tiistai 9. elokuuta 2022

Aasa Arvostaa: Prey

Ah, Predator-elokuvasarja. Kuten sen sisarsarja Alien, sen pitkään matkaan on mahtunut enemmän huteja kuin osumia, mutta kaiken kaikkiaan pidän melkein kaikista Predator- elokuvista jossain määrin. Kun 2018 Shane Black päätyi lyöntivuoroon The Predatorin kanssa, olin hyvin innoissani mitä hänen kaltaisensa uniikki ja luova ohjaaja saisi aikaan. Lopputulos oli kuitenkin vähän mitä sattui. Neljän vuoden tauon jälkeen elokuvasarja saa jatkoa suoratoistopalvelu Huluun suoraan tulleessa viidennessä Predator-elokuvassa. Tällä kertaa osutaan maaliin ja kunnolla.


Prey




Tarina: Vuonna 1719, nuori komanssi-heimon parantaja Naru (Amber Midthunder) haluaa todistaa kykynsä metsästäjänä. Kun hän liittyy veljensä Taaben (Dakota Beavers) kanssa pelastamaan puuman uhriksi joutunutta metsästäjää, pääsee hän todistamaan kykynsä kun uudenlainen metsästäjä on saapunut suurille tasangoille. 




Parhaat elokuvat ovat usein hyvin yksinkertaisia. Alkuperäinen Predator on hyvin yksinkertainen elokuva: joukko sotilaita menee viidakkoon, sielä heitä metsästää alien-olento ja jännitys syntyy siitä miten nämä hahmot selviytyvät tästä koetuksesta. Predator-elokuvat eivät tuppaa toimimaan niin hyvin, kun ne alkavat tekemään kaikesta monimutkaisempaa. Prey on petollisen yksinkertainen elokuva, mutta sen kauneus ja toimivuus on juuri tässä yksinkertaisuudessa. Prey on paras Predator-elokuva sitten alkuperäisen, peitoten jokaisen aikaisemma elokuvan visuaalisessa kauneudessa, tarinalla ja alkuperäisen elokuvan teemojen jatkamisella uudessa ympäristössä. Dan Trachtenberg on ohjaaja, jonka pitäisi olla paljon kuuluisampi ja jonka pitäisi hakata Preyn ja 10 Cloverfield Lanen kaltaisia fiksuja ja jännittäviä scifi-elokuvia ulos paljon useammin. On uskomatonta miten elokuvasarjalla kesti 35 vuotta päästä tähän yksinkertaiseen ideaan predatorin suhteen: ota historiallinen aikakausi ja heitä sinne predator ja katso mitä tapahtuu. 




Naru on erinomainen protagonisti ja Amber Midthunder on synnynnäinen toimintatähti. Naru on taitava (joskin hieman kokematon) metsästäjä, joka haluaa todistaa olevansa yhtä hyvä kuin heimon muut metsästäjät. Narun äiti koulutti hänestä parantajan, mutta Narun veri vetää tasangoille koiransa Sariin (joka on Paras Poika) kanssa. Naru saa mahdollisuuden todistaa kykynsä universumin vaarallisimman saalistajan kanssa, ja Prey ottaa aikansa Narun kehityksen kanssa. Naru ei heti ensimmäisenä käy predatorin kimppuun, vaan tarkkailee, tutkii, vetäytyy ja käyttäytyy kuten fiksun metsästäjän kuuluu. Trachtenberg selkeästi pitää siitä, että hänen protagonisteillaan on joku taito, jota ei aluksi tajua hyödylliseksi konfliktin päihittämisessä, mutta lopulta ratkaisee tilanteen: 10 Cloverfield Lanessa tämä oli Michellen ompelutaito, ja Preyssa kyse on Narun taidoista parantajana ja yrttien tuntijana. Naru ei päihitä predatoria olemalla paras taistelemaan, vaan olemalla fiksu ja oppimalla muiden virheistä. 




Preyssa oli vaihtoehtona katsoa elokuva dubattuna komanssiksi (itse huomasin tämän vasta kun olin nähnyt elokuvan, joten tämä arvio perustuu englanninkieliseen versioon), mutta Prey on myös elokuva jonka voisi ymmärtää melkein ilman dialogia. Iso osa elokuvan tarinasta rakentuu visuaalisen tarinankerronnan kautta, ja kuvaaja Jeff Cutterin ja leikkaaja Angela M. Cataranzon ja Claudia Castellon hieno työ luo merkityksiä ja ajatuksia ilman, että jonkun täytyy sanoa niitä ääneen. Prey käyttää puhumista ja kieltä muutenkin mielenkiintoisesti: Naru ja hänen heimolaisena puhe on tekstitetty, mutta komanssien alueille tunkeutuvien ranskalaisten turkismetsästäjien puhetta ei olle lainkaan käännetty, tehden heistä vähintään yhtä ulkopuolisia kuin predatorista Narun maailmassa. Prey näyttää suurten tasankojen uljauden, kasketun metsän kolkon kauhun ja lumisen kuusimetsän hiljaisen hartauden upeasti, ja Prey on erittäin kaunis elokuva katsella. Niin, ja predator itse ei ole koskaan aiemmin näyttänyt näin coolilta. 




Kuten tuosta kielen käytöstä voi päätellä, on Prey myös elokuva joka seuraa alkuperäisen Predatorin jalanjäljissä teemojen suhteen. Predator ei ole vain random avaruusolento, hän on avaruusolento joka tarkoittaa jotain. Preyssa tämä juontaa juurensa siihen aikaan ja paikkaan missä tarina tapahtuu. Alkuperäisasukkaat kohtaavat teknologisesti edistyneemmän muukalaisen, jonka käytös on täysin erilaista ja heidän silmissään järjetöntä, ja jotta he voivat olla rauhassa, pitää heidän oppia tuntemaan tämä uusi vihollinen. Kukaan ei nosta tätä esiin selkeästi ja Prey antaa elokuvan ja sen hirviön kontekstin luoda tämän merkityksen luonnollisesti. Samalla palataan myös alkuperäisen elokuvan dualistiseen teemaan: predator on metafora aina kahdesta suunnasta, ja ranskalaisten turkismetsästäjien näkökulmasta tarina on matkasta uuteen maailmaan itsevarmoina omasta ylivoimaisuudesta, tullen vain teurastetuksi vieraassa ympäristössä heille tuntemattomien voimien toimesta. Prey on fiksu elokuva, ja Trachtenberg osaa käyttää näitä ideoita sulavasti ilman että kiinnittää niihin liikaa huomiota. 




Suurin osa Predator-elokuvista on sitä, että äijät juoksevat karkuun predatoria ja ampuvat tätä pyssyillä jotka eivät auta mitään. Lopussa joku hikinen kaveri sitten painii hetken predatorin kanssa ja se on siinä. Paras kohtaus Predatorsissa on se, kun Hanzo taistelee predatoria vastaan miekalla. Preyssa lähitaistelu Predatorin kanssa on päivän sana, komanssien soturien koittaessa pistää näkymätöntä vihollista kylmäksi keihäillä tai Narun loikatessa kirveensä kanssa suoraan predatorin niskaan. Prey melkein vitsailee näiden turhien ampuma-aseiden kanssa, kun turkismetsästäjät ampuvat komean joskin hyödyttömän yhteislaukauksen...jonka jälkeen he alkavat ladata kiiruusti mustaruutiaseitaan kahden metrin päässä predatorista. Tämä lähitaistelu tekee toimintakohtauksista predatorin kanssa paljon jännittävämpiä, koska yksikin virhe ja predator tunkee kätensä viidettä niveltä myöten selkärankaasi. Ampuma-aseet, kuten jousipyssyt ja mustaruutiaseet ovat hyviä silloin, kun predator ei huomaa olevansa niille altis, ja painottaa näin taas kärsivällisyyttä ja suunnitelmallisuutta predatorin voittamisessa. Prey on erinomainen elokuva kaikin puolin: fiksusti ja yksityiskohtaisesti rakennettu, joka ei koita venyttää yksinkertaista ideaansa liian pitkäksi. Tämän kaltaisia napakoita alle kahden tunnin toimintaelokuvia sietäisi olla enemmänkin, ja Dan Trachtenbergin pitäisi saada tehdä niitä enemmän. Olisin kovasti halunnut nähdä Preyn valkokankaalta, jossa sen upea värimaailma ja toteutus olisi päässyt vielä paremmin oikeuksiinsa, mutta ainakin kaikki voivat nauttia tästä elokuvasta kotisohvalta käsin jo nyt. Prey on nyt Disney+ palvelussa.

Aasa T 


Okei, sitten Predator vastaan Lalli....

    

Aasa Arvostaa: The Sandman (Kausi 1)

Minulla on nykyään hyvin pieni lista sarjoja tai elokuvia, joiden tuloa oikeasti odotan jännityksellä. Tällä hetkellä listalla on tuleva Rings of Power- sarja, Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves- elokuva, Christopher Nolanin Oppenheimer ja Black Panther: Wakanda Forever. Näiden lisäksi listalla oli myös Netflixin adaptaatio The Sandman- sarjakuvasta, mutta nyt se on tullut ja olen katsonut sen. 

Tätä kannatti odottaa!

The Sandman (Kausi 1)




Tarina: Vuonna 1916, maagikko Roderick Burgess (Charles Dance) loitsii rituaalin, jonka tarkoituksena on vangita itse Kuolema. Kuoleman sijaan Burgess vangitsee tämän veljen. Sadan vuoden ajan Burgess ja hänen jälkeläisensä pitivät vankia talossaan, kunnes yksi päivä hän lopulta vapautuu. Hän on unien kuningas, painajaisten luoja, oneiromancer, nukkumatti: Morfeus (Tom Sturridge).  Sadan vuoden jälkeen Morfeus palaa takaisin kuningaskuntaansa, ja huomaa tavaroidensa kadonneen ja kuningaskuntansa olevan tuhon partaalla, unien ja painajaisten juostessa vapaana valveolon maailmassa.




Neil Gaimanin mestariteos The Sandman oli hyvin pitkään listalla teoksista, joita pidettiin mahdottomina adaptoida. The Sandman on ollut jonkinlaisessa esituotannon vaiheessa 1990-luvulta alkaen, lukuisten ohjaajien ja käsikirjoittajien pitchatessa ideoitaan Gaimanille. Lopulta Gaiman otti itse ohjat käsiinsä (yhdessä David S. Goyerin ja Allan Heinbergin kanssa) ja The Sandman päätyi Netflixille. Hyvää kannatti odottaa: The Sandman on yksi parhaimmista adaptaatioista sarjakuvista joita olen kuunaan nähnyt, ja samalla yksi Netflixin parhaista sarjoista. The Sandman on rakenteeltaan sarjakuvana hajanainen ja hyvin episodimainen, joten televisiosarja oli kieltämättä ratkaisuna paras sarjan sovittamiseen elokuvan sijaan, antaen tarinalle ja hahmoille tilaa hengittää kunnolla. Kymmenen jakson aikana The Sandman kattaa ison osan sarjakuvien tarinaa, mutta kertaakaan ei tunnu että sarja kiirehtisi tai jättäisi jotain tärkeää pois.




Vaikeimpi asioita Sandmanin adaptaatiossa on aina ollut nimikkohahmon toteutus. Morfeus on monimutkainen ja monella tapaa haastava hahmo näyttelijälle toteuttaa. Morfeus on kylmä, etäinen, hiljainen, tunteeton ja paikka paikoin erittäin kusipäinen hah
mo, mutta toisaalta myös yllättävissä tilanteissa lämmin, isosanainen kun sille päälle sattuu ja yksi voimakkaimmista olennoista maailmankaikkeudessa. Tom Sturridge onnistuu erittäin hyvin työssään. Hänellä on samanlainen kylmän viileä goottiviba mitä Morfeuksella kuuluu olla, ja hänen harvoin näkyvä hymynsä on erittäin lämmin. Sturridge esittää Morfeusta välillä hyvin epäinhimillisenä olentona, joka ei seiso tai vain ole ihmisten seurassa normaalin oloinen, mutta näyttää myös miten pitkän ikänsä aikana Morfeus on myös muuttunut ja kasvanut moniin eri suuntiin. Sarjan toinen päähenkilö on Rose Walker (Kyo Ra), uneksija joka etsii kadonnutta veljeään ja jonka outo kohtalo sitoo hänet Morfeukseen. Sarja on jaettu tässä melkein kahtia, ensimmäisen kertoessa enemmän Morfeuksesta ja toisen puoliskon keskittyessä Walkeriin ja tämän asemaan "unipyörteenä". Onneksi Ra pystyy kantamaan sarjaa Morfeuksen jäädessä hieman taka-alalle, mutta sarjassa ei toisaalta ole yhtään huonoa näyttelijää.




En halua enkä voi listata jokaista erinomaista näyttelijää sarjassa, mutta kehut on annettava kun ne on ansaittu. Kirby Howell-Baptiste on ihana Morfeuksen siskon, Kuoleman, roolissa. Hänessä on sarjakuvan version loputon lämpö ja rakkaus ihmisiä kohtaan, muistuttaen taas miksi Gaimanin versio kuolemasta on niin rakastettu ja pitkäikäinen hahmona. Samalla on myös kehuttava Mason Alexander Parkia Kuoleman ja Morfeuksen sisaruksena Intohimona - Park lobbasi itse itseään twitterissä Intohimon rooliin sarjakuvan suurena fanina, ja hän omaksuu hahmon täydellisesti. Gwendoline Christien roolitus Lucifer Aamuntähdeksi on paras idea mitä kenellään on koskaan ollut, ja Christie on sekä loputtoman uhkaava että upea ilmestys joka kerta kun hän on ruudulla. Täydellisistä roolituksista puheen ollen: Stephen Fry on nuotintarkka Gilbert/Fiddler's Green, kiltti ja höppänä vanha mies joka edustaa viimeisen ja rauhaisan leposijan unta, josta merenkulkijat unelmoivat. Kuten sanoin, The Sandmanissa on kymmeniä hahmoja ja jokainen on toteutettu erinomaisesti, ja voisin jatkaa tällaista kehumislistaa loputtomiin. Sen sijaan puhun kahdesta hahmosta, joiden adaptaatiota odotin kauhuissani, sillä he ovat minulle kaksi pelottavinta hahmoa länsimaisista sarjakuvista.




John Dee (David Thewlis) ja Korinttilainen (Boyd Holbrook) ovat eläneet vuokravapaana pääni sisällä siitä lähtien, kun luin Sandmanin ensimmäisen kerran. John Dee (joka on sama John Dee joka taisteli Oikeuden Puolustajia vastaan sarjakuvissa nimellä Doctor Destiny) on Morfeuksen unirubiinista riippuvaiseksi tullut mies, joka on vakuuttunut siitä että jos kaikkien unelmat olisivat totta - eli jos kukaan ei valehtilisi vaan tekisi ja sanoisi kaiken jonka on aina halunnut - maailma olisi parempi paikka. Thewlisin versio Deesta ei ole ehkä yhtä ulkoisesti karmiva kuin sarjakuvissa, mutta Thewlis on siitäkin huolimatta omalla tavallaan hyvin ahdistava hahmo, ja tämän jakso 24/7 on erittäin onnistunut adaptaatio sarjakuvien vastaavasta tarinasta, jossa vuorokauden ajan John Dee käyttää voimiaan lounasravintolan asiakkaisiin ja henkilökuntaan. Ja sitten on Korinttilainen, painajainen vapaalla jalalla valveolon maailmassa. Korinttilainen on jokainen paha ajatus, jokainen synkkä kudelma ihmisten sydämissä muovattuna ihmisen muotoiseksi sarjamurhaajaksi, jonka visuaalinen design on yksinkertainen mutta karmiva juuri sen tämän takia. The Sandman laajentaa Korinttilaisen roolia merkittävästi, tehden hänestä aktiivisemman hahmon tarinassa ja tämä toimii yllättävän hyvin. Boyd Holbrook on täydellinen Korinttilaisena; hän on erittäin uhkaava, erittäin karismaattinen ja hahmoksi joka Sandmanin maailmassa inspiroi sarjamurhaajia vuosisadan ajan ja joka syö silmämunia hän on yllättävän tykättävä hahmo. 




Sandman sarjakuvat ovat luokiteltu usein kauhu-fantasiaksi, ja hahmot kuten Korinttilainen ja John Dee ovat olleet juurikin näitä, kauhutarinoiden pahiksia. Samalla joidenkin hahmojen kohtalot, kuten Burgessin pojan Alexin "ikuinen herääminen" on täynnä kauhuelementtejä. Näitä elementtejä on kuitenkin jätetty jonkin verran taka-alalle adaptaatiossa. The Sandman ei ole mikään siivo tai lapsille sopiva versio tarinasta, John Deen ja Korinttilaisen uhrit puhukoot puolestaan, mutta fantasia on ehkä voittanut tässä adaptaatiossa kauhun yleisessä tunnelmassa ja fiiliksessä. Tämä samalla tekee ehkä tästä adaptaatiosta myös hieman helpommin lähestyttävän suuremmalle yleisölle, mikä ei ole huono asia. Tärkeät asiat The Sandmanissa ovat kuitenkin kauhun tai yksityiskohtien tuolla puolella: teemat unelmista ja ihmisyydestä. Näitä teemoja käsitellään kauniisti erityisesti jaksossa The Sound of Her Wings, jossa Kuoleman työ ihmisten parissa näytetään kauneudella ja herkkyydellä. Samalla näytetään Morfeuksen kehittyvä suhde kuolevaisten kanssa tämän tavatessa kuolemattoman Hob Gadlingin (Ferdinand Kingsley) kanssa sadan vuoden välein, jossa Morfeuksen näkemys ihmiselämän merkityksestä muuttuu hiljalleen. Samalla näimme ensimmäiset hetket Morfeuksen yhteydestä William Shakespearen (Samuel Blenkin) kanssa, jossa Morfeus antaa hänelle tehtäväksi luoda unelmia ihmiskunnalle. The Sandmanin monimutkaiset ja syvälliset teemat ovat mukana adaptaatiossa, ja sarja käsittelee unelmia ja niiden eri muotoja monella tavalla kymmenen jakson aikana. 

What power would Hell have if those here imprisoned were not
able to dream of Heaven? 


The Sandman on myös visuaalisesti kaunis sarja. Vaikka sarjan estetiikka verratuna sarjakuvana on erilainen, on se kuitenkin hyvin toimiva ja tyylikäs. Morfeuksen palatsi on upea unelmien talo, Helvetti nimensä mukainen ja monet sarjakuvan hetkistä ja visuaalisista tyyleistä on tehty uudestaan onnistuneesti. Minun on vaikea löytää mitään pahaa sanottavaa The Sandmanista. Toki pari ensimmäistä jaksoa on hieman hitaita, mutta Dream a Little Dreamin jälkeen ovat jaksot tahditettu erinomaisesti ja sarjan kaksi parasta jaksoa, 24/7 ja The Sound of Her Wings ovat todella hyvää televisiota, jälkimmäisen ollessa yksi kauneimmsita televisiojaksoista joita olen tänä vuonna nähnyt. The Sandman on upea onnistuminen, tuoden sekä sarjakuvan maailman että hahmot sekä teemat adaptaatiossa mukaan uudella ja mielenkiintoisella tavalla, ja kattaen hyvän osan sarjakuvista kymmenen jakson aikana. Toivon todella että Netflix näkee The Sandmanin arvon ja ei lopeta sitä kesken kaiken (kuten se teki Dark Crystalin kanssa) ja antaa Gaimanin, Goyerin ja Heinbergin kertoa loputkin Morfeuksen ja tämän sisarusten tarinasta loppuun asti. Gaiman on osoittanut hyvää itsehillintää ja ymmärrystä adaptaatiosta nyt kolmasti, ja toivon että Gaiman saa jatkossakin mahdollisuuksia siirtää omia tarinoitaan toiseen mediamuotoon. Vaikka huteja voikin tulla (ja on tullut, American Gods ei ole yhtä hyvä kuin tämä ja Good Omens), on nämä tarinat sen verran hyviä että adaptaatio voi vain antaa uutta elämää niille, ei ikinä viedä mitään pois. Kuten Morfeus sanoo Gadlingille, "parhaat tarinat palaavat aina alkuperäiseen muotoonsa". The Sandman on nyt katsottavissa Netflixissä.

Aasa T 


P.S. Mietin paljon sitä, miten paljon alkuperäisteoksen linkkejä laajempaan DC-universumiin tullaan näkemään sarjan aikana. Niille jotka eivät tiedä, Sandman tapahtuu käytännössä samassa tarinamaailmassa Batmanin ja Teräsmiehen kanssa, ja sarjakuvassa näitä linkkejä riittää. John Dee/Doctor Destinysta mainitsinkin jo, mutta sarjassa näemme myös nuoren Jed Walkerin unelmoivan olevansa supersankari nimeltä Sandman. Joe Simon ja Jack Kirby loivat 1940-luvulla lasten unia suojelevan supersankarin nimeltä Jed Walker, alias Sandman. Wesley Dodds on tunnetumpi supersankari nimeltä Sandman, ja hänkin liittyi myöhemmin Sandmanin tarinaan. Sarjassa Walkerin unessa hänen "roistogalleriassaan" olevat pahikset ovat supersankari Salaman pahiksia. Hotelissa Jed Walker katselee televisiosta Justice League- animaatiosarjaa...jossa kahden jakson pahiksena oli Doctor Destiny. Niin, ja sitten on Johanna Constantine, uusi versio DC/Vertigon hahmosta John Constantine. Vaikka Warner onkin studio The Sandmanin takana, on jännä nähdä kuinka tätä liitosta tai sen puutetta käsitellään jatkossa. 

perjantai 5. elokuuta 2022

Aasa Arvostaa: Ms. Marvel

 Olen sanonut useaan otteeseen, miten Kamala Khan alias Neiti Ihme ja tämän tähdittämä sarjakuva Ms. Marvel on yksi Marvelin parhaimmista luovista valinnoista, ja ehdottomasti tarinatalon paras uusi hahmo 2010-luvulla. Aikana, jolloin Hämähäkkimies-tarinat eivät olleet kovin samaistuttavia tai maanläheisiä, oli Kamala täydellinen manttelinperijä ja arkisankari, jonka perheen, yhteisön ja arjen omat haasteet olivat aina yhtä tärkeitä kuin villit supersankariseikkailut. Odotukseni siis Disney+ -adaptaatiolle olivat korkeat, ja muutokset hahmoon ja tämän voimiin olivat hieman huolestuttava merkki siitä, että jotain mikä ei ollut rikki koitettaisiin muuttaa. Onneksi huoleni oli kuitenkin turhanpäiväinen.


Ms. Marvel 




Tarina: Kamala Khan (Iman Vellani) on nuori amerikan-pakistanilainen nuori New Jerseyssa. Kamala on suuri supersankarifani, ja hän erityisesti fanittaa Carol Danversia. Yhdessä ystävänsä Brunon (Matt Lintz) kanssa Kamala karkaa salaa vanhemmiltaan AvengersConiin, jossa paljastuu että Kamala ei ainoastaan fanita supersankareita, hän mahdollisesti on sellainen itsekkin. 




Disney+ sarjat tähän mennessä ovat olleet vaihtelevan laatuisia ja lähtökohtaisesti suhteellisen epätasaisen hyviä. WandaVision oli varsin mainio, mutta sen jälkeen on kompasteltu tai kiirehditty liikaa ja sarjat eivät ole aina onnistuneet tehtävässään. Ms. Marvel on kuitenkin ensimmäinen alusta loppuun asti erinomainen, eheä ja sisällöltään rikas sarja, tuoden jotain uutta ja erilasita Marvel Cinematic Universeen. Bisha K. Alin vetämä sarja on hauska, värikäs, lämmin ja onnistunut adaptaatio sarjakuvan hengestä, jos ei aina tarkkaan tarinoista. Alkuperäinen sarjakuva käsitteli paljon Kamalan ulkopuolisuutta eri yhteisöistä joiden jäsen hän on, ja sarja tuo Kamalan hahmoon lisäksi sukupolvellisia teemoja traumoista ja näiden haavojen parantamisesta. 




Iman Vellani on täydellinen valinta Kamalan rooliin, omaksuen tämän luonteen täydellisesti. Kamala on hieman ulkopuolinen kaikista yhteisöissä joissa hän on mukana. Kamala pitää perheestään, mutta tämä perhe ei oikein ymmärrä häntä ja hankaa vastaan monessa asiassa. Koulussa hän on myös ulkopuolinen, sekä nörttinä että vähemmistön jäsenenä. Kun tähän päälle lisätään vielä yhtäkkiä ilmeentyvät supervoimat, on Kamalan elämä täydellinen sotku. Kamalan tarina on oman paikan löytämistä näissä yhteisöissä ja samalla selvittää voimiensa alkuperää, joiden juuret johtavat aina Intian Jakoon asti. Vellani on karismaattinen, lämmin ja erittäin komedisesti lahjakas nuori kyky joka johtaa sarjaa upeasti eteenpäin, ja odotan innolla että hän pääsee valkokankaalle näyttämään kykynsä uudestaan. Matt Lintzin Bruno on hieman vähemmän ensisijainen hahmo kuin hän oli sarjakuvissa, ja tämän ja Kamalan tuomittua rakkautta toisiaan kohtaan ei käsitellä sarjassa juuri mitenkään. Yasmeen Fletcher on erinomainen Kamalan parhaana ystävänä Nakia, toimien hyvänä vastaparina Kamalalle oman itsenäisyytensä ja vahvatahtoisuutensa kautta.  



Tärkeimmät sivuhahmot ovat kuitenkin Kamalan perheessä. Äiti Muneeba (Zenobia Shroff), isä Yusuf (Mohan Kapur) ja isoveli Aamir (Saagar Sahik) ovat kaikki hauskoja ja uniikkeja hahmoja joiden kanssa Kamalalla on omanlaiset suhteensa. Yusuf on lämmin ja höpsö isähahmo, jota Mohan Kapur näyttelee mahtavalla nolo-isä-energialla. Aamir on uskonnollisin Khanin perheen jäsenistä, ja jonkinlainen silta myös Kamalan ja tämän vanhmpien välillä, sovitellen riitoja ja tukien Kamalaa tämän ongelmien kanssa. Tärkein näistä hahmoista on kuitenkin Muneeba, ja Zenobia Shroff on toinen sarjan tähdistä. Kamala ja Muneeba eivät oikein tule toimeen: Kamala on vapaasieluinen ja voimakastahtoinen teini, Muneeba yhtä lailla vahvatahtoinen mutta myös ylisuojeleva ja traditionaalinen nainen, joka haluaa suojella tytärtään kaikelta. Kamala, Muneeba ja tämän äiti Sana (Samina Ahmad) muodostavat kolmen sukupolven mittaisen kolmikon naisia, jotka ovat loukussa menneisyyden aiheuttamissa haavoissa jotka uhkaavat hajottaa perheen kokonaan. Tämä on sarjan ydin: sukupolvien välinen kuilu, johon liittyy historian hirmutekojen aiheuttamat traumat. 




1947 Intian saadessa autonomian Britti-imperiumista, tapahtui niin sanottu Intian Jako; Intia kuuluisi hinduille, ja Pakistanin maakunta muslimeille. Tämä oli ratkaisu jatkuvaan väkivaltaan hindujen ja muslimien välillä (jonka juuret johtavat Britti-imperiumin kolonialistiseen hallintoon). Jako johti 20 miljoonan pakolaisen siirtymiseen muutamassa päivässä, ja kuolleiden määrä tässä kansanvaelluksessa ja sitä edeltäneissä väkivallanteoissa on jotain 200 000 ja 2 miljoonan välillä. Kuten Aamir sanoo, "jokaisella pakistanilaisella perheellä on oma tarinansa Jaosta", ja Khanin perheen tarina nousee esiin sarjan 5. jaksossa, jossa näemme myös perhettä vaivaavien murheiden juuret. Samaan tapaan kuin Watchmen nosti esiin vähän puhuttuja historiallisia tapahtumia (Tulsan verilöyly), Ms. Marvel valoittaa Intian Jakoa historiallisesti merkittävänä tragediana, sitoen sen osaksi metaforaa supersankareista ja sukupolvellisista traumoista, joita Kamala koittaa ratkaista samalla kun hän yrittää pelastaa maailmaa. Tämä ja muut elementit sarjassa antavat Ms. Marvelille omanlaisen, vahvasti amerikan-pakistanilaisten kokemuksiin perustuvan identiteetin ja yhdessä musiikin ja käsikirjoituksen kanssa tekee siitä yhden uniikeimmista supersankarisarjoista joita on tehty. 




Ms. Marvel onnistuu sarjana paremmin kuin monet edeltäjänsä. Se on visuaalisesti hauska ja luova, käyttäen sarjakuvallisia elementtejä ja leikillisyyttä tuomaan omanlaistansa tunnelmaa sarjaan, pahikset (supervoimaiset clandestinet ja Damage Controlin agentit) sitoutuvat vahvasti sarjan teemoihin (sukupolvelliset teemat menneisyydestä ja ulkopuolisuus) ja toimivat hyvin kahtena täysin erillisenä pahisporukkana. Sarjan musiikit toimivat, Laura Karpmanin yhdistäessä konemusiikkia pakistanilaiseen musiikkitraditioon ja tahditus on erinomainen. Ms. Marvel on paras Disney+ -sarjoista tähän mennessä, eheä, hauska, syvällinen ja erittäin viihdyttävä supersankaritarina. Vaikka se eroaa monessakin kohtaa paljon sarjakuvasta johon se perustuu (kouluympäristön puute, Kamalan voimien linkki tämän ulkopuolisuuteen, Inhumans-linkki, Thomas Edisonin klooni jne), tuo se paljon uutta ja mielenkiintoista sisältöä sarjaan (Kamalan perheen suhtautuminen tämän supervoimiin, sukupolvelliset teemat) ja on oma tarinansa. Näin toisaalta adaptaation kuuluukin toimia, tuoda jotain uutta ja erilaista tarinaan ja näin antaa uutta elämään vanhalle (8 vuotta eli ei ehkä kovin vanha kuitenkaan) tarinalle. Ms. Marvel on ehdottomasti katsomisen arvoinen. 

Aasa T    


torstai 23. kesäkuuta 2022

Aasa Arvostaa: Obi-Wan Kenobi

 Olen aiemminkin maininnut, miten minä en ole varsinaisesti saanut ensikosketustani Star Warsiin alkuperäisen elokuvatrilogian kautta. Minulle ensimmäinen Star Wars- media oli Uuden Toivon kasettisatu-versio. Mutta varsinaisesti minä kasvoin prequel- trilogian aikana Star Wars -faniksi joka olen nyt. Nuorempana katselin kotona VHS:ltä Pimeää Uhkaa, Kloonien Hyökkäystä ja Sithin Kostoa jatkuvasti uudestaan, ja minulla on paljon lämpimiä muistoja yhä noista elokuvista - erityisesti Ewan McGregorin Obi-Wan Kenobista. Ja kun Disney ilmoitti tekevänsä sarjan Obi-Wanista, olin....ristiriitainen. McGregorin Obi-Wan on yksi prequel- leffojen parhaimmista asioista, ehkä jopa paras, ja McGregor jos joku ansaitsee helpon ja ison palkkion hahmon uusimisesta. Mutta toisaalta, minun ideani siitä millainen hyvä Obi-Wan sarja olisi eroaisi varmasti Disneyn brändiuskollisesta ja franchise-synergiaa sykkivästä ideasta. 


Obi-Wan Kenobi




Tarina: 10 vuotta on kulunut siitä, kun Keisari Palpatinen juoni paljastui ja jedit tuhottiin kammottavalla tavalla, ja Tasavalta muuttui Imperiumiksi. Sodasta ja jedien massamurhasta selvinnyt mestar Obi-Wan Kenobi (Ewan McGregor) asuu yksin Tatooinella, pitäen päänsä alhaalla ja vältellen kontaktia. Imperiumin Inkvisiittorit ovat kuitenkin kaikkien jedien perässä, metsästäen heitä armottomasti läpi galaksin. Inkvisiittori Kolmas Sisko (Moses Ingram) keksii keinon houkutella Obi-Wan esiin... 




Minun ideani Obi-Wan Kenobista kertovaan sarjaan olisi ollut hyvin minimalistinen, filosofinen ja jopa eksistentialinen sarja, jossa Obi-Wan asuu aavikolla yksin katumuksensa, syyllisyyden tunteensa ja menneisyyden haamujen keskellä. Kutsuin mielessäni tätä sarjaa nimellä Obi-Wan aavikolla istui, olevaisuutta pohtien. Deborah Chow'n sarja on aika kaukana tästä ideasta, mutta omaa kuitenkin teemoja ja ajatuksia joita halusinkin nähdä Obi-Wania käsittelevässä sarjassa. Obi-Wan Kenobi on viihdyttävä sarja, joka välillä nousee erinomaisuuteen. Se kärsii kuitenkin kaikista ongelmista, mistä Disney+ sarjat ja modernit Star Wars- mediat yleensä kärsivätkin - hulpeasta budjetista huolimatta tylsä ulkonäkö, hätäinen juonirakenne joka olisi ansainnut hieman lisää tilaa hengittää ja viittauksien käyttö merkittävän sisällön korvikkeena. Viimeisessä näistä sarja kuitenkin suoriutuu paremmin kuin monet edeltäjänsä, ja tuntuu siten enemmän omalta jutultaan. Lisäpisteet siitä, että John Williams palasi tekemään sarjalle tunnusmusiikin, joka on erittäin hyvä. 




Ewan McGregor on ollut lempinäyttelijöitäni lapsesta saakka, ja hänen versionsa Obi-Wanista on aina tuntunut oikealta. McGregor omaksuu Alec Guinnessin äänen ja maneerit, ja tällä kertaa hän näyttelee vielä  hieman vanhempaa Kenobia jossa nämä maneerit näkyvät entistä paremmin. Sarjan alkaessa Obi-Wan on rikkinäinen mies, joka asuu yksin luolassa. Hänen piti olla mestarinsa Qui-Gonn Jinin kanssa yhteydessä, mutta Tatooinen ikuisilla dyyneillä Kenobi ei kuule muuta kuin oman syyllisen omatuntonsa äänen. Kun vanha ystävä kutsuu Obi-Wanin auttamaan häntä, kieltäytyy hän lähes välittömästi, uskoen että hän ei voi enään auttaa ketään. Obi-Wan Kenobi on sarja todellakin omasta päähenkilöstään, tämän ollessa (melkein) mielenkiintoisin hahmo sarjassa ja sarjan keskittyessä vahvasti Obi-Wanin omaan mielentilaan ja henkisiin tarpeisiin. Obi-Wan on aina ollut ristiriitainen mies: loistava pilotti joka vihaa lentämistä, mahtava soturi joka inhoaa väkivaltaa ja karismaattinen diplomaatti joka haluaa olla yksin. Sarjan alkaessa hän ei ole vielä viisas Ben Kenobi jonka tunnemme, eikä uljas jediritari jonka muistamme, ja sarja on prosessi jonka kautta näitä molempia puolia hahmosta esitellään McGregorin erinomaisen performanssin kautta.




Obi-Wan Kenobin sivunäyttelijät ovat myös suurilta osin mielenkiintoisia. Eniten keskustelua on herättänyt Leia Organan mukanaolo ja tärkeys juonessa, ja mielestäni Vivien Lyra Blair tekee hienoa työtä nuoren prinsessan roolissa. Leiassa näkyy monet elementit joista näkyy hänen arvonsa ja asenteensa jotka tunnistamme vanhemmasta Leiasta, ja Blair antaa aitoa lapsekasta energiaa hahmolle. Indira Varma on hyvä lisäys kapinallisena Imperiumin upseerina, joka jakaa Obi-Wanin kanssa samoja teemoja katumuksesta ja häpeästä, toimien hyvänä vastaparina Obi-Wanille. Rupert Friend oli paperilla hyvä valinta Suurinkvisiittorin rooliin, mutta hänen maskeerauksensa on hieman tönkön näköinen paikka paikoin ja hänen osuutensa sarjassa on hämmentävä. Samaa hämmentävyyttä näkyy myös Darth Vaderin toteutuksessa. Hayden Christensen sai tilaisuuden uusia roolinsa Vaderina ja Anakinina, mutta niin sai myös James Earl Jones ja kaksi eri pukustuntti-näyttelijää, ja todellisuudessa Christensen on vain kahdessa takaumassa ja finaalissa mukana oikeasti. Mutta Darth Vader itsessään on tehty erinomaisesti. Prequel-leffat eivät ikinä saaneet iskeä hampaitaan kunnolla kiinni "nuoreen Darth Vaderiin" ja nyt näemme hieman erilaisen version hänestä: impulsiivinen ja kasuaalisti hirviömäinen Vader on Obi-Wanin pahin painajainen, menneisyyden virhe metsästämässä häntä armotta. Heidän kohtaamisensa ovat joka kerta tunteellisesti raskaita, ja varsinkin viimeinen kohtaaminen on erinomainen konkluusio Obi-Wanin tarinalle sarjassa ja toimii myös osana näiden hahmojen historiaa jonka tiedämme alkuperäisistä elokuvista. 




Mutta Obi-Wanin lisäksi sarjassa on toinen merkittävästi kehittyvä ja muuttuva hahmo, ja tämä on Kolmas Sisko, oikealta nimeltään Reva Sevander. Reva on inkvisiittori, sith-oppilas jonka tehtävänä on etsiä ja tappaa vielä elosssa olevia jedejä ja tuoda Voimalle herkkiä lapsia Imperiumin hoivaan. Reva on kunnianhimoinen, voimakas ja armoton, ja hän on omistautunut erityisesti Obi-Wan Kenobin kiinni saamiselle, muiden inkvisiittorien pitäessä häntä varomattomana ja epäluotettavana. Reva on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksiulotteinen pahishahmo, vaan hänen tarinansa alkaa sarjan ensimmäisestä kohtauksesta lähtien: hän on Order 66- selviytyjä, jonka ystävät kuolivat Anakin Skywalkerin kädestä, ja hän oli itsekin kuolla tuona päivänä. Mutta viha on mahtava motivaattori, ja hänen elämäntehtävänsä on kostaa hinnalla millä hyvänsä oma tuskansa ja menetyksensä. Tämä paljastus nostaa Revan välittömästi Star Warsin mielenkiintoisempien antagonistien joukkoon, ja Moses Ingram tekee erittäin hyvää työtä roolissa. Ingram tuo Revan raivon ja surun esiin upeasti, ja hänellä on loistava presenssi jopa Vaderin rinnalla. Samalla hän on myös hyvä reflektio sekä Obi-Waniin että Vaderiin: Vaderin tavoin hän on vihan ja kostonhimon ohjaama, mutta Obi-Wanin tapaan hänellä on myös selviytyjän syyllisyys, joka kalvaa alati häntä. Se määrä paskaa mitä Moses Ingram on saanut niskaansa vain siitä että hän on musta nainen Star Warsissa osoittaa jälleen sen, että Star Wars- fanit eivät ansaitse mitään hyvää. 



  
 Sarja ei kärsi hyvistä ideoista, vaan enneminkin kunnianhimottomuudesta teknisellä puolella. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta sarja on visuaalisesti kovin tylsä, kuvaukseltaan katkonainen ja käsipitoinen kamera toimiin joissain kohtauksissa hyvin tuomaan tiettyä POV- vaikutelmaa, mutta toisissa taas häiritsee kohtauksen tunnelman asettumista. Valotus on sarjassa hyvin vaihtelevaa tasoltaan, välillä ollen ruskean ja harmaan tylsyyden vankina, mutta toisaalta taas Vaderin kiiltävää kypärää ja erilaisia valonlähteitä on käytetty monessa kohtauksessa todella hyvin. Tämä epätasaisuus teknisessä toteutuksessa tekee Obi-Wan Kenobista välillä hyvin turhauttavaa katsottavaa, joka ei kertaakaan tunnu nousevan omaan potentiaalinsa kiinni. Lopputaistelu Vaderin ja Obi-Wanin välillä toimii lähinnä sen tunteellisen panoksen ja muutaman kivan visuaalin takia, mutta on niin synkkä ja ympäristöltään tylsä. Star Warsin parhaat valomiekka-taistelut joko liikkuvat sijainnista toiseen (Luke vastaan Vader) tai omaavat vahvan visuaalisen elementin (Mustafarin laavavirta tai Snoken valtaistuinsali, näin esimerkkeinä), ja Obi-Wan Kenobi ei tee näistä kumpaakaan oikein. Onneksi Obi-Wan Kenobin tunteellinen ja tarinallinen puoli on kuitenkin erittäin vetävä, ja se pelastaa sarjan minulle. Book of Boba Fettin mahalaskun jälkeen Obi-Wan Kenobi on oikein mukava muistutus näiden sarjojen potentiaalista tunteelliselle tarinankerronnalle, ja vanha prequel-fani minussa nautti sekä Obi-Wanin uudelleennäkemisestä että hänen tarinansa jatkamisesta siihen mihin se jäi. Obi-Wan Kenobi ei ole lähelläkään Star Warsin parhaimpia hetkiä, mutta uskon palaavani sen pariin tulevaisuudessa uudestaankin, ja olen iloinen siitä että se on olemassa.



Aasa T 

perjantai 6. toukokuuta 2022

Aasa Arvostaa: Doctor Strange in the Multiverse of Madness

 Minä pidin paljon ensimmäisestä Doctor Strange- elokuvasta. Ymmärrän että sen tullessa ulos oli katsojat aika kyllästyneitä origin story- supersankarileffoihin, ja eritoten ymmärrän elokuvan ongelmat kulttuurisen omimisen ja valkopesun kanssa. Mutta se mistä pidin oli Tohtori Strange itse ja mitä elokuva käsitteli - rajoittuneen vision laajentumista ja empatiaa. Olin hieman harmissani kun tuon elokuvan ohjaaja Scott Derrickson ei saanut jatkaa työtä hahmon parissa, mutta innostuin uudestaan kun Sam Raimi päästettiin takaisin supersankarielokuvan puikkoihin. Raimin kaksi ensimmäistä Spider-Mania on yhä parhaimpien supersankarielokuvien joukossa, ja hänen kokemuksensa kauhun parissa sopii vallan mainiosti Tohtori Oudon maailmaan.

Ja Raimi ei pettänyt tällä puolella laisinkaan.


Doctor Strange in the Multiverse of Madness




Tarina: Stephen Strange (Benedict Cumberbatch) näkee outoja unia. Unissaan hän pakenee demoneita, auttauen nuorta tyttöä nimelä America Chavez (Xochtil Gomez). Pian Chavez ilmestyy hänen todellisuutensa, kertoen kykenevänsä matkaamaan läpi multiversumin, hyppien vaihtoehtoisesta todellisuudesta toiseen - ja joku haluaa hänen voimansa itselleen...




Doctor Strange in the Multiverse of Madness (jonka tästä lähtien lyhennän vain Multiverse of Madnessiksi) on vaikea elokuva puhua, sillä trailerit tekivät erinomaista työtä pitäessään juonen ja avainhahmot piilossa. Mutta minulla on paljon puhuttavaa tästä elokuvasta enkä jaksa loputtomiin tanssia juonikäänteiden ja hahmojen ympärillä joten: Tämä arvio sisältää joitain juonipaljastuksia. Tämän voin kuitenkin sanoa ilman että paljastan mitään: Multiverse of Madness on parasta Marvelia. Sam Raimi on päästetty juoksemaan vapaana, ja lopputuloksena on kauhuelokuvan ja supersankariviihteen rajamailla alati pomppiva ihana sekamelska velhoutta ja noituutta, multidimensionaalista matkaamista ja hyvää meininkiä. Mitään näin yllättävän karmivaa ja karua emme ole nähneet aikaisemmin Marvel Cinematic Universen puolella, ja tämä voi mahdollisesti olla sukupolvelle nuoria katsojia ensimmäinen kosketus Raimin estetiikkaan ja tyyliin - baby's first horror experience, melkein. Samalla Raimi toi luonnollisesti mukanaan vakiopartnerinsa Danny Elfmanin ja Bruce Campbellin, kuten vain on oikein ja kunnollista.




Syy miksi pidän Stephen Strangesta hahmona MCU:ssa on monipuolinen. Ensinnäkin tykkään taikuudesta, pidän Cumberbatchin roolisuorituksesta ja siitä miten hän eroaa muista sankareista ympärillään. Ensimmäisessä Doctor Strangessa käsiteltiin paljon Strangen egoa ja tarvetta ajatella jotain muuta kuin itseään ja omia halujaan, mutta samalla se näytti miten, päinvastoin kuin lähes kaikki muut MCU:n sankarit, Strangella oli aito ja humaani reaktio toisen ihmisen tappamiseen, esittäen hyvin tämä ihmisyyttä ja halua tehdä hyvää. Multiverse of Madnessissa Strange on tehnyt kaiken tämän; ajatellut muita, tehnyt isoja päätöksiä ja nyt elää näiden valintojen kanssa yksin. Cumberbatch on yhä erinomainen roolissaan, ja hän toimii Raimin hieman campissa tyylissä erinomaisesti joka suuntaan juoksevana ja villejä ideoita saavana taikuuden mestarina. Paljon on ollut myös keskustelua America Chavezista, miten tämä ei muistuta tarpeeksi sarjakuvaversiotaan. Full disclosure; en ole oikein ikinä pitänyt Americasta niissä vähissä sarjoissa joita olen lukenut, joten minulla ei ole varsinaisesti sidosta hahmoon siinä mielessä. Gomez on kuitenkin charmikas ja hauska roolissa ja hyvä vastapari Strangelle, joka ei varsinaisesti ole tuutori hänelle, vaan enneminkin kanssamatkustaja ja suojelija. America on myös sarjakuvissa yksi Nuorten Kostajien jäsenistä eli emmeköhän näe häntäkin tulevaisuudessa vielä, itsevarmempana ja kokeneempana.    



Mutta elokuvan tähti on Elizabeth Olsenin Wanda Maximoff, nyt virallisesti Purppuranoidan manttelin ottanut maailman mahtavin noita. Maximoffin traumat ja kärsimykset on käyty läpi WandaVisionissa (mikä, valitettavasti, tarkoittaa sitä että WandaVisionin katsominen on jonkinlainen edellytys), ja sen sijaan että hän olisi parantunut, on tämän suru ja kaipuu perhettään kohtaan vain syventynyt. Purppuranoita on Multiverse of Madnessin todellinen antagonisti, joka haluaa America Chavezin voiman itselleen jotta voi löytää multiversumista lapsensa ja löytää sen onnen uudestaan, jonka hän menetti. Olsen on loistava: hän toimii sekä todella uhkaavana pahiksena, ja Raimi ja Olsen nauttivat selkeästi paljon tehdessään Purppuranoidan noituudesta todella karmivaa paikka paikoin. Samalla kuitenkin elokuvan dramaattisimmat ja sydäntäsärkevimmät hetket ovat Olsenin hartioilla, tämän kaipuun ja kärsimysten näkyen Olsenin kasvoilla ja tämän värisevässä äänessä. On aika huikeaa, että Marvelin pitkäaikainen pahisongelma ratkaistaan tekemällä yhdestä vanhoista sankareista pahis. Jossain muussa tapauksessa tämä voisi olla tökeröä, mutta Wandan kärsimys, tämän taipumus käyttää voimiaan huolimattomasti oman tuskansa lievittämiseen ja pitkään kehitetty narratiivi tekevät Wandan kääntymisestä pimeän puolella uskottavan. Wanda repi aukon rakkaimpansa päähän pelastaakseen maailman, ja sillä ei ollut lopulta mitään väliä, ja sitten hän menetti lapsensa koittaessaan saada onnea takaisin elämäänsä. Can't really blame her. 



Elokuvan nimi on myös hyvin osuva, mutta silti kannattaa pitää jalat maassa jossain määrin: toki multiversumin monipuolisuus nähdään nopeissa hyppäyksissä, mutta itse elokuvassa näemme vain muutaman vaihtoehtotodellisuuden kunnolla. Raimi ja käsikirjoittaja Michael Waldron kuitenkin tekevät multiversumista monipuolisen sekamelskan, ja antane kuvan loputtomista mahdollisuuksista joita on olemassa. Erilaisia sankareita, erilaisia lopputuloksia ja erilaisia tyylejä, ja Raimi pääsee sekä hassuttelemaan että hirvittämään näillä visioilla. Samalla multiversumi antaa mahdollisuuden näyttää eri versioita Strangesta: Tietyt tahot multiversumissa pitävät Strangea sen vaarallisimpana olentona, koska todellisuus todellisuuden jälkeen näyttää aina siltä, että Strange tekee päätöksiä omin luvin ja välittämättä aina seuraamuksista. Meidän tuntemamme Strange antoi puolen universumista kuolla viideksi vuodeksi koska hänen mukaansa muuta keinoa ei ollut. Mitä muita keinoja Stranget ovat käyttäneet koska ovat itse päättäneet sen olevan oikein? Elokuvan loppua myöten Raimi kanavoi aikaisempia elokuviaan, ja Strangen suuri voima tuo suuren vastuun, mutta päinvastoin kuin Peter Parker, Stranget kautta multiversumin eivät ole sisäistäneet tätä viestiä. 



Tämä on myös melkein MCU:n ensimmäinen kauhuelokuva. Ehkä Raimi olisi halunnut mennä vielä pidemmälle ja MCU:n studiomalli pidätteli häntä pääsemästä kunnolla valloilleen verikekkeröinnin kanssa, mutta puhumme tästä huolimatta MCU:n verisimmästä ja rujoimmasta elokuvasta. Jättiläishirviöiden silmämunat poksahtelevat pois kuopistaan, Purppuranoidan taikuus sulattaa ihmisiä tuhkakasoiksi ja erityisesti yhdessä kohtauksessa Raimi pääsee pidemmälle kuin ikinä odotin MCU:n päästävän ketään, päiden räjähdellessä ja ruumiiden silpoutuessa yllättävässä väkivallan purkauksessa. Kuten aiemmin mainitsin, Raimi ja Olsen pääsevät leikkimään kunnolla Purppuranoidan taikuuden kanssa, tuoden mieleen sekä paikka paikoin Evil Deadin ja Drag Me To Hellin tyyliset kuvaustekniikat ja äänimaailmat. Tohtori Outo on aina vähintään flirttaillut kauhun kanssa sarjakuvissa, ja kadotettujen sielut, demonit, possessio ja taikuuden karmivampi puoli on aina ollut osa näitä tarinoita, ja Raimi selkeästi muistaa tämän hyvin. Raimin tietty camp horror- estetiikka sopii Multiverse of Madnessin ja Tohtorin tyyliin erinomaisesti, kynttilöiden sammuen ja syttyen spontaanisti ja ihmisruumiiden vääntyillessä luonnottomasti niiden tunkiessa itseään todellisuuteen. Visuaalisuus, tyyli ja estetiikka nostavat Multiverse of Madnessin monien edeltäjiensä yläpuolelle, ja Raimi ansaitsee vain kehuja valinnoistaan. 


Multiverse of Madness on aikamoista tykitystä, ja kestää hyvä tovi ennen kuin elokuva hidastuu ja huokaisee hetken, kunnes tykitys jatkuu. Ja sanon tämän hyvällä; juoni on luonnollisesti aikamoista sillisalaattia ja taikakirjojen metästystä joilla on merkitystä aika vähän, mutta Raimi pitää momentumin yllä ja jännitteen kasassa erinomaisesti. Elfmanin musiikit sopivat elokuvana hyvin, parissa kohtaa sähkökitaran rämistessä käyntiin tunnelman nostamiseksi ja en edes puhunut musikaalisesta taistelusta elokuvassa lainkaan. Doctor Strange in the Multiverse of Madness on erittäin viihdyttävä elokuva. Hymyilin suurimman osan elokuvasta, Raimin vääntäessä nupit kaakkoon ja sitten repien sydämen irti rinnastani kun olin tuudittautunut jo elokuvan räväkkään menoon tarpeeksi. Tällaista haluan enemmän! Haluan uniikkeja ääniä kuten Raimi revittelemässä tämän maailman turvatuimman franchisen sisällä, sekoittaen genrejä ja tyylejä mielensä mukaan ja tuoden sarjakuvien gonzouden mukaan kunnolla. Tähän mennessä on oikeastaan vain James Gunn ja Taika Waititi tehneet tämän jollain tasolla (got my eye on you, Love and Thunder) ja toivon suurta menestystä Doctor Strange in the Multiverse of Madnessille jotta saamme lisää tämän kaltaisia elokuvia Marvel Cinematic Universeen. 


Aasa T

SPOILERS!


- Illuminati oli haska nähdä, ja tykkäsin versioista joita siihen oltiin saatu mukaan. Summa summarum: Kapteeni Carter (Haley Atwell) tarvitsee oman elokuvan, Black Bolt (Anson Mount) olisi pitänyt näyttää tältä surullisen kuuluisassa Inhumans- sarjassa, kiva nähdä Mordoa (Chiwetel Ejiofor) taas (ja nyt hän on paroni!), Lashana Lynchin Kapteeni Marvel rokkaa, ehkä joku mielenkiintoisempi näyttelijä voi nyt näytellä Maa-616:a Reed Richardsia (John Krasinski) ja kai muutkin kuulivat 90-luvun X-Men- animaatiosarjan teeman kun Charles Xavier (Patrick Stewart) rullasi paikalle? Xavierin koko design ja tyyli miten hän käytti voimiaan oli suoraa tuosta sarjasta, bless you Sam Raimi. Tämän takia tykkään multiversumi-tarinoista; on hauskaa nähdä eri versioita samoista hahmoista ja miten heidän elämänsä on erillaista - ja sitten nähdä heidän kuolevan huvittavalla tavalla. 

- Teille jotka eivät tiedä: Charlize Theronin hahmo lopussa on Clea, sarjakuvissa Strangen pitkäaikainen romanttinen vastapari ja myöhemmin vaimo, ja sukua eräälle aiemmin nähdylle kosmiselle entiteetille...

 

torstai 5. toukokuuta 2022

Aasa Arvostaa: Moon Knight

 Tarkoitukseni oli arvioida jokainen Marvelin uusista televisiosarjoista DisneyPlus-suoratoistopalvelussa, mutta Hawkeye jäi välistä Joulukuun kiireiden vuoksi. En tosin tiedä mitä minulla olisi ollut sanottavana Hawkeyesta; se oli ihan mainio ja hauska sarja, mutta se ei juuri herättänyt ajatuksia. Ja minä sentään pidän MCU:n Haukansilmästä hahmona aika paljon. Mutta Moon Knight on eri asia. Olen odottanut tätä sarjaa kauan, sillä minä rakastan Kuuritaria hahmona. En ole päässyt tekemään kunnon retrospektiivia Kuuritariin vaikka tarkoitus on ollut (Warren Ellisin paljastuminen groomaajaksi vähensi intoani yhdessä kohtaa palata hahmon modernin runin pariin), koska Kuuritari on yksi mielenkiintoisempia Marvelin b-luokan supersankareita. Kuuritari (Marc Spector) on Marvelin vastine Batmanille: rikas idiootti ilman päivätyötä, joka taistelee rikollisuutta vastaan öisin viitassa ja naamiossa. Mutta Kuuritari on myös melkein hahmo-dekonstruktio Batmanista: Batman pysyttelee varjoissa ja pukeutuu sen mukaisesti, mutta Kuuritari "haluaa että hänet nähdään", pukeutuen kokonaan valkoiseen vaatetukseen. Tietyt Batman-sarjakuvat ovat vihjailleet Batmanin oman mielenterveyden suhteen, verraten Batmania näin tämän vihollisiin. Kuuritarissa ei ole mitään vihjailtavaa: hän kärsii lukuisista mielenterveyden ongelmista, pääasiallisesti dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä. Parhaat Kuuritari-tarinat tuovat tämän puolen hahmosta mukaan ja tekevät tarinoista mielenkiintoisia matkoja Spectorin psyykkeeseen. 

Miten sitten tv-sarja onnistuu tämän puolen esiintuonnissa?   


Moon Knight




Tausta: Marc Spector oli palkkasotilas, jonka mielenterveys ei ikinä ole ollut parhaasta päästä. Hän päätyy kaivauksille egyptiin, jossa hänet palkannut mies nimeltä Bushman ampuu hänet ja paikalla olleen egyptologin. Veren ja elämän valuessa ulos Spectorista, puhutteli jumala Khonshu häntä. Jos Spector ryhtyy hänen avatarikseen maan päällä, Khonshu säästäisi tämä hengen. Marc Spector kuoli aavikkolla. Kuuritari valvoo nyt yötä, suojellen kulkijoita pimeydessä. Kuuritarin loivat Doug Moench ja Don Perlin.

 Tarina: Lontoossa museossa työskentelevällä Steven Grantilla (Oscar Isaac) on ongelma. Hän heräilee oudoista paikoista ilman muistia siitä, miten sinne joutui. Joskus hänen kätensä ovat veren tahrimat, joskus hän on toisella puolella maailmaa. Todellisuus paljastuu Grantille kamalalla tavalla: hän jakaa kehonsa toisen kanssa, ja tämä toinen on Marc Spector - supersankari Kuuritari, joka toimii jumala Khonshun (F. Murray Abraham) oikeuden nyrkkinä yön pimeydessä.




Kuten alun introsta pystyi päättelemään, on Kuuritari hahmona aika uniikki. Toki mielenterveysongelmat eivät ole uutta tässä mediassa (tai Disneyplussan sarjoissa, tästä lisää myöhemmin) mutta Moon Knightin tapa käsitellä ja käyttää usein hyvin huolimattomasti käytettyä dissosiatiivista identiteettihäiriötä on uniikki ja mielenkiintoinen. Samoin on myös Moon Knight sarjana. Kuten kaikki MCU:n uudet sarjat, se on epätasainen ja hieman liian lyhyt (varsinkin viimeinen jakso hätiköi paljon) mutta samalla se loistaa erinomaisen pääosan ja mielenkiintoisten ideoiden kanssa näiden sarjojen parhaimpien joukkoon. Jeremy Slater on kokenut supersankarigenren sisällä, ja Umbrella Academyn kautta Slater on selkeästi löytänyt oman sävelensä, joka näkyy myös Moon Knightissa. Slateria merkittävämpi tekijä sarjassa on kuitenkin egyptiläinen ohjaaja Mohamed Diab, joka on vastuussa useimmista jaksoista ja hän valitsi vaimonsa Sarah Goherin kanssa musiikkia sarjaan, tuoden autenttista egyptiläistä äänimaisemaa sarjaan. Kuuritari hahmona omaa kulttuurisen omimisen elementtejä, mutta Diabin panostus sarjassa (sekä muut valinnat) tekevät tästä lievemmän osan kokonaisuutta. 




En epäillyt hetkeäkään etteikö Oscar Isaac, yksi sukupolvensa parhaimmista näyttelijöistä, pystyisi tekemään Kuuritarin kinkkisestä hahmosta mielenkiintoista. Isaacs näyttelee kahta hyvin erilaista hahmoa sarjassa: Steven Grant on epävarma, sosiaalisesti rajoittunut egyptinörtti, joka ei osaa juuri puhua muusta kuin egyptistä tai kultakalastaan. Grant puhuu paksulla enfieldin murteella (Isaacs tutki roolia varten Lontoon juutalaisten yhteisöjen murteita) ja on muutenkin hyvin hassu kaveri, joka avautuu eläville patsaille ja tuntemattomille aivan yhtä paljon. Spector puolestaan hänen peilikuvansa; armoton taistelija ja selviytyjä, kova ja kyyninen sekä paljolti hyvin väsynyt ihminen. Spector on amerikkalainen palkkasoturi, jonka menneisyys on täynnä katumusta jota Grantin on vaikea edes käsittää. Isaacs vaihtaa välillä koko persoonaansa silmänräpäyksessä toiseen, ja molemmilla persoonilla on omat hetkensä loistaa: Grant ei ehkä tiedä mitään taistelemisesta tai vigilantismista, mutta hänen egyptituntemuksensa on huomattava ja auttaa pärjäämään Khonshun oudossa maailmassa. Samalla Spector suojelee Grantia kuin pikkuveljeä joskus, ja Spectorin/Grantin suhde on avain koko sarjan toimivuuteen. Isaac oli helposti Star Warsin yksi charmikkaimmista hahmoista, mutta hän ei oikein saanut luoda mielekkäitä suhteita muihiin hahmoihin, mutta Moon Knightissa Isaacs pääsee paljon herkullisempiin hahmodynamiikoihin kiinni. 

I see what you did there.



Moon Knight on Oscar Isaac show, mutta sarjassa on pieni ja tehokas supporting cast jotka jäävät kaikki mieleen omilla tavoillaan. Moon Knightin antagonistina pyörii Harrow (Ethan Hawke), kulttijohtaja joka pyrkii tuomitsemaan ihmiskunnan synnit egyptiläisen jumalhirviön avulla. Hawke on erinomainen, hän tietää tasan millaisessa sarjassa on mukana ja hänen rauhallisuutensa on hyvä vastapaino Kuuritarin kaaokselle. Harrow ei kuitenkaan ole kovin syvällinen hahmo; jumalten hyväksikäyttämä mies joka haluaa viedä pahuuden maailmasta ennen kuin pahuus ehtii tulla edes esiin. Hän on peilikuva sankarille; Kuuritari kostaa Khonshun puolesta rikollisille, Harrow taasen haluaa poistaa mahdollisuuden rikollisuuteen ennen sen syntymistä. Samoin visuaalisesti Harrow on hieman tylsä. Mielenkiintoisemmalla puolella on Spectorin ex-vaimo Layla (May Calamawy), joka oli kerran Kuuritarin avustaja ja uskottu. Layla on erinomainen hahmo sekä Spectorin että Grantin seurassa, ja Calamawy on vetovoimainen näyttelijä. Layla on komposiittihahmo muutamastakin Marvelin hahmosta, ja liika kertominen pilaa muutaman kivan yllätyksen. Kolmas merkittävä hahmo on Khonshu itse, egyptiläinen kuun, sodan ja "yön taivaan" jumala. Khonshu on "jumala", joka MCU:n mittapuissa luonnollisesti tarkoittaa toisesta ulottuvuudesta tulevaa olentoa, jolla on mahtavat voimat mutta rajoittunut kyky kontrolloida todellisuutta ja tarvitsee siihen avatareja, kuten Marc Spectoria. Legendaarinen F. Murray Abraham antaa Khonshulle hienon presenssin äänellään, joka kuulostaa muinaiselta ja viisaalta mutta myös pikkumaiselta ja julmalta. Khonshun visuaalinen toteutus on tehty hyvin, ja pidän siitä miten hän vain saattaa näkyä kohtauksessa taustalla ilman, että kamera varsinaisesti kiinnittää häneen huomiota. 




Moon Knightin paras anti ei kuitenkaan ole supersankaroinnissa varsinaisesti, vaan Spector/Grant dualismin sisällä. Kyllä, kun Kuuritari hyppää katolta ja tämän viittaa muodostaa kuunsirpin niin se näyttää hyvältä ja Mister Knight- persoonan esiintyminen Grantin supersankariminänä toimii hyvin, mutta sarjaa rajoittaa hieman television mitat ja MCU:n sarjojen tyyli. Onneksi Spector/Grant-dynamiikka on niin mielenkiintoinen, että minua ei oikeast haitannut että kumpikaan ei vetänyt viittaa niskaansa parin jakson ajaksi. Nämä jaksot keskittyivät enemmän Spector/Grantin pään sisäiseen maailmaan ja kertoo heidän tilanteestaan. Trauma on usein jotain joka voi laukaista mielenterveysongelmia, ja Spector/Grantin tapauksessa kyse on myös pakokeinosta: He ovat kokeneet jotain niin kamalaa ja jääneet niin yksin elämässään, että heillä ei ollut ketään muuta kuin toisensa. MCU:n sarjat eivät ole mitään mestariteoksia ja monella tapaa tuhlaavat myös paljon premissistään, mutta arvostan suuresti tapaa miten ne käyttävät televisiosarjan tarjoamaa vapautta syventyä näiden hahmojen mielenterveyteen: Wanda Maximoff, Bucky Barnes ja nyt Spector/Grant ovat kaikki traumatisoituneita ja he käsittelevät traumojaan eri tavalla: Wanda pakenee todellisuutta, Bucky koittaa elää sen kanssa ja käy psykiatrilla hoitamassa ongelmaansa ja Spector/Grant suojelevat itseään omalta traumaltaan. Samalla sarja nostaa myös hyvin koskettavalla tavalla esiin Spector/Grantin juutalaisuuden: Kuuritari on avoimesti juutalainen supersankari (muita on Kitty Pryde, Magneto ja Möykky, ainakin), ja pelkän tyhjän visuaalisen viittauksen sijaan Moon Knight onnistuu Isaacin näyttelyn ja hyvien kohtausten kautta tuomaan Spector/Grantin uskon esiin, tämän yhdistäessä uskonsa ja menneisyyden traumansa surullisella tavalla. En voi kehua Isaacia liikaa, hän todellakin on erinomainen.




MCU:n uudet sarjat kärsivät hieman tahdistuksesta, eikä Moon Knight ole poikkeus tähän. On mielenkiintoista katsoa näitä sarjoja ja verrata niitä Netflixin Marvel- sarjoihin. Sarjat kuten Daredevil ja Luke Cage olivat myös tahditukseltaan epätasaisia, mutta eri lailla: siinä missä Netflixin sarjat olivat 8h pitkiä elokuvia pilkottuna osiin, on Disney Plussan sarjat nopeita minisarjoja jotka koittavat tunkea hieman liikaa sisäänsä, usein sivuuttaen tärkeitä osuuksia jatkuvan juonen tykittämisen takia. Tässä tapauksessa viimeisen jakson klimaattinen tykitys loppuu vähän liiankin nopsaan, ja olisi ollut fiksumpaa lopettaa sarja rehellisesti vain lopputekstien jälkeiseen kohtaukseen. Moon Knight on myös sarja joka olisi voinut hyötyä ehkä vähän pienemmistä panoksista: useat Kuuritari-tarinat käsittelevät katutason rikollisuutta ja joskus mystisiä voimia yön pimeydessä, mutta hän harvemmin pelastaa maailmaa varsinaisesti. Moon Knight kuitenkin toimii sen mielenkiintoisen protagonistin ansiosta, ja arvostan todella paljon kuinka raskaita asioita se pystyi käsittelemään kuuden jaksonsa aikana. Marc Spector ja Steven Grant ovat molemmat mielenkiintoisia hahmoja, ja Isaac saa tämän parivaljakon toimimaan erinomaisesti. Kuuritari on mielenkiintoinen hahmo, ja hahmo on siirtynyt onnistuneesti MCU:hun, säilyttäen hahmon erikoisuuden mutta tuoden samalla uudenlaista ihmisyyttä hahmoon. Moon Knightin ensimmäinen kausi on nyt Disney Plussassa. 

Aasa T 


PS. Sivuhuomio: Kuuritarilla, kuten monilla hieman pienemmillä supersankareilla on aika pienet pahisluettelot, mutta Kuuritarilla on kiitettävän monta toistuvaa pahista; Bushman, Black Spectre (pakollinen "paha" Kuuritari), murtovaras Midnight Man - mutta paras näistä kaikista on hänen ensimmäinen vastustajansa: Ihmissusi (Werewolf by Night, kokonaisuudessaan). Kuuritarin kaikki aseet olivat sarjakuvassa hopeaa, joten tämä teki järkeä. Tämän Ihmissuden nimi?

Jack. Russell. 

maanantai 25. huhtikuuta 2022

Aasa Arvostaa: The Unbearable Weight of Massive Talent

Ottaen huomioon kuinka kauan Nicolas Cage on näytellyt ja kuinka kauan hän on ollut kuuluisa omalla, uniikilla tavallaan, hänellä kesti aika kauan tehdä oma My Name is Bruce- metaelokuva.


The Unbearable Weight of Massive Talent



Tarina: Nick Cage (Nicolas Cage) on kevyessä notkossa uransa kanssa. Hän tarvitsee paluun (vaikka ei ikinä mennytkään mihinkään) mutta oikea rooli välttelee häntä, ja hänen obsessionsa työnsä kanssa ajaa tytärtä ja ex-vaimoa kauemmas hänestä. Rahapulassa oleva Cage ottaa vastaan turhauttavan työtarjouksen: espanjalainen miljonääri Javi Gutierrez (Pedro Pascal) tarjoaa miljoona dollaria Cagelle jos hän tulee Mallorcalle tämän syntymäpäiväjuhliin. 




Tämä elokuva on tehty minulle. Te muut saatte käydä katsomassa sen, ja voitte kertoa mielipiteenne, mutta tietäkää että tämä tehtiin minulle. Kaikki tietävät varmasti että Cage on suosikkinäyttelijäni ja olen paasannut hänestä näyttelijänä aiemmin. The Unbearable Weight of Massive Talent on elokuva kaltaiselleni Cage-fanille, ja on erittäin hauska, uniikki ja viihdyttävä elokuva. Elokuvan olisi teoriassa voinut tehdä jollain fiktiivisella elokuvanäyttelijällä ja idea uransa ehtoopuolella olevasta näyttelijästä virkistämässä uraansa tosielämän tilanteissa ei sinänsä ole uusi (Tropic Thunder, noin esimerkiksi). Mutta Cagen monipuolinen ja tunnistettava historia ja memeettinen status nostaa idean uuteen lentoon. Ohjaaja Tom Gormican ei ole juuri aiemmin vakuuttanut tuotannoillaan, mutta jos Ghosted ja That Awkward Moment vaadittiin, että hän pystyi lentämään The Unbearable Weight of Massive Talentin kautta niin olen valmis katsomaan mihin muuhun hän pystyy!




Cage on aloittanut uransa draamassa ja komediassa, ja voitettuaan Oscarinsa hän alkoi tekemään toimintaelokuvia innolla. The Unbearable Weight of Massive Talent lähtee samalla kaavalla liikenteeseen Cagen hahmon kanssa; elokuvan alussa hän on "uransa tärkeimmän roolin" perässä juokseva näyttelijä, jolla on vaikeuksia luoda yhteyttä 16-vuotiaaseen tyttäreensä Addyyn (Lily Sheen, Kate Beckinsalen ja Michael Sheenin tytär!) ja tuskaillen elämänsä kanssa. Mallorcalla Cagen ja Javin tutustuessa siirtyy myös Cagen roolisuoritus syvemmälle komediaan parivaljakon vetäessä alkoholia ja huumeita ja intoillessa elokuvista. Lopussa kun panokset väistämättä nousevat, tarvitaan toiminta-Cagea ja hän on yhä täydessä terässä ja näyttää helvetin hyvältä. The Unbearable Weight on Cage näyttelemässä melkein kaikkea mitä hän on uransa aikana näytellyt; hiljaisempaa dramaa, perinteistä Cage-maniaa ja toimintatähden roolia. Cage ei ole Cage; hän on fiktionalisoitu versio Cagesta mutta tarpeeksi oikeaa Cagea on mukana jotta hän voi puhua metodistaan ("uus-shamanistinen") ja kokemuksistaan eri elokuvien parissa.




Elokuvan toinen tähti on ehdottomasti Pedro Pascal, joka pääsee kunnolla revittelemään komedisilla kyvyillään ja syö lavasteita kilpaa Cagen kanssa, joka on aikamoinen saavutus. Javi on maailman suurin (debatable, toim.huom.) Cage-fani, joka jumaloi tätä ja haluaa kovasti Cagen lukevan käsiksen jonka hän on kirjoittanut Cagea ajatellen. Javi ei ole ehkä se terävin veitsi laatikossa tai syvin hahmo noin muutenkaan, mutta hänellä on paljon intoa ja eritoten intohimoa asioita kohtaan. Intohimo on aliarvioitu luonteenpiirre hahmoissa, mutta todellinen intohimo on aina samaistuttava luonteenpiirre. Javi on hieman himbo miljonääri joka vain sattuu pitämään Cagesta, mutta tapa jolla hän puhuu Cagesta, tämän elokuvista ja elokuvista yleensä ("Paddington 2 changed my life. Made me want to be a better man.") tekee hänestä tykättävän hahmon. Samalla Pascal on kuitenkin hulvaton, erityisesti tämän trippaillessa happopäissään Cagen kanssa ympäri Mallorcaa ja tämän "innokkassa noloudessa" Cage-memorabiliastaan. Pascal on monipuolinen näyttelijä, ja on hyvä vastapari Cagen energialle. Hän ei ole straight man- vastapari, vaan vastaa Cagen omaan villiin energiaan omanlaisellaan erikoisuudella.




The Unbearable Weight Of Massive Talent avaa Cagea ja tämän työfilosofiaa, näkemyksiä omasta urasta ja sitä miten muut näkevät näyttelijän uran. Cage puhuu siitä, miten missä tahansa muussa työssä hänen ahkeruuttansa ei pidettäisi outona asiana vaan hyveenä, ja miten hän lähestyy uraansa työnä, jollain jolla ruokkia perhe ja pitää katto pään päällä. Usein Cage toistaa kun häneltä kysytään mitä hän tekee seuraavaksi tai milloin hän tekee paluun: "En mennyt mihinkään." Cage tekee töitä koko ajan, mutta hänen olkapäällään kummittelee menneen filmitähden haamu Nicky (nuorennettu Nicolas Cage), jonka kanssa hän kinastelee uransa suunnasta. The Unbearable Weight of Massive Talent luotaa syvälle, mutta se olisi voinut luodata hieman syvemmälle mielestäni. Cagella on varmasti hieman egoa, vaikka hän tuntuukin Reddit AMA:n ja haastisten kautta olevan aika chilli kaveri, joka kenties esti elokuvaa iskemästä kovempaa Cageen kiinni. Viimeisen kolmanneksen toimintapläjäys on elokuvan heikoin osuus, vaikka se toimiikin elokuvan metatyylisessä rakenteessa. The Unbearable Weight of Massive Talent on erinomaista viihdettä, ja erityisesti kaltaiselleni Cage- fanille tämä oli puhdasta iloa. Pelkäsin elokuvan olevan pelkkiä viittauksia Cagen pahamaineisempiin roolisuorituksiin, mutta sen sijaan se nostaa esiin Cagen koko uran, aina Guarding Tessista Croodit 2:een. Jos et ole iso Cage-fani, niin Pascal on enemmän kuin tarpeeksi syytä nähdä tämä elokuva. Oli syysi mikä tahansa, on The Unbearable Weight of Massive Talent ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva. 

Aasa T    

 


torstai 31. maaliskuuta 2022

Transnäkyvyyden päivä 2022: Nopea katsaus transhahmoihin sarjakuvissa

Tänään on kansainvälinen transnäkyvyyden päivä, ja haluan sen kunniaksi puhua transnäkyvyydestä sarjakuvissa. Transhahmojen määrä eri mediamuodoissa on alkanut lisääntyä huomattavasti viimeisen vuosikymmenen aikana, ja kiitettävä osa niistä ovat olleet myös erittäin positiivisia. Euphoria, kaikista vioistaan huolimatta, on ehkä isoin sarja tällä hetkellä jonka toinen päähenkilöistä on transnainen, joka on esitetty mielestäni erinomaisesti. Odotan kovasti tulevaa Hellraiser- elokuvaa, jossa Pinheadin ikonisessa roolissa on Sense8- sarjasta tuttu Jamie Clayton ja pian ilmestyvällä Umbrella Academyn 3. kaudella Elliot Pagen hahmo on näyttelijänsä tapaan transmaskuliini Victor Hargraves. Sarjakuvat ovat kuitenkin olleet televisiota ja elokuvia edellä kauan, joskin määrä ei ole aina korvannut laatua. 2010-luvulla on sarjakuvissa sukupuolivähemmistöihin kuuluvien hahmojen näkyvyys erityisesti ollut nousussa, taidemuodon antaessa sekä cis- kirjoittajille että transtaustaisille taiteilijoille mahdollisuuden tuoda monipuolisuutta tarinoihin. Tässä blogitekstissä käyn läpi viisi hahmoa sarjakuvista, esittelen heidät ja käyn läpi miten he onnistuvat tai epäonnistuvat representaatiossaan. 



Pari sääntöä ja huomiota:

1) Tämä ei ole "parhaat transhahmot mediassa" lista. Nämä hahmot omaavat sekä positiivisia että negatiivisia puolia, ja haluan käsitellä niitä mieluummin kuin täydellisiä esimerkkejä koska ne voivat opettaa meille jotain sudenkuopista ja kertoa jotain transhahmojen lisäämisestä tarinoihin. 

2) Tämä ei ole kaikenkattava listaus, olisin voinut täyttää kymmenen henkilön listan mutta se ei olisi ollut yhtä monipuolinen kuin tämä. Tietyillä sukupuolivähemmistöillä on hypernäkyvyyttä (tästä lisää hieman alempana) ja halusin käydä läpi erilaisia esimerkkejä saman toistamisen sijaan. Jos mielestäsi jätin ulos jonkun hahmon Y sarjasta X, niin luultavasti en ole tutustunut siihen tai se ei ollut sellainen, josta minulla olisi ollut jotain sanottavaa. Suosittelen kyllä kertomaan näistä minulle kommenteissa sekä täällä että somessa, ja jakamaan tätä blogikirjoitusta eteenpäin samalla!

3) Sisältövaroitus: transfobiset tropet ja kliseet, väärinsukupuolitus 

Aloitetaan. 


Kikunojo of the Lingering Snows - One Piece (transnainen)





Kuka: Eiichiro Odan mestarillisessa merirosvo-mangassa One Piecessa viimeisin tarinakokonaisuus on tapahtunut feodaalista Japania muistuttavassa Wanon saarivaltiossa. Täällä Luffyn johtama merirosvojoukko on pyrkinyt kaatamaan paikallisen diktaattorin, hirvittävän voimakkaan merirosvon nimeltä Kaidou. Kaidou tappoi vuosikymmeniä sitten Wanon rakastetun shogunin, ja uskoi tätä palvelleiden samuraiden kuolleen. Nämä samurait, jotka kollektiivisesti tunnetaan nimellä Nine Red Scabbards (yhdeksän punaista huotraa), kuitenkin selvisivät, ja kiitos aikamatkustuksen, päätyivät nykypäivään jossa he auttavat Olkihattuja tuhoamaan Kaidoun ja kostamaan herransa kuoleman. Yksi heistä on Kikunojo, samurai joka pysytteli piilossa Kaidoulta työskentelemällä teetalossa. Menneisyydessä Kikunojo (tai vain "Kiku") tunnettiin nimellä "Wanon kaunein miekkamies", mutta nykyhetkessä on presentaatioltaan ja identiteetiltään nainen. 

Lingering, Fallen, kääntäjät eivät ole yksimielisiä



Hyvää: One Piecellä on kyseenalainen onnistuminen naishahmojen kanssa (Oda osaa piirtää tasan kahdenlaisia naisia, isoja ja lihavia sekä kurvikkaita povipommeja) ja vielä kyseenalaisempi kun puhutaan sukupuolen moninaisuudesta. Aiemmin One Piecessä esiintyi kokonainen saarivaltio transfobisiin tropeihin perustuvia "transvestiitteja", jotka olivat lähes poikkeuksetta juuri sitä mitä odottaa saattaa. Joku on tainnut sanoa Odalle tästä, koska Kiku (sekä toinen mahdollinen transhahmo Yamato) ovat hyvin kaukana näistä ajoista. Kikun ulosanti on feminiinen, kaikki kutsuvat häntä naiseksi ja hänen trans-taustansa tulee esiin vasta, kun hän laittaa kasvoilleen naamarin jota hän käytti menneisyydessä. Tämä naamari on hyvin kirjaimellinen tapa miten hänen aiempi elämänsä miehenä oli naamio jota hän piti, mutta todellinen Kikunojo on paljon enemmän kuin pelkkä naamio. Kiku on myös täysi hahmo, jolla on selkeä persoonallisuus ja vahva luonne, lämmin suhde veljeensä Izoon, hän on miekkailijana erinomainen ja tämän konflikti petollisen ystävän kanssa on traaginen. Lisäpisteet vielä siitä, että Kiku pukeutuu erittäin perinteiseen ja funktionaaliseen samurai-haarniskaan jota ei ole seksualisoitu laisinkaan. 

Huonoa: Kikun kaapista tuleminen ei ollut hahmon parhaita hetkiä, missä näkyy hyvät tarkoitusperät mutta cis-kirjoittajan rajoitettu näkemys tästä hetkestä. Kikun pukiessa naamarin kasvoilleen hänet tunnistetaan Kikunojoksi, ja paikalla olijat huutavat isoon ääneen tämän olevan oikeasti mies. Kiku vastaa heille "kyllä, mutta sydämessäni olen nainen". Ymmärrän mitä Oda haki takaa, mutta tämä "olen Y mutta sydämessäni olen X" on aika tarpeeton, vanhanaikainen ja bioessentiaalinen tapa ilmaista omaa sukupuoli-identiteettiä. Transnaiset ovat naisia, piste. Mitään muuta ei tarvita. Kukaan ei kuitenkaan jatkossa kutsu Kikua miksikään muuksi kuin naiseksi ja hänen sukupuolensa ei nouse tämän jälkeen esiin merkittävällä tavalla.   


Cordelia - Vinland Saga (transnainen) 




Kuka: Vinland Saga on Makoto Yukimuran viikinki-manga, joka kertoo fiktiivistä tarinaa myöhäisen viikinki-ajan tutkimusmatkailija Thorfinnista. Thorfinnin elämän sarjassa voi jakaa kolmeen osaan: lapsuus, jolloin hän asui Islannissa perheensä kanssa, nuoruus jolloin isänsä kuoleman jälkeen Thorfinn lyöttäytyi isänsä tappajan joukkoihin voidakseen kostaa ja aikuisuus, jolloin traumatisoitunut ja muutoksen elämässään tehnyt Thorfinn koittaa luoda turvallisemman maailman ilman väkivaltaa. Thorfinnin suunnitellessa matkaa "Viinimaahan" (eli: nykyinen Amerikka), tulee hänen luokseen karannut orja nimeltä Cordelia. Cordelia on kuuluisan viikinkisoturin lapsi, mutta pakeni äitinsä kanssa ennen kuin tämä ehti koittaa naittaa lastaan toiselle viikinkisoturille. Cordelia joutui lopulta orjaksi ja karkasi, jotta voisi liittyä Thorfinnin retkikuntaan. 



Hyvää: Cordelia on visuaalisesti hyvin erilainen kuin mitkään muut transnaiset mediassa. Suurin osa transfeminiineista hahmoita ovat "passing", eli he eivät eroa presentaatioltaan tai olemukseltaan cisnaisista. Mutta kaikki eivät halua tai voi sulautua cisnormatiiviseen väestöön. Cordelia haluaisi, mutta hän on pitkä, harteikas, lihaksikas ja raskasrakenteinen. Hänen isänsä on Thorkell Pitkä, legendaarisen vahva viikinki ja yhdennäköisyys isän ja tyttären välillä on huomattava. Tämä ei vähennä hänen naiseuttaan kuitenkaan protagonistien ja tämän ystävien silmissä: Cordelia hyväksytään osaksi retkikuntaa ja vaikka heistä monet tietävät hänen maskuliinisen orjanimensä, ei kukaan käytä sitä hänestä vahingossakaan. Cordelia on myös muuta kuin pelkkä satunnainen sivuhahmo, ja tämän tahto sulautua ja löytää paikka jossa hänet hyväksytään on hyvin samaistuttava. 

Huonoa: ELIKKÄS. Cordelia määriteltiin syntymässään pojaksi hetkeksi, kunnes hänen äitinsä tajusi että Thorkell veisi hänen lapsensa pois ja kasvattaisi soturiksi. Cordelian äiti kertoi Thorkellille (joka ei ole se terävin kirves simasalissa) lapsen olevan tyttö, ja kasvatti hänet sen mukaisesti. Tästä saa aivan liian nopeasti tehtyä tulkinnan, jossa transsukupuolisuus on jotain mitä vanhemmat iskostavat lapsiin heidän tietämättään, joka on vahingollinen ja syvästi ongelmallinen (sekä todellisuudesta vieraantunut) pelottelukuva. Cordelia ei kuitenkaan koe itse ristiriitaisuutta sukupuolestaan, ja kuten Cordelia itse sanoo: "your love was not a lie". Yukimura ei varsinaisesti luo kuvaa että Cordelia olisi mitenkään harhaanjohdettu tai väärässä oman sukupuolikokemuksensa kanssa, ja Cordelian äidin valinta on johdonmukainen maailman sisällä. Tässä käytiin niin lähellä syvästi transfobista valhetta että kun luin tuota lukua ensimmäisen kerran pelkäsin, että se olisi viimeinen Vinland Sagan luku jonka lukisin.    

Myös: voisiko jokainen uusi hahmo Vinland Sagassa joka näkee Cordelian olla sanomatta ääneen jotain tämän sukupuolesta? Vaikka Thorfinn ja hänen perheensä eivät ikinä kutsu häntä muuksi kuin naiseksi, niin jokainen muu saa aina mahdollisuuden ihmetellä Cordeliaa ääneen. 


Koi Boy - Unbeatable Squirrel Girl (transmies)





Kuka: Marvelin supersankarisarjakuvassa The Unbeatable Squirrel Girl Doreen Green alias Oravatyttö on supersankari jolla on uskomaton kyky kontrolloida oravia muiden orava-liitännäisten supersankarivoimien lisäksi. Oravatyttö törmäää yliopistossa kaikenlaisiin ongelmiin ja superrikollisiin, mutta myös muihin supersankareihin. Yksi näistä on supersankari-duo nimeltä Chipmunk Hunk ja Koi Boy, todellisuudessa kanssaopiskelijat Tomas Lara-Perez ja Ken Shiga. Koi Boy on Chipmunk Hunkin sidekick, informaatiotieteiden opiskelija joka pystyy puhumaan kaloille, hengittämään veden alla ja mätkähdellä kuin kala. 



Hyvää: Kun puhutaan sukupuolivähemmistöjen näkyvyydestä mediassa, on trasnaisilla niin sanottu hypernäkyvyys; transnaisia/ on mediassa (oli kyse sitten fiktiosta tai tosielämästä) esillä paljon transmaskuliineja enemmän. Koi Boyn olemassaolo onkin itsessään positiivinen asia, sillä transmaskuliineja supersankareita ei juuri Koi Boyn lisäksi ole valtavirran supersankarisarjakuvissa. The Unbeatable Squirrel Girl on komedinen ja rento ote supersankarisarjakuviin ja Koi Boy ei ole siis luultavasti vaarassa kuolla minkään tyhmän hahmokasvu-hetken nimissä, ja hän saa jatkossakin olla oma hauska itsensä.

Huonoa?: Tämä on hieman kiistanalainen kohta, mutta osa transsukupuolisuuden näkyvyyttä on se, että lukija tietää hahmon olevan transsukupuolinen. Koi Boyn identiteetti transmiehenä tuli ilmi, kun yhdessä ruudussa hänellä on paitansa alla jotain joka näyttää binderilta. Fanien kysyessä tätä hahmon luojalta Erica Hendersonilta, tämä vahvisti hahmon olevan transmies. Samaan aikaan on aika ilahduttavaa, että transhahmot voivat olla oma itsensä ilman että siitä tehdään numeroa (katso kaksi ylempää esimerkkiä), mutta missään Unbeatable Squirrel Girlin numerossa ei hänen asemansa sukupuolivähemmistön edustajana nouse millään tavalla esille. Onko tämä hyvää representaatiota, vai samaa luokkaa kuin hahmot joiden status seksuaalivähemmistön edustajana kerrotaan vain tarinan ulkopuolella? 


Kani alias Porcelain - Secret Six (Genderfluid)






Kuka: Gail Simonen Secret Six on yksi DC:n parhaimmista tiimisarjakuvista ikinä, ja onneksi Simone sai jatkaa sitä myös New 52- imprintin alla, ainakin hetken aikaa. Secret Six on palkkasoturiryhmä, joiden jäsenet ovat jotain supersankarien ja superrikollisten väliltä. Uudessa ryhmässä on maailman paras jäljittäjä Kissamies, riivattua nukkea kantava telekineetikko Vatsastapuhuja, salamurhaaja Strix, supervoimia muilta lainaava Black Alice, entinen supersankari Big Shot ja mysteerinen uusi hahmo Porcelain. Porcelain (oikea nimi Kani tai Kevin) pystyy kosketuksella tekemään kaikesta haurasta kuin lasista (tai porsliinista, hence the name), ja tämän jälkeen yleensä alkaa hänen kantamansa leka puhua. Kani on genderfluid, ja hänen presentaationsa vaihtelee päivästä päivään paljon. 

Porcelain 1, Teräsmies 0



Hyvää: Kani on kaikin puolin hyvin tehty hahmo. Kuten muutkin Secret Sixin jäsenet, Kani on rikollinen ja moraalisesti harmaa hahmo, mutta hänen moraalinen harmautensa tai superrikollisuutensa ei ole sidottu siihen mikä hän on. Ette tiedäkkään kuinka vaikeaa on löytää binäärin ulkopuolelta oleva sukupuolivähemmistön hahmo joka ei ole avaruusolento, robotti tai muodonmuuttaja. Hahmot jotka ovat muodonmuuttajia ja muunsukupuolisia ovat tässä genressä aika helppoja löytää, mutta tähän liittyy ongelmallisia käsityksiä sukupuolivähemmistöistä jotka "huijaavat" muita. Kani on genderfluid ilman että hänen ihmisyyttään vietäisiin jollain toiseuttamisen keinolla pois. 

Huonoa: Ainoa huono asia Kanissa on se, että häntä ei ole nähty juurikaan Secret Sixin loppumisen jälkeen. Toivottavasti Simone saa joskus jatkaa tarinaa ja tuoda Porcelainin takaisin sarjakuviin. 


Vaarsuvius - Genderqueer (Order of the Stick)





Kuka: Olen kirjoittanut aiemmin Rich Burlewin verkkosarjakuva Order of the Stickista, ja tarkemman synopsiksen sarjasta voi lukea sieltä. Vaarsuvis on haltiavelho seikkailijaryhmä Order of the Stickissa, kirjaviisas ja hieman tunnekylmä erakko ryhmässä joka uskoo voivansa ratkaista kaikki ryhmän ongelmat taikuudella - ja kun hänen voimansa eivät riitä, hän syyttää muita siitä, että he ovat estäneet häntä hankkimasta lisää taikatietoutta. Sisimmissään hän syyttää kuitenkin itseään, varsinkin sen jälkeen kun hänen ajattelemattomuutensa ja varomattomasti hankitut taikavoimat aiheuttavat sekä sukumurhan että eron Vaarsuviuksen ja tämän kumppanin välille. 




Hyvää: Vaarsuvius on sukupuolineutraali sanan merkityksessä. Hän on hyvin vahvasti androgyyni hahmo, Order of the Stickin maailmassa haltioiden kieli on kaikesta päätellen täysin sukupuolineutraali. Vaarsuvius elää sukupuolibinäärin ulkopuolella, ja ei selkeästi myöskään itse huomioi muiden sukupuolta merkittävänä tekijänä. Vaarsuvius on moniulotteinen, syvästi viallinen ja nykyään tekojaan vahvasti katuva hahmo, jonka sukupuoli-identiteetti on osa hänen yksityiselämäänsä josta emme tiedä kovin paljoa.

Huonoa: Vaarsuviuksen sukupuoli-identiteetti alkoi vitsinä. Alunperin Vaarsuviuksen sukupuoli oli enemmänkin punchline fantasiagenren haltioiden androgyynisyyden perusteella. Order of the Stick on lähemmäs 20 vuotta vanha sarjakuva, joka sai alkunsa Dungeons & Dragonsin ja fantasian eräänlaisena parodiana, mutta on vuosien varrella kehittynyt ja aikuistunut. Varhaiset tarinat Order of the Stickissa ovat ikävän vanhanaikaisia, ja Vaarsuvius on osa niitä. En usko Burlewin olleen transfobinen tarkoituksella, hän on vain toistanut samoja vitsejä mitä fantasiapiireissä on toisteltu vuosikaudet, ja hän on osoittanut kirjoittajana voivansa kasvaa ja Order of the Stickista ei nykyään puutu seksuaalivähemmistöihin kuuluvia hahmoja ja Vaarsuvius on kasvanut alkuperäisen vitsinsä yläpuolelle. 





Tämä oli yksi syy miksi halusin lopettaa tämän tekstin Vaarsuviuksella. Kukaan näistä kirjoittajista ei itse ole (as far as I know) sukupuolivähemmistön edustaja. Me pääsemme harvoin kertomaan omia tarinoitamme yhtä isolla jalustalla kuin cis-kirjoittajat. Joskus kirjoittajat onnistuvat hyvin, joskus he epäonnistuvat surkeasti ja useimmiten he kompastelevat kiitettävään suoritukseen. Mutta kuten Burlew ja Vaarsuvius, virheistä on hyvä oppia ja hahmojen kanssa on tilaa kehittyä. Olen iloinen One Piecen ja Vinland Sagan tarinamaailmaan lisätyistä sukupuolivähemmistöihin kuuluvista hahmoista, koska varsinkin Vinland Sagan maskuliinisessa maailmassa tämä lisää näkemyksiä ja kokemuksia joiden kautta kertoa maailmasta. Haluan kuitenkin tulevaisuudessa lukea sarjiksen Koi Boysta jonka on kirjoittanut transmies, mangaa japanilaisen transnaisen silmin ja näkemyksiä sukupuolen moninaisuudesta niiltä, jotka elävät sukupuolen binäärin ulkopuolella. Haluan lukea tarinoita meiltä meille.

Aasa T