torstai 24. syyskuuta 2015

List of 10: Parhaat Sarjakuvat

Well, this is it. The Big One.

Tällä kertaa isken hampaani kiinni aiheeseen joka on tehnyt tuloaan jo pidemmän aikaa. Sarjakuvista ja sarjakuvahahmoista on tullut puhuttua hyvin paljon tässä blogissa, mutta en ole sanonut vielä tätä suoraan: mitkä ovat omat suosikkini sarjakuvien muodossa? Mitä jaksan lukea uudestaan ja uudestaan väsymättä niihin koskaan? Nämä ovat tarinoita jotka voivat saada kylmänväreet pintaan tai jopa tipan nousemaan linssiin tai naurattamaan hersyvästi. Koitan parhaani mukaan olla pistämättä tähän kokonaisia sarjoja, sillä vaikka rakastankin Batmania ja Hämähäkkimiestä, niin pitkän julkaisuhistoriansa aikana heiltä on tullut myös paljon materiaalia josta en niin paljoa perusta. Poikkeuksia luvassa kuitenkin, sillä joistakin minisarjoista en vain osaa nimetä yksittäistapausta. Jätän myös pois nettisarjakuvat, ne ovat omassa kategoriassaan joskus tulevaisuudessa.

Pitemmittä puheitta, tässä minun Top 10 suosikkisarjakuvaani!

10. Marvels ( Kurt Busiek & Alex Ross 1994 )



"As I have learned since, I was not the first anomaly to exist...but on that day of my freedom in 1939, this world had it's first confrontation with the Fantastic." -Ihmissoihtu.  

Marvels kertoo tarinan tavallisesta Phil Sheldonista, valokuvaajasta joka näki maailman muuttuvan vuosikymmenten aikana. Hän oli ennen II. maailmansotaa valmis menemään naimisiin ja aloittamaan uransa freelancer-kuvaajana. Sitten tulivat "Ihmeelliset". Namor, Ihmissoihtu, Kapteeni Amerikka. Ja näissä hän näki tulevaisuuden, ja koki velvollisuudeksensa kuvaamalla dokumentoida heidän matkansa. Sheldonin näkee Kostajien synnyn, mutantti-vihan alkamisen, Galaktuksen tulemisen ja sankarien palvonnan vaihtumisen vihaan. Sheldon elää Ihmeellisten maailmassa.

Marvels on kunnianosoitus Marvelin alkuajan sarjakuville, ja niille tarinoille jotka syntyivät näinä aikoina. On erittäin mielenkiintoista nähdä nämä tapahtumat "siviilin" näkökulmasta, ja mitenkä ne vaikuttavat ei-sankarien elämään. Sheldon on mielenkiintoinen hahmo seurata: hän on selkeästi obsessoitunut sankareista ja heidän kuvaamisestaan, mutta hänen työriippuvaisuutensa ei ikinä tee hänestä kuitenkaan epämiellyttävää. Hän välittää perheestään ja ystävistään. Hän ei myöskään ole täydellinen: hän näkee mutantit uhkana kuten monet muutkin, ja pitää Peter Parkeria inhottavana opportunistisena nilkkinä. Hahmojen reaktiot ja käytökset ovat hyvin luonnollisia, ja Alex Rossin upea taide tekee maailmasta uskottavan. Dokumenttimainen tarinankerronta toimii, ja saa sinut uskomaan Ihmeellisten maailmaan.




9. Kingdom Come ( Mark Waid & Alex Ross 1996)



"Your fault...you bastard. The world changed---but you wouldn't. So they chose me. They chose them man who would kill over the man who wouldn't...and now they're dead." -Magog.

Dystopinen tulevaisuus on täällä. "Hopea-ajan" sankarit kuten Teräsmies, Vihreä Lyhty ja Salama ovat lopettaneet tai kadonneet, ja heidän tilallaan on nykyajan synkät antisankarit. Nämä sankarit käyttävät tappavaa voimaa, sillä kansan yleinen konsensus oli että tämä olit tarvittava askel maailmanrauhaan. Nyt, maailma on täynnä "sankareita" ilman vihollisia, jotka ottavat yhteen keskenään. Pastori Norman McCay ei kykene antamaan lohtua seurakunnalleen, mutta kun taivaan lähettiläs Aave saapuu paikalle, tulee hänestä todistaja sankarien paluulle ja maailmanlopun alkamiselle.

Kingdom Come on kaunis ja eeppinen tarina jonka ilmestyskirjaan sidotut teemat yhdistettynä supersankareihin toimii loistavasti. Vanhojen sankarien paluu on tehty tyylillä, ja uudet "sankarit" ovat luovia ja värikkäitä. Marvelsin tapaan tavallinen henkilö toimii tarinan todistajana- tässä tapauksessa todistaja on Norman McCay, Norman on viisas, mutta vailla vastauksia ja Aave taasen on täynnä vain kysymyksiä. Tarinan hienoimpia hetkiä on alussa, kun vanhojen sankarien palattua toivo palaa hetkeksi Normanin sydämeen, mutta samalla hetkellä hän näkee tämän olevan maailmanlopun ensimmäinen askel. Tarina vie mukanaan käänteiden ja hahmokasvun kautta uskomattomaan lopputulokseen, ja Alex Ross tarjoaa upeaa kuvitusta joka tekee tästä kaikesta vielä eeppisempää.




8. Scott Pilgrim ( Bryan Lee O'Malley 2004)



"Scott, if your life had a face, I would punch it. I would punch your life to the face." -Kim Pine

Scott Pilgrim on släkkeri, joka soittaa bändissä (Sex-Bob-Omb), pummii kavereilta elääkseen ja on jokseenkin tyytyväinen. Sitten kuvioihin tulee Ramona V. Flowers, Amerikkalainen lähettininja joka käyttää Scottin unia oikotienä. Voidakseen deittailla Ramonaa, täytyy hänen voittaa tämän seitsemän pahaa exää- ja hankkia elämä.

Scott Pilgrim on rentoutumissarjis parhaimmasta päästä. Loistava ja omintakeinen huumori on kirjan vahvin voimavara, joskin se osaa yllättää vakavammillakin aiheilla. Tarinan keskiössä on tietysti Scottin ja Ramonan suhde sekä tämän taistelut eksiä vastaan. Dialogi on luonnollista mutta silti hauskaa- realismi ja huumori kulkevat käsi kädessä täydentäen toisiaan tarinassa. Sivuhahmogalleria on aivan lostava: henkilökohtaisiin suosikkeihin kuuluu Scottin kämppäkaveri Wallace Wells jonka loistavat huomautukset ja sarkastinen maailmankatsomus tuo paljon moniin keskusteluihin ja Kim Pine, maailman kyynisin rumpali. Scott Pilgrim on hauska seikkailu jonka hahmogalleria on rikas, huumori mahtavaa ja toiminta viihdyttävää. Se elää siinä samassa mielentilassa jossa meistä moni elää nuoruuden ja aikuisuuden välissä. Elokuva oli hyvä, mutta alkuperäistä sarjista se ei voita.




7. Perkeros ( JP Ahonen & KP Alare, 2013)



"Luonnonlait, ne ovat pelkkää musiikkia. Koko universumi on vain äänten värähtelyä." -Kervinen

Perkeros on tarina musiikista. Akselilla on bändi- avantgarde-metallia soittava Perkeros- ja hänen elämänsä on pyhitetty sen soundin täydellistämiseen. Mutta hänen perfektionisminsa törmää muihin muusikkoihin, ja parisuhteetkin menevät siinä pitkin seiniä. Bändijäsenet Lilja, Kervinen, karhu ja uusi tulokas Aydin ovat menossa mukana kun aika näyttää mihin Perkeros pystyy- mutta onko musiikin takana jotain muuta, jotain kauniimpaa tai kauheampaa?

Perkeros on paras suomalainen sarjakuva jonka olen koskaan lukenut. Monet tuntevat JP Ahosen työstään loistavan Villimpi Pohjola-sarjakuvan takaa, ja hän tuo ykkösmateriaalinsa tähän taideteokseen. Kuvitus on upeaa, kielenkäyttö realistista ja hyvä luoja, musiikin kuvitus! Lukiessa musiikin tuntee, se on visuaalinen efekti joka tuntuu hyppäävän sivuilta. Tarinassa on myöskin loistava twisti, joka yllätti minut ainakin täydellisesti- sarjiksen viimeinen osuus on dramaattisesti erillainen verrattuna alku-ja keskiosaan, ja toimii aivan luokattoman hyvin. Perkeros on mahtava, lukekaa



6.  Batman: Long Halloween ( Jeph Loeb & Tim Sale, 1996)



"Two shots to the head. If you ask me, it couldn't have happened to a nicer guy." - Harvey Dent

Gotham Cityä hallitsee järjestäytynyt rikollisuus. Falconen rikollisperhe harrastaa liiketoimintaa ilman esteitä. Jopa Batman on yksin voimaton. Yhdessä Kapteeni Gordonin ja uuden yleisen syyttäjän Harvey Dentin kanssa Batman vannoo pysäyttävänsä heidät. Mutta samaan aikaan iskee sarjamurhaaja Falconen sukuun. Sarjamurhaaja iskee aina eri pyhäpäivinä, ja aiheuttaa lisää kaaosta kaupunkiin. Kuka tappaa gangstereita? Kilpaileva suku? Arkhamin hullu asukas? Aika alkaa käydä vähiin, ja pyhät ovat tulossa...

Long Halloween on toiseksi paras Batman-tarina jonka olen ikinä lukenut. Se on hatunnosto noir-tarinoille: Gotham on kaupunki jossa synkät varjot ovat pitkiä, korruptio ja paheet ovat jokaisen kulman takana ja pukumiehet hallitsevat kaupunkia suljettujen ovien takana. Taustavaikuttajana näkyy varsinkin Fritz Langin elokuvat kuten M- Kaupunki Etsii Murhaajaa. Long Halloween on upeasti kuvitettu ja kerrottu murhamysteeri, joka pitää otteessaan ja näyttää jälleen, miksi Batman ei ole ainoastaan hyvä supersankari, vaan myöskin yksiä fiktion parhaimpia hahmoja.




5. Roope Ankan Elämä ja Teot osa 1. ( Don Rosa, 1994)



"Aikoinaan hänellä oli kaikkea. Enää hänellä on vain rahaa, ja kaikkea, mitä sillä saa." -Matilda McAnkka

Roope Ankka on maailman rikkain ankka, kaikki tietävät tämän. Mutta nuori poika Glasgowista päätyi Ankkalinnakkeen herraksi?  Olemalla ahkeraakin ahkerampi ja ovelaakin ovelaampi. Ja läpi Transvaalin tasankojen, Klondiken kultakenttien ja Australian aavikoiden hän kulkee, kohteenaan rikkaudet ja kunnia. Mutta mitä tarvitaan siihen että tulee maailman rikkaimmaksi, ja mitä olet valmissa menettämään?

Tämä tarinakokonaisuus on todiste siitä, että sarjakuvat voidaan suunnata lapsille, mutta voivat silti sisältää teemoja kuten perheenjäsenten menetystä, hylkäämisen tunnetta ja väkivaltaa. Don Rosan magnum opus on upea elämänkerta-seikkailu jossa meidän kaikkien tuntema Roope käy lävitse elämäänsä ja kuinka hän ansaitsi rikkautensa. On erittäin mielenkiintoista nähdä Roope nuoruuden voimissaan, mutta myöskin nähdä hänen tekevän jotain mihinkä me emme ole tottuneet- kuten harrastaa imperialismia karkottaessaan alkuasukkaat mailtaan tai taistelemassa henkensä puolesta. Roope Ankan elämä ja teot on tarina joka tarjoaa mielekästä luettavaa kaikille, tarjoten jännitystä, huumoria ja synkkiä surun hetkiä.



4. Hellboy (Mike Mignola, 1994)



"I like not knowing. I've gotten by fifty-two years without knowing. I sleep good not knowing."- Hellboy

 II. maailmansota raivoaa. Natsien Thule-salaseuran palkkaaman Rasputinin loitsu kutsuu pohjois-englantiin pienen olion- paholaislapsen, jonka USA:n armeijan tutkimusosasto adoptoi ja nimeää Hellboyksi. Hellboy kasvaa tutkimusosastossa, joka vuosien mittaan muuttuu paranormaalien uhkien torjuntakeskukseksi, BPRD:ksi ja Hellboy on heidän ykkösrivin agenttinsa. Hellboyn arsenaalista löytyy valikoima pistooleita sekä hänen suunnaton oikea kätensä, jonka mystinen alkuperä ja tarkoitus ovat tuomiopäivän kamaa. Hellboy on hirviö, jonka osa maailmassa on metsästää kaltaisiaan. Maailmassa on paljon uhkia- natseja, vampyyreita, muinaisia jumalia ja vihaisia keijuja. Kuinka kauan Hellboy jaksaa tätä, ja onko hänen paikkansa ihmisten rinnalla, vai kaltaistensa joukossa?

Hellboy on ensimmäisiä vakavempia ei-supersankarisarjakuvia joita olen lukenut. Hellboy on myöskin kauhusarjakuva, joka mielestäni pelaa tämän aspektin parhaiten. Hellboyn kauhu ja tarinankerronta on sulavaa, joka hiipii mieleesi sinun sitä huomaamatta. Hellboy itse on mukava kovanaaman ja laiskurin yhdistelmä. Hän etenee hitaasti, yrittäen vain saada työnsä hoidettua mahdollisimman yksinkertaisesti. Hellboy on urhea ja vaikka ei pelkää taistella pahintakaan demonia vastaan, on hän kuitenkin valmis antamaan armoa niille jotka sitä osaavat pyytää. Hellboyssa eniten viehättää kuitenkin maailma. BPRD:ltä ei työt ole heti loppumassa, mutta samaan aikaan keijut, henget, metsän kansa ja muut mytologian olennot ovat katoamassa maailmasta, jättäen taaksensa köyhemmän maailman. Hellboy ei ole vain hirviöiden tappamista ja kauhujen todistamista- se on oman paikkansa löytämistä maailmassa, ja kohtaloaan vastaan taistelua.



3. DC: The New Frontier (Darwyn Cooke, 2003)



"It took seventy-thousand dollars to stop the one in Metropolis. For you, I need only a penny for a book of matches."- Batman

Supersankarien kulta-aika on päättynyt. 2. maailmansodan jälkeinen Amerikka on erilainen, uuden rajaseudun edessä. Hallitusvalta on ajanut sankarit kuten Tuntimiehen, Villikissan ja Vihreän Lyhdyn eläkkeelle. Nykypäivän sankarit kuten Batman, Salama ja Vesimies eivät vielä ole sankareita joina heidät tunnetaan. Vain Teräsmies ja Ihmenainen ovat maailman tunnetuimmat sankarit. Yksinäinen marsilainen on eksynyt maan päälle, ihmetellen ihmiselon outoutta. Hal Jordan palkataan hallituksen salaiseen ohjelmaan. Kaiken tämän keskellä muinaiset merkit ennustavat suurta tuhoa. Maailma on kuilun reunalla, ja sen aikalaisten on saatettava se sen ylitse.

Pidän idealismista, ja Darwynin kirjoitus on täynnä sitä. Mutta idealismiin on sekoitettu myös synkempiä sävyjä. Tämä tarina on upea sekoitus 50-luvun Amerikan tyyliä ja ajattelutapaa, supersankarien syntytarinoita ja suuremman maailman avautumista. Tarinaa kerrotaan monien näkökulmien kautta, kuten Marsilaisen Metsästäjän J'onnin ja pilotti Hal Jordanin näkökulmista. Halin osuudet keskittyvät enemmän hallituksen kanssa työskentelyyn, kun taasen valepukuinen J'onn alkaa poliisina tutkia maailmaa johonka hän juuttunut. Pienissä osissa tarinan aikana kerrotaan myös John Wilsonista, tummaihoisesta miehestä joka kokee aikakautensa rasismin pahimmat iskut. Näillä elementeillä tarina joka keskittyy 50-luvun loppupuolelle pysyy ajankohtaisena, koskettavana, eeppisenä, mieltä ylentävänä ja saa sinut uskomaan sankareihin.





2. All-Star Superman (Grant Morrison & Frank Quitely, 2006)



"You have given them an ideal to aspire to, embodied their highest aspirations. They will race, and stumble, and fall and crawl...And curse...and finally, they will join you in the sun, Kal-El." -Jor-El.

Lex Luthor teki sen viimeinkin. Hän myrkytti Teräsmiehen, eikä parannusta ole. Teräsmies ei kuitenkaan anna tämän musertaa häntä.On myös ennustettu, että hän suorittaisi 12 haastetta vielä ennen kuolemaansa. Maailma on yhä täynnä uhkia, Lex Luthor juonii vielä jotain ja tuntematon paha lähestyy huomaamatta.

All-Star Superman on mielestäni paras Teräsmies-tarina jota on koskaan kirjoitettu, ja loistava aloituskohta kenelle tahansa joka haluaa lukea Kryptonin viimeisen pojan seikkailuista. Grant Morrisonin nerokas kirjoitus ottaa vaikutteita koko Teräsmiehen historiasta, nostaen oudoimmatkin ideat ja hulluimmat hahmot kunnioittavaan asemaan, oli kyse sitten saurusmiehistä maan alla tai Bizarro-planeetasta. Quitelyn taide on upeaa, joka korostaa sankarien urheutta ja pahisten julmuutta, mutta samalla tuo inhimillisyyttä tähän kaikkeen. Morrison tietää mitä tekee- Teräsmies on sankari, kaikin puolin. Monet pitävät Teräsmiestä sääntöjen kahlimana kilttinä koulupoikana. Tämä tarina todistaa, että nämä ominaisuudet eivät tee hänestä yhtään huonompaa, ja mikään ei estä häntä pelastamasta maailmaa ja ihmisiä. Hän taistelee kun tarve vaatii, ajattelee ongelmat lävitse ja antaa kaikille mahdollisuuden. Tällainen kirjoittaminen, hahmon tunteminen ja arvostaminen johtaa sarjakuvaan, joka ei ainoastaan viihdytä ja kosketa, mutta voi myös auttaa meitä. Tämän takia luen sarjakuvia.

Heitän tämä kuvan esille aina kun saan mahdollisuuden.



Tässä kohtaa varmaan teistä tarkkaavaisimmat sarjakuvantuntijat ovat huomanneet, että tiettyjen kirjoittajien työt puuttuvat tältä listalta kokoaan. Missä on Alan Mooren Vartijat, Tappava Pila tai Herrasmiesliiga? Frank Millerin Yön Ritarin Paluu tai Sin City?  Art Spiegelmanin Maus? Pidän näistä tarinoista kyllä (Sin City poislukien) mutta ne eivät ihan iske samaa nuottia kuin muut sarjakuvat. Itse arvostan idealistisempaa tarinankerrontaa. Nämä tarinat eivät välttämättä ole realistisia, mutta ne näyttävät protagonistien ihmetekoja ja suuria sankaruuksia. Toisekseen, minun mielestäni Grant Morrison osaa käyttää sarjakuvien pitkää historiaa paremmin kuin Moore ja Miller. Siinä missä Miller ottaa vain sen mistä pitää, ja kohottaa nämä alttarille, Morrison elää ja hengittää koko historiaa. Mikään ei ole liian outoa tai naurettavaa. Hän kunnioittaa perinnettä, mutta on valmis tekemään hahmoille muutoksia ilman että heidän perintöään loukataan. Tappava Pila ja Yön Ritarin Paluu ovat nerokkaita. Tappava Pila varmisti Jokerin aseman Batmanin arkkivihollisena. Yön Ritarin Paluu teki Batmanista synkän sankarin jota rakastamme. Mutta tämän listan numero 1 muutti koko Batman-mythosta. Se on maailman myydyin supersankari-sarjakuva. Numero 1 on....




1. Arkham Asylum: A Serious House on Serious Earth (Grant Morrison & Dave McKean, 1989)



"Sometimes I...question the rationality of my actions...Sometimes it's only madness that makes us what we are."- Batman

Arkhamin Mielisairaala. Batmanin vihollisten vankila, jossa heidän harhojaan ja sairaita psykoosejaan koitetaan parantaa. Arkhamin Mielisairaalalla on synkkä historia, joka on iskostunut sen jokaiseen kiveen ja gargoiliin. Nyt, Jokeri ja muut hullut ovat vallanneet Arkhamin, ja ainoana vaatimuksenaan heillä on, että Batman liittyy heidän seuraansa. Batman ei pelkää, mutta sisimmissään hän on kauhuissaan. Arkham on hulluuden tyyssija, Musta Torni jossa hänen on kohdattava pahin pelkonsa, ja hulluus joka asuu hänen sielussaan.

Arkham Asylum osoitti minulle kuinka monimuotoinen sarjakuva voi olla taidemuotona. Oli kyse sitten kirjoituksesta, kuvituksesta tai puhekuplista, Arkham Asylum todistaa kuinka luova, moniulotteinen tai tunteita herättävä sarjakuva voi olla. Grant Morrison yhdistää tarot-kortit, astronomian, psykologian ja teologian Batmaniin ja hänen vihollisiinsa taidolla joka pistää muut kirjoittajat häpeään. Arkham Asylum on psykedeelinen kokemus. En usein kiinnitä huomiota tekstittäjiin, mutta Gaspar Saladinon työ on niin tärkeä osa tarinaa etten voi olla mainitsematta sitä. Jokaisella hahmolla on omanlainen puhetapa jo pelkästää puhekuplien perusteella, aina Batmanin mustanpuhuvasta Jokerin verenpunaiseen kaaokseen ja Maxie Zeuksen sähköiseen sekasotkuun. Nämä antavat vielä lisää luonnetta hahmoille, ja tekee lukukokemuksesta painostavan. Viimeisenä muttei vähäisimpänä tulee tietysti Dave McKeanin uskomaton taide. Mustat varjot ja sekava ruutukaava tuo hulluuden ja Arkhamin kaaoksen eloon, valokuvat ja painokuvat tuovat häiritsevää "realistisuutta" ja Jokeri, voi hyvä luoja, Jokeri. Aikaisemmin puhuin siitä kuinka Grant Morrison osaa käyttää hahmoja uusilla ja luovilla tavoilla pitäen silti heidän alkuperänsä elossa. Maxie Zeus on sähkösokki-hoitoon koukuttunut uusi messias. Savikasvo on sairauden ja mädän kävelevä ilmentymä. Hullu Hatuntekijä on happoa liikaa vetänyt nero jolla on rakkaus Lewis Carollin kirjoihin ja perverssejä taipumuksia. Jokeri on hulluuden ja järjen tuolla puolen elävä olento. Nämä tekevät hahmoista uniikkeja tarinaan nähden ja vaikka näillä hahmoilla on pitkä historia, tuo Morrison niihin uutta mutta pitää ne yhä tunnistettavina. Hullu Hatuntekijä jätti vaikutuksen moniin, ja onkin kehittynyt hattuvarkaasta synkemmäksi ja mielenkiintoisemmaksi hahmoksi Morrisonin ansiosta.
Arkhamin mielisairaalan historia on yhtä kammottava kuten sen asukkaatkin. Amadeus Arkham halusi auttaa niitä, jotka ovat jumissa vankiloissa mielenterveydellisten ongelmien takia. Arkhamissa, sukunsa vanhassa kartanossa hän voisi hoitaa potilaitaan. Mutta Amadeus aliarvioi hulluuden ja vanhan talon painon. Hän ajautuu itse kauhujen tielle, ja kamaluudet ovat jääneet elämään vanhaan taloon. Se on hirveä talo, joka ei auta ketään parantumaan. McKean tuo tämän historian elämään taiteellaan.

Idea Batmanin mielenterveydestä on ollut monien kirjoittajien suosiossa jo vuosikymmeniä. Kuinka mies joka pukeutuu lepakoksi voi olla yhtään terveempi kuin Jokeri tai Arvuuttaja? Morrison teki tästä ajatuksesta toden totta ja taidetta. Lukemisen jälkeen ei tämä ole enään kenellekkään epäselvää. Monien neuroosien ja pahojen tapahtumien muokkaama Yön Ritari on samalla viivalla monien Arkhamin asukkaiden kanssa, mutta hän pitää pintansa ja pysyy valon puolella. Mutta Arkhamin ovet ovat hänelle aina auki, ja juuri tämä pelottaa Batmania. Millerin Batman on sotilas. Mooren Batman on klassisempi sankari. Morrisonin Batman on hulluuden ja kauhujen muovaama sankari, joka taistelee tätä puoltaan vastaan.



Arkham Asylum: A Serious House on Serious Earth on goottilainen kauhutarina, supersankaritarina, hulluuden kuvailua ja psykologinen katsaus maailman suosituimman supersankarin mieleen. Se osoitti minulle sarjakuvien loputtoman potentiaalin, taidemuodon mahdollisuudet ja Grant Morrisonin taidon kertoa tarinoita jotka imevät sinut mukaansa- oli kyseessä sitten All-Star Supermanin idealistinen kauneus tai Arkham Asylumin nihilistinen kauheus. Se on minun henkilökohtainen suosikki-sarjakuvani kautta aikojen.


Sarjakuvia tulee koko ajan lisää, ja jos kirjoittajat ja piirtäjät ovat tehneet työnsä, voi huomenna kenties tulla uusi mestariteos joka nousee tälle listalle. Taidemuotona sarjakuvat ovat vapaampi kuin elokuvat tai tv-sarjat, ja antaa mahdollisuuden ihmeellisillekin tarinoille. Mitkä ovat teidä suosikkejanne? Onko jotain jonka olen kenties unohtanut mainita? Kertokaa kommenteissanne, ja tavataan seuraavassa tekstissä.

Atte T




torstai 17. syyskuuta 2015

Atte Arvostaa: Animaatioelokuvat- Epic

Kuten monet tämän blogin lukijat tietävät, minä pidän animaatioelokuvista oikein paljon. Tämä rakkaus juontaa juurensa tottakai Disneyhyn, ja lapsuuteeni. Disney-leffat ja piirretyt tv-sarjat ovat varmasti olleet meille kaikille tärkeitä lapsena. Aladdin, Leijonakuningas, Mulan ja Aarreplaneetta ovat henkilökohtaisia suosikkejani. Disneyn lisäksi tottakai oli muutakin: Muistan erityisesti koulussa puhki katsotun mutta loistavan Egyptin Prinssin, hulvattoman hauskan Tie El Doradoon sekä klassisen  Muumipeikko ja Pyrstötähti-elokuvan.

Myöhemmin olen itsenäisesti etsinyt animaatioelokuvia joita ei lapsena oli syystä tai toisesta tullut katsottua: Don Bluthin upea Secret of Nimh, Ralph Bakshin mieltä hämmentävä Wizards sekä Miyazakin klassikot. Animaatio on taidemuoto joka on vapaampi kuin tavallinen elokuva. Se antaa mahdollisuuden hahmoille, tarinoille ja tapahtumapaikoille jotka normaalisti olisivat rajoittuneita meidän materiaalisen maailmamme rajoihin ja budjetteihin. Nykyään animaatioelokuvat ovat kokeneet muutoksen, johon en ole kovinkaan tyytyväinen- CGI. Piirretyn 2D-animaation aikakausi on kuollut, CGI-animaatio on yleisin animaation muoto. Pitkään pidin CGI:ta halvan näköisenä: siinä ei näkynyt piirroksen jälki, ja kaikki näytti jotenkin...sieluttomalta. Olen nykyään päässyt tästä ylitse, sillä olen nähnyt ja ymmärtänyt CGI-animaation hyvätkin puolet. Elokuvat kuten How to Train Your Dragon, Kung Fu Panda ja Pixarin monet klassikot ovat osoittaneet kuinka CGI-animaatio toimii ja antaa erilaisen twistin animaatioelokuville. Ja ei piirrety animaatio ihan täysin ole kuollut, se on vain ottanut takapenkin paikan.

Disneyn viimeinen perinteinen animaatioelokuva.


Mikä tämän kaiken tekstin ja höpötyksen idea on? Mitä otsikolla on tekemistä tämän kaiken kanssa, kysytte. Kyse on tästä: Vaikka animaatioelokuvat ovat huippusuosittuja ja vetää kansaa lippuluukuille, monet aikuiset pitävät animaatiota kuitenkin yhä "lasten juttuna" varsinkin käsinpiirrettyä animaatiota. Tämä on ymmärrettävää: osa elokuvista on suunnattu pienille lapsille ja mainokset ja trailerit eivät aina tee oikeutta elokuville. Mutta muistetaan kuitenkin termi jota Disney viljeli aikoinaan: "Koko perheen elokuva." Hyvin tehtynä animaatioelokuva tarjoaa viihdettä koko perheelle, aina lapsesta vanhempiin. Elokuvantekijät ja käsikirjoittajat eivät aina muista että lapset ovat valmiita haasteisiin ja haluavat tuntea itsensä vanhemmiksi. Tämän takia saamme elokuvia kuten Kätyrit tai Lentsikat, jotka perustuvat vain pienten lasten viihdyttämiseen, ja vanhemmat ikäluokat luulevat näiden edustavan kaikkia animaatioelokuvia. Väärin. Disneyn tuotanto 80-90 vaihteessa oli juurikin suunnattu koko perheelle. Synkät hetket elokuvissa tuovat niihin eloa ja väriä. Kuka ikäiseni ei muka muista Notre Damen Kellonsoittajaa juurikin sen synkkien sävyjen vuoksi? Leijonakuninkaan tunnetuin kohtaus tänä päivänä on Mufasan kuolema, erittäin hyvin tehty ja riipivä kohtaus. Egyptin Prinssi kertoo tarinan Raamatusta viihdyttävänä ja nuorille katsojille sopivana, mutta ei menetä lainkaan alkuperäisen tarinan painoa tai synkkiä teemoja. Mutta miksi nämä vanhat elokuvat tulevat säilymään rakastettuina klassikoina? Ajattomuus. Popkultuuri-viittaukset ja vitsit ajankohtaisiin aiheisiin ei toimi enään parinkymmenen vuoden kuluttua, mutta Tuulen Laakson Nausicaä toimii yhä ja hyvin. Nykyäänkin tehdään vielä animaatioleffoja jotka muistavat nämä teemat ja ideat: Kung Fu Panda, How To Train Your Dragon 1-2, Frozen, Boxtrolls, Song of the Sea.

Tämän ja muiden vastaavien tekstien tarkoitus on tuoda esille uusia ja vähän vanhempiakin animaatioleffoja, joita kaikkien kannattaa katsoa, ikään katsomatta. Osa on alansa mestariteoksia ja osa heikompia mutta silti katsomisen arvoisia. Jos tiedätte animaatioelokuvia jotka ovat jääneet huonolle huomiolle ja ansaitsevat näkyvyyttä, pistäkää viestiä minulle ja lupaan katsoa ja tutustua nihiin. Toivon vain että te teette saman näiden kanssa, ja annatte animaatiolla mahdollisuuden.


Pitemmittä puheitta, tässä ensimmäinen tapaus: Blue Sky-studion repertuaari ei ole kovin vakuuttava. Ice Age-elokuvat eivät pahemmin jaksa naurattaa ja Rio-elokuvat harmitonta mutta varsin aivotonta viihdettä. Siksipä yllätyin aikamoisesta tyylillisestä hyppäyksestä, kun studio pulautti pihalle tämän:


EPIC (2013)



Epic (Suom. Salainen Valtakunta) perustuu William Joycen kirjaan The Leaf Men and the Brave Good Bugs, johonka elokuvan perusteella minun pitänee tutustua. Mary Katherine "MK" (Amanda Seyfried) muuttaa professori-isänsä (Jason Sudekis) luokse maalle tämän äidin kuoltua. Isä on vakuuttunut siitä että metsässä on pikkuruisia asukkaita joita he eivät näe, salainen ja kehittynyt valtakunta. Tämä paljastuu todeksi, ja metsässä onkin käynnissä sota kahden eri puolen välillä. Metsän valtiatar Kuningatar Tara (Beyonce) suojelee metsää Mädän armeijalta ja sen johtajalta Mandrakelta (Christoph Waltz). Kun MK osuu kaiken tämän keskelle ja kutistuu heidän tasolleen, on hänen velvollisuutensa pitää turvassa viimeinen nuppu, joka valitsee uuden suojelijan metsälle. Apunaan hänellä on kuningattaren suojelija ja Leafmen-joukkojen komentaja Ronin (Colin Farrel), riehakas alokas Nod (Josh Hutcherson) ja nupun huoltajat etana Mub ja kotilo Grub (Azis Ansari ja Chris O'Dowd). Heidän täytyy saada pidettyä nuppu turvassa ennen täysikuuta, tai Mandrake voittaa ja mätä leviää metsän joka kolkkaan.



Epic olisi voinut olla loistava animaatioelokuva. Valitettavasti se on "vain" mainio sellainen. Tarina on hyvin perinteinen fantasiaseikkailu kaavaltaan, eikä siinä ole oikeastaan mitään vikaa. On McGuffin joka täytyy pitää Ison Pahan käsistä, antagonistit ovat suuren osan ajasta yksiulotteisia ja "buahahahah-evil" -pahoja. Mutta vaikka tämä on kaava on nähty ennenkin, se kuitenkin toimii kiitettävästi pienten muutosten ja mielenkiintoisen ympäristön vuoksi. Katsoja oikeasti välittää onnistuvatko sankarit tehtävässään. Tätä auttaa tietty raakuus mitä elokuvassa on. Vaikka elokuvassa ei lennä veri tai ruumiinkappaleet, se ei kaihda näyttää tämän maailman kovuutta. Nuolet lentävät maaliinsa ja pikkuruisia boggan-hirmuja ja Leafmenejä kaatuu taisteluissa ja taistelun sivullisetkin saavat osansa tästä. En muista koska viimeksi olen nähnyt hollywood-animaatioelokuvassa nuolen törröttämässä kenenkään vatsasta. Epic ei kaihda näyttää ruhjeita ja kolhuja, mikä tekee siitä aidomman tuntuisen ja saa välittämään hahmojen kohtalosta kun tietää, että tässä maailmassa väkivalta on osa elämää.



Elokuvan heikoimmat kohdat ovat valitettavasti hahmoissa- tai ainakin kahdessa protagonistissa. Suurin osa näyttelijöistä on julkkiksia, ei ammattimaisia ääninäyttelijöitä. Osa hoitaa tonttinsa hyvin, kuten Jason Sudekis ja Azis Ansari- Colin Farrel ja Beyonce suorastaan yllättävät omalla tontillaan. Farrelin esittämä Ronin on juuri sopivan tiukkapipoinen, mutta osaa olla hauska ja kepeän tuntuinen oikeassa tilanteessa. Christoph Waltz ei yleensä koskaan petä, eikä nytkään tee mitään väärin- jotenkin vain odotin enemmän loistavalta näyttelijältä. Mutta pahimmat ongelmat lepäävät valitettavasti kahden päähahmon olkapäillä. Amanda Seyfriedin ääni on geneerinen ja ärsyttävän kuuloinen, ilman mitään persoonaa ja Josh Hutcherson on vielä pahempi. Kumpikaan ei tuo hahmoihinsa mitään uniikkia, vaan kuulostavat geneerisiltä teineiltä. Ja kun kyseessä on kaksi hahmoa joita sinun pitäisi seurata tarinan aikana, nousee tämä isoksi ongelmaksi. Tästä päästäänkin toiseen ongelmaan.

doooooh


Josh Huthchersonin hahmo Nod on tarinan kannalta täysin turha. Hänet oltaisiin voitu leikata pois, eikä tarinasta olisi uupunut mitään. Hän lähtee elokuvan alussa pois Leafmenien riveistä koska ei halua totella Roninia, ei tee mitään hyödyllistä matkan aikana mitä Ronin ei olisi voinut tehdä ja lopussa kehittää tyhjästä rakkauden MK:hin. Hän on elokuvassa vain että MK:sta ja hänestä saadaan pari elokuvan lopussa. Tämän lisäksi hänelle on persoonaa yhtä paljon kuin muropaketilla ja tylsä ääninäyttelijä. Toisaalta, Ronin on todella mielenkiintoinen hahmo. Leafmen-joukkojen komentaja on irkkuaksentilla puhuva keiju-samurai (jo tämä riittää minulle) jolla on mielenkiintoinen suhde Kuningatar Taran kanssa jota käydään alussa kevyesti lävitse. Tämän kuoltua Roninissa näkyy menetyksen tuska ja velvollisuuden paino. Hän on osaava, täynnä ideoita ja valmis uhraamaan itsensä muiden puolesta ja osaa olla hauska kun tilanne sitä vaatii. Jos elokuvan päähenkilöt olisivat olleet Ronin ja MK oppilas-opettaja-suhteessa, olisi elokuva voinut olla huomattavasti mielenkiintoisempi. MK itsessään on geneerinen naisprotagonisti, joka viettää suurimman osan ajasta ihmetellessä maailmaa, mutta toisaalta välillä osoittaa oivaa ongelmanratkaisukykyä. Pääpahis Mandrakesta paljastui elokuvan alussa puoli mitä harvemmin näkee animaatioleffojen pahiksissa- rakkaus poikaansa kohtaan. Kun tämä kaatuu taistelussa, on Mandraken reaktio luonnollinen ja jopa jossakin määrin sydäntä särkevä. Perhe ja lapset ovat selkeästi hänelle tärkeitä, mikä oli mielenkiintoinen lisäelementti hahmossa.



Elokuvan ehdottomasti parhain puoli on sen animaatio ja maailma. Epic on kirkkaiden mutta luonnolisten värien täyttämä ja sen luonto ja eläimet aidon ja elävän näköisiä. Salainen valtakunta Moonhaven on kaunis ja täynnä elinvoimaa, joka näkyy veden kimaltelussa ja kevyen tuulen liikuttamissa lehdistöissä. Animaattorit ovat todellakin ottaneet itseään niskasta kiinni ja tehneet ensiluokkaista työtä. Samoin hahmodesign on onnistunutta. Leafmenin ovat komean näköisiä sotureita ja pienetkin yksityiskohdat heidän haarniskoissaan ovat näkyvillä ja palvelevat tarkoitusta. Myös metsän asukkaat ovat luovia, aina voikukkapäisistä neidoista sienihattuisiin ukkoihin. Mandrake on myöskin uhkaavan näköinen otus. Mutta juurikin Leafmenit tekevät tästä elokuvasta aika-ajoin nimensä mukaisen: Eeppisen. Pidän keijuista. En nyt puhu mistään Disneyn ja muiden jenkkifirmojen tuottamista pullmössökeijuista, vaan "oikeista" keijuista. Englannin metsien ja mäkien pienistä miehistä ja naisista, jotka elävät oman maailmansa outojen sääntöjen mukaisesti. He saattavat auttaa matkalaista, ajaa hänet suohon valoillaan tai nukuttaa hänet sadaksi vuodeksi. Epicin Leafmenit ovat yhdistelmä näitä ja fantasiagenren perinteisiä haltioita. Kolibreilla ratsastavia keiju-samurai-haltioita, jotka ampuvat ensin ja kyselevät myöhemmin. He taistelevat ja kuolevat elokuvan aikana, ja joka keerta näyttävät hyvältä tätä tehdessään. Joka kerta on joukko-osasto näitä urheita pikkumiehiä saapuu paikalle nousee elokuvan taso silmissäni roimasti.



Osan ajasta elokuva tosiaankin on nimensä mukainen: Eeppinen. Valitettavasti se ei kuitenkaan pysy tällä tasolla sen tiettyjen kriittisten heikkousten takia. Mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö Epic olisi katsomisen arvoinen- päinvastoin. Epic on fantasia-animaatioseikkailu koko perheelle, joka tarjoaa tasokasta animaatiota ja oivaa toimintaa sekä hyvää huumoria. Tämä on elokuva jolle toivoisin jatko-osaa, jossa voitaisiin keskittyä Roniniin ja uuteen kuningattareen. Epic ei välttämättä ole mikään alansa mestariteos, mutta sen tarina ja paremmat hahmot tekevät siitä mainion katselukokemuksen.


Vastaavaa luvassa tulevaisuudessa! Kuten sanoinkin, jos mieleen juolahtaa jokin unohdettu tai aliarvostettu animaatio, ilmoittakaa ja lupaan tutustua. Ensi kertaan!














lauantai 12. syyskuuta 2015

Tracon 10- Against all odds

Kuten viimeksikin, tässä blogipostissa puhutaan tapahtumista. Coneissa käyminen on minulle ehdottomasti parasta ajanvietettä. Olen kuluttaja, ja materialisti. Keräilijänä haluan hankkia uuttaa tavaraa kokoelmiini- leluja, sarjakuvia, fanituotteita- kaikkea mikä sytyttää mielessäni innoituksen ja ilon tunteen. Ja conit ovat yleensä väärällään tätä tavaraa myynnissä. Mutta ei tavarat ole todellakaan ainoa syy miksi menen tapahtumiin. Ihmiset on pääsyy. On sitten kyseessä kunniavieras jonka haluan tavata tai vanhat "conikaverit" joita ei näe muualla kuin tapahtumissa, tuttujen ja tuntemattomien tapaaminen tapahtumissa on silti paras asia.

Tracon on tapahtumana mielenkiintoinen omalta osaltani. Ropecon on ohjelmaltaan ja fiilikseltään enemmän makuuni, Tampere Kuplii avoimempi ja rennompi rakenteeltaan ja Helsingin Sarjakuvafestarit ostoksien mekka. Tracon on kokoontumispaikka. Tracon on paikka jossa tapaan paljon tuttuja, ja tapaan sielä joka vuosi uusia ihmisiä ja saan uusia ystäviä. Tänä vuonna Traconin cosplay-puoli oli myöskin Suomen huippuluokkaa. Ja Tracon on tapahtuma jossa koen, että minun on myöskin pakko pukeutua joksikin- hyvässä mielessä, siis.

Tänä vuonna kaikki tuntui kuitenkin olevan minun Tracon-reissuani vastaan. Muutin juuri viikkoa ennen Traconia. Tämän takia rahatilanteeni ei ollut kummoinen, sillä opintotukeni tulisi vasta Tracon-aattona. Rahan tarvitsin cosplay-pukuni (Mandariini) kankaisiin ja muihin materiaaleihin. Lisäksi con-viikolla opiskeluni alkoi taas, tarkoittaen että aikani kuluisi Porissa. Tähän lisätään vielä että torstaina tulin kipeäksi, ja perjantaina sain kuulla diagnoosin- keuhkoputkentulehdus, silmätulehdus ja nielupääntulehdus. Perjantaina illalla kuumetta oli 39 astetta, ja lauantaiksi oltiin luvattu rankkaa sadetta. Mutta en voinut jäädä pois tässä kohtaa. Marvel Cosplay Finland kokoontuisi lauantaina ja paikalla pitäisi olla, ja sunnuntaina kuittaisin ilmaisen sisäänpääsyni pitämällä ohjelmani Menneen Tulevaisuuden Sarjakuvat. Perjantaina ahersimme puvun kasaan, ja vedin lääkeittä naamariin ja ajoissa nukkumaan. Aamulla samat pillerit poskeen ja menoksi.


Sairaudesta huolimatta ja kaikkien todennäköisyyksien ollessa minua vastaan, lauantai sujui kuin tanssi. Aamulla ottamani tropit piristivät minua ja pysyessäni koko päivän liikkeessä ja pienessä kiiressä unohdin olevani kipeä. Lauantaina suurin osa ajasta meni Marvel Cosplay Finlandin miitin kanssa ja Marvel-photoshootissa. Miitti meni hyvin, vaikka ei sielä oikeastaan mitään tehtykkään. Paikalle tuli kuitenkin huikea määrä kiinnostuneita- kaiken kaikkiaa 83 ihmistä! Tämä oli luku josta kehtasi olla ylpeä. Loppujen lopuksi kanssajärjestäjä Eric tökkäsi mikin käteeni, ja jotainhan siinä piti höpistä. Selkeästi tykkäsivät, sillä aplodit tuli. Loppuaika menikin sitten yleisessä sosialisoinnissa ja valokuvien ottamisessa. Varsinkin oli hieno kun kaverini Hilkka tuli paikalle upeassa Rautamies-puvussaan. Lopuksi otimme vielä paikalla olevien kanssa yhteiskuvan upean uuden bannerimme alla.



Tämän jälkeen valokuvaajamme vei meidät syrjempään jossa kuvasimme Marvel-porukan photoshootin. Paikalla oli väkeä ihan ookoosti, ei ihan niin paljon kuin toivoin mutta se mikä menetettiin lukumäärässä voitettiin vaihtelussa. Ensimmäinen kerta kun ryhmässä ei ollut kuin yksi Loki, 1 Kapteeni Amerikka ja ei yhtään Thoria, mutta sen sijaan Kapteeni Ihme, Hulk, Musta Mamba, 2099-Spider-Man ja KAKSI Rautamiestä. Värikäs porukkamme oli mainio, ja photoshoot sujui hyvin...kunnes sade alkoi, ja Loki karkasi pois paikalta.

Sunnuntaina sairaus vielä koetteli kehoani. Jouduin vielä saapumaan paikalle todella aikaiseen-ohjelmani alkaisi vasta 11, mutta kuskini halusi paikalle jo yhdeksäksi. Saavuttuani paikalle aikaiseen, kävelin aulan sohvan luokse ja rojahdin siihen kunnes kello lähenteli kymmentä. Menin katsomaan ohjelmapaikkani tilaa, ja sielä oli pyörimässä ohjelma Vaatteita Aikamatkustajille. Aihe kiinnosti, ja jäin seuraamaan. Ohjelma oli ammattimainen ja hyvä....mutta ei vastannut ohjelmakuvausta, tai ainakin oli hyvin löyhästi asiaan liittyvä. Käytännössä kyseessä oli esittely menneisyyden vaatteista ja muodista ja mistä ne pitää tehdä. Muuten en välittäisi pätkääkään onko luento kuinka osuva teemaan nähden, varsinkin kuin se oli hyvin tehty ja selkeä, mutta minulla oli lievästi oma lehmä ojassa. Aikaisemmin Traconin ohjelmapuoli vastasi negatiivisesti pyyntööni pitää ohjelmaa aiheesta joka ei sivua Traconin varsinaisia aiheita- aikamatkustusta, roolipelejä tai videopelejä. Lukuunottamatta sekalaisia tardiksen kuvia dioissa ja tökkivää aikamatkustus-dialogia ei tämä luento mielestäni myöskään vastannut tuota kuvausta. Jos olisin lisännyt alkuperäiseen ohjelmaani kuvia aikakoneesta, olisiko se kelvannut? Noh, sama se. Ohjelmani meni kuitenkin hyvin, joskin välillä tuntui että höpötin turhan nopeasti (vanha ongelma) ja kipeyteni takia ääneni oli huonona. Sain kuitenkin hyvää palautetta, joten ihan hyvä loppufiilis jäi. 



Muuten vietin aikaa paljon myyntipöytien alueella, jutellen tuttujen myyjien kanssa ja käyden lävitse myyntipöytien tarjontaa. Kävin katsomassa luento sankaruudesta, mutta koska luento oli tuttu entuudestaan lähdin hieman etukäteen. Sunnuntai oli ehdottomasti conin kohokohta- Studio Ghibli-pienokonsertti. Loistava esitys, jossa erittäin taitava pianisti soitti klassisia musiikkeja Ghiblin parhaimmista leffoista. Joka kerta on piano soi, oli yleisö varpaillaan ja jokainen esitys sai raikuvat aplodit. Omalla kohdalla muistan eritoten valssimaisen Merry-Go Around of Lifen (Liikkuva Linna) ja lumoavan ja taianomaisen Legend of Ashitakan (Prinsessa Mononoke). En yleensä jaksa jonottaa coneissa ohjelmiin, mutta tämä oli sen arvoista. 

Se siitä! Tracon meni hyvin, vaikka en ollutkaan ihan täydessä pelikunnossa. Mutta mukavien ihmisten ja piristävän ilmapiirin ansiosta jaksoin voimalla loppuun asti. Jos paremmat kuvat puvustani kiinnostavat, menkää cosplay-sivulleni täällä. Joka tapauksessa, palataan asiaan pian uusien asioiden äärellä!


Atte T