lauantai 30. marraskuuta 2019

Atte Arvostaa: Knives Out

Rian Johnson on tehnyt tällä vuosikymmenellä sekä parhaan aikamatkustus-elokuvan Looperin* ja parhaimman, merkityksellisimmän Star Wars- elokuvan The Last Jedin* Rian Johnson ei tee helppoja elokuvia. En sanoisi että hän on mikään taideleffa-ohjaaja, mutta hänen tyylinsä ja tekniikkansa jakaa mielipiteitä, ja juuri siksi pidän hänestä. Tämä näkyy myös hänen uusimmasta elokuvastaan, jota osa katsojista tulee rakastamaan ja osa tulee olemaan suuresti hämmentymään. I love that.

*Huomio. Jos omaat eriävän mielipiteen näistä näkemyksistä, hienoa. Elokuvat jakavat mielipiteitä ja se on fine, mutta tämä ei ole syy alkaa väittämään vastaan kanssani enään tässä kohtaa. Olen sanottavani sanonut. Jos kohta 2 vuotta vanha elokuva yhä aiheuttaa pahaa mieltä, pura se jossain muualla kuin tämän tai muiden blogipostieni kommenteissa. 

Knives Out



Elokuva: Mysteerikirjailija Harlan Thrombey (Christopher Plummer) on kuollut, oman kätensä kautta. Hänen laaja perhepiirinsä- mukaanlukien menestynyt tytär Linda (Jamie Lee Curtis), kirjojen kustannuksesta vastaava poika Walt (Michael Shannon), miniä Joni (Toni Collette) sekä Harlanin hoitaja Marta (Ana de Armas)- surevat tämän poismenoa. Mutta herrasmies-etsivä Benoit Blanc (Daniel Craig) epäilee vilunkipeliä....



Knives Out on niin sanottu whodunnit, klassisen Agatha Christie- henkinen murhamysteeri jossa epäiltyjen lista on laaja ja etsivän tehtävä on kaventaa tätä listaa kunnes tekijä paljastuu. Ja vaikka Knives Out on avoin sen Christie- juurista, ei Johnson ole vain toistamassa klassisia tropeja (mahtipontinen kartano salaovineen, suku täynnä värikkäitä hahmoja ja motiiveja) vaan käyttämässä tämän kieltä kertoakseen modernin, uudenlaisen ja yllättävän jännärin. Ja tässä onkin ensimmäinen ongelma- mitä voin sanoa Knives Outin loistavuudesta ilman, että pilaan yllätystä jonka elokuva tiputtaa varhaisessa vaiheessa katsojan niskaan? Kuten voitte päätellä, minä todella, todella pidin Knives Outista ja sanon jo tässä kohtaa että se kannattaa käydä katsomassa, sillä vaikka höpötän hyvistä roolisuorituksista ja teknisestä toteuksesta, elokuvan sydän on sen tarinassa josta on mahdoton puhua paljastamatta sitä.



Mutta toki; näyttelijäsuoritukset ovat kautta linjan ykkösluokkaa. Aiemmin mainitut Plummer, Curtis, Shannon, Armas ja Collette ovat kaikki loistavia, joista varsinkin Shannon hieman kujalla olevana kuopuksena on alaton huumorin lähde. Heidän lisäkseen mukana on myös Lindan hieman liikaa yrittävä puoliso Richard (Don Johnson), Harlanin lapsenlapset Meg (Katherine Langford) ja Jacob (Jaeden Martell) joista toinen on marxilaista runoutta tutkiva opiskelija ja toinen äärioikeisto-trolli sekä kolmas lapsenlapsi Ransom (Chris Evans), rahastolla elävä perheen musta lammas. Erityisesti Evans pelaa perinteisiä roolejaan vastaan täydellisenä kusipäänä, joka saapuu bemarillaan varastamaan elokuvan tyylillä. Tutkintoja johtava etsivä Elliot (Lakeith Stanfield) tuo jonkinlaista straight-man tasapainoa porukkaan, joskin muistettavin hahmo elokuvassa on ehdottomasti Daniel Cragin huikea Benoit Blanc, kentuckylainen "herrasmiesetsivä" jonka haluan ehdottomasti saavan omia elokuvia tulevaisuudessa. Blancilla on Poirotin kaltaisten etsivien maneereja mutta ei ihan heidä älliään, ja hän on jatkuva ilo elokuvan aikana.



Knives Out on myös lumoavan näköinen elokuva. Thrombeyn kartano itsessään on upea lokaatio, jonka sisutus on sopiva enigmaattisen kirjailijan asunnoksi, mutta samalla uhkaava paikka täynnä naamioita, tauluja jotka katsovat tuomiten alaspäin ja veitsiä, niin paljon veitsiä. Kaikki tämä herää henkiin Johnsonin hovikuvaaja Steve Yedlinin kameran kautta. Kuten usein Rian Johnsonin kanssa, hänen kykynsä setup-payoff- paljastusten kanssa on huikea, ja flashbackit, kertomukset kohtalokkaasta illasta ja kohtaamisista Harlanin kanssa ennen tämän kuolemaa vaativat selkeyttä ja yhtenäisyyttä, ja Yedlinin ja Rian Johnsonin saumaton yhteistyö tekee Knives Outista elokuvan, jonka haluaa heti nähdä uudestaan nähdäkseen kaiken uudessa valossa.



Ja siinä se. Siinä on kaikki mitä voin sanoa ilman että alan puhua Chris Evansin villapaidoista tai kaikista hauskoista fraaseista joita Blanc heittelee ilmoille elokuvan aikana. Knives Out tarjoilee hyviä käänteitä, jotka osittain heittävät klassisten dekkaritarinoiden kuvioita päälaelleen ja sitä kautta tarjoilee samalla katsauksen nyky-yhteiskunnan horjuvaan...ei, en voi sanoa enempää, ylätys menisi pilalle. Knives Out on vuoden yllättävimpiä elokuvia. Minulla ei ollut mitään käryä mitenkä tämä elokuva tulisi päättymään, ja nautin joka hetkestä. Maksoin koko penkistä mutta käytin vain reunaa. Ja Knives Out on todellakin elokuva jolla on jotain sanottavaa murhamysteerinsä lisäksi, ja tämä konteksti on olennainen osa kokonaisuutta. Knives Out saattaa olla minun suosikkini tältä vuodelta; loputtoman viihdyttävä, kunnolla tehty whodunnit jossa on huikeita roolisuorituksia monilta suosikkinäyttelijöiltäni ja joka on sidottu tähän aikaan ja sen ilmiöihin. Se on, kuten Blanc sen sanoi, "aikamoinen donitsi" ja tulen ennen vuoden päätöstä kirjoittamaan siitä laajemmin. Suosittelen varauksetta.

Atte T
  

perjantai 29. marraskuuta 2019

Atte Arvostaa: The Irishman

Koska tapani on aina alustaa arvioitani tällaisella pienellä saatetekstillä, en voi vain aloittaa arviota suoraan. Voisin puhua Martin Scorsesen urasta- mutta kaikki tietävät Scorsesen, mitä siitä on minulla sanottavaa. Silence on minun suosikkini. Mutta sen sijaan sanon vain tämän: Filmi-twitterissä yhä raivoava "keskustelu" Scorsesen kommenteista Marvel- elokuvien suhteen on minulle yks hailee. Jos olet samaa mieltä Scorsesen kanssa- hienoa, jo olet eri mieltä, hienoa. Oikea ongelma on tuotantotasolla ja monopolisoituvassa filmiteollisuudessa, ei genressä, tätä keskustelua on käyty milloin mistäkin vuosikymmenien ajan, pese ja huuhtele. Muuta sanottavaa minulla ei ole.

The Irishman



Elokuva: Rekkakuski Frank Sheeran (Robert De Niro) tutustuu Philadelphian mafiaan päällikkö Russel Bufalinoon (Joe Pesci) joka ottaa Frankin siipiensä suojaan. Frankista tulee erinomainen palkkatappaja, ja samalla hän tutustuu Bufalinojen liittolaiseen, kuljetusalan liiton puheenjohtajaan Jimmy Hoffaan (Al Pacino) jonka kanssa hän ystävystyy. Mutta ajat muuttuvat, ja mafian ja Hoffan suhteet eivät pysy lämpininä ikuisesti. 



Ensimmäinen asia johon tässä elokuvassa kiinnittää huomiota on digitaalisesti nuorennetut päätähdet. Vaikka Pacino, Pesci ja De Niro ovatkin vaihtelevasti joko 24, 39 tai 80-vuotiaita, ei kaikkea voitu peittää tietokone-efekteillä. Mutta vanhojen herrojen ikä on käännetty eduksi, sillä vaikka heillä saattaa olla nuorempien miesten kasvot, heidät tekojensa taakka näkyy heistä alati. The Irishman on, kuten monet ovat jo sanoneet, mestariteos. En päässyt itse katsomaan sitä elokuvateatterissa, eli pystyin pitämään vessatauon elokuvan 3,5 h keston aikana, ja uskonkin että sen pituuden takia se voi löytää laajemman yleisön Netflixistä, joilla on aikaa istua alas ja katsoa tämä mammuttimainen eeppos. Elokuvan tähti on, kuten lähes aina Scorsesen tapauksessa, leikkaaja Thelma Schoonmaker jonka loistavan työn ansiosta tämä pituus tuntui merkitykselliseltä itseriittoisen sijaan. 



Mitä minulla on sanottavaa De Nirosta, Pescistä ja Pacinosta jota kaikki eivät jo tietäisi? No ainakin se, että De Niron tapauksessa saatamme puhua hänen pitkän uransa parhaimmasta roolisuorituksesta. Frank Sheeran on roolina hyvin hillitty ja rauhallinen, antaen De Niron kasvojen kertoa enemmän. Hän suuttuu harvoin, ja jos hän tunsi vihaa tai surua, se oli tiukasti hänen sisällään. Vain muutamina hetkinä hänen tunteensa valuvat hänestä läpi, jolloin se manifestoituu takelteluna ja äänen särkymisenä Frankin kertoessa Russelille sodasta tai Hoffan kieltäytyessä taas jälleen kuuntelemasta häntä. Pacino on vanhassa vedossa, ja hänellä on Hoffana äänekkäin ja bombastisin roolisuoritus, mikä varmasti vetoaa moniin. Itse ihailin eniten kuitenkin Joe Pescin (taas jälleen) hiljaista ja hillityä vetoa. Pesci luo itselleen mielenkiintoisen auran; me tiedämme hänet Sheeranin kautta ystävällisenä, fiksuna ja viisaana miehenä, jolloin hänen hiljaisuutensa on rauhoittavaa - mutta kun kamera on Sheeranin tyttären Peggyn (Lucy Gallina & Anna Paquin), on hän karmiva ja kylmän hiljainen. 



The Irishmanissa on täysi valamiehistö loistavia sivunäyttelijöitä täydentämässä tätä kaikkea. Ray Romano on Hoffan niljakas lakimies, Harvey Keitel Brunon mafiasuvun enigmaattinen päällikkö ja aiemmin mainittu Anna Paquin Sheeranin hiljaisena tyttärenä Peggynä. Paquinin osaa elokuvasta on kritisoitu tämän hiljaisuuden vuoksi (missä on pointtia, naisten roolit tässä elokuvassa ovat hiljaiset) mutta Peggyn hiljaisuudella on tarkoitus; hän on Sheeranin hiljainen omatunto, joka jo nuorena tajusi millainen mies hänen isänsä on kaiken piiloittelun ja salakielen alla. Scorsese on myös tuonut mukanaan joukon näyttelijöitä Boardwalk Empiresta kuten Stephen Graham, Bobby Cannavale ja Jack Huston, joista varsinkin Graham ansioituu Hoffan kanssa kinaavan "Tony Pron" roolissa. Graham on englantilainen, mutta hän on ottanut kuin kala veteen italialaisten gangsterien näyttelemisen, kuten Boardwalk Empire meille näytti. Hei, tässä elokuvassa on ainakin kaksi ihmistä jotka ovat näytelleet Al Caponea!



The Irishman on pitkä matka hautaan. Monet hahmoista esitellään kuolinilmoituksen saattelemana, muistuttaen välittömästi rikosten maailman väkivaltaisuudesta ja arvaamattomuudesta. Hoffan, Bufalinon ja Sheeranin kohtalo on lopulta kuolla, ja siinä samalla he tekevät vuorotellen kyseenalaisia tekoja ja valintoja. Sheeran murhaa ihmisiä minkä kerkeää, mutta hän ei ikinä kohtaa tekojaan - visuaalisena metaforana Sheeran heittää jokaisen murha-aseensa tiettyyn jokeen, jonka pohjamudista voisi nyt varustaa jo pienen armeijan. Rahaa kirjekuorissa kertyy mukaan, mutta mihin se menee? Mihin kaikki se raha käytetään? Mitä sillä on väliä, kun toisella puolella on ihmiselämä, katkerasti päättynyt laukauksiin. Scorsese on gangsterileffojen kuningas, mutta nyt hän ei vie kouluun vain rikollisia vaan myös itsensä, ja oman perintönsä. Mikä on näiden väkivaltaisten tarinoiden päätös? Hiljainen unohdus, jossa vanhat miehet odottavat kuolemaa. Enään ei Scorsesen kamera käänny kuvaamaan ampumista, vaan kukkia ikkunassa, odottamassa haudalle asettamista. 



The Irishman ottaa tiettyjä historiallisia vapauksia, tai ainakin esittää jokseenkin hämäriä salaliittoteorioita todellisina. Elokuva tekee suoran viittauksen sekä siihen että mafia auttoi presidentti Kennedyn valinnassa tuottamalla valeääniä, ja myöhemmin Russel Bufalino viittaa mafian olleen Kennedyn salamurhan takana. Minä vihaan salaliittoteorioita ja varsinkin niiden legitimointia tosielämään pohjautuvissa elokuvissa, ja tämä pisti minua vastaan- tiedän, mafian osuus Kennedyn presidenttiydessä on myös viittaus siihen miten ulkopuoliset tahot ovat aina vaikuttaneet Yhdysvaltojen politiikassa eli "muistuttaako tämä teitä nykypäivästä" (mihin myös Hoffan anti-Kennedy asenne on selkeästi kehystetty ie. luokkasolidaarisuus ennen identiteettikysymyksiä) mutta en silti pidä siitä. Myös Sheeranin osuutta Hoffan kuolemassa on kyseenalaistettu, mutta kuten Scorsesen kollega on todennut, ei elokuvan ole tarkoitus olla dokumentti. Siitä huolimatta, jos The Irishmania voi jostain kritisoida, on se tämä. 



The Irishman on myös piinaavan hiljainen elokuva. Siinä on musiikkia, mutta se on usein diageettista, osa maailmaa. Musiikki pauhaa radiosta, kirkon urut soivat ja laulajien äänet kaikuvat yli kohtausten, mutta loppupuolella elokuvan valtaa hiljaisuus, kuvastaen eletyn elämän ja tehtyjen tekojen painoa elon ehtoopuolella. The Irishman on Scorsesen parhaimpia elokuva, ja vuoden parhaimmistoa jonka voi katsoa jo nyt kotisohvalta. Sen pituus voi pelottaa, mutta suosittelen varaamaan ajan ja tutustumaan siihen. Siinä ei ole Wolf of Wall Streetin energiaa tai The Departedin trillerin omaista jännitystä, vaan pitkäjänteistä tarinankerrontaa elämästä ja syntien kasvavasta taakasta ja kaiken tämän merkityksettömyydestä. Pituudella on tarkoitus, sillä loppun tyhjyys ei tuntuisi niin voimakkaalta lyhyemmän elokuvan jälkeen. Se on puutuneen takamuksen arvoinen kokemus. The Irishman on nyt Netflixissä. 

Atte T  

PS. Jos joku ei tykkää The Irishmanista twitterissä, se ei ole välttämättä syy jakaa tämän ajatuksia pilkkaavaan sävyyn, naureskellen jonkun henkilökohtaisille mielipiteille. Emmekö voi vain hyväksyä eriäviä mielipiteitä vai mikä tässä kiikastaa? 

keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Atte Arvostaa: Ford v Ferrari

Mahtavaa, James Mangold teki uuden elokuvan! Minä pidän Mangoldin elokuvista. Häntä voi kuvailla eräänlaisena "äijäelokuvien" tekijänä tämän leffojen kohteiden vuoksi (agenttileffa (Knight and Day), kantri-leffa (Walk the Line), lännenleffa (9:10 Lähtö Yumaan), karu ja maanläheinen supersankari- elokuva (Logan)) mutta toisaalta hän on myös ohjannut ja kirjoittanut Kate & Leopoldin ja hän käsikirjoitti Disneyn vuoden 1988 Oliver ja Kumppanit- elokuvan, eli ei hänkään niin helposti ole kategorisoitavissa. Mutta hänen uusin leffansa todellakin mahtuu tähän "äijäleffan" muottiin kertoessaan autourheilusta kahden rallikuskin näkökulmasta.

Huomio: Tämä elokuva on kotimaisissa teattereissa nimellä Le Man's 66 - Täydellä teholla, mutta koska se on a) tyhmän pitkä nimi ja b) Ford v Ferrari ei ole, käytän mieluummin sitä arviossani. 

  Ford v Ferrari



Elokuva: Amerikkalainen entinen rallikuski ja autosuunnittelija Carrol Shelby (Matt Damon) ja rämäpäinen brittikuski Ken Miles (Christian Bale) pääsevät todistamaan kykynsä Le Mansin vuoden 1966 kestävyysajoissa, kun Ford- autotehdas haastaa Ferrarin paikan rallimaailman huipulla.



En ole millään mitalla autourheilun ystävä, en ymmärrä autoista juuri mitään ja en omista edes ajokorttia. En myöskään tiennyt etukäteen Le Mansin ajoista muuta kuin nimen, ja vaikka esteettisesti tuon ajan ralliautot ovat aina olleet kauniita, niin en voi sanoa tietäväni 1960-luvun autoilukulttuuristakaan mitään. Tämä olkoon todisteena Mangoldin ja näyttelijöiden voimasta, sillä minä todellakin rakastin Ford v Ferraria ja olin istuimeni reunalla koko elokuvan viimeisen kolmanneksen. Ford v Ferrari on tyylikäs, jännittävä, upean näköinen elokuva, jossa moottorit ulvovat ja vauhti on kovaa. Olen nähnyt muutaman elokuvan isense- salissa Finnkinolla, mutta nyt oli ensimmäinen kerta kun olin iloinen että valitsin sen. Kuvauksen ja erinomaisen äänisuunnittelun takia (sekä tietysti teatterin dolby atmoksen) todella tunsin olevani mukana auton penkillä Milesin matkassa. 



Christian Balea harvemmin kuulee puhumassa omalla aksentillaan (tai edes brittiaksentilla, niistäkin on moneksi) ja hän oli melkein karata leffan kanssa varastettuaan sen täysin. Milesilla on egoa, mutta myös sydäntä joka on sidottu hänen rakkauteensa autourheilun parissa ja hänen perheeseensä. Tämä ego tulee enemminkin konfliktiin Fordin väen ja tiukkojen säädäntöjen kanssa, jolloin tasaisempaa ja diplomaattisempaa Shelbyä tarvitaan. Shelby on terveyssyistä joutunut lopettamaan ajamisen, joten hän osittain elää ralliunelmiaan Milesin ajamisen kautta, heidän ajatustensa kulkiessa täysin samaa rataa niin radalla kuin sen varrella. Damon on erinomainen "aidon amerikkalaisen sankarikuskin" roolissa, ja Milesin ja Shelbyn ystävyys toimii kahden näyttelijän välisen kemian takia erinomaisesti. Olen toivonut 9:10 Lähtö Yumaan- leffasta asti että Mangold ja Bale tekisivät taas yhteistyötä, ja se oli odotuksen arvoista! 



Koko elokuva on täytetty erinomaisilla näyttelijöillä jotka tuntuvat autenttisilta 1960-luvun tapahtumaympäristössä, ja sivuhahmot täydentevät elokuvan teemaa egosta hyvin. Herny Ford II (Tracy Letts) on kunnianhimoinen ja isänsä varjossa kasvanut mies, joka oikeasti haluaa olla automaailman huipulla, ja tämän tietävä Leo Beebee (Josh Lucas) osaa käyttää tämän egoa hyväkseen kiillottaaksen Fordin ja itsensä imagoa siinä samalla. Jon Bernthal oli mukava yllätys Fordin varajohtaja Lee Iacoccana. Bernthal on niin usein typecastattu joko rikollisen, sotilaan tai muun raskaan työn raatajan rooliin, mutta Ford v Ferrarissa hän sulautuu bisnesmaailmaan loistavasti. Ford II ei ole kovinkaan tykättävä hahmo, mutta kohtaus jossa hän suree sitä, ettei hänen isänsä ikinä nähnyt sitä kuinka nopeasti autot voivat kulkea tuntui aidolta. Isäsuhteet Ford v Ferrarissa ovat yksinomaan positiivisia, Milesin ja tämän pojan Peterin (Noah Jupe) suhteen ollessa molemmin puolin lämmin ja positiivinen. 



Ford v Ferrari on elokuva egosta- Milesin ego, itsevarmuus ja suorapuheisuus tekee hänestä uhan Fordin All-American- imagolle, joka on Ford II:elle ja Beebeelle tärkeä. Enzio Ferrari (Remo Girone) pilkkaa Ford II:en isän autoja ja hänen asemaansa, jolloin Le Mansin voittaminen ei ole vain imagokysymys, vaan vahingoittuneen egon korjaamista. Jopa 66-vuoden kisoissa on pakko miettiä sitä, kuinka hyviä valokuvia autoista saisi. Tässä mielessä parempi nimi elokuvalle olisi voinut olla Miles v Ford, sillä kahden ensimmäisen kolmanneksen aikana konflikti on keskittynyt Milesin ja Fordin pukumiesten välillä. Ford v Ferrarissa kunnianhimoiset ammattilaiset koittavat kaikin voimin haastaa alansa jättiläisen altavastaajan asemasta, mutta Ferrari ei ole kuin kilpailija lopussa, vastustaja on suuryritys ja sen imago. Elokuvan nimen heikkous onkin ehkä siinä, että Iacoccan tavattua Enzio Ferrarin kerran leffan alussa, ei Ferrari ole mukana kuin vasta lopussa.

ja minä kun oikein näin vaivaa selittää miksi Ford v Ferrari on parempi nimi geez


Mutta mikä loppu se onkaan; viimeinen kolmannes Ford v Ferrarista on jännittävän ja sykettä nostavan elokuvauksen juhlaa, jossa Mangoldin luottokuvaaja Phedon Papamichael tekee erinomaista työtä, tehden autourheilusta jännittävämpää kuin se on koskaan ollut. Tähän kuuluu myös Marco Beltramin ja Buck Sandersin soundtrack, jossa on kunnon ajomusan fiilistä. Ford v Ferrari oli pienoinen yllätys. Olin kuullut että se on hyvä, mutta en odottanut sen imevän minua näin tehokkaasti mukaansa. Se on tosielämän tapahtumiin perustuva draama, mutta tämä oltaisiin voitu julkaista kesällä myös menevänä blockbusterina, sillä toiminta ajoradoilla on sen verran huumaavaa ja korkea-oktaanista. Ford v Ferrari on komea, hauska, välillä jopa koskettava elokuva miehistä ajamassa kovaa upeilal autoilla. Tällainen elokuva ei välttämättä ole kaikkien mieleen, mutta jos minä olemattomalla auto-taustallani onnistuin uppoutumaan Ford v Ferrarin maailmaan täysin, en näe syytä miksei näin voisi käydä muillekin.

Atte T 


lauantai 23. marraskuuta 2019

Kadonnut gamer -identiteettini

Edessämme häämöttävä 2020 -luku on synnyttänyt monia listauksia ja luettelointeja menneen vuosikymmenen parhaimmista mediatuotteista. "2010- luvun parhaat elokuvat" on näistä listoista yleisin, mutta myös 2010-luvun sarjakuvat ja videopelit ovat saaneet osansa. Olen tekemässä tällaisen listan elokuvista, tai ainakin yritän. Mutta kun näin muiden listoja videopeleistä 2010- luvulta, koin olevani kykenemätön antamaan mitään tällaiseen listaukseen. Olen pelannut videopelejä 2010-luvulla, mahdollisesti enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Mutta vuosikymmenen aikana olen myös osittain menettänyt jotain, joka vielä 2010 oli kiinteä osa minua - identiteetin pelaajana.



1. Kun minä olin nuori niin silloin pelattiin Lieroa ja

Kuten 2017 kirjoitin, minä en kasvanut pelien kanssa samalla tavalla kuin monet ikätoverini. Taustalla on vaikuttunut muun muassa perheen taloudellinen tilanne ja kasvuympäristö, jossa tietokone tai pelikonsoli ei ollut saatavilla kuin vasta myöhemmin. Pelasin kyllä pelejä- Commander Keen, Dangerous Dave ja Worms olivat ne joita kotimme ensimmäisillä "pelikoneilla" pystyi pelaamaan. Myös kotimaiset videopelit kuten Pekka Kana ja Liero olivat kovia pelejä lapsena. Ensimmäinen peli johon suhtauduin jonkinlaisella vakavuudella (eli tarkoituksella pelata lävitse) oli Pokemon Blue GameBoy Colorilla. Mutta vaikka rakastin Pokemonia, niin sekään ei ollut oma; lainassa kaverilta, ja Pokemon Blue ja Yellow olivat hyvin pitkään ainoat Pokemon-videopelit joita ikinä pelasin. Yksittäisiä pelejä, pelattuna sen takia koska ne olivat ainoat saatavilla. Hienot pelit kalliilla konsoleilla, kuten Lord of the Rings- PS2- pelit tai Heroes: Might and Magic III olivat olemassa vain kaverin luona, ei omassa peliympäristössä.

en kai ole ainoa joka muistaa pekka kanan?

Kun sitten kotiimme tuli kunnon pelaamiseen kykenevä tietokone (jonka veljeni hankki lukiota varten), oli vuosi 2005 tai 2006. Vasta sen jälkeen aloin kehittämään jonkinlaista pelaajaa itsestäni; pelit kuten Dawn of War, Guild Wars, Assassins Creed- sarjan ensimmäiset pelit sekä pelit joita nyt pystyin pelaamaan itse kuten Baldur's Gate. Guild Wars ja Assassins Creed II olivat varsinkin merkittäviä pelejä minulle, sillä juuri näiden kaltaiset pelit - videoroolipelit ja niin sanotut AAA- pelit - olivat niitä joita en lapsena pystynyt pelaamaan oikealla paneutumisella. Samalla tietoisuuteni peleistä ylipäätänsä nousi huomattavasti (sanoinko jo että kotonamme ei ollut internettiä ennen vuotta 2006 ja sitä ennen käytin koulun tietokonetta tai vanhempien työpaikan laitetta) ja aloin muodostaa yhä enemmän identiteettiäni pelaajana - en tietoisesti, mutta pelit ja pelaaminen oli pääasiallinen harrastukseni ja puheenaiheeni. 2009 tuli myös Dragon Age: Origins joka oli viimeinen naula arkkuun. Videopelit, figupelit ja roolipelit olivat minun juttuni.

10 vuotta sitten eksyin Thedakseen, ja osa minusta on yhä sielä

2011 on ehkä tärkein vuosi minulle videopelien suhteen. Silloin julkaistiin minun kaikkien aikojen suosikki- videopelini Elder Scrolls V: Skyrim, sekä liuta muita pelejä jotka hankin niiden ilmestyttyä- Witcher II: Assassin of Kings, Assassin Creed: Revelations, Arkham City, Warhammer 40 000: Space Marine, Dragon Age II sekä seuraavan vuotena ilmestyvän Mass Effect III:en takia Biowaren aiemmat scifipelit Mass Effect ja Mass Effect II. Valmistuin lukiosta ja minulla oli paljon ylimääräistä aikaa, ja se käytettiin pelien pelaamiseen. Tuon vuoden pelit ovat sellaisia jotka ovat minulle yhä tärkeitä: Skyrim on peli jota pelaan yhä, Dragon Age II pelasin läpi ennen Inquisitionin tulemista arviolta seitsemän kertaa ja Assassins Creed: Revelationsin läpipelaaminen metatasoineen on yhä pelikokemus jota muistelen rakkaudella. Nyt kun katson taaksepäin, niin tämän vuoden kaltaista vuotta ei videopeleissä ole minulla ollut sen koommin. 2012 alkoi muutos jo näkyä.

Ei tulisi enään toista vuotta 2011



2. 2012 ja kun en pelannut peliä loppun

2011 oli tiukka vuosi, ja 2012 piti olla vain jatkoa tälle. Assassins Creed III, Guild Wars 2, Mass Effect 3 ja Dishonored olivat pelejä joita odotin suurella innolla. Osa niistä on myös säilynyt tärkeinä peleinä minulle, kuten Assassins Creed III joka on parempi kuin muistatte ja Mass Effect 3 jota, kaikella rakkaudella, moni ei tajunnut aikanaan, minä mukaanlukien. Mutta Guild Wars 2 ja Dishonored toivat uuden paradigman minun peliharrastukseeni: ne olivat pelejä joista pidin paljon, pelejä joista minulla ei ole nyt kuin lähinnä hyvää sanottavaa - mutta joita en ikinä pelannut loppuun asti, tai Guild Wars 2:en tapauksessa en pelannut niin paljoa kuin odotin. 2013 tulleita pelejä pelasin taas innolla- Tomb Raider, Arkham Origins ja Assassin's Creed IV: Black Flag varsinkin olivat huikeita, mutta samalla pelattujen pelien määrä alkaa vähentyä. 2014 Dragon Age: Inquisition oli peli jota pelasin, Elder Srolls Onlinen ja Watchdogsin hankin, kumpaakaan en pelannut paria tuntia enempää.

Dragon Age: Inquisiton ja hahmo #3

2015 asti listasin blogin "Hyvää Uutta Vuotta" -listauksessa aina suosikkini vuoden aikana pelatuista videopeleistä. 2015 kuitenkin kohtasin ensimmäisen kerran ongelman; miten voin listata vuoden suosikkini, jos olen pelannut vain yhtä uutta peliä? Assassins Creed: Syndicate loisti tuolloin "vuoden parhaimpana pelinä" blogissa. Samana vuonna oltiin julkaistu Witcher 3: Wild Hunt, Rise of the Tomb Raider ja Arkham Knight - kolme jatko-osaa peleille, joista pidin todella paljon. Pelasin Arkham Knightin lopulta 2018, hankin Wild Huntin myös samana vuonna ja Rise of the Tomb Raiderin ostin Steamin alennuksesta aiemmin tänä vuonna. Tämän jälkeen lopetin parhaan videopelin tittelin jakamisen blogissa. Lopetin myös videopelien ostamisen samalla tavalla kuin ennen. 2011-2014 ostin lähes aina Collector's Editionin pelistä kuin pelistä, varsinkin jos sen mukana sai jonkun figuurin. Batman, Guild Wars 2:en Rytlock Brimstone sekä erilaiset Assassin's Creed- patsaat koristavat yhä hyllyjäni!

Aloy on viimeisin, mutta senkin ostin kaverilta

On huomioitava myös muuttunut arkeni näiden vuosien aikana. 2011 valmistuin lukiosta ja aloitin siviilipalveluksen, päättäen työni vuonna 2012. Sen jälkeen aloitin työharjoittelun Fantasiapeleillä jota kesti puoli vuotta, jonka jälkeen tein satunnaista keikkatyötä Fantasiapeleillä ja hetken vuorotyötä viikonloppuisin. 2014 muutin Poriin ja aloitin opiskelut, ja 2015 vuorotyöni vakiintui kahdeksi vuodeksi. Opiskeluni keskittyivät vahvasti pelikulttuureihin ja pelien tutkimukseen, joten aloin myös tarkastella pelejä erilaisista näkökulmista ja kirjoitin peleistä. Ympärilläni oli myös ystäviä jotka pelasivat paljon pelejä ja joiden kanssa puhuin peleistä. Mutta samaan aikaan pelasin koko ajan vähemmän pelejä. Kun nyt koitan muistella mitä pelejä pelasin 2016 tai 2017, niin en muista mitään. Ostin kyllä Overwatchin, mutta olen pelannut sitä ehkä pari tuntia korkeintaan. Sain 2017 25- vuotislahjaksi Playstation 4:än, mutta häpeän sitä kuinka vähän olen loppujen lopuksi käyttänyt sitä pelaamiseen. Sain veljeltäni lahjaksi tuona jouluna Assassins Creed: Originsin ja The Last Guardianin. Originsin läpipeluussa kesti lähes vuosi, The Last Guardiania en ole pelannut paria tuntia enempää. En pelannut videopelejä enään minkäänlaisella innolla. En enään ollut pelaaja.


Pelasin myös hetken Horizon: Zero Dawnia, mutta sekin vain jäi.


3. Pelikulttuuri ja minä

Viime vuosi oli monellakin tapaa pelaamiseni suhteen poikkeuksellinen vuosi, koska pelasin loppuun useamman videopelin. Doom (2016), Arkham Knight, God of War ja aiemmin mainittu Assassins Creed: Origins olivat neljä peliä jotka pelasin alusta loppuun tuon vuoden aikana. Niistä Doom ja God of War olivat pelejä joiden pelaaminen ei tuntunut työltä loppua kohden, ja Arkham Knight oli aktiivista tuskaa mutta olin vannonut itselleni pelaavani sen läpi ennen kuin kirjoittaisin Batmanin muuttuneesta tilasta blogiini. Ajattelin että ehkä nyt asiat muuttuisivat, palaisivat kohti entistä. Toisin kävi. Pathfinder: Kingmaker, Baldur's Gaten kaltainen roolipeli minulle rakkaassa fantasiamaailmassa, oli ehkä suurin tappioni, sillä pelasin sitä pari tuntia kesällä ja en ole sen jälkeen koskenut siihen. Witcher 3 on yhä kesken, Darkest Dungeon ahdistaa vaikeudellaan ja Warhammer: Vermintiden asensin viime viikolla koneelleni, ja aloin pelaamaan sitä uuden innostuksen kanssa - kunnes peliini alkoi liittyä verkon kautta muita pelaajia, ahdistuin tästä valtavasti ja intoni katosi hetkessä.

Darkest Dungeon: Tunti hauskojen nimien keksimiseen, toinen pelaamiseen.


Kun minulta kysytään haluaisinko pelata World of Warcraftia tai Overwatchia tai Vermintidea verkossa, vastaan aina samalla tavalla: "minä pidän videopeleistä, mutta en halua pelata niitä niiden kanssa jotka pitävät videopeleistä". Tämä on leikkisä tapa ilmaista oma ongelmani pelikulttuurin ja pelaajien kanssa. Olen vierastunut koko pelikulttuurista pelaajana paljon. Olen kiinnostunut peliteollisuuden muuttuvista aalloista ja seuraan mitä kentällä tapahtuu, mutta en koe varsinaisesti itseäni enään osalliseksi tätä kulttuuria, en ainakaan samalla tavalla kuin ennen. Olen vieraantunut AAA-peleistä, en näe itseäni indie-pelaajana ja uudet pelit ovat kivan näköisiä, ehkä pelaan niitä joskus? Kuten kahdessa tekstissäni videopeleistä viime vuodelta voi nähdä, en ole kiinnostunut pelien mekaniikoista vaan niiden tarinoista, muutoksesta ja mitä ne kertovat ajasta jossa ne on julkaistu. Ehkä tämä johtuu siitä, että jopa silloin kun pelasin paljon videopelejä, en ollut mitenkään hyvä niissä. Ehkä siksi suhteellisen helposti lähestyttävät Dragon Age- pelit ovat aina viehättäneet minua; niissä saan tehdä itse hahmon, luoda ihmissuhteita, nähdä maailmaa ja peliprosessi itsessään on yksinkertaista ja helppoa.

Dragon Age: Inquisition ja mun himbo inkvisiittori ja sen tough wife

Olen tässä blogitekstissä käyttänyt termiä pelaaja, eli gamer. Silloin kun minun peliharrastukseni oli aktiivisimmillaan, ei tuo alakulttuurinen identiteetti ollut mitenkään erikoinen tai täynnä merkityksiä joita se tulisi saamaan. Gamer oli joku joka harrasti pelejä, siinä kaikki. Nyt gamer on erittäin latautunut, täynnä implikaatioita ja tarkoituksia joita sen käyttäjät eivät aina tiedosta. Siihen liittyy paljon poliittisia arvoja, koska se on ikuisesti sidottu #gamergate -liikkeeseen ja sen aikana esiin nousseisiin elementteihin pelaajakulttuurissa; misogynia, homofobia, rasismi ja vahva porttivahtiminen, sekä Witcher 3:n maailman kokoinen uhrikompleksi. Ajatukset pelaajien oikeuksista (joita ei saa tässä tapauksessa sekoittaa kuluttajanoikeuksiin) eli pelaajista jonkilaisena oikeana, sortoa kokevana ihmisten ryhmänä tuotteiden kuluttajien sijaan on absurdi. Pelaajakulttuurissa on pelejä jotka ovat oikeita pelejä, usein tietyt isot AAA-julkaisut tai indie-helmet, ja sitten on mobiilipelejä, joita karsastetaan avoimesti. Kaikki tämä muodostaa joukon symboleja, sanastoa ja pääomaa jolla pelaajat luovat yhteisöjä ja sulkevat toisia yhteisöjen ulkopuolelle. Mutta tämä on tietysti vain osa suurempaa kokonaisuutta. Vähemmän myrkyllinen versio tästä on kuitenkin yhä sellainen, johon en koe kuuluvani; kulttuurissa jonka pääoman muodostaa tapa puhua peleistä, tietämys peleistä ja kollektiiviset mielipiteet peleistä- pääoma, jota minulla ei ole.



Olen tänä vuonna kuitenkin pelannut taas videopelejä. Pelaan satunnaisen useasti EA:n Star Wars: Battlefront (2015) ja Battlefront II- pelejä. Istun alas nojatuoliin, avaan pelin, pelaan botteja vastaan 10-15 minuttia ja suljen pelin, jatkaen jotain muuta toimintaa. Pelasin Battlefront II: en lyhyehkön kampanjan läpi, ja se oli ihan nautittavaa 10 minuutin pätkissä. Battlefront- pelit eivät ole hyvässä maineessa ja ne eivät ole saaneet mairittelevia arvioita, mutta olen löytänyt niistä jonkinlaisen henkilökohtaisen päivittäisen katarsiksen välineen: parikymmentä minuuttia päivässä kapinaliiton taistelijana Hothilla tai Reyn saappaissa juostessa Ritarikunnan iskusotilaita hakaten on mukavan rentoa puuhaa. Battlefront II ei vaadi minulta mitään; ei omistautumista, ei taitoa konsoliohjaimen kanssa eikä se sisällä mitään mikä saisi minut pyörittämään päätäni kuten God of War ja Arkham Knight tekivät. Samaan aikaan kuitenkin haaveilen näistä narratiivisesti monimutkaisista ja arvostetuista peleistä. Olisi hienoa jos minulla olisi henkistä energiaa ja taitoa pelata kaikkien kehuma Witcher 3 läpi tai aikaa opetella Horizon: Zero Dawn konsolilla. Ensi vuonna julkaistaan CD Projekt Redin upean näköinen Cyberpunk 2077, ja minä rakastan kyberpunkkia ja roolipelejä joissa saa luoda oman hahmon. Ehkä se voisi tuoda minut takaisin isojen, arvostettujen pelien pariin. Ehkä ei.

I WAS TRAINED IN JEDI ARTS BY COUNT DOOKU HIMSELF
(Star Wars: Battlefront II)


Minä tiedän jo, minkälaisen vastauksen tämä teksti voi saada. Monet tuttuni ehdottavat pelejä minulle pelattavaksi. "Pelaa tätä, tämä on hyvä peli", "kannattaa pelata Witcher 3 tai Horizon tai Spider-Man, uskon että pidät niistä kun pelaat enemmän" ja niin edelleen. Ongelma ei ole hyvien pelien puuttessa, vaan siinä miten koen pelaamisen nykyään. Ehkä pelejä ei pitäisi ajatella tehtävinä ja saavutuksina. Pelien loppun pelaamista, 100% läpipelua arvostetaan, ja kesken jättäminen tuntuu usein epäonnistumiselta. Tähän liittyy myös pelien markkinointi- kun Red Dead Redemption 2 julkaistiin, Metacriticin arviossa sanottiin "jos et pelaa tätä, niin joko et ole pelaaja tai olet koomassa". Peliyhtiöt ja pelaajakulttuurit rakentavat yhdessä vahvoja ingroup-outgroup -asenteita, joissa pelaajan arvo muodostuu kulutetuista tuotteista. Peliyhtiöiden toiminta, oli kyse sitten työväkeään kurjasti kohtelevasta Biowaresta tai Kiinalle pokkuroivasta Blizzardista, on myös auttanut minua erkaantumaan pelaajakulttuurista. 2010 -luvun aikana olen menettänyt osan itsestäni. Kun katselen hyllyssäni olevia pelejä tai pölyä kerääviä Collector's Edition -figuureja, en muista sitä mielentilaa mikä minulla oli kun ne olivat uusia. En muista puhdasta nautintoa pitkien pelien peliprosessista, en innostu uusista julkaisuista ja en näe hohtoa ennen minulle niin tärkeässä harrastuksessa, joka vaikutti siihen mitä alaa menin opiskelemaan. Olen menettänyt osan itsestäni, ja en tiedä tulenko saamaan sitä ikinä takaisin.

Atte T









keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Warhammer - rakkauskirje roskafantasialle

Hei, olen Atte, ja minä rakastan roskafantasiaa.



1. Roskafantasiaa- häh?


Oletan että suurin osa teistä tietää Game of Thronesista (ja jos ette- minkä kiven alla te olette eläneet ja onko sielä tilaa?) - ja sen tyylistä kertoa fantasiatarinaa: historiallista realismia, hyvin vähän taikuutta ja monimuotoisuutta ja fantastisia elementtejä kuten lohikäärmeitä tai muita taruolentoja pidetään juuri niinä - taruolentoina. Mukana on paljon "realistista" synkkyyttä, väkivaltaa ja seksiä. Lainatakseni Lindsay Ellista, tämä tyyli on ns. "hot fantasy that fucks". Tämän tyylin suosio on omalla tavallaan ymmärrettävää, sillä ero tällaisen fantasian ja historiallisen fiktion välillä ei ole iso. Tätä mallia on käytetty lievin muutoksin ja pesäeroin Game of Thronesin suosion vanavedessä: Amazonin Carnival Row (Jossa on elementtejä urbaanista fantasiastaja Netflixin tuleva The Witcher (joka perustuu kirjasarjaan jossa on enemmän high fantasy- elementtejä) näyttävät Game of Thronesin manttelinperijöiltä.

Carnival Row (Amazon Prime 2019)


Toinen tapa kertoa fantasia-tarinaa on urbaani fantasia, jossa fantastiset elementit on viety pseudo-keskiaikaisesta tapahtumaympäristöstä nykyaikaan tai sitä emuloivaan ympäristöön. Tässä fantasia- elementti on joko yleinen osa maailmaa, muuttuen ja kehittyen sen mukana kuten Universumien Tomu- ja The Magicians- sarjoissa. Joskus fantasia on myös piilossa ihmisten katseilta, kuten The American Godsissa tai Harry Potterissa, jossa fantasiamaailma ja "tavallinen maailma" ovat jotenkin erossa toisistaan. Percy Jackson, Henkien Kätkemä, Dresden Files, Sabrina The Teenage Witch, Underworld, Fables -  tämä on hyvin suosittu fantasian genre, sillä "näkymätön maailma yhteiskunnan keskellä" puhuttelee monia, joille meidän yhteiskuntamme ei ole mukava tai turvallinen paikka elää.

His Dark Materials (BBC 2019)


Ja vaikka tämä kaikki on hyvää ja kunnollista, kumpikaan niistä ei ole minun kuppini teetä. Minun juttuni on kirkas, monimuotoinen, loppuun asti vedetty sataprosenttinen epic fantasy, jota nykyään myös roskafantasiaksi tupataan kutsua. Te tiedätte mistä minä puhun; haltioita, kääpiöitä, örkkejä ja muita fantasiaolentoja asumassa metsissä, kaivantolinnoissa ja erämaissa. Dungeons & Dragonsin fantasia, jossa seikkailijat seikkailevat ympäri maita ja mantuja, tuo Taru Sormusten Herrasta elävöittämä genre jonka jalanjäljissä on seuranneet lukuisat kirjailijat. Keskeisiä kirjailijoita tämän fantasian alalla ovat Robert Jordan (Ajan Pyörä) sekä Terry Brooks (Shannaran Perintö), sekä Forgotten Realms- kirjailijat Ed Greenwood (Elminster) ja R.A Salvatore (Jäätuuleen Laakso, Musta Haltia sekä 10 muuta trilogiaa samassa sarjassa), joista erityisesti Salvatoren kirjat pimentohaltia Drizzt Do'Urdenin seikkailuista ovat olleet minulle formatiivisia roskafantasian teoksia.

Miten niin tämä ei ole oikea kirja tässä sarjassa

Tällainen kirkassilmäinen ja vanhanaikainen fantasia ei ole kaikkien makuun, ja ymmärrän sen hyvin. Fantasia ei muutenkaan ole nykyään ihan yhtä suosittua kuin scifi fiktion muotona, osittain kiitos sen vanhanaikaisuuden ja kliseisyyden. Yleinen ajatus on, että scifi on nykyaikaista, ja katsoo kohti tulevaisuutta, ja fantasia taasen on vanhanaikaista, muistellen mennyttä. Tässä tapauksessa puhutaan juurikin rakastamastani epic fantasyn genrestä, enkä sano etteikö tämä olisi totta. Fantasiaa hallitsee eräänlainen rakkaus status quoa kohtaan; useimpien narratiivien käsitellessä hyvän ja pahan välistä konfliktia, on abstraktin pahuuden päihittäminen paluu status quoon; haluammeko me muuttaa ongelman, vai palata vain "puhtaampaan aikaan"? Fantasialla on paha tapa yksinkertaistaa narratiiveja, ja sen tapa käsitellän "rodun" konseptia on lähes poikkeuksetta ikävystyttävän vanhanaikainen. Myös näiden tarinoiden "eurosentrisyys" (eli tapa nojata alati keski-aikaisen euroopan miljööseen) tekee monista fantasiamaailmoista tylsiä.

oh man I love Clichea

Nämä ovat oikeita ongelmia jotka usein estävät fantasiaa olemasta yhtä mielekästä kuin scifi. Paljon on kuitenkin kirjoitettu fantasiaa joka rikkoo näitä rajoja ja ideoita; Ursula Le Guin Maameren Tarinat ja Terry Pratchettin Kiekkomaailma -kirjat noin esimerkiksi. Mutta kaikesta tästä huolimatta minä rakastan tämän tyylistä fantasiaa, ja vaikka voisin puhella pitkät päivät Drizzt Do'urdenista ja Salvatoren tyylistä tai Pathfinder Tales- kirjoittaja Dave Grossin dekkari-fantasiaromaaneista, haluan puhua yhdestä ihan toisesta fantasiasarjasta. Aiemmin mainitsin, että Game of Thronesin ja Witcherin kaltaiset fantasiatarinat vetoavat historiallisen realismin, harmaan moraalin ja synkkyytensä takia moniin. Mutta mitä jos sanon, että voit saada kaiken tuon ja myös roskafantasian monipuolisen, yksityiskohtaisen maailman haltioineen ja velhoineen ja ilman fantasian kaipuuta status quoon, ja jossa ei ole yksinkertaista voittoa tiedossa kenellekkään?

2. Warhammer ja Vanha Maailma



Warhammer on nimensä mukaisesti Warhamer Fantasy Battle- miniatyyripeliä varten kehitetty tarinamaailma (itse maailman nimi on Old World, Vanha Maailma), joka kehittyi lukuisten kirjailijoiden otteessa vuosikymmenien saatossa nykyiseen muotoonsa. Sen on teknisesti luonut Rick Priestley, pelisuunnittelija Warhammer Fantasy Battlen takaa, joka oli myös keskeinen tekijä Warhammer 40 000- pelin parissa (tästä pelistä kirjoitin viime vuonna pitkähkön tekstin), mutta sen sielu on taiteilijoiden kuten John Blanchen, Tony Acklandin, Ian Millerin, Mark Gibbonsin ja David Gallagherin visuaalisessa ilmeessä Ja kuten sen tekstin kanssa, minun täytyy tämän tekstin loppuosan nimissä hieman avata tätä maailmaa:

Tämä on pimeä aika, verinen aika, demonien ja noituuden aika, taistelun ja kuoleman aika kunnes maailma loppuu. Nämä ovat Lopun Ajat. 

Oho, sehän oli nopeaa. Joka tapauksessa, Warhammerin tarina on sen keskeisimmän faktion, Keisarikunnan, tarina. Vanha Maailma on lopun partaalla. Keisarikunta, suurin ja vaikutusvaltaisin valtio, taistelee pohjoisesta tulevaa kaaoksen uhkaa vastaan. Kaaoksen synkät jumalat halajavat kuolevaisten sieluja, ja loputtomat mutanttien, barbaarien ja kaaossoturien laumat ovat näiden jumalten palvelijoita. Keisarikunta on muuri näitä uhkia vastaan, mutta loppu on vääjäämätön, sillä kaaos ei ole ainoa uhka; vampyyrien johtamat epäkuolleiden leegiot uhkaavat maaseutujen asukkaita, örkkien ikuinen sota raivoaa jokaista elävää olentoa vastaan ja skavenien vikisevät armeijat jyrsivät sivistyksen rakenteita. Lopun Ajat ovat käynnissä, ja vain jumala Sigmarin armo voi suojella Keisarikunnan urheita kansalaisia lopulliselta tuholta.



Suurin ero Warhammerin ja muiden high fantasy- teosten välillä on sen moraalisessa konfliktissa. Warhammerin tarina ei ole taistelu hyvän ja pahan välillä, vaan järjestyksen ja kaaoksen. Tässä näkyy Warhammerin innoittajan toimineen Michael Moorcockin teosten vaikutus, josta idea kaaoksen jumalista on lainattu. Kukaan ei ole Warhammerin maailmassa "hyvä"- he sijoittuvat johonkin lain ja kaaoksen janalle, Keisarikunnan seisoessa järjestyksen puolella ja Kaaoksen ollessa...kaaoksen puolella. Keisarikunta on 1600-luvun Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa muistuttava valtio uskonnollisen fanatismin vallassa, jota voi verrata kristilliseen apokalyptiseen ideaan; me elämme tuhoon tuomitussa maailmassa, ja vain Sigmar voi suojella meitä, tai vain Sigmarin nimissä taisteleminen voi estää lopun. Status quoon ei voi palata, sillä konflikti on ikuinen. Kaaos on eksistentiaalinen uhka, Vihollinen Keskuudessamme joka jäytää yhteiskuntaa korruption kautta sekä Vihollinen Ulkopuolella tuhatpäisten armeijoiden muodossa. Kaaos edustaa niin helvetin pelkoa, alkukantaisuuden pelkoa kuin ulkopuolisen pelkoa, kaikki esitettynä sulavan metaforan nimeltä "hemmetin iso mutantti miekan kanssa janoamassa vertasi" kautta.

Järjestyksen ja kaaoksen konflikti esitettynä sulavasti


Warhammerin maailma on helposti tunnistettavissa ja ymmärrettävissä juuri sen yksinkertaisuuden kautta; Keisarikunta on 1600-luvun Saksa tuliluikkuineen ja noidanmetsästäjineen ja Kaaos on viikingit mutta enemmän sarvia. Warhammer ei  kuitenkaan lopeta tähän: Bretonnia on Arthurilaisten tarujen ritarivaltio ranskalaisella mausteella, Khemrin hautakuninkaat on Brendan Fraserin tähdittämä Muumio -elokuva steroideissa, Jalohaltiat ovat hienohelmaisia brittejä saarivaltiossaan, Pimentohaltiat ovat samoja hienohelmaisia brittejä mutta ilman tekopyhyyttä ja örkit ovat englantilaisia jalkapallohuligaaneja joille on kaikille annettu liikaa teräaseita. Kääpiöt ovat Tolkienilaisia mainareita ja kaunankantajia, Lustrian liskomiehet atsteekkeja verisine alttareineen ja kaukaisten tasankojen ogret ovat nähtävissä hunnien laumoina, jotka tuhoavat kaiken tieltään. Kuten fantasia joka nojaa historialliseen realismiin luottaa lukijan tajuavan maailman yhteiskunnallisen tilanteen historian välikäden kautta, Warhammer nojaa tuttuihin tropeihin auttaakseen lukijaa tajuamaan mistä on kyse hyvin nopeasti. Mutta Warhammer ei luota pelkästään visuaalisiin tunnistimiin, ja pinnan alta löytyy paljon muutakin.


Keskiaikaiset ritarit taistelemassa hämärän mesoamerikkalaisilla
aseilla varustettuja liskoihmisiä vastaan- normi päivä Vanhassa Maailmassa.


Rick Priestleyn mukaan Warhammerin sydämessä on idea itsepetoksesta. Keisarikunta uskoo olevansa hyvyyden ja sivistyksen keskus, mutta on oikeasti regressiivinen teokratia joka sortaa kansalaisiaan ja polttaa toisinajattelijat roviolla. Kaaos näkee itsensä jumalten valittuina sotureina, mutta monet heistä ovat vain näiden epäinhimillisten olentojen nukkeja, pelkkiä nappuloita pelilaudalla. Kääpiöt näkevät kaikki muut kansat petollisina ja epäluotettavina lapsina, mutta heidän oma kunniakulttuurinsa ja kaunankantamisensa tekee heistä epäluotettavia ja tekopyhiä. Jalohaltiat pitävät itseään maailman suojelijoina ja pimentohaltioita pettureina, mutta pimentohaltiat ovat vain fiinit serkkunsa ilman siistiä verhoa, esittäen oman ylemmyydentuntonsa ja julmuutensa rehellisesti. Ainoa kansa Warhammerissa joka ei harrasta itsepetosta on örkit - he ovat rehellisesti väkivaltaisia sotahulluja, jotka eivät näe itseään minään muuna tai kuvittele että he muuttaisivat maailmaa mitenkään. He haluavat sotia kaikkia vastaan, mieluiten jo eilen.

Heillä on myös possuritareita jotka ovat ihania (Dave Gallagher)

Okei, pakko lisätä vielä: yksi kansa Warhammerin rikkaassa maailmassa on skavenit, kaaoksen synnyttämä rotta-ihmisten rotu, jotka on ehkä loppujen lopuksi paras keksintö Warhammerin maailmassa. Skavenit ovat maan alla sijaitsevissa Ala-Keisarikunnassa asuvia juonijoita, jotka ovat keisarikunnan kansalle joko urbaaneja legendoja tai paranoideja painajaisia, asuen kirjaimellisesit heidän jalkojensa alla suurina, vikisevinä laumoina. Skavenit elävät aiemmin mainitusta itsepetoksesta: he luulevat olevansa teknologisesit kehittynein kansa mutta heidän sotakoneensa hajoavat alati ja usein väkivaltaisesti, skavenien salamurhaajat ovat alansa mestareita mutta jokaisen skavenin yltymätön kunnianhimo ajaa heidät useimmiten toistensa niskaan ja skaveneita johtavat Harmaat Tietäjät uskovat olevansa luomakunnan kruunuja mutta ovat loppujen lopuksi vain sarvipäisiä rottaihmisiä. Skavenien surkuhupaisan kuvottava ulkonäkö yhdistettynä heidän galaktisen suureen egoonsa tekee heistä loistavia antagonisteja, ja kuten Warhammer End Times: Vermintiden pelaajat ovat huomanneet, ihania vihattavia.

EDIT: Ja kuten lukija minulle huomautti, Warhammerin allegoria natseille siinä samalla. Yhteiskunta joka vaatii ikuista sotaa toimiakseen, ylemmyydentunne, stormvermin- hyökkäyssotilaat jne. Olen pelannut tätä peliä lähes 17 vuotta, mutta joskus sitä on vain taukki.

KILL-KILL MAN-THINGS YES YES


3. Peikonsurma, Lichemaster ja Warhammerin tarinat


Warhammerin maailmasta on kerrottu paljon tarinoita niin pelin sääntökirjojen sivuilla, White Dwarf- lehdessä ja tietysti figu-ja roolipelin pelaajien toimesta, mutta siitä on julkaistu myös kunnioitettava määrä (wikipedian mukaan yli 100) romaania. Näistä minulle rakkain on Gotrek ja Felix, William Kingin 14- osainen sarja joka kertoo "peikonsurma" titteliä kantavasta kääpiö Gotrekista ja tämän runoja rustaavasta ihmis-ystävästä Felix Leiterista. Gotrek etsii kunniakasta kuolemaa suuren vihollisen käsissä, jotta hän voi saada anteeksi menneisyyden rikkeensä. Felix on hänen mukanaan todistajana, ja jotta hän voi kirjoittaa runon Gotrekin kuolemasta. Ensimmäinen kirja, Peikonsurma (kyllä, kaksi kirjoista on suomennettu!), asettaa Gotrekin ja Felixin hahmot hyvin urilleen; Gotrek haluaa kuolla, mutta on aivan liian hyvä soturi kuollakseen (ja tahallaan kuoleminen olisi kunniatonta), ja tämä ajaa hänet alati vaarallisemmille vesille. Felix puolestaan ei ole mikään suuri soturi, vaan oppinut taitelija, ja on alati masennuksen ja hermoromahduksen rajalla Gotrekin raahatessa tätä jos jonkinlaiseen vaaraan. Gotrekin kuolema vapauttaisi Felixin tästä väkivaltaisesta elämästä, mutta heidän kasvava ystävyytensä vain pahentaa tilannetta. Skaveninsurma esittelee myös parivaljakon toistuvan antagonistin, Harmaa Tietäjä Thanquolin. Thanquol on skaven, jolla on uskomattoman suuret luulot itsestään, jonka naurettavan monimutkaisia juonia on Gotrek ja Felix pilaamassa usein puolivahingossa. Nämä kirjat ovat rakentaneet paljon Warhammerin maailman yksityiskohtia. Ne eivät ole mitään suurta kirjallisuutta, mutta Warhammerin maailma herää henkiin niiden kautta hienosti.

Toinen toivoo että kuolisi ja toinen toivoo että mitäs jos ei


Kuten Warhammer 40 000, Warhammer Fantasyn juuret ovat 1980-luvun britannialaisessa vaihtoehtokulttuurissa. Siinä missä Warhammer 40 000 otti vaikutteita 2000 AD:n sarjakuvien scifi-dystopioista, on Vanhassa Maailmassa näkyvissä Tolkienin ja Moorcockin vaikutukset, mutta katsottuna nihilistisemmän linssin lävitse, johon on vaikuttunut katoavan vanhan yhteiskuntamallin tuottama oman paikan menetyksen tunne. Varhaiset Warhammer- tarinat, kuten seikkailumoduulit Terror of the Lichemaster ja Tragedy of the McDeath omaavat paljon yhteiskunnalisia teemoja; "Lichemaster" Heinrich Kemmler on nimetty natsi-okkultisti Heinrich Himmlerin ja virallisen ihmisten vainoamisoppaan Malleus Maleficarum- kirjan kirjoittaja Heinrich Kramerin mukaan, tämän nostaessa menneisyyden kauhuja esiin vainotessaan Frugeholfenin kylää. McDeath puolestaan kertoo Arka Zargulin kääpiömainarien taistelusta heitä riistävää Een McWreckeria ja tämän öykkäri-örkkejä vastaan. Tragedy of McDeath julkaistiin 1986, juuri 1984-85 tapahtuneen kaivosmiesten lakon jälkeen. Vaikka myöhemmin laajemman markkinan avautuessa tällaiset avoimen poliittiset ideat ovat jääneet taustalle, on Warhammerin radikaalit juuret ja ajatukset yhteiskunnallisista instituutioista yhä jäljellä sen nykyisessä versiossa.

Vengeance of the Lichemaster (John Blanche, 1986)

Warhammerin vahvuus on sen monitulkinnaisuudessa. Se on käytännössä kirjoittajaton maailma, vaikka sen parissa onkin työskennellyt lukuisa tekijöitä. Kukaan ei määrittele mitä siinä voi olla tai millaisia tarinoita sen sisällä voi kertoa. Tämä on miten Terror of the Lichemasterin poliittinen konteksti, Skaveninsurman komedinen valtapeli ja Total War: Warhammerin maailmaamuuttava konflikti mahtuu samaan tarinamaailmaan. Warhammer on esimerkki transmediaalisesta tarinankerronasta, jossa samasta tarinamaailmasta kerrotaan tarinoita eri medioissa; Warhammer on miniatyyripeli, pöytäroolipeli, videopeli (useitakin!), sarjakuvia, romaaneja ja paljon, paljon taustalorea erilaisia sääntökirjoja varten. Eroja löytyy; Warhammerin Fantasy Battlen sääntökirjoissa ei juuri naisia tai ei-valkoisia näy muuta kuin hyvin spesifeissä rooleissa (googlaa "Witch Elves"), mutta Warhammer Fantasy Role-Playing Gamessa monimuotoisuutta representaatiossa on parannettu. Jos haluat että sinun Warhammerissa on enemmän komediaa kuin nihilismiä, se on mahdollista. Warhammer: Vermintide on karu selviytymistaistelu, mutta toisaalta Blood Bowl on amerikkalaista jalkapalloa pelattuna örkeillä ja haltioille. Kaikille jotain!



4. Vanha Maailma eli Maailma-Joka-Oli?

Warhammer oli - ja on yhä - vaikutusvaltainen fantasiamaailma. Sen suorat vaikutukset näkyvät ehkä eniten Warcraftissa. Blizzard halusi tehdä Warhammerista videopelin, mutta ei saanut Games Workshopin kanssa yhteistä diiliä kasaan, ja sen sijaan loi oman maailmansa, jossa näkyy vahvasti Warhammerin visuaaliset vaikutukset. Warhammer on inspiroinut Elder Scrolls- pelejä, Kieron Gillenin Die- sarjakuva perustuu osittain hänen kokemuksiinsa WHFRPG:n parissa ja Warhammerin vaikutuksen voi nähdä myös modernissa Dungeons & Dragonsissa (mikä on huvittavaa, kun huomioi että alkuperäinen D&D vaikutti Warhammerin syntyyn). Mutta kaikesta tästä tunnistettavuudesta, sadoista romaaneista ja monista adaptaatioista sekä vuosikymmenien aikana kertyneistä tarinoista huolimatta, vuonna 2015 Games Workshop päätti tuhota Vanhan Maailman ja korvata sen uudella fantasiamaailmalla, joka olisi tämän perillinen. Koitti Lopun Aika, jota pidetään yleisesti yhtenä karseimmista tarinoista Warhammerin pitkässä kaanonissa. 

Kaaos voitti GG

Lopun Aika on pitkä ja tyhmä tarina jossa on ärsyttävän tasaisin väliajoin jotain oikeasti aika siistiä, mikä tekee siitä turhauttavan. Joka tapauksessa perusidea on se, että Kaaos lopulta voittaa. Keisarikunta ja jalohaltiat yrittävät parhaansa, mutta lopulta kaaosjumalat astuvat maan päälle ja tuhoavat koko Vanhan Maailman, lopettaen täysin Warhammerin idean ikuisesta kamppailusta ja siirtyn sataprosenttisesti nihilismin puolelle. Jumala Sigmar keräsi sen mitä tuhotusta maailmasta jäi jäljelle ja loi niistä uuden todellisuuden, Kuolevaisten Maailmat. Tällöin myös Warhammerin nimi muuttui virallisesti Age of Sigmariksi, ja Vanha Maailma jäi yksinomaan videopelien ja pöytäroolipelin harteille. Age of Sigmar ei ole täysin ilman meriittejä- sen avoimuus myös omalla tavallaan tekee siitä hyvän alustan keksiä omia tarinoita, ja useimmat Warhammerin ongelmallisista elementeistä on poistettu ja sen myötä myös representaatio miniatyyreissä alkoi nousta uusiin sfääreihin- mutta Vanha Maailma se ei ole. Siitä puuttuu elävän maailman tuntu, vuosikymmenien aikana muokattu satojen ideoiden tuottama omanlainen tunnelmansa. Age of Sigmar tuntuu korporaation luomalta fantasiamaailmalta, siinä missä Vanha Maailma on omalaatuisten peliharrastajien yhteistyön tulos. 

Aion silti pelata tulevaa Age of Sigmar- roolipeliä

Mutta Vanha Maailma elää yhä, omalla tavallaan. Gotrekin ja Felixin tarinoista on olemassa hienot uudelleenjulkaisut, videopelit kuten Vermintide ja Total War: Warhammer jatkavat Vanhan Maailman tarinoita ja Cubicle 7:n Warhammer Fantasy Role-Playing Game on hieno päivitys vanhaan peliin. Viime viikolla Games Workshop ilmoitti tuovansa Vanhan Maailman takaisin pelipöydille, jatkaen sen tarinoita ennen katastrofaalista Lopun Aikaa. Samalla Age of Sigmarin työ paremman representaation suhteen voi valua myös toivon mukaan Vanhan Maailman tarjontaan myös pelipöydillä. Tämä lieni vain ajan kysymys - samoin kuten DC Comics palautti epäonnistuneen New 52- julkaisunsa jälkeen universumiana takaisin kohti vanhaa Rebirth- nimikkeen kautta, ei Games Workshop voinut vain haudata yhtä kaikkien aikojen menestyksekkäimmistä, vaikutusvaltaisimmista ja uniikeimmista fantasiamaailmoista. Vaikuttaa siltä, että fantasian rakkaus status quoon palaamista kohtaan on saavuttanut myös Warhammerin, ainakin meta-tasolla.

Olen lumpannut Vanhan Maailman tässä postauksessa roskafantasian puolelle vain siksi, että muut ovat niin tehneet. Fantasia joka on puhtaasti Tolkienilaista fantasiaa saa tuon etunimittimen lähes poikkeuksetta, koska sitä ei kuulemma voi ottaa tosissaan - ihan niinkuin totisuus olisi joku laadun määritelmä. Warhammer on anarkistinen, hauska, synkkä, harmaa vain moraaliltaan ja realistinen vain referenssiänsä puolesta. Ja juuri siksi rakastan sitä. Warhammer ei yritä vedota kaikkiin, mutta jokainen voi löytää sen laajasta sisällöstä jotain, josta tykkää. 

Ja se jos joku on fantasian suurin vahvuus.

Atte T


P.S. Jos pahoitit mielesi sen takia, että käytän termiä "roskafantasia" niin haluan vakuuttaa että en tarkoita sillä mitään pahaa ja kirjoitin juuri melkein 2,500 sanaa siitä miksi rakastan juuri tämän tyylistä fantasiaa give me break geez

P.P.S. 390/400


maanantai 18. marraskuuta 2019

Atte Arvostaa: Klaus

Joulukuuhun on vielä pari viikkoa, mutta joulu-elokuvat ovat alkaneet jo valua teattereihin ympäri maata. Juuri nyt vaihtoehtoina on joko kotimainen komedia perhejoulusta tai Daenerys Targaryen oppimassa joulun merkitystä aavepoikaystävänsä kanssa. Minä sanon ei molemmille, ja sen sijaan toivon että kaikki suuntaavat katseensa Netflixiin, jossa tuli juuri ensi-iltaan suoratoistopalvelun ensimmäinen oma animaatio-elokuva - joka sattumalta kertoo joulupukista...

Klaus



Elokuva: Postimies- alokas Jesper (Jason Schwartzman) sijoitetaan Smeerensburgin kaupungin postimieheksi, kauaksi arktisen napapiirin tuolle puolen. Sieltä hän pääsee kotiin vasta sitten, kun hän on käsitellyt 6000 kirjettä. Smeerensburg on vihan jakama kaupunki, kahden suvun eläessä päivittäisestä julmuudesta toisiaan kohtaan. Lopulta Jesper löytää keinonsa päästä pois - lapset haluavat leluja, ja metsän keskellä asuu eläköitynyt leluntekijä Klaus (J.K Simmons), jolla on leluja varastossa yllin kyllin, ja he tarvitsevat vain välimiehen...



Klausin ohjaaja Sergio Pablos on vanha Disney -veteraani, jonka vyön alla on animaatiotyötä ja hahmodesignia sellaisista elokuvista kuin Notre Damen Kellonsoittaja, Tarzan, Herkules ja Aarreplaneetta, sekä myöhemmin Illumanitonin Itse Ilkimys- elokuvien hahmojen luominen. Klausissa yhdistyy hänen kokemuksensa näistä molemmista, hyvin erilaisista lähtökohdista: Klaus on satukirjamaisen kaunis elokuva, jossa näkyy 2D- animaation perinne, sekä energinen komedia joka ottaa kaiken irti 3D:n tarjoamista mahdollisuuksista. Animaation takana on Pabloksen oma animaatiostudio, joten tässä on oikeaa käsityön tuntua.



Jesper on myös näiden kahden perinteen lapsi; hänessä on Disney -hahmojen "oman paikan löytämistä" mutta enemmän alitajuisella tasolla, sekä modernimpien animaatiosankarien tiettyä itsekkyyttä ja keljuutta. Jesper muistuttaa hieman 1980-luvun leffojen huijarihahmoja, jotka tulevat maaseudulle kaikkine keinoineen ja sitten muuttuvat paremmiksi hiljalleen. Ei ole mikään ihme että elokuva käyttää myös klassista "huijarin paljastus" kaavaa, mutta vaikka tämä onkin ylikäytetty kaava, ei siihen tuhlata liikaa aikaa. Jesperin energisyyttä ja animaation luovuutta on kuitenkin pakko ihailla, ja tämän kyky keksiä nopeasti juonia päästään on viihdyttävä. Klaus on hänen vastakohtansa; hiljainen, rauhallinen ja pyyteettömän kiltti vanhus, jolla on kuitenkin vanha trauma joka estää häntä olemasta itsensä. Jesper ja Klaus ovat hauska parivaljakko, ja Pablosin taito hahmosuunnittelijana on avain tähän.



Smeerensburgin asukkaat ovat myös hilpeä kokoelma erilaisia hahmoja. Naljaileva lossimies Mogens (Norm McDonald) ja intonsa menettänyt kyyninen opettaja Alva (Rashida Jones) ovat ainoat "normaalit" ihmiset Smeerensburgissa jotka luovat jotain kontaktia Jesperiin. Alvan rooli on olla myös romanttinen vastapari Jesperille, mutta tämä on enemmän "tapahtui toisaalla" kuin aktiivinen osa elokuvaa; hänen roolinsa on sidottu kaupungin lapsiin enemmän kuin Jesperiin. Sotivien sukujen johtajat rouva Krum (Joan Cusack) ja herra Ellingboe (Will Sasso) ovat erityisen huvittava parivaljakko, Krumin ollessa älykäs juonittelija ja Ellingboen ollessa...kaikkea muuta. Huomioitava on myös nuori Margu (Neda Margrethe Labba), saamelainen lapsi joka puhuu koko elokuvan ajan vain saamen kieltä (näyttelijä on Tromsasta, joten arvioisin sen olevan pohjoissaamea) ja on loputtoman suloinen.



"A true selfless act always inspires another", sanoo Klaus elokuvassa toistuvasti. Tämä onkin Klausin kantava teema, ja vihan ja julmuuden mädättämä kaupunki alkaa parantua juuri tämän ansiosta. Ja muutos ei lähde aikuisita, vaan lapsista, niistä joita vuosikausia kestänyt järjetön viha ei ole ehtinyt korruptoida. Heidän hyvät tekonsa vaikuttavat myös muihin. Kyynikko näkee Klausissa vain "he tekevät hyvää saadakseen lahjoja" mutta hän ei näe metsää puilta; Margun perhe ei saanut mitään Klausilta, mutta teon merkitys riittää siihen, että saamelaiset naapurit auttavat Klausia jakamaan hyvää myös kaikille muille. Klaus on myös eräänlainen gestalt- joulupukkitarina, jossa iloisen punanutun mytologian eri osille annetaan syntytarinat. Elokuvan lopussa tämä idea menee lähes meta-tasolle, mutta todella sydäntälämmittävällä tavalla.



Klaus ei ole täydellinen elokuva. Osa vitseistä ei iske ihan yhtä hyvin kuin toiset, aiemmin mainittu huijarin paljastus- juonikaava on mukana ja se menee aikalailla odotetusti ja joitain voi elokuvan turhan modernit kappalevalinnat ärsyttää. Mutta siinä on sydäntä, siinä on niin paljon sydäntä ja oikeaa sanomaa joka kuuluisi muistaa aina. Klaus on jouluklassikko odottamassa sitä, että suuri yleisö löytää sen; siinä on upeaa animaatiota, kunnollista joulun henkeä ja lähes Paddington 2- tason tunteikas loppukaneetti. Nauroin, itkin ja tunsin isoja tunteita - siitä on kunnon jouluelokuva tehty. Klaus on nyt Netflixissä.

Atte T