Warhammer - rakkauskirje roskafantasialle

Hei, olen Aasa, ja minä rakastan roskafantasiaa.

1. Roskafantasiaa- häh?

Oletan että suurin osa teistä tietää Game of Thronesista (ja jos ette- minkä kiven alla te olette eläneet ja onko sielä tilaa?) - ja sen tyylistä kertoa fantasiatarinaa: historiallista realismia, hyvin vähän taikuutta ja monimuotoisuutta ja fantastisia elementtejä kuten lohikäärmeitä tai muita taruolentoja pidetään juuri niinä - taruolentoina. Mukana on paljon "realistista" synkkyyttä, väkivaltaa ja seksiä. Lainatakseni Lindsay Ellista, tämä tyyli on ns. "hot fantasy that fucks". Tämän tyylin suosio on omalla tavallaan ymmärrettävää, sillä ero tällaisen fantasian ja historiallisen fiktion välillä ei ole iso. Tätä mallia on käytetty lievin muutoksin ja pesäeroin Game of Thronesin suosion vanavedessä: Amazonin Carnival Row (Jossa on elementtejä urbaanista fantasiasta) ja Netflixin tuleva The Witcher (joka perustuu kirjasarjaan jossa on enemmän high fantasy- elementtejä) näyttävät Game of Thronesin manttelinperijöiltä.

Carnival Row (Amazon Prime 2019)

Toinen tapa kertoa fantasia-tarinaa on urbaani fantasia, jossa fantastiset elementit on viety pseudo-keskiaikaisesta tapahtumaympäristöstä nykyaikaan tai sitä emuloivaan ympäristöön. Tässä fantasia- elementti on joko yleinen osa maailmaa, muuttuen ja kehittyen sen mukana kuten Universumien Tomu- ja The Magicians- sarjoissa. Joskus fantasia on myös piilossa ihmisten katseilta, kuten The American Godsissa tai Harry Potterissa, jossa fantasiamaailma ja "tavallinen maailma" ovat jotenkin erossa toisistaan. Percy Jackson, Henkien Kätkemä, Dresden Files, Sabrina The Teenage Witch, Underworld, Fables -  tämä on hyvin suosittu fantasian genre, sillä "näkymätön maailma yhteiskunnan keskellä" puhuttelee monia, joille meidän yhteiskuntamme ei ole mukava tai turvallinen paikka elää.

His Dark Materials (BBC 2019)

Ja vaikka tämä kaikki on hyvää ja kunnollista, kumpikaan niistä ei ole minun kuppini teetä. Minun juttuni on kirkas, monimuotoinen, loppuun asti vedetty sataprosenttinen epic fantasy, jota nykyään myös roskafantasiaksi tupataan kutsua. Te tiedätte mistä minä puhun; haltioita, kääpiöitä, örkkejä ja muita fantasiaolentoja asumassa metsissä, kaivantolinnoissa ja erämaissa. Dungeons & Dragonsin fantasia, jossa seikkailijat seikkailevat ympäri maita ja mantuja, tuo Taru Sormusten Herrasta elävöittämä genre jonka jalanjäljissä on seuranneet lukuisat kirjailijat. Keskeisiä kirjailijoita tämän fantasian alalla ovat Robert Jordan (Ajan Pyörä) sekä Terry Brooks (Shannaran Perintö), sekä Forgotten Realms- kirjailijat Ed Greenwood (Elminster) ja R.A Salvatore (Jäätuuleen Laakso, Musta Haltia sekä 10 muuta trilogiaa samassa sarjassa), joista erityisesti Salvatoren kirjat pimentohaltia Drizzt Do'Urdenin seikkailuista ovat olleet minulle formatiivisia roskafantasian teoksia.

Miten niin tämä ei ole oikea kirja tässä sarjassa

Tällainen kirkassilmäinen ja vanhanaikainen fantasia ei ole kaikkien makuun, ja ymmärrän sen hyvin. Fantasia ei muutenkaan ole nykyään ihan yhtä suosittua kuin scifi fiktion muotona, osittain kiitos sen vanhanaikaisuuden ja kliseisyyden. Yleinen ajatus on, että scifi on nykyaikaista, ja katsoo kohti tulevaisuutta, ja fantasia taasen on vanhanaikaista, muistellen mennyttä. Tässä tapauksessa puhutaan juurikin rakastamastani epic fantasyn genrestä, enkä sano etteikö tämä olisi totta. Fantasiaa hallitsee eräänlainen rakkaus status quoa kohtaan; useimpien narratiivien käsitellessä hyvän ja pahan välistä konfliktia, on abstraktin pahuuden päihittäminen paluu status quoon; haluammeko me muuttaa ongelman, vai palata vain "puhtaampaan aikaan"? Fantasialla on paha tapa yksinkertaistaa narratiiveja, ja sen tapa käsitellän "rodun" konseptia on lähes poikkeuksetta ikävystyttävän vanhanaikainen. Myös näiden tarinoiden "eurosentrisyys" (eli tapa nojata alati keski-aikaisen euroopan miljööseen) tekee monista fantasiamaailmoista tylsiä.

oh man I love Clichea

Nämä ovat oikeita ongelmia jotka usein estävät fantasiaa olemasta yhtä mielekästä kuin scifi. Paljon on kuitenkin kirjoitettu fantasiaa joka rikkoo näitä rajoja ja ideoita; Ursula Le Guin Maameren Tarinat ja Terry Pratchettin Kiekkomaailma -kirjat noin esimerkiksi. Mutta kaikesta tästä huolimatta minä rakastan tämän tyylistä fantasiaa, ja vaikka voisin puhella pitkät päivät Drizzt Do'urdenista ja Salvatoren tyylistä tai Pathfinder Tales- kirjoittaja Dave Grossin dekkari-fantasiaromaaneista, haluan puhua yhdestä ihan toisesta fantasiasarjasta. Aiemmin mainitsin, että Game of Thronesin ja Witcherin kaltaiset fantasiatarinat vetoavat historiallisen realismin, harmaan moraalin ja synkkyytensä takia moniin. Mutta mitä jos sanon, että voit saada kaiken tuon ja myös roskafantasian monipuolisen, yksityiskohtaisen maailman haltioineen ja velhoineen ja ilman fantasian kaipuuta status quoon, ja jossa ei ole yksinkertaista voittoa tiedossa kenellekkään?

2. Warhammer ja Vanha Maailma

Warhammer on nimensä mukaisesti Warhamer Fantasy Battle- miniatyyripeliä varten kehitetty tarinamaailma (itse maailman nimi on Old World, Vanha Maailma), joka kehittyi lukuisten kirjailijoiden otteessa vuosikymmenien saatossa nykyiseen muotoonsa. Sen on teknisesti luonut Rick Priestley, pelisuunnittelija Warhammer Fantasy Battlen takaa, joka oli myös keskeinen tekijä Warhammer 40 000- pelin parissa (tästä pelistä kirjoitin viime vuonna pitkähkön tekstin), mutta sen sielu on taiteilijoiden kuten John Blanchen, Tony Acklandin, Ian Millerin, Mark Gibbonsin ja David Gallagherin visuaalisessa ilmeessä Ja kuten sen tekstin kanssa, minun täytyy tämän tekstin loppuosan nimissä hieman avata tätä maailmaa:

Tämä on pimeä aika, verinen aika, demonien ja noituuden aika, taistelun ja kuoleman aika kunnes maailma loppuu. Nämä ovat Lopun Ajat. 

Oho, sehän oli nopeaa. Joka tapauksessa, Warhammerin tarina on sen keskeisimmän faktion, Keisarikunnan, tarina. Vanha Maailma on lopun partaalla. Keisarikunta, suurin ja vaikutusvaltaisin valtio, taistelee pohjoisesta tulevaa kaaoksen uhkaa vastaan. Kaaoksen synkät jumalat halajavat kuolevaisten sieluja, ja loputtomat mutanttien, barbaarien ja kaaossoturien laumat ovat näiden jumalten palvelijoita. Keisarikunta on muuri näitä uhkia vastaan, mutta loppu on vääjäämätön, sillä kaaos ei ole ainoa uhka; vampyyrien johtamat epäkuolleiden leegiot uhkaavat maaseutujen asukkaita, örkkien ikuinen sota raivoaa jokaista elävää olentoa vastaan ja skavenien vikisevät armeijat jyrsivät sivistyksen rakenteita. Lopun Ajat ovat käynnissä, ja vain jumala Sigmarin armo voi suojella Keisarikunnan urheita kansalaisia lopulliselta tuholta.

Suurin ero Warhammerin ja muiden high fantasy- teosten välillä on sen moraalisessa konfliktissa. Warhammerin tarina ei ole taistelu hyvän ja pahan välillä, vaan järjestyksen ja kaaoksen. Tässä näkyy Warhammerin innoittajan toimineen Michael Moorcockin teosten vaikutus, josta idea kaaoksen jumalista on lainattu. Kukaan ei ole Warhammerin maailmassa "hyvä"- he sijoittuvat johonkin lain ja kaaoksen janalle, Keisarikunnan seisoessa järjestyksen puolella ja Kaaoksen ollessa...kaaoksen puolella. Keisarikunta on 1600-luvun Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa muistuttava valtio uskonnollisen fanatismin vallassa, jota voi verrata kristilliseen apokalyptiseen ideaan; me elämme tuhoon tuomitussa maailmassa, ja vain Sigmar voi suojella meitä, tai vain Sigmarin nimissä taisteleminen voi estää lopun. Status quoon ei voi palata, sillä konflikti on ikuinen. Kaaos on eksistentiaalinen uhka, Vihollinen Keskuudessamme joka jäytää yhteiskuntaa korruption kautta sekä Vihollinen Ulkopuolella tuhatpäisten armeijoiden muodossa. Kaaos edustaa niin helvetin pelkoa, alkukantaisuuden pelkoa kuin ulkopuolisen pelkoa, kaikki esitettynä sulavan metaforan nimeltä "hemmetin iso mutantti miekan kanssa janoamassa vertasi" kautta.

Järjestyksen ja kaaoksen konflikti esitettynä sulavasti

Warhammerin maailma on helposti tunnistettavissa ja ymmärrettävissä juuri sen yksinkertaisuuden kautta; Keisarikunta on 1600-luvun Saksa tuliluikkuineen ja noidanmetsästäjineen ja Kaaos on viikingit mutta enemmän sarvia. Warhammer ei  kuitenkaan lopeta tähän: Bretonnia on Arthurilaisten tarujen ritarivaltio ranskalaisella mausteella, Khemrin hautakuninkaat on Brendan Fraserin tähdittämä Muumio -elokuva steroideissa, Jalohaltiat ovat hienohelmaisia brittejä saarivaltiossaan, Pimentohaltiat ovat samoja hienohelmaisia brittejä mutta ilman tekopyhyyttä ja örkit ovat englantilaisia jalkapallohuligaaneja joille on kaikille annettu liikaa teräaseita. Kääpiöt ovat Tolkienilaisia mainareita ja kaunankantajia, Lustrian liskomiehet atsteekkeja verisine alttareineen ja kaukaisten tasankojen ogret ovat nähtävissä hunnien laumoina, jotka tuhoavat kaiken tieltään. Kuten fantasia joka nojaa historialliseen realismiin luottaa lukijan tajuavan maailman yhteiskunnallisen tilanteen historian välikäden kautta, Warhammer nojaa tuttuihin tropeihin auttaakseen lukijaa tajuamaan mistä on kyse hyvin nopeasti. Mutta Warhammer ei luota pelkästään visuaalisiin tunnistimiin, ja pinnan alta löytyy paljon muutakin.

Keskiaikaiset ritarit taistelemassa hämärän mesoamerikkalaisilla
aseilla varustettuja liskoihmisiä vastaan- normi päivä Vanhassa Maailmassa.

Rick Priestleyn mukaan Warhammerin sydämessä on idea itsepetoksesta. Keisarikunta uskoo olevansa hyvyyden ja sivistyksen keskus, mutta on oikeasti regressiivinen teokratia joka sortaa kansalaisiaan ja polttaa toisinajattelijat roviolla. Kaaos näkee itsensä jumalten valittuina sotureina, mutta monet heistä ovat vain näiden epäinhimillisten olentojen nukkeja, pelkkiä nappuloita pelilaudalla. Kääpiöt näkevät kaikki muut kansat petollisina ja epäluotettavina lapsina, mutta heidän oma kunniakulttuurinsa ja kaunankantamisensa tekee heistä epäluotettavia ja tekopyhiä. Jalohaltiat pitävät itseään maailman suojelijoina ja pimentohaltioita pettureina, mutta pimentohaltiat ovat vain fiinit serkkunsa ilman siistiä verhoa, esittäen oman ylemmyydentuntonsa ja julmuutensa rehellisesti. Ainoa kansa Warhammerissa joka ei harrasta itsepetosta on örkit - he ovat rehellisesti väkivaltaisia sotahulluja, jotka eivät näe itseään minään muuna tai kuvittele että he muuttaisivat maailmaa mitenkään. He haluavat sotia kaikkia vastaan, mieluiten jo eilen.

Heillä on myös possuritareita jotka ovat ihania (Dave Gallagher)

Okei, pakko lisätä vielä: yksi kansa Warhammerin rikkaassa maailmassa on skavenit, kaaoksen synnyttämä rotta-ihmisten rotu, jotka on ehkä loppujen lopuksi paras keksintö Warhammerin maailmassa. Skavenit ovat maan alla sijaitsevissa Ala-Keisarikunnassa asuvia juonijoita, jotka ovat keisarikunnan kansalle joko urbaaneja legendoja tai paranoideja painajaisia, asuen kirjaimellisesit heidän jalkojensa alla suurina, vikisevinä laumoina. Skavenit elävät aiemmin mainitusta itsepetoksesta: he luulevat olevansa teknologisesit kehittynein kansa mutta heidän sotakoneensa hajoavat alati ja usein väkivaltaisesti, skavenien salamurhaajat ovat alansa mestareita mutta jokaisen skavenin yltymätön kunnianhimo ajaa heidät useimmiten toistensa niskaan ja skaveneita johtavat Harmaat Tietäjät uskovat olevansa luomakunnan kruunuja mutta ovat loppujen lopuksi vain sarvipäisiä rottaihmisiä. Skavenien surkuhupaisan kuvottava ulkonäkö yhdistettynä heidän galaktisen suureen egoonsa tekee heistä loistavia antagonisteja, ja kuten Warhammer End Times: Vermintiden pelaajat ovat huomanneet, ihania vihattavia.

EDIT: Ja kuten lukija minulle huomautti, Warhammerin allegoria natseille siinä samalla. Yhteiskunta joka vaatii ikuista sotaa toimiakseen, ylemmyydentunne, stormvermin- hyökkäyssotilaat jne. Olen pelannut tätä peliä lähes 17 vuotta, mutta joskus sitä on vain taukki.

KILL-KILL MAN-THINGS YES YES

3. Peikonsurma, Lichemaster ja Warhammerin tarinat

Warhammerin maailmasta on kerrottu paljon tarinoita niin pelin sääntökirjojen sivuilla, White Dwarf- lehdessä ja tietysti figu-ja roolipelin pelaajien toimesta, mutta siitä on julkaistu myös kunnioitettava määrä (wikipedian mukaan yli 100) romaania. Näistä minulle rakkain on Gotrek ja Felix, William Kingin 14- osainen sarja joka kertoo "peikonsurma" titteliä kantavasta kääpiö Gotrekista ja tämän runoja rustaavasta ihmis-ystävästä Felix Leiterista. Gotrek etsii kunniakasta kuolemaa suuren vihollisen käsissä, jotta hän voi saada anteeksi menneisyyden rikkeensä. Felix on hänen mukanaan todistajana, ja jotta hän voi kirjoittaa runon Gotrekin kuolemasta. Ensimmäinen kirja, Peikonsurma (kyllä, kaksi kirjoista on suomennettu!), asettaa Gotrekin ja Felixin hahmot hyvin urilleen; Gotrek haluaa kuolla, mutta on aivan liian hyvä soturi kuollakseen (ja tahallaan kuoleminen olisi kunniatonta), ja tämä ajaa hänet alati vaarallisemmille vesille. Felix puolestaan ei ole mikään suuri soturi, vaan oppinut taitelija, ja on alati masennuksen ja hermoromahduksen rajalla Gotrekin raahatessa tätä jos jonkinlaiseen vaaraan. Gotrekin kuolema vapauttaisi Felixin tästä väkivaltaisesta elämästä, mutta heidän kasvava ystävyytensä vain pahentaa tilannetta. Skaveninsurma esittelee myös parivaljakon toistuvan antagonistin, Harmaa Tietäjä Thanquolin. Thanquol on skaven, jolla on uskomattoman suuret luulot itsestään, jonka naurettavan monimutkaisia juonia on Gotrek ja Felix pilaamassa usein puolivahingossa. Nämä kirjat ovat rakentaneet paljon Warhammerin maailman yksityiskohtia. Ne eivät ole mitään suurta kirjallisuutta, mutta Warhammerin maailma herää henkiin niiden kautta hienosti.

Toinen toivoo että kuolisi ja toinen toivoo että mitäs jos ei

Kuten Warhammer 40 000, Warhammer Fantasyn juuret ovat 1980-luvun britannialaisessa vaihtoehtokulttuurissa. Siinä missä Warhammer 40 000 otti vaikutteita 2000 AD:n sarjakuvien scifi-dystopioista, on Vanhassa Maailmassa näkyvissä Tolkienin ja Moorcockin vaikutukset, mutta katsottuna nihilistisemmän linssin lävitse, johon on vaikuttunut katoavan vanhan yhteiskuntamallin tuottama oman paikan menetyksen tunne. Varhaiset Warhammer- tarinat, kuten seikkailumoduulit Terror of the Lichemaster ja Tragedy of the McDeath omaavat paljon yhteiskunnalisia teemoja; "Lichemaster" Heinrich Kemmler on nimetty natsi-okkultisti Heinrich Himmlerin ja virallisen ihmisten vainoamisoppaan Malleus Maleficarum- kirjan kirjoittaja Heinrich Kramerin mukaan, tämän nostaessa menneisyyden kauhuja esiin vainotessaan Frugeholfenin kylää. McDeath puolestaan kertoo Arka Zargulin kääpiömainarien taistelusta heitä riistävää Een McWreckeria ja tämän öykkäri-örkkejä vastaan. Tragedy of McDeath julkaistiin 1986, juuri 1984-85 tapahtuneen kaivosmiesten lakon jälkeen. Vaikka myöhemmin laajemman markkinan avautuessa tällaiset avoimen poliittiset ideat ovat jääneet taustalle, on Warhammerin radikaalit juuret ja ajatukset yhteiskunnallisista instituutioista yhä jäljellä sen nykyisessä versiossa.

Vengeance of the Lichemaster (John Blanche, 1986)

Warhammerin vahvuus on sen monitulkinnaisuudessa. Se on käytännössä kirjoittajaton maailma, vaikka sen parissa onkin työskennellyt lukuisa tekijöitä. Kukaan ei määrittele mitä siinä voi olla tai millaisia tarinoita sen sisällä voi kertoa. Tämä on miten Terror of the Lichemasterin poliittinen konteksti, Skaveninsurman komedinen valtapeli ja Total War: Warhammerin maailmaamuuttava konflikti mahtuu samaan tarinamaailmaan. Warhammer on esimerkki transmediaalisesta tarinankerronasta, jossa samasta tarinamaailmasta kerrotaan tarinoita eri medioissa; Warhammer on miniatyyripeli, pöytäroolipeli, videopeli (useitakin!), sarjakuvia, romaaneja ja paljon, paljon taustalorea erilaisia sääntökirjoja varten. Eroja löytyy; Warhammerin Fantasy Battlen sääntökirjoissa ei juuri naisia tai ei-valkoisia näy muuta kuin hyvin spesifeissä rooleissa (googlaa "Witch Elves"), mutta Warhammer Fantasy Role-Playing Gamessa monimuotoisuutta representaatiossa on parannettu. Jos haluat että sinun Warhammerissa on enemmän komediaa kuin nihilismiä, se on mahdollista. Warhammer: Vermintide on karu selviytymistaistelu, mutta toisaalta Blood Bowl on amerikkalaista jalkapalloa pelattuna örkeillä ja haltioille. Kaikille jotain!

4. Vanha Maailma eli Maailma-Joka-Oli?

Warhammer oli - ja on yhä - vaikutusvaltainen fantasiamaailma. Sen suorat vaikutukset näkyvät ehkä eniten Warcraftissa. Blizzard halusi tehdä Warhammerista videopelin, mutta ei saanut Games Workshopin kanssa yhteistä diiliä kasaan, ja sen sijaan loi oman maailmansa, jossa näkyy vahvasti Warhammerin visuaaliset vaikutukset. Warhammer on inspiroinut Elder Scrolls- pelejä, Kieron Gillenin Die- sarjakuva perustuu osittain hänen kokemuksiinsa WHFRPG:n parissa ja Warhammerin vaikutuksen voi nähdä myös modernissa Dungeons & Dragonsissa (mikä on huvittavaa, kun huomioi että alkuperäinen D&D vaikutti Warhammerin syntyyn). Mutta kaikesta tästä tunnistettavuudesta, sadoista romaaneista ja monista adaptaatioista sekä vuosikymmenien aikana kertyneistä tarinoista huolimatta, vuonna 2015 Games Workshop päätti tuhota Vanhan Maailman ja korvata sen uudella fantasiamaailmalla, joka olisi tämän perillinen. Koitti Lopun Aika, jota pidetään yleisesti yhtenä karseimmista tarinoista Warhammerin pitkässä kaanonissa. 

Kaaos voitti GG

Lopun Aika on pitkä ja tyhmä tarina jossa on ärsyttävän tasaisin väliajoin jotain oikeasti aika siistiä, mikä tekee siitä turhauttavan. Joka tapauksessa perusidea on se, että Kaaos lopulta voittaa. Keisarikunta ja jalohaltiat yrittävät parhaansa, mutta lopulta kaaosjumalat astuvat maan päälle ja tuhoavat koko Vanhan Maailman, lopettaen täysin Warhammerin idean ikuisesta kamppailusta ja siirtyn sataprosenttisesti nihilismin puolelle. Jumala Sigmar keräsi sen mitä tuhotusta maailmasta jäi jäljelle ja loi niistä uuden todellisuuden, Kuolevaisten Maailmat. Tällöin myös Warhammerin nimi muuttui virallisesti Age of Sigmariksi, ja Vanha Maailma jäi yksinomaan videopelien ja pöytäroolipelin harteille. Age of Sigmar ei ole täysin ilman meriittejä- sen avoimuus myös omalla tavallaan tekee siitä hyvän alustan keksiä omia tarinoita, ja useimmat Warhammerin ongelmallisista elementeistä on poistettu ja sen myötä myös representaatio miniatyyreissä alkoi nousta uusiin sfääreihin- mutta Vanha Maailma se ei ole. Siitä puuttuu elävän maailman tuntu, vuosikymmenien aikana muokattu satojen ideoiden tuottama omanlainen tunnelmansa. Age of Sigmar tuntuu korporaation luomalta fantasiamaailmalta, siinä missä Vanha Maailma on omalaatuisten peliharrastajien yhteistyön tulos. 

Aion silti pelata tulevaa Age of Sigmar- roolipeliä

Mutta Vanha Maailma elää yhä, omalla tavallaan. Gotrekin ja Felixin tarinoista on olemassa hienot uudelleenjulkaisut, videopelit kuten Vermintide ja Total War: Warhammer jatkavat Vanhan Maailman tarinoita ja Cubicle 7:n Warhammer Fantasy Role-Playing Game on hieno päivitys vanhaan peliin. Viime viikolla Games Workshop ilmoitti tuovansa Vanhan Maailman takaisin pelipöydille, jatkaen sen tarinoita ennen katastrofaalista Lopun Aikaa. Samalla Age of Sigmarin työ paremman representaation suhteen voi valua myös toivon mukaan Vanhan Maailman tarjontaan myös pelipöydillä. Tämä lieni vain ajan kysymys - samoin kuten DC Comics palautti epäonnistuneen New 52- julkaisunsa jälkeen universumiana takaisin kohti vanhaa Rebirth- nimikkeen kautta, ei Games Workshop voinut vain haudata yhtä kaikkien aikojen menestyksekkäimmistä, vaikutusvaltaisimmista ja uniikeimmista fantasiamaailmoista. Vaikuttaa siltä, että fantasian rakkaus status quoon palaamista kohtaan on saavuttanut myös Warhammerin, ainakin meta-tasolla.

Olen lumpannut Vanhan Maailman tässä postauksessa roskafantasian puolelle vain siksi, että muut ovat niin tehneet. Fantasia joka on puhtaasti Tolkienilaista fantasiaa saa tuon etunimittimen lähes poikkeuksetta, koska sitä ei kuulemma voi ottaa tosissaan - ihan niinkuin totisuus olisi joku laadun määritelmä. Warhammer on anarkistinen, hauska, synkkä, harmaa vain moraaliltaan ja realistinen vain referenssiänsä puolesta. Ja juuri siksi rakastan sitä. Warhammer ei yritä vedota kaikkiin, mutta jokainen voi löytää sen laajasta sisällöstä jotain, josta tykkää. 

Ja se jos joku on fantasian suurin vahvuus.

Aasa T

P.S. Jos pahoitit mielesi sen takia, että käytän termiä "roskafantasia" niin haluan vakuuttaa että en tarkoita sillä mitään pahaa ja kirjoitin juuri melkein 2,500 sanaa siitä miksi rakastan juuri tämän tyylistä fantasiaa give me break geez

P.P.S. 390/400