itse on paikallisen kirkon tiukka pastori, joka epäilee kolmikon olevan koko ajan tekemässä pahaa. Vastapuolella taasen on erinomainen Shea Wigham Murnau- yhtiön edustaja Frank Polidorina ( get it), täyttäen tämän tarinan Renfield- roolin limaisena bisnesmiehenä. Polidori haluaa "parantaa ja kehittää Bronxia", ja Wigham on omiaan tällaisessa roolissa. Kauhuelokuvissa sivuhahmot tuppaavat usein olemaan luettelo tappajan menusta, ja jotta katsoja välittää näistä on hahmojen oltava jollain tavallat tykättäviä. Vampires vs. the Bronx onnistuu tässä hienosti.




Vampyyrit tarkoittavat melkein aina jotakin. Toki on esimerkkejä joissa vampyyreistä on riisuttu lähes kaikki merkitys pois, mutta alusta lähtien on vampyyreitä käytetty myös vertauskuvina jollekin; toiseuden pelolle, sukupuolitaudeille, ulkopuolisuudelle ja aatelistolle. Vampires vs. the Bronx käyttää verenimijöitä hyvin spesifiin ahdistustilan kuvaamiseen: gentrifikaatioon eli keskiluokkaistumiseen. Vampyyrit imevät Bronxia kuiviin kauppa ja kiinteistö kerrallaan, ja he ovat valinneet Bronxin syystä; kukaan ei välitä kadonneista ihmisistä pääasiallisesti mustien asuinalueella. Poliisia on turha soittaa, sillä eivät he ennenkään ole ketään Bronxissa auttaneet. Pois muuttaminen ei ole vaihtoehto, ainoa keino on taistella itse sillä kuten Miguel asian sulavan ajankohtaisesti ilmaisee, heidän elämillään on väliä. Ei liene ihme, että Marxilaisessa kirjallisuudessa kapitalismia verrataan vampyrismiin. Vampyyrit käyttävät myös keskiluokkaistamista sen virallisessa muodossa, käyttäen Murnau -yhtiötä ostaakseen kiinteistöjä itselleen johon voivat sitten tulla sisään ilman kutsumista ja ruokkia itsensä talon asukkailla, joka on hilpeän yksinkertainen tapa kiertää vampyyrien klassista rajoitusta. Vampires vs. the Bronx on klassisten vampyyrisääntöjen suhteen traditionalisti, mutta käyttää verenimijöitä kuitenkin uudella ja mielenkiintoisella tavalla.

"Which way to the gelaterie?"


Elokuva joka Vampires vs. the Bronxista tulee ensimmäisenä mieleen on vuoden 2011 Attack the Block, jossa on paljon samanlaisia teemoja scifi- kauhuleffan kontekstissa. Liikaa näitä ei voi kuitenkaan verrata, sillä Attack the Block on yksi kuluneen vuosikymmenen parhaimmista scifi -elokuvista, ja Vampires vs. the Bronx on kaikin puolin viihdyttävä pienen budjetin kauhukomedia. Se on paikka paikoin hieman turhankin halvan näköinen ja osa efekteistä on enemmän laiskoja kuin voisi toivoa, mutta kokonaisuus ja tarina jonka se kertoo on viihdyttävä ja kekseliäs. Siinä on samaa energiaa kuin Monster Squadin kaltaisissa kauhukomedioissa, ja se sopii siinä mielessä myös nuoremmille katsojille. Vampires vs. the Bronx on mainio Halloween -elokuva, joka käyttää ylikäytettyjä vampyyreitä fiksusti ja kertoo samalla hauskan ja jännittävän tarinan, jonka pariin uskon palaavani tulevina vuosina uudestaan. Vampires vs. the Bronx on nyt Netflixissä, ja suosittelen sitä kaikille jotka haluavat jotain hieman kevyempää kaikkien vakavien kauhuleffojensa keskellä tänä lauantaina.

"Murnaun asuntovälitys" he he heh

Aasa T     

tiistai 27. lokakuuta 2020

Aasa Arvostaa: Vinokino 2020

Pari vuotta takaperin kirjoitin 300. blogipostaukseni kunniaksi arvostelupotpurin Rakkautta & Anarkiaa - elokuvafestareilta. Siellä näin kolme elokuvaa, joten arviokokoelman kirjoittaminen ei ollut temppu eikä mikään. Tänä vuonna festaripaketti ei osu juhlistavaan virstanpylvääseen (on kyseenalaista jos edes saavutan 500. blogipostausta tämän vuoden puolella, kiitos korona hate you boo) tai ei ole R&A:lta, vaan Vinokino 2020 - festareilta. Vinokino on sateenkaarevaan elokuvaan keskittyvä festari, joka kiertää joka syksynä kaupungista kaupunkiin. Viime viikonloppuna oli Turun vuoro, ja tämä oli ensimmäinen vuosi kun olin virallisesti Suomi-Rivendell-Asgardin edustajana, pressikortti ja kaikki, ja nautin siitä koko rahan edestä. Tänään teemme katsauksen elokuviin joita Vinokino- festareilla voi nähdä tänä vuonna:



1. Parisuhdedraamaa sateenkaarevalla twistillä 

Kaksi ensimmäistä elokuvaa olivat festarien tarjonnan kevyemmästä päästä, mutta ei nekään ilman tunteellista painoarvoa olleet. Australialaisen ohjaaja Monica Zanettin Abbie & Ellie (& Ellie's Dead Aunt) kertoo hyvin perinteisestä ylä-asteen teinidraamasta, tanssiaisparin hankkimisesta, mutta juuri tällä aikaisemmin mainitulla sateenkaarevalla twistillä. Ellie (Sophie Hawkshaw) on nuori, vielä kaapissa oleva lesbo, joka haluaa pyytää ihastustaan Abbieta (Zoe Terakes) koulun tanssiaisiin, mutta ei tiedä miten. Äidin (Marta Dusseldorp) reagoidessa hänen kaapista tulemiseensa oudosti Ellien avuksi tulee hänen kuollut tätinsä Tara (Julia Billington). "Homo haltiakummi" auttaa nuorta Ellietä löytämään oma tapansa lähestyä Abbieta, ja samalla Ellie oppii äitinsä ja tätinsä historiaa, joka on pidetty häneltä piilossa. Yhdysvaltalainen Breaking Fast perustuu ohjaaja Mike Mosallanin samannimiseen lyhytelokuvaan. Lääkäri Mo (Haaz Sleiman) on harras muslimi ja homo, joka on raskaan eron jälkeen viettämässä ensimmäistä kertaa ramadania yksin pitkään aikaan. Parhaan ystävänsä Samin (Amin el Gamal) syntymäpäivillä hän tapaa Kalin (Michael Cassidy), jonka kanssa hänellä on välitön sidos. Mo ja Kal alkavat viettämään ramadania kahdestaan, mikä ei ole aina helppoa Mo'n pitäytyessä sekä lihallisista että hengellisistä nautinnoista.

Sophie Hawkshaw, Monica Zanetti & Zoe Terakes (Abbie &Ellie)



Abbie & Ellie ja Breaking Fast ovat genreltään komedioita, ja kummastakaan ei huumoria puuttunut. Abbie & Elliessä on hyvin australialainen tunnelma ja komedian taju, ja varsinkin Julia Billington loistaa unelmien homona sukulaisena, joka on tsemppaamassa parhaansa mukaan vaikka onkin hieman ajastaan jäljessä. Breaking Fast on näistä vielä hauskempi, ja siinä on perinteisten hetero-romkomien tilannekomediaan nojaavia vitsejä mutta vietynä sekä uniikin muslimi-linssin että homotwistin läpi ("Taisin tuntea kun rikoit paastoa jalkaani pitkin."). Amin el Gamalin Sam sai myös joka kerta yleisöltä hyvät naurut vain olemalla itse itsensä. Mutta mistä pidin eniten näissä kahdessa oli myös niiden vakavuus. Kumpikin käytti oman perusasetelmansa tuomia mahdollisuuksia hyväksi hienosti; Abbie & Elliessä kyse on traumasta, joka syntyy perheenjäsenen kuolemasta ja miten vähemmistöihin kuuluvien ihmisten tarinat voivat kadota sekä näiden traumojen että epäoikeudenmukaisuuden takia. Breaking Fastissa kritiikin alla on mielenkiintoisesti Mo itse, jonka taipumus haluta nähdä vain positiiviset puolet niin omassa uskossaan kuin toisissa ihmisissä voi satuttaa niitä, jotka eivät kykene samaan. Molemmat ovat kokonaisuutena iloisia ja positiivisia elokuvia, mutta ne myös nostavat esiin vähemmistöjen omia ongelmia, pitäen näin hieman fantastisten elokuvien jalat maassa hienosti.
 
Haaz Sleiman & Michael Cassidy (Breaking Fast)


Enemmän raadollisen realismin puolella oli Oliver Hermanuksen ohjaama Moffie, joka perustuu Andre Carl van der Merwen omaelämänkerralliseen kirjaan. Tapahtumapaikka: Etelä- Afrikka vuonna 1981, valkoisen vähemmistöhallituksen ja segregaation aika. Jokaisen valkoisen 18-vuotiaan pojan oli käytävä pakollinen varusmiespalvelus. Tämä ei ole hyvä paikka Nicholas van der Swartille (Kai Luke Brummer), jonka homoseksuaalisuutta erittäin homofobinen Etelä-Afrikka ei hyväksy. On paljoa mistä pitää Moffiessa; se on teknisesti erittäin hyvin tehty, ja kuvaa tuon ajan sotilaspalveluksen karuutta ja toksista maskuliinisuutta hienosti, tuoden monta kertaa mieleen Jarheadin kaltaiset anti-sotaelokuvat, ja Brummer ja muut nuoret näyttelijät ovat luontevia ja uskottavia. Kuitenkin se on elokuva, jossa segregaatio on merkittävä tekijä, mutta elokuvassa ei juuri ei-valkoisia ääniä ole, mikä olisi ollut tarpeen elokuvan puhuessa Etelä-Afrikan ja Angolan mustasta väestöstä yksinomaan negatiiviseen sävyyn. Nicholaksen ja hänen ihastuksensa Stassenin (Ryan de Villiers) romanssi häilyy elokuvasta pois keskivaiheilla. Moffie on taidokkaasti tehty elokuva joka vetoaa moniin varmasti sen maanläheisen karuuden tähden, mutta olen nähnyt ihan liian monta samanlaista homotragediaa ennenkin, ja vaikka se ei varsinaisesti ummista silmiään Etelä-Afrikan segregaation rumuudelta, on se kuitenkin ylitsevuotavan valkoinen tarina. Kun kaksi aiempaa elokuvaa tarjosi muitakin kuin ei-valkoisia näkemyksiä, oli Moffie suorastaan sovinnainen. 

Matthew Vey & Kai Luke Brummer (Moffie)



2.  Kamppailua oikeuksien puolesta 

Vinokinon toisen osuuden muodostivat dokumentit ja lyhytfilmit. Ensimmäisenä oli festarien ehdoton kruunu, murskaava A Worm in the Heart; irlantilaisen Paul Ricen dokumentti ja matkakertomus Venäjän homoyhteisöistä. Rice ja hänen poikaystävänsä Liam Jackson Montgomery matkustavat Trans-Siperian junaradalla aina Pietarista Vladivostokiin, ja tapaavat sekä läntisten "liberaalien" kaupunkien että idän pienempien asutuskeskusten sateenkaariyhteisöjen jäseniä, joista osaa elää jonkinlaisessa julkisuuden tilassa, ja toiset elävät käytännössä piilossa. Venäjän äärioikeistohallituksen puristusote Venäjän LGBTQ+ yhteisöistä on ollut julkisessa keskustelussa esillä, ja olin itse tietoinen huonosta tilanteesta, mutta on eri asia kuulla ja nähdä tilanteen todellisuus näiden yhteisöjen jäsenten puolelta. Väkivalta, propaganda ja jatkuva pelko on osa arkista elämää, ja venäläisen mentaliteetin mukaan asioiden ei uskota parantuvan, vaan pahenevan. Rice nostaa esiin myös sen, miten Venäjällä nyt nähtävä homofobinen propaganda ei ole kovinkaan erilaista samanlaiseen retoriikkaan Ricen nuoruuden Irlannissa ja Iso-Britanniassa. A Worm in the Heart on ahdistavaa katsottavaa, mutta myös ensisijaisen tärkeää, ja minulla ei ole muuta kuin loputonta kunnioitusta Venäjän LGBTQ+- aktivisteja kohtaan.

A Worm in the Heart ja visuaalinen metafora



Toinen dokumentti oli myöskin rankka, mutta enemmän turhauttavalla tavalla. Changing the Game on Michael Barnettin dokumentti transsukupuolisista high school - tason urheilijoista ja haasteista, joita he joutuvat kohtaamaan. Hiihtäjä Sarah Rose Huckman kamppailee kotiosavaltiossaan hiihdon lisäksi transsukupuolisten ihmisten perusoikeuksien puolesta, pikajuoksija Andraya Yearwood saa täyden tuen koulultaan urheilussaan, mutta muiden nuorten vanhemmat ovat aktiivisesti häntä vastaan, ja painija Mack Beggs on Teksasin osavaltion piirimestari, mutta ei pysty nauttimaan voitoistaan joutuessaan painimaan tyttöjen sarjassa. Transmies Mackin osuus on dokumentin selkäranka, ja se oli tapauksista minulle tuttu ennestään sen saaman julkisuuden takia. Mackin tapaus on perinpohjin epäreilu; se ei ole reilua muille painijoille Mackin testosteronihoidon takia, eikä Mackille, jonka ei anneta painia omaa sukupuoltaan olevien kanssa. Ratkaisu tähän olisi helppo, mutta mikään ei muutu nopeasti Yhdysvalloissa. Mackin kokema viha tulee melkein yksinomaan aikuisilta ja oikeistolaisen median edustajilta; kyse on siis käytännössä aikuisista vainoamassa lapsia sen takia, että he haluavat harrastaa urheilua. Samalla Changing the Game nostaa esiin mielenkiintoisia kysymyksiä siitä, miten suhtaudumme nuorten urheiluun, ja kuinka fanaattiset tunteet ja kilpailumentaliteetti pilaavat sen, minkä pitäisi olla vain harrastus nuorille. Tässä tapauksessa myös transnuorten mielenterveys on pinnalla, sillä muutenkin vihamielisessä ympäristössä voi urheilu olla oikea tapa toteuttaa itseään omassa sukupuolessaan. Changing the Game ei ole turhauttava huonolla tavalla, vaan turhauttava siinä, miten yksinkertaisesta asiassta on loppujen lopuksi kyse, mutta ratkaisu on silti niin vaikea saavuttaa.

Mack Beggs (Changing the Game)


Festarien viimeinen tarjonta minulle oli Queer Gender, kokoelma lyhytelokuvia sukupuolen ja kehon moninaisuudesta. Kapaemahu (Hinaleimoana Wong-Kalu, USA) esittää animaation kautta polynesialaisesta muunsukupuolisesta termistä mahu, ja miten kolonialismi on saanut sen unohtumaan. My Brother is a Mermaid (Alfie Dale, UK) käyttää fantasian elementtejä tarinassaan nuorten sisarusten elämästä ja ongelmista joita vanhempi Kai kohtaa sukupuolensa kanssa. Dungarees (Abel Rubinstein, Australia) on pieni palanen elämää nuoren transmiehen päivässä joka ilahdutti lähes ylitsevuotavalla iloisuudellaan. XY (Anna Karin Larusdottir, Islanti) kertoo intersukupuolisuudesta ja miten sitä yhä "hoidetaan" lääkärien toimesta. Bodies Like Oceans (KC Cory, USA)  juhlistaa lihavien kehojen kauneutta ja kuvaaja Shoog McDanielin työtä. Bonde (Asaph Lucas, Brasilia) esittää kaveriporukan railakasta iltaa Rio De Janeiron yössä, ja kertoi samalla miten toimia brasilialaisten poliisien kanssa, jotka ovat vihamielisiä seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan. My Mama, A Man (Helena Middleton, UK) on nopea katsaus drag-kuninkaiden maailmaan ja ohjaajan äidin toiveeseen olla mies päivän verran. Kaikki näistä oli oikein toimivia omalla tavallaan Kapaemahun, Dungareesin ja Bonden ollessa ehdottomasti kärkikastia. Monet näistä saattavat olla myös proof of concept - pätkiä tulevan varalle, ja toivonkin näkeväni Dungareesista joskus kokoillan version. 

Pete McHale (Dungarees)



Vinokino 2020 oli kaikin puolin erinomainen kokemus. On sääli, että suurin osa näistä elokuvista ei ikinä pääse laajempaan levitykseen, sillä näissä oli sekä uusia ideoita että tärkeää asiaa kerrottavana, jota soisi näkevän valtavirran elokuvalevityksessäkin. Suosittelen ehdottomasti kaikkia etsimään A Worm in the Heartin ja Changing the Gamen ja katsomaan ne, ja Breaking Fast on loistava romkom seuraavaa romanttista iltaa varten. On totta, että sateenkaarevia tarinoita usein kerrotaan yhteisön sisällä, ja kaikki elokuvat eivät löydä laajempaa yleisöä, mutta toisaalta on hyvä nähdä näitä tarinoita kerrottuna ilman Hollywoodin ja suurten studioiden sensurointia ja kaavamaisuutta. Jos teillä on mahdollisuus osallistua Vinokinoon kotikaupungissanne, suosittelen sitä lämmöllä. Nämä tarinat ansaitsevat tulla kuulluksi.

Voitte tukea Venäjän ihmisoikeustaistelua LGBTQ+ -ihmisten oikeuksien puolesta Venäläiset ihmisoikeuspuolustajat/SETA ja A Worm in the Heart- sivustoilla.


Aasa T    
              

torstai 22. lokakuuta 2020

Immortal Hulk - Hirviö vai pelastaja?

 Halloween on ovella, mikä tarkoittaa perinteistä Suomi-Rivendell-Asgardin halloween-tekstiä! Viime vuonna käsittelimme elokuva- ja televisiopuolta, joka on aina varma valinta kauhutarinoita etsiessä. Keskiverrosta suoratoistopalvelusta löytyy aina vähintäänkin yksi todella hyvä kauhupätkä ja vähintään 20 erittäin huono mutta myös erittäin katsottavaa roskaleffaa. Tänä vuonna palaamme kuitenkin taas sarjakuvien pariin, sillä aiheenamme on kauhusarjakuva, joka on tällä hetkellä yksi markkinoiden parhaimmista. En vieläkään ihan tiedä, mitä tekijöiden piti tehdä että Marvel/Disney suostui julkaisemaan näin groteskia, synkkää ja tietyllä tavalla anti-supersankari/anti-massamedia sarjakuvaa yhdestä heidän tunnetuimmasta hahmostaan. 

Tämä sarjakuva on Immortal Hulk.



SV: Graafista väkivaltaa/kehokauhua


1. Hulk- Marvelin alkuperäinen kauhusankari

Hulk- kauhusarjakuva ei ole kovinkaan kaukaa haettu idea sinänsä. Hänen juurensa ovat kauhu- ja tieteisfiktion kirjallisuuden klassikoissa. Stan Lee on sanonut, että hän huomasi ihmisten usein suosivan sankareita jotka olivat jotenkin ulkopuolisia ja erilaisia, nostaen esiin Möykyn suosikkihahmon statuksen Ihmenelosten riveissä. Kaikki muistavat ja sympatisoivat Quasimodon kanssa Notre Damen Kellonsoittajasta, mutta kuka muistaa kiiltävää sankaria tuosta tarinasta? Hulkin kaksi suurinta vaikuttajaa olivat Frankensteinin Hirviö- erityisesti Boris Karloffin elokuvaversio hahmosta -sekä Tohtori Jekyll ja Herra Hyde, jolta Stan poimi kahden persoonan idean. Hulk on tuntemattoman, uuden tieteen luomus, jota ihmiskunta ei kykene ymmärtämään. Kuten Karloffin Hirviö, Hulk ei ymmärrä maailmaa ympärillään joka vihaa ja pelkää häntä, reagoiden lapsen tavoin raivolla ja pelolla takaisin. Jekyll ja Hyde ovat saman ihmisen kaksi kääntöpuolta, ja Hulkin raivo nousee myös Bannerin omasta tukahdetusta raivosta ja traumoista; Bannerina hän ei kykene tai saa olla vihainen, ja Hulk on hänen kanavansa purkaaa näitä tunteita.




Immortal Hulk on Al Ewingin käsikirjoittama ja Joe Bennetin kuvittama uusin jakso Bannerin elämässä, joka käyttää koko hahmohistoriaa hyväksene ilman, että lukija tuntisi itseään eksyneeksi. Tosin Bannerin "elämässä" on hieman huono ilmaisu. Banner kuolee heti ensimmäisessä tarinassa. Hän on kuollut aikaisemminkin- Civil War II- tarinassa Haukansilmä ampui häntä adamantiumnuolella päähän, ja hän kuoli. Mutta hän ei tappanut Hulkkia. Hulk on, kuten sarjakuvan nimikin asian jo ilmaisee, kuolematon. Hulk ei myöskään ole ainoa Hulk. Vuosien aikana eri kirjoittajat ovat laajentaneet Bannerin pään sisäistä hahmogalleriaa erilaisilla Hulkeilla. On kaikkien tuntema Hulk, niin sanottu "villi Hulk" tai "Iso Tyyppi", on Las Vegas- gangsterina tunnettu Joe Fixit eli Harmaa Hulk, joka on nyt jumissa Bannerin kehossa, Sakaar- planeetalla uudelleensyntynyt Maailmantuhoaja-Hulk,  Bannerin älyn ja empatian omaava Professori Hulk sekä vallanhimoinen Maestro. Kaikki heistä ei ole juuri nyt paikalla, sillä Hulkin ohjaimissa on nyt "Devil Hulk". Devil Hulk ei ehkä ole paha, mutta hän ei todellakaan ole hyvä. Sadistinen Devil Hulk halajaa vain kahta asiaa- suojella heikkoa Banneria maailmalta- sekä tuhota ihmisten maailman. 




Mutta sitä ennen:

2. Kehollinen kauhu- Joe Bennetin kuvitus

Hulk on tieyllä tapaa supersankaritaiteen lihaksikkaiden sankarien pohjateksti, fyysinen mahti vietynä äärimmilleen. Hulkin muodomuutokset Bannerista lihaskimpuksi ja takaisin ovat kuitenkin harvoin saaneet suurempaa tarkastelua, ja gammasäteillä luodut hirviöt ovat usein vain erilaisia mallinuksia tästä; vihreä lihaskimppu, punainen lihaskimppu, naisbodari/pinup- malli ja niin pois päin. Mutta jo Hulkin hahmon esikuvissa esillä ollut kehollinen kauhu on usein loistanut tarinoissa poissaolollaan. Kehollinen kauhu/biologinen kauhu on kauhun alagenre, jossa näytetään tieten tahtoen graafisia tai häiritseviä ihmiskehon muutoksia ja runteluita. Vaikka tämän tyyppilajin suosio on sidottu amerikkilaisene kauhuelokuvaan, on sen juuret Frankensteinin Hirviössä, jossa juuri Hirviön kehon elementit ovat kauhun elementtejä, perversioita normaaliuteen. Immortal Hulk ottaa kehollisesta kauhusta kopin hienosti, ja Joe Bennetin kuvitus luo itsessään jatkuvaa epämukavuuden ja kauhun ilmapiiriä sarjakuvaan. Bannerin muodonmuutos Hulkiksi on fyysistesti rankka, ihmiskehon runtelu toiseksi joka näytetään lähes poikkeuksetta joka kerta, usein myös hieman eri lailla. 


Keholliseen kauhuun liitetään usein muodonmuutoksen elementit vahvasti. Tämä on ollut iso tekijä kehokauhun mestari David Cronebergin tuotannossa, kuten esimerkiksi hänen Fly- remakessaan. Psykologinen muutos on osa fyysistä muutosta, usein jonkinlaisen degeneraation tai todellisen minä paljastumisen kautta. Immortal Hulkissa groteskia muodonmuutosta on tarjolla muillekin kuin Bannerille, ja samalla heidän minyyttään ja asemaansa tutkitaan. Betty Banner, Brucen vaimo, on kokenut seksismiä, aliarviointia ja henkistä väkivaltaa miehiltä elämässään. Hänen isänsä Thaddeus Ross, perheen "ystävä" Kenraali Fortean ja jossain määrin Banner itse ovat pidätelleet hänen raivoaan, aliarvioineet hänen vihaansa. Bettyn muodonmuutos uudeksi Punaiseksi Hulktariksi on vapaus tästä kaikesta, ja hänen ulkomuotonsa reflektoi sitä upealla tavalla. Hän on perhonen, joka repii tiensä vapaaksi instituutionalisen sorron verkosta, ja hän on ehkä hirviö, mutta hirviö jonka muut loivat. 


Yksi Immortal Hulkin vahvuuksista on Joe Bennetin yhtäläinen ja kokonaisuutta sitova kuvitus, jonka katkaisee vain muutaman kerran vieraileva taiteilija, antaen työtteliäälle Bennetille mahdollisuuden tehdä jotain muuta välillä. Hänen enemmän inhmimilliset hahmonsa esittävät pelon ja pakokauhun tunteita hienosti, ja hänen versionsa Hulkin hahmogalleriasta kuten Kuvotuksesta tai Sasquatchista ovat asiaan sopivan hirviömäisiä, Kuvotuksen eritoten vastaten nimeään karmivalla tavalla. Lehti on myös tahditettu juuri kuten kauhusarjakuvan kuuluu. Olen moneen otteeseen puhunut sivun käännön kauhusta, joka on sarjakuvan oma ja uniikki tapa luoda kauhun ilmapiiriä. Moneen otteeseen Immortal Hulkia lukiessani pidin nopean hengähdystauon ennen kuin käänsin sivua, odottaen innolla mitä hirveyksiä Bennet on keksinyt ja mihin uuteen, karmivaan suuntaan Hulkin maailma on muuttumassa. Visuaalisessa mediassa on se miltä asiat näyttävät aina ensisijaista, ja vähemmän luovan kuvataitelijan kanssa ei Immortal Hulkin kauistuttava kauneus olisi toiminut yhtä hyvin, ja samalla kokonaisuus olisi kärsinyt. Onneksi Bennetin ja Ewingin yhteistyö on ollut koko sarjan ajan saumatonta.




3. Psykologinen kauhu- Gamman syvin olemus on tuntematon

"Peilissä on aina kaksi ihmistä. On se jonka näet, ja sitten on se toinen, jota et halua nähdä."

 Immortal Hulk on yhdessä kädessä kehokauhua kerrottuna hirviömäisten muskelimiesten- ja naisten kautta, ja toisessa taasen psykologista ja eksistentialista kauhua Hulkin ja muiden "gamma-ihmisten" olemassaolon kautta. Kun alussa viittasin siihen, että Banner voi kuolla, mutta Hulk ei, on kyse paljolti siitä miten Hulkin olemassaolo on yksi painajaismainen mahdottomuus. Hulk syntyi Gammapommin säteilystä, jonka olisi pitänyt tappaa Banner, mutta eipäs niin tehnytkään. Gamma on sekä tiedettä että tieteen ulkopuolelle, todellisuuden inversio. Ewing käyttää kolmannessa albumissa Hulk in Hell paljon sekä Jungilaisia arkkityyppejä että kabbalahin elämän puuta keskustellessaan Hulkin asemasta sekä tuhoajana että elvyttäjänä. Hulk ei ole Bannerin vastakohta, vaan tämän varjominä, käännepuoli, aivan kuten kabbalahissa elämän puun hyveiden vastapuoli on qlippoth, joka tarkoittaa tyhjää kuorta. Hulkia verrataan usein tähän tyhjään kuoreen; Hulk voi vain täyttä raivoa täynnä oleva tyhjä astia tai kuori, olemassaolon varjopuoli. Gamma luo hirviöitä, mutta näiden hirviöiden valinnat ovat pitkälti heidän omissa käsissään; Zarathustralaisuudessa toinen maailman hallitsijoista Angra Mainyu omaa vallan tehdä ihmeitä ja auttaa ihmisiä, mutta ei tee näin. Pahuus on lopulta valinta. 


Banner on tiedemies, mutta Hulk, vaikkakin tieteen lopputulos, on ennemmin metafora-mies. Jungilaisessa arkkityypissä ihmisen mieli koostuu itsestä, egosta ja persoonasta jotka näkyvät maailmalle, sekä varjosta ja animasta jotka näkyvät vain sisäiselle maailmalle, ollen näin piilossa. Hulk on varjominä vietynä metaforan tasolta todellisuuteen, ja avain tämän varjominän lihallistamiseen on gammassa, joka luo näitä metafora- ihmisiä kuten Hulkkeja, Kuvotuksia ja muita hirviöitä, reflektoiden ihmisten sisällä olevia puolia todellisuuteen. Kuvotuksen varjominä on juuri niin hirviömäinen kuin hänen kantajansa, aivoton tappokone jossa ei ole mitään inhimillisyyden pisaraakaan jäljellä. Devil Hulk on Bannerin suojamuuri, jonka hän loi suojelemaan itseään väkivaltaiselta isältään, hänen traumojensa manifestoituminen. Ehkä hän oli olemassa jo ennen tätä, ehkä meillä kaikilla on paholainen sisällämme, joka kabbalahissa on "jumalan raivon välikappale", ei pelkästään korruptoija ja pahuuden olento. Devil Hulk ja muut Hulkit ovat Bannerin varjominiä, mutta kuten Ewing on sanonut, varjominä ei ole sama kuin paha. Se on ne puolet meissä joita emme aina halua nähdä; raivomme, vihamme ja epävarmuutemme. Immortal Hulk käsittelee Hulkin ja gammaihmisten kautta ihmisyyden peruskysymyksiä; olemmeko me hyviä, pahoja vai jotain siltä väliltä? Aivan kuten Hulkin ensimmäisen sarjakuvan kannessa kysyttiin; Is he a man or monster...or is he both? Tämä on kysymys joka nousee useana otteeseen Immortal Hulkissa esiin, mutta sille ei anneta vastausta, tai vastaus on merkityksetön. Me kannamme näitä varjominiä mukanamme, ja odotamme niiden tulemista esiin, hyvässä ja pahassa.



4. Nykyajan kauhu- Onko Hulk hirviö vai pelastaja?

Alussa mainitsin kuinkia Devil Hulk haluaa tuhota maailman, ja saattaa kuulostaa hieman huolestuttavalta suunnitelmalta tarinan oletetulta sankarilta. Hulk on jo kauan kantanut titteliä maailmojen murskaaja. Greg Pakin Tarinassa Planet Hulk mainitaan profetia, jossa planeetta Sakaarin pelastaja voi olla myös sen tuhoaja. Hulkissa tämä tuhon ja pelastuksen teema kulkee vahvasti mukana yhä myös Immortal Hulkin sivuilla. Jos Hulkkia ajattelee jumalan raivona, hänen varjonaan (Kyllä Jumalalla on Hulk ei siinä ole mitään erikoista), niin maailma on hänen raivonsa ansainnut. Hulk kertoo Doc Samsonille, miten ihmiset ovat tuhonneet maailmansa; metsäpalot, kuivuus, saasteet, ilmastonmuutos ja lajien sukupuutto ovat kaikki ihmisten maailman luomuksia, joille hallitsevat voimat eivät tee mitään, sillä se tarkoittaisi vastuun ottamista omista teoistaan. Tuhoamalla nykyisen ihmisten maailman, voivat ihmiset vielä joskus elää tällä planeetalla. Tiedän, monet teistä nostavat kulmakarvojanne ja huokaisevat syvään; yksi kuluneen vuosikymmenen suosituimmista superkonnan arkkityypeistä oli niin sanottu malthusilainen pahis, ekoterroristi joka oikeuttaa tekonsa ja massamurhansa ekologisilla motiiveilla. Mutta Hulk ei ole tarinan konna, ja hän tietää tasan tarkkaan kenetkä hän aikoo tuhota, ja Immortal Hulkissa nämä maailmaa oikeasti tuhoavat voimat saavat myös kasvot.



Kosmisten pahuuksien ja gammahirviöiden jälkeen Hulk kohtaa kaksi ehkä ajankohtaisinta vihollistaan, Roxxon- superkorporaation pääjohtaja Dario Aggerin sekä kosmisen kyborgi Xemnun (Aggerista kuulimme viimeksi Mighty Thor- tekstissäni). Aikaisempaan varjominä- teemaan sopien on Agger nyt kokonaan jättänyt ihmisen osan taaksensa, eläen julkisesti Minotaurina. Agger on minotaurina metafora-ihminen kapitalismille jonka symbolina härkä usein on, ja hänen sisäisen hirviömäisyytensä ulkoisessa manifestoitumisessa. War of the Realms- eventissä Dario tuki ihmisten ja haltioiden sodassa (ah, supersankarisarjakuvat) haltioita, ja kaikki mitä hän siitä sai oli läpsäys ranteelle ja sanktioita. Kuten monet muutkin superrikkaat oikeasti, edes julkiset hirveydet eivät kaada häntä. Agger on myös hyvin tietoinen siitä, että Roxxonin toiminta vain vauhdittaa tulevaa ekokatastrofia, häntä kiinnostaa vain omistaa aseet joilla tulevat resurssisodat käydään. Kun Banner julkaisee manifestinsa maailman pelastamiseksi ja saa laajaa suosiota nuorison ja ilmastoaktivistien keskuudessa, Agger kehittelee ratkaisun tähän ongelmaan; hän ei voi estää Hulkkia fyysisesti, joten hän voi omistaa hänet- tai vähintään omistaa narratiivin, jolla hänestä kerrotaan. 


 Xemnu on vanha Marvel- pahis, jonka Ewing kaivoi naftaliinista täydellistä tarkoitusta varten. Xemnu on avaruusolento/kyborgi, jonka kyky on hypnotisoida ihmisiä, mahdollisesti ilman rajoja, ja varsinkin Dario Aggerin tarjoaman mediakaluston (Roxbook, Roxtube, Roxxer, Roxgram jne.) kautta Xemnu voi vaikuttaa kaikkiin. Xemnu on massamedia kauhuhirviön hahmossa; hän voi muuttaa narratiivia, kuvakulmaa jolla näemme asioita, vääristää viestin ja tehdä itsestään sankarin. Samalla hän syö ihmisiä, ja luo heidät uudestaan kasvottomina ja sieluttomina versioina, onttoina ja vailla merkitystä. Xemnu luo yksinkertaisen narratiivin, jossa hän on Taikaplaneetan Xemnu, joka pelastaa maailman joka päivä Hulkin kaltaisilta hirviöiltä, luoden muistoja ihmisille jotka nojaavat nostalgiaan ja lapselliseen haluun yksinkertaisiin narratiiveihin; joka päivä sankari pelastaa maailman, palauttaen status quon jossa Hulk on hirviö. Immortal Hulkin yhdessä parhaimmista hetkistä tämän muutetun narratiivin tajuaa ensimmäisenä tohtori Charlene McGowan, Hulkin liittolainen, joka transsukupuolisena tietää miltä tuntuu kun joku koittaa muuttaa narratiivia hänen elämästään: "Se tunkee omaa narratiiviaan päihimme, minun päähäni..ja...ja minä olen saanut siitä jo tarpeekseni. Kuka minä olen kuuluu vain minulle." Immortal Hulk ei kompastele sosiaalisessa kommentaarissaan, ja kuten hyvä kauhu usein on, on myös Immortal Hulk vahvasti poliittisesti latautunut nykyisten ahdistustilojen kautta.



Tähän liittyy myös oikeutetun, hyvän raivon teema. Hulkin raivo ja erityisesti Devil Hulkin oikeudenjako on usein sidottu johonkin josta saakin olla vihainen; epäoikeudenmukaisuus, traumat ja niiden aiheuttajat ovat vahvasti esillä tämän raivon takana. Betty Rossin raivo nousee hänen kohtelustaan ja väkivallasta jota hän on kokenut Hulkin takia. Toimittaja Jackie McGee seuraa Hulkin tuhovanaa ympäri maata, sillä hän todisti jo lapsena hyvin läheltä Hulkin raivon ja voiman, ja mustana naisena Yhdysvalloissa raivo on jotain mitä hänen ei anneta tuntea, tai sitä paheksutaan. "Sinun raivoasi siedetään, jopa arvostetaan...minun raivoni sivuutetaan, jos olen onnekas." Hulkin, eli tässä tapauksessa myös keski-ikäisen, valkoisen Bannerin raivo on jotain mitä hän kadehtii, sillä Hulk voi tehdä melkein mitä tahansa ja silti järjestelmä, kuten Kostajat, suojelee ja puolustaa häntä. Al Ewing on usein kommentoinut Immortal Hulkin teemoilta sitä, kuinka raivo ja vihaisuus ovat yhä jossain määrin vahvoja tabuja, vaikka se olisi kuinka oikeutettua ja katarsista aiheuttavaa. Kun katsoo maailmaa ympärillämme, meidän pitäisikin olla vihaisia. Meidän pitäisi olla vihaisia oikeita ihmisiä, instituutioita ja rakennelmia kohtaan, mutta nämä samat rakennelmat myös hyssyttlevät ihmisiä, koska raivo johtaa liian usein oikeaan toimintaan. Immortal Hulk on sarjakuva tälle aikakaudelle, jossa epäoikeudenmukaisuudet, järjestelmän korruptiot ja edesvastuuttomuus on julkisempaa ja vaarallisempaa kuin koskaan ennen, ja meidän pitäisi olla vihaisia ja suunnata vihamme oikein. 

Joe Fixit says  Trans Rights!



Immortal Hulk on ehkä paras sarjakuva, mitä kahdelta suurelta kustantamolta on tullut moneen vuoteen. Se ei ole dekonstruktiivinen tarina supersankareista, se ei ole nihilistisen synkkä "vakava sarjakuva" eikä se ole loputtoman jatkumoreferenssin murskaava event- tarina. Immortal Hulk on fiksusti kirjoitettu kauhusarjakuva, jossa kauhu on sidottu sekä sarjakuvan visuaaliseen ilmeeseen, hahmojen psykologiaan että aikakauteen jossa on kirjoitettu. Ja en ole ihan varma mitä Al Ewing ja Joe Bennet ovat Marvel/Disneylle menneet lupaamaan, että tämä sarjakuva on saatu tehtyä ilman häiriötä kustantajan puolelta, koska en olisi ikimaailmassa odottanut tällaista Hulk- kirjaa Marvelilta vertikaalisen integraation aikakautena. Immortal Hulk on väkivaltainen, hurmeinen sarjakuva jossa Hulkin voiman jättämä vahinko ja hänen vammojen kuvottavuus ei ole piilossa, ja Bennet piirtää hirivöitä kuin viimeistä päivää, täyttäen Marvelin tutun ja turvallisen maailman painajaisilla. Samalla sen kirjoitus herättää ajatuksia ihmisen dualismista, potentiaalista hyvään ja pahaan ja siitä, miten meidän raivomme voi tehdä meistä hirviöiä. Immortal Hulk on yhä kesken ja tarina jatkuu vielä, mutta voin jo nyt sanoa Immortal Hulkin olevan parasta mitä Marvel on tehnyt Hulkilla vuosikausiin, todellinen kauhusarjakuva joka palaa Hulkin hahmon perimmäisten kysymysten äärelle uusilla, mielenkiintoisilla tavoilla. Onko hän ihminen vai hirviö, vai onko hän molemmat? Kysymys jää vaille vastausta, se on lukijan käsissä, mutta ehkä Hulk, maailmojen murskaaja, on jotain mitä tämä aika kipeästi kaipaa.  


 Aasa T

maanantai 19. lokakuuta 2020

Aasa Arvostaa: The Trial of the Chicago 7

 Tiedättekö te sen tunteen, kun katsoo elokuva joka on varsin mainio, hyvin kirjoitettu, näyttelijät tekevät työnsä erinomaiselta ja elokuva myös näyttää hyvältä, mutta jokin silti mättää? Elokuvasta puuttuu jotain. Ehkä se on visio, ehkä se on kunnianhimo, mutta syy on joka tapauksessa ohjauksen puolella. Koko ajan sitä pohtii "hitsit, tämä olisi ihan törkeän hyvä leffa jos tämän olisi ohjannut parempi ohjaaja." Se on turhauttava tunne. 

And now, in completely unrelated topic, a movie review:


The Trial of the Chicago 7




Tarina: Vuosien 1969 ja 1970 aikana, kahdeksan miestä on syytettynä Vietnamin sodan vastustamiseen liittyvien mellakoiden ja rauhattomuuksien aiheuttamisesta Chicagossa vuoden 1968 Demokraattipuolueen puoluekokouksen aikana. Voiko oikeus tapahtua maassa joka on jakautunut totaalisesti? 


The Trial of the Chicago 7 perustuu Chicagon seitsikon tositarinaan, jossa joukko sodanvastustajia ja ihmisoikeusaktivisteja tuomittiin hyvin yksipuolisen tuomioistuimen edessä, ja on kieltämättä tarinana herkullinen ja nykypäivän Yhdysvaltoja katsoessa hyvin ajankohtainen aihe. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Aaron Sorkin ei nouse haasteeseen tavalla millä olisin toivonut, mutta tämä ei tarkoita sitä että The Trial of the Chicago 7 ei olisi viihdyttävä ja hyvä elokuva. Se on ehkä hieman turhauttava, joka olisi paremman ohjaajan (Paul Greengrass oli ehdolla ohjaajaksi yhdessä vaiheessa) ollut eheämpi ja iskevämpi. Sorkinin käsikirjoitus toimii, ja siitä puuttuu jonkin verran Sorkinin perinteistä energiaa ja supernopeaa dialogia, mikä oli hyvä ratkaisu, mutta ohjaajana Sorkin on yhä hieman, noh, tylsä mutta tehokas. Hän on paahtoleipää margariinilla ja kahdella juustosiivulla; nälkä lähtee, mutta ei se juuri makuelämäys ole.



Ehdottomasti paras asia The Trial of Chicago 7:issa on sen todella hyvä näyttelijäkaarti. Eddie Redmayne ja Sacha Baron Cohen loistavat Tom Haydenin ja Abbie Hoffmanin rooleissa, pelaten toisiaan vastaan täydellisesti. Hayden ja Hoffman ovat samalla puolella ja osallistuivat samaan mielenosoitukseen, mutta heidän näkemyksensä ja metodinsa- Hayden uskoo demokraattiseen systeemiin Hoffmanin ollessa radikaalimpi  -pistävät heidät usein vastakkain, ja Cohen ja Redmayne hoitavat tämän erinomaisesti. Olen aina ollut sitä mieltä että Sacha Baron Cohen on hyvä draamanäyttelijä, ja toivon että hänelle annetaan tulevaisuudessa yhä enemmän mahdollisuuksia todistaa tämä. Jeremy Strong, John Carrol Lynch, Yahua Abdul-Mateen II, Michael Keaton ja Frank Langella täydentävät hyvää kokonaisuutta, mutta kuten joka kerta, Mark Rylance on elokuvan ehdoton tähti puolustusasianajaja William Kunstlerin roolissa. Rylance pelaa aina upeasti hänen piilotettua voimakkuuttaan, ja Kunstlerilla on elokuvan parhaimpia hetkiä juuri Rylancen voimakkaan ja anteeksipyytelemättömän roolisuorituksen vuoksi, ja en ihmettelisi ollenkaan jos hän keräisi toisen Oscarinsa tästä elokuvasta.


Mikä elokuvassa mättää on vaihteleva tyyli. Aluksi elokuvaa kehystetään seitsikkoa kohtaan sympaattisen syyttäjä Richard Schultzin (Joseph Gordon-Lewitt) ympärille, joka oli rohkea ja mielenkiintoinen kehys katsella tätä tapahtumaa, mutta se tiputetaan hyvin nopeasti elokuvasta, siirtyen Kunstleriin, sitten Haydeniin ja Hoffmaniin. Tämä ensemble- elokuva, jossa ei ole yhtä päähenkilöä, mutta fokus, kehystys ja narratiivi poukkoilee pahasti tehden elokuvan visiosta hieman epätasaisen. Bobby Sealen (Yahua Abdul-Mateen II) katoaminen elokuvasta on selitetty hänen syytteidensä raukeamisella, mutta samaa ei voi sanoa Lee Weinerista (Noah Robbins) ja John Froinesista (Daniel Flaherty) jotka vain siirtyvät pois syytettyjen aitiosta elokuvan loppupuolella. Monet näkökulmat ja tavat kertoa tarinaa ovat usein mielenkiintoisia, ja The Trial of Chicago 7 ei heitä kaikkea hukkaan sekoittaessa nykyhetkeä, menneisyyttä ja Abbie Hoffmanin puhetilaisuuksia puhuessaan samasta asiasta mutta eri näkökulmista. Tämä tyylivalinta olisi kuitenkin vaatinut ohjaajan joka tietää mitä on tekemässä ja omaa kuria pitää narratiivinsa eheänä kaikkien näiden näkökulmien keskellä.  

 


Ja tämä eheys olisi ollut äärimmäisen tärkeää elokuvan käsitellessä hyvin vakavaa, tärkeää ja ajankohtaista aihetta. Sorkinin poliittisissa tuotannoissa (The Newsroom ja West Wing) näkyy vahvasti binäärinen käsitys politiikasta, jossa ihmiset jotka eivät ole selkeästi oikealla tai vasemmalla ovat joko tyhmiä tai hän pakottaa heidät muottiin johon he eivät sovi. Chicagon pormestarin valinta aseistaa poliisi mellakoita varten saa alussa vain sivuhuomion, ja Abbie Hoffmanin anarkismia ollaan pehmennetty amerikkalaiseksi vasemmistolaisuudeksi. Sorkin kuitenkin nostaa kuvan jukstaposition myötä välillä esiin vuoden 1968 tapahtumien rinnakkaisuuden vuoden 2020 mielenosoituksiin, mutta kun koko ajan tiedät että esimerkiksi Spike Lee tekisi tämän niin paljon paremmin ja myös vaaditulla rohkeudella, ei nämä kohtaukset ikinä nouse täyteen potentiaaliinsa. Mutta se on sanottava, että Sorkin ei pehmentele laisinkaan Chicagon poliisin metodeja ja väkivallan määrää mitä mielenosoituksen osallistujat saivat kokea heidän käsissään. Samoin elokuvan loppu, kaikessa siirappisessa Hollywood-hengessäänkin, on tehokas muistutus siitä minkä ja kenenkä puolesta Chicagon seitsikko osoitti mieltään ja istui tuomioistuimella.


The Trial of Chicago 7 saattaa kuulostaa tämän perusteella keskinkertaiselta tai jopa huonolta elokuvalta, mutta sitä se ei ole. Aaron Sorkin on selkeästi kotonaan oikeussalidraaman puolella kirjoittajana (Kunnian Miehiä on tästä hyvä esimerkki), ja hän onnistuu dramatisoimaan ajan kulun, oikeudenkäynnin historiallisesti erikoiset yksityiskohdat ja erityisesti Kunstlerin ja tuomari Hoffmanin (Frank Langella) verbaaliset kaksintaistelut, ja kahden riitaisan ystävän suhteen kuvaamisessa juuri kukaan ei ole Sorkinia parempi. Isot kehut myös kuvaaja Phedon Papamichaelille, joka tekee erinomaista työstä niin salissa kuin sen ulkopuolella, ja kiitos hänen työnsä tuntuvat mellakat juuri niin kaoottisilta kuin ne varmasti oikeasti olivat. The Trial of the Chicago 7 on hyvä elokuva, viihdyttävä ja erittäin hyvin näytelty, mutta se olisi voinut olla niin paljon enemmän- ei, sen olisi pitänyt olla tänä aikana niin paljon enemmän, ja juuri se tekee siitä niin turhauttavan minulle. Voin kuitenkin suositella sitä kaikille kiinnostuneille, mutta ennakko-odotukset kannattaa pitää normaalissa asemissa. The Trial of Chicago 7 on nyt Netflixissä.


Aasa T