torstai 17. marraskuuta 2022

Aasa Arvostaa: Black Panther: Wakanda Forever

Chadwick Bosemanin traaginen poismeno aivan liian nuorena jätti aukon filmiteollisuuteen, ja samalla myös Marvel Cinematic Universeen. Ensimmäisen Black Pantherin myötä titulaarinen sankari oli noussut MCU:n eturiviin, ja jatko-osaa jäätiin odottamaan innolla. Mutta mitä tehdä, kun tähtinäyttelijä on kuollut ja ajatus ikonisen hahmon korvaamisesta toisella näyttelijällä tuntuu liian aikaiselta? Jatko-osan tuotannolla iso ongelma ratkaistavana. Onneksi tätä ongelmaa oli ratkaisemassa Ryan Coogler. 


Black Panther: Wakanda Forever




Tausta: Merimies Leonard McKenzie rakastui Atlantiksen prinsessa Feniin, ja heille syntyi lapsi: Namor, maanpäällisen ja vedenalaisen lapsi joka pystyi elämään molemmissa maailmoissa. Mutta Namor on kansansa kuningas, vedenalaisen maailman herra joka ei siedä tunkeilijoita. Hän on upottanut aluksia, ajanut tsunameja kaupunkeihin, taistellut sekä maailman mahtavimpia sankareita vastaan että heidän puolellaan. Namorin loi Bill Everett.


Tarina: Kuningas on kuollut. Mustaa Pantteria ei enään ole. Wakandan valtio elää suruaikaa, ja valtaistuimella on kuningataräiti Ramonda (Angela Basset). Länsimaat näkevät tilaisuutensa, ja havittelevat Wakandan uniikkeja resursseja kaikin keinoin. Pian Wakandaan saapuu muukalainen: Namor (Tenoch Huerta), vedenalaisen Talokanin valtakunnan herra, joka kertoo amerikkalaisesta nerosta, joka kehitti tutkan vibraniumin paikallistamiseen. Tämä keksintö vaarantaa sekä Talokanin että Wakandan, mutta yhteistyö voi olla myös tie kohti sotaa...




Kuinka Wakanda Forever tulisi käsittelemään T'Challan poismenon valkokankaan ulkopuolella? Kuka perisi Mustan Pantterin manttelin, jos kukaan? Nämä ja muut kysymykset olivat monella mielessä ennen elokuvaa, ja ratkaisu vaatisi paljon työtä. Ryan Coogler kuitenkin ratkaisi tämän ilman ongelmia, käyttäen ison osan elokuvasta tämän menetyksen käsittelyyn hahmojen kautta. Black Panther: Wakanda Forever on miltei kolme tuntia pitkä elokuva surusta, kuolemasta ja geopoliittisista jännitteistä jotka syntyvät valtionjohtajien äkillisten poismenojen myötä, ja Cooglerin tähti ei vieläkään himmene. Se on silti Marvel- elokuva, eli toimintaa, huumoria ja isoja setpiecejä riittää, mutta se on myös tunnelmaltaan kolkko ja traaginen elokuva, jossa sekä Wakanda että Namorin hallitsema Talokan ovat ymmärrettävässä asemassa. 




Letitia Wright ei ole antanut millään tavalla hyvää kuvaa itsestään pandemian aikana, ja hän on sinänsä hieman kiusallinen tähti Wakanda Foreverissa, mutta toisaalta häntä paljon pahemmat ihmiset tässä teollisuudessa saavat jatkuvaa kehua ja rakkautta osakseen niin en varsinaisesti alkaisi boikotoimaan elokuvaa tämän takia. Kaiken lisäksi, Wright on parhaassa terässään elokuvassa. Wakandassa suruaika alkaa olla ohitse, mutta Shuri on sulkenut kaiken sisäänsä, keskittäen kaiken energiansa rakenteluun ja työntekoon. Ramonda koittaa ohjata häntä muistamaan veljeänsä elämällä, mutta Shuri muistaa vain virheensä, ja rationaalisena tieteilijänä ei usko henkimaailmoihin tai siihen, että esi-isät voisivat ohjata häntä yhtään mihinkään. Wright ja Basset ovat erinomaisia tuomaan näiden hahmojen omia surun muotojaan esiin: Ramonda on löytänyt jotain joka muistuttaa sisäistä rauhaa, kanavoiden suruaan tahdoksi suojella Wakandaa, kun taas Shuri on pakannut kaiken sisäänsä ja kun Wakanda joutuu hyökkäyksen kohteeksi, muuttuu tämä pakattu suru kostonhimoiseksi raivoksi. 



Ja sitten on Namor. Namorilla on supersankariksi poikkeuksellisen pitkä historia; hän on vanhempi kuin Kapteeni Amerikka ja vain puoli vuotta nuorempi kuin Batman, kuuluen kiinteästi osaksi supersankarisarjakuvien "Kulta-Aikaa". Tämä ikä tekee Namorista myös mielenkiintoisen, koska hän on ollut niin erilainen vuosien saatossa: antisankari joka hukutti kalastajia, supersankari joka taisteli natseja vastaan, superrikollinen joka piinasi sekä Kostajia että Ihmenelosia ja uhkasi upottaa New Yorkin tsunamin alle ja Ryhmä-X:än jäsen. Mitä Coogler on tehnyt Namorille Wakanda Foreverissa seuraa osittain tätä pitkää historiaa, mutta samalla hän luo myös uutta. Tenoch Huerta on myös elokuvan kolmas tähti, hänen tuodessa Namorin monipuolisen hahmon eloon hienosti: Namor on seksikäs merestä nouseva muukalainen, charmikas salaisen valtakunnan monarkki ja täydellinen moraalinen absolutisti, joka on valmis lähtemään sotaan koko maailmaa vastaan pitääkseen valtakuntansa turvassa. Namor on antagonisti, mutta kuten Killmonger ennen häntä, hänen motiivinsa on ymmärrettävät: ikivanha Namor on nähnyt mitä hänen kansalleen tehtiin osana väliamerikan kolonisaatiota, ja hän ei suostu enään pakenemaan toista kertaa. Jokainen teko syntyy halusta suojella, mutta samalla tämä sokaisee Namorin, jolle väkivalta tuntuu olevan ensimmäinen ja viimeinen ratkaisu kaikkeen. Mikä on ymmärrettävää, kun pystyt heittelemään helikoptereita alas taivaalta.

Imperius Rex indeed~


Näin pitkässä elokuvassa riittää hahmoja, ja vanhat tutut Black Pantherista saavat hyvin tilaa jatkaa omia tarinoitaan. Aina luotettavan Winston Duken M'Baku on yhä oma suorapuheinen ja hieman ronski itsensä, ja hän saa hyvän annoksen nöyryyssoppaa Namorin demonstroitua eroa heidän voimissaan. Okoye (Danai Gurira) on yhä erinomainen, ja samalla hänen suhteensa Ramondan kanssa syvenee, sillä Ramonda ei ole katsonut hyvällä Okoyen "lojaaliutta" Killmongeria kohtaan. Nakia (Lupita Nyong'o) on lähtenyt Wakandasta, ja tämän rakkaus edesmennyttä T'Challaa on estänyt häntä palaamasta: aluksi Nakia menetti hänet Thanokselle, ja sitten uudestaan sairaudelle ja hän ei ole valmis kohtaamaan tätä menetyksen surua uudestaan. Myös Everett Ross (Martin Freeman) tekee jotain. Uusin hahmo tässä kavalkaadissa on aiemmin mainittu keksijä, Riri Williams (Dominique Thorne), ja on hauskaa että Marvelin vanhinmpia hahmoja tulee samassa elokuvassa yhden uusimmista kanssa (Riri tuli sarjakuvissa samana vuonna kuin Black Panther tuli elokuvateattereihin). Riri on tämän elokuvan Everett Ross, paitsi oikeasti mielenkiintoinen: Shurin tasoinen nero, mutta joka on kotoisin hyvin erilaisesta yhteiskunnasta jossa hän ei ole pystynyt kukoistamaan samalla tavalla. Dominique Thornella on mukavan erilainen energia kuin Shurilla ja muilla Wakandalaisille, ja hän on kaikessa tönkössä "tämä hahmo tulee olemaan tärkeä myöhemmin" kontekstissaan varsin ilahduttava lisä elokuvaan. 



Kun sanoin elokuvaa traagiseksi, tarkoitin sitä. Tragedia on rakennettu osaksi Wakanda Foreveria, aina siitä miten T'Challan poismenon varjo vaikuttaa kaikkeen Wakandassa ja sen ulkopuolella siihen, miten Wakandan ja Talokanin konflikti on turha ja surullinen. Hahmot käsittelevät surujaan omin tavoin, Mustan Pantterin poismeno tekee länsimaista röyhkäempiä, toteuttaen salaoperaatioita ja miettien, miten valtioita voisi horjuttaa lisää ja miten vibraniumia voitaisiin käyttää ja Ramonda syyttää Namoria, että tämä valitsi hetkensä hyvin tullessaan Wakandaan tekemään sopimuksia kun sillä ei ole kuningasta. Namor ja muut talokanilaiset olisivat voineet helposti olla yksiulotteisia pahiksia, mutta Wakanda Forever ottaa aikansa ja esittelee Talokania katsojalle, luoden yhteyksiä Wakandan välille ja korostaen, miten samanlaisia he ovat: molemmat ovat luottaneet teknologiaan ja kykyynsä pysyä piilossa, ja ovat säästyneet kolonialismilta. Samaan tapaan kuin Wakanda on afrofuturistinen katsaus siihen, miltä afrikan valtiot voisivat näyttää ilman vuosisatojen ryöstelyä, Talokan on fantastinen visio väliamerikan alkuperäisasukkaiden valtiosta, joka selvisi espanjalaisten tuomasta sodasta, orjuudesta ja sairauksista. Siispä kun Wakanda ja Talokan ajautuvat lopulta avoimeen konfliktiin, syntyy näille elokuville poikkeuksellinen tragedia jonka vain toivoisi loppuvan. Suru, viha, tarpeeton konflikti ja post-kolonialistiset teemat tekevät Wakanda Foreverista poikkeuksellisen temaattisesti rikkaan elokuvan MCU:ssa.

Ja sitten leffa melkein kusi koko homman yhdellä typerällä mid-credits kohtauksella, jonka koitan parhaani mukaan unohtaa koska ei jumalauta, kenen idea tämä oli? 




Sama kauneus mitä oli Black Pantherissa näkyy yhä Wakanda Foreverissa. Puvustus ja Wakandan toteutus on yhä ensiluokkaista, ja nyt se saa rinnalleen Talokanin loiston ja sen merenalaisten asukkaiden pukuloiston, jossa näkyy vaikutteet sekä sarjakuvista että väliamerikan kulttuureista joiden jälkeläisiä he ovat. Kuvaaja Autumn Durald Arkapaw tekee loistavaa työtä, antaen kameran pysyä paikallaan monessa kohtauksessa ja kuvaten hahmoja intiimisti ja läheltä, korostaen heidän yksinäisyyttään ja suruaan - ja Namorin seksikkyyttä, koska miksi ottaa Namor mukaan elokuvaan jos hän ei kävele merestä kuin supermalli uimahousuissa? Myös Cooglerin vakiokumppani Ludwig Göransson loistaa jälleen, ja varsinkin kohdat jossa musiikki ja äänisuunnittelu sulautuivat yhteen olivat maagisia. Wakanda Forever oli melkein alusta loppuun asti eheä ja toimiva elokuva. Toki matkalla on jotain vähän vähemmän mielenkiintoista (Everett Ross), mutta kaiken kaikkiaan 2 tuntia ja 40 minuuttia meni siivillä eikä elokuva tuntunut lainkaan laahaavalta tai venytetyltä. Sääli tuota yhtä typerää juttua, mutta jos uteliaisuutenne kestää sen, kannattaa lähteä heti kun lopputekstit alkavat pyörimään, silloin teille jää käteen varsin loistava elokuva menetyksestä, surusta, vihasta ja tragediasta, joka syntyy näiden risteyksessä.


Aasa T   




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti