perjantai 28. kesäkuuta 2019

Kuinka kerrot Dungeons & Dragonsin tarinan?

On 2000-luvun alkupuoli, joko 2002 tai 2003. Kaverini oli saanut aiemmin syntymäpäivälahjaksi Warhammer Fantasy Battles- pelin aloituspaketin. Myöhemmin, saman kaverin luona minä ja veljeni perehdytettiin roolipelien maailmaan. Keski-Maa Roolipeli. Sen takana oli mainoksia muista peleistä. Roolimestari. Cyberpunk... ja Advanced Dungeons & Dragons

Roolipelit ovat nykyään taas iso juttu. Tarkemmin sanottuna, Dungeons & Dragons on iso juttu. Ei vaadi paljoa että joku tietäisi nykyään pelin nimen jotain kautta. 2010-luvun yksi suurista medialäpimurroista on Dungeons & Dragonsin nousu pelimarkkinoiden ykköseksi, sekä sen imagon valtavirtaistuminen. Tämän takana on sekä pelin 5. laitoksen helppo lähestyttävyys, mutta enneminkin on kyse siitä ketkä ovat peliä pelanneet. Livepelit, eli twitch- suoratoisto sivuston kautta lähetettävät livenä pelattavat roolipelisessiot, ovat tuoneet pelit julkisen tilan näyttämölle. Critical Role, Acquisitions Incorporated, Adventure Zone ja monet muut, joissa alati kaikenkattavan nörttikulttuurin julkkikset pelaavat roolipelejä kameran edessä, ovat toimineet lähtölaukauksena monien harrastukselle. Dungeons & Dragonsin ja Avalon Hillin osastojohtaja Nathan Stewart kommentoi tätä vuonna 2017 tehdyssä The Vergen haastattelussa; "Puolet niistä jotka aloittavat harrastuksen nykyään ovat aluksi katsoneet muiden pelaamista verkossa." 




Nykyaikana harva asia saa elää vain yhdessä mediassa, vaan ne laajentuvat toisille aloille. Dungeons & Dragonsin uusi suosio on poikinut myös uusia sarjakuvia, kirjoja ja pelejä. Merkittävä esimerkki tämän vertikaalisen integraation suosiosta on aiemmin mainitun Critical Role- livepelin Kickstarter- kampanja, jolla oli tarkoitus rahoittaa 22 minuutin The Legend of Vox Machina Animated Special. Kickstarter oli kuitenkin järkyttävä huippumenestys, keräten 11, 3 miljoonaa dollaria, ollen menestyneine TV- ja elokuva-aiheinen Kickstarter-projekti ikinä. Ja kuten arvata saattaa, myös elokuvateollisuus on hiljaa alkanut kiinnostua tästä kaikesta. Paramount Pictures on ilmoittanut, että vuonna 2021 uusi Dungeons & Dragons- elokuva saapuu teattereihin. Kuka sen ohjaa, ketä siinä on päätähtinä- nämä ovat vielä hämärän peitossa, mutta sadat tuhannet, jopa miljoonat, tunsivat sekä iloa että epäilystä samaan aikaan...sillä tämä ei ole ensimmäinen kerta.

Selvennys: Kun kirjoitan D&D- muodossa, puhun pelistä, kun kirjoitan kursiivissa Dungeons & Dragons, puhun elokuvasta. Käytän myös D&D- termiä hieman kattoterminä roolipelaamiselle. 

1. Mr. Gygax Goes To Hollywood


On vuosi 2004. Olen katsonut Taru Sormusten Herrasta- elokuvat niin monta kertaa, että osaan jo varmasti dialoginkin ulkoa. Olen pelannut sekä Warhammeria että Keski-Maa Roolipelia enemmän kun jaksan muistaa enään. Sormusten Herrasta on minulle tärkein elokuva maailmassa, ja Keski-Maa Roolipelin pelaaminen on tapa päästä maailmaan sisälle. Taistelut örkkien ja hiisien kanssa muodostivat ison osan tästä. Parasta oli vain luoda hahmoja pelaamista varten, joista en muista enään mitään. 

1980-luvun kuluessa, TSR (silloinen D&D:n julkaisija ja omistaja) oli kokenut kovia. Takana oli Yhdysvaltojen Satanic Panic- huuman aiheuttamat kolhut imagoon ja tuottojen hiljainen tippuminen vuosikymmenen alun räjähdymäisen kasvun jälkeen. 1983 Gary Gygax, pelin luoja ja TSR:än johtaja, lähti Hollywoodiin kokeilemaan onneaan Dungeons & Dragons- elokuvan suhteen. Vuotta aiemmin oli ensi-iltansa saanut Rona Jaffen samannimiseen kirjaan perustuva Mazes and Monsters, joka ei antanut roolipeleistä mairittelevaa kuvaa (kyseessä oli, jännästi, myös Tom Hanksin ensimmäinen päärooli). Gygax ja käsikirjoittaja James Goldman työstivät käsikirjoitusta elokuvalle, mutta Goldmanin tietämättömyys pelistä ja Gygaxin rautainen ote omasta hengentuotteestaan johti siihen, että tarina ei ikinä saavuttanut teattereita. Käsikirjoitus kuulemma kertoi teineistä, jotka oudon taikuuden avulla päätyvät fantasiamaailmaan, jossa vanha ja viisas mentorihahmo johtaisi heitä seikkailuihin. Samana vuonna hyvin samanlainen tarina kuitenkin näki päivänvalon CBS- kanavalla.



Dungeons & Dragons The Animated Series oli ensimmäinen virallinen yritys kääntää D&D:n tarina toiseen mediamuotoon. Sarja kertoi lapsista, jotka päätyvät pelin maailmaan, jossa he tapaavat viisaan mentorihahmon nimeltä Dungeon Master, joka antaa lapsille taika-esineitä jotka auttavat heitä matkallaan takaisin kotiin. Hank the Ranger, Eric the Cavalier, Diana the Acrobat, Presto the Magician, Sheila the Thief ja Bobby the Barbarian- sekä ärsyttävä eläin-sidekick Yksisarvinen Uni- seikkailivat fantasiamaailmassa ratkaisten Dungeon Masterin arvoituksia ja taistellen pahuutta vastaan. Sarja oli hyvin perinteinen aikakautensa lasten animaatiosarja; kömpelöitä moraaliopetuksia, hyvin halpa animaatiolaatu ja stereotyyppiset hahmot. Sarjaa tuli 3 tuotantokauden verran, ja poiki huomattavan tuoteperheen ja antoi pitkäksi ajaksi suurelle yleisölle vahvan kuvan siitä, millainen peli oli- lapsellinen. Gygax jätti Hollywoodin 1985, kun tuli selväksi että hänen unelmansa Dungeons & Dragons- elokuvasta oli jumissa hyvin varhaisessa alkutuotannossa ikuisesti. Elävä kuva pakoili peliä vielä 15 vuoden ajan, mutta lisenssiä piti saada markkinoille. Parin vuoden päästä tulisi muutama innovaatio lukitsemaan D&D:n tulevaisuuden.

Jos joku sanoo että "80-luvulla animaatiosarjat oli parempia kuin nykyään" niin hän valehtelee

2. Unhoitetetut Valtakunnat.  

2008. Olen lukiossa, ja pelaamme yhden uuden pelaajan kanssa pelin Dungeons & Dragonsia, vuosien tauon jälkeen. Veljeni kertoo uudesta roolipelistä, Pathfinderista. Seuraavana vuonna aloitamme keväällä ensimmäisen Pathfinder- roolipelikampanjamme. Pelasin Kraven-nimistä soturia, joka halusi löytää kadonneen siskonsa, jota kuitenkin vaivasi aggressio-ongelmat ja ahneus. 

Vuonna 1982, TSR:än lisensointipäällikkö Andy Levinson määritteli D&D- lisenssituotteille kaksi päämäärää jotka niiden piti saavuttaa:

1. Tuotteen pitää tutustuttaa lapsia pelin hahmoihin ja pelikonsepteihin

2. Sen pitää antaa takaisin jotain pelille itsessään.

Tämä näkyi lisensseissä usein yksipuolisesti; tuotteet esittelivät peliä ja sen ideaa, kuten aiemmin mainittu animaatiosarja, mutta harvoin antoi mitään konkreettista pelille takaisin. Samaan aikaan kun Gygax touhusi Hollywoodissa, studion sisällä kirjoittajat koittivat keksiä uusia ideoita. Laura ja Tracy Hickman, kaksi TSR:än työntekijää, olivat luoneet fantasiamaailman jossa he pelaaja-ystäviensä kanssa pelasivat D&D:tä. Maailmaa hallitsivat lohikäärmeet, ja tarina oli sidottu tapahtumamaailmaan ja sen historiaan. TSR piti ideasta, ja Hickman kirjoitti ensimmäisen moduulin, Dragons of Despair, joka julkaistiin 1984. TSR halusi yhä luoda tuotesarjan, joka toisi uusia harrastajia ja tuottaisi sisältöä pelille, ja sai sen Hickmanin ja TSR:ällä editorina toimivalta Margaret Weisin avulla. Ensimmäinen seikkailumaailmaan perustuva romaani, ja myös ensimmäinen D&D- romaani, julkaistiin samana vuonna. Kirjan nimi oli Syyshämärän Lohikäärmeet, ja se aloitti Dragonlance- kirjasarjan. Dragonlance- tuoteperheeseen kuului kirjoja, sarjakuvia, lautapelejä, taidekirjoja, seikkailumoduuleja sekä surullisen kuuluisa animaatioelokuva vuodelta 2008, jota edes Kiefer Sutherland ja Lucy Lawless eivät voineet pelastaa.

Larry Elmore-estetiikka:


Tämä formaatti- luo maailma ja sitten sisältöä siihen pelimoduulien, kirjojen ja muiden rinnakkaistuotteiden muodossa- tulisi olemaan TSR:än taktiikka vuosikymmenen vaihtuessa toiseksi. Yksi näistä maailmoista oli Ed Greenwoodin fantasiamaailma Faerun, eli niin sanottu Forgotten Realms. Forgotten Realmsista tuli pelin suurimpia rahasampoja, ja sen perustaksi luotiin useita kirjasarjoja. Tunnetuin ja menestynein näistä on R. A. Salvatoren kynäilemä eeppos Drizzt Do'Urdenista, pimentohaltiasta joka on jättänyt julman kulttuurinsa taakseen. Jäätuulen Laakso- trilogia (1988-1990) aloitti lähes 30 kirjaa kattavan tuotesarjan, joka on muodostanut peliin tehtyjen lähdekirjojen kanssa pohjan TSR:än suosituimmalle fantasiamaailmalle. Tämä fantasiamaailma oli myös näyttämö D&D- sarjakuville, jotka Drizztin tarinoiden tapaan kertoivat sankariporukan vaiheista Faerunissa. DC Comicsin julkaisemat sarjakuvat vaihtelivat laadussaan, mutta Jeff Grubbin Forgotten Realms- sarjakuva on kenties tähän päivään mennessä paras pelistä tehty sarjakuva, yhdistäen fantasiaseikkailua ja värikkäitä hahmoja oikeisiin, painaviin teemoihin kuten krooniseen sairauteen, riippuvuuteen ja anteeksiantoon ja käsitteli näitä arvokkuudella.




3. Dungeons & Dragons- Good Bad Movie

2011, ja kolmas Pathfinder- kampanjamme on käynnissä. Hahmoni on hulluuden partaalla heiluva traumatisoitunut velho, mielessäni myös homoseksuaali, mutta jota en uskalla pelissä tuoda mitenkään esille. Myöhemmät hahmoideani kantavat vastaavanlaisia teemoja ja synkkiä taustatarinoita- yhteiskunnan ja perheen ulkopuolisuus, halua näyttää kykynsä ja potentiaalinsa. 2012, alan yhä enemmän pelatessani luomaan itse tarinoita. Alan myös suunnittelemaan omia seikkailujani, miettien juonia ja käänteitä. Katson paljon elokuvia ja luen sarjakuvia, imien vaikutteita.

TSR:än kurssi ei kuitenkaan kestänyt, ja 1990-luku oli viimeinen luku heidän tarinassaan. 1994 he myivät yksinoikeudellisen lisenssin tehdä Dungeons & Dragons- elokuvan Sweetpea Entertainment- studiolle, jonka perustaja Courtney Solomon oli kiinnostunut tekemään spefi-sarjoja ja MMORPG- pelejä. Solomon oli tuolloin 23- vuotias, ja ei ollut ohjannut yhtään elokuvaa aikaisemmin. Hän halusi itse toimia vain tuottajana, ja muun muassa James Cameron oli kiinnostunut elokuvan ohjaamisesta. TSR oli kuitenkin vaikea yhteistyökumppani, ja myöhemmin kun Wizards of the Coast- pelifirma osti TSR:än ja myös hallinan lisenssistä, ei ongelmat loppuneet. Lopulta Courtney pakotettiin ohjaamaan elokuva itse, käyttäen myöskin vanhempaa käsikirjoitusta joka oli enemmän emäfirman mieleen. Lopputulos on tuttu monille roolipeli-ja elokuvafaneille. Dungeons & Dragons, ensimmäinen D&D- leffa, julkaistiin vuonna 2000.

This is no Game


Kortit pöydälle: Dungeons & Dragons on elokuva jota rakastan syvästi. Se on yhdessä Batman & Robinin kanssa minun The Room; niin huono että se lentää jo takaisin kohta hyvää kaikessa hönttiydessään ja hauskuudessaan. Paljon tästä rakkaudesta pyörii Jeremy Ironsin näyttelemän pääpahis Profionin ympärillä. Irons kuulemma otti roolin vastaan koska tarvitsi rahaa linnansa kunnostamiseen, ja lopputuloksena on maailman yliampuvin rooli jonka viihdearvo on mennyt katostakin jo läpi. Kun ottaa huomioon elokuvan kivuliaan matkan valkokankaalle ja Solomonin kokemattomuuden ohjaajana, niin siinä on useita kohtauksia jotka näyttävät hyvältä ja toimivaa ihmisdraamaa. Mutta tarinana se on geneerinen fantasiaseikkailu, jossa pelastetaan maailma pahalta, ja yksikään tarinan hahmoista (paitsi Profionin kakkosmies Damodar (Bruce Payne)) ei juurikaan omaa yhtä ulottuvuutta enempää, jääden ohuen ohuiksi arkkityypeiksi. Siinä on lohikäärme, siinä on luolasto, mutta ei mitään mikä tekee D&D:stä sen mitä se on.

Mutta Profion. Profion on parasta.

This man has Academy Award for Best Actor AND IT SHOWS


Dungeons & Dragons oli yksi vuoden huonoimmista elokuvista, ja koristaa useita "Maailman Huonoin Elokuva"- listoja (mikä, taas jälleen, tuntuu hieman epäreilulta elokuvan taustan tuntien) ja vuotta myöhemmin julkaistu Taru Sormusten Herrasta: Sormusten Ritarit pyyhki sen unohduksiin kokonaan. Sormusten Ritarit on yhä yksi parhaimmista elokuvista jonka olen ikinä nähnyt, ja kenties paras fantasiaelokuva mitä on koskaan tehty. On ironista että sen julkaisu ei kuitenkaan auttanut lainkaan D&D:tä nousemaan esiin mahdollisuutena. 2005 julkaistiin suoraan televisiolevitykseen tullut jatko-osa Wrath of the Dragon God, ja 2012 The Book of Vile Darkness, jotka olivat marginaalisesti parempia mutta samalla aivan yhtä kamalia kalkkunoita, ilman ensimmäisen elokuvan viihdearvoa. D&D eli tänä aikana sarjakuvissa ja romaaneissa, sekä videopeleissä, jotka nekin olivat kokeneet kulta-aikansa vuosituhannen vaihteen ympärillä kunnes World of Warcraft valtasi videoroolipelimarkkinat.     


Wrath of the Dragon God (2005)



4. Game For Those Who Seek To Leave Their World Behind

2016, ja olen pelaajana kaverini johtamassa kampanjassa. Hahmoni, iso mutta vielä nuori örkkisoturi Roskva, muuttuu oudon kirouksen myötä haltiaksi. Shokin laannuttua Roskva nauttii joka hetkestä haltiana; hän on siro, ketterä ja konventionaalisen kaunis, sopien paremmin sivistyneiden ihmisten joukkoon, joka on hahmon unelma. Lopulta hän valitsee kuitenkin muuttua takaisin örkiksi, luottaen siihen että hän voi teoillaan sopeutua muiden joukkoon paremmin, omana itsenään.  

Hasbron omistuksessa oleva Wizards of the Coast jatkoi sarjakuvien ja kirjojen parissa. Kun 5. laitos pelistä saapui markkinoille, alkoi sarjakuvan tehotyömies Jim Zub kirjoittamaan IDW- kustantamolle D&D- sarjakuvia, jotka kertoivat Baldur's Gate- pelisarjasta tutun memeettisen sankarin Minscin seikkailuista Faerunissa. Samalla Zub kirjoitti myös Marvelin erinomaista Champions- sarjakuvaa, jossa eräässä arcissa ilmesty uusi paradigma D&D- tarinankerrontaan, joka kuitenkin nojasi ensimmäiseen merkittävään D&D- adaptaatioon. Voltron: Legendary Defenderin jaksossa Monsters & Mana paladiinit pelaavat samannimistä roolipeliä, joka auttaa heitä ratkaisemaan ongelman oikeassa maailmassa. She-Ra: Princesses of Power- sarjassa sankarit käyttävät pöytäroolipeliä käydäkseen läpi skenaarioita jolle he voisivat voittaa vastustajansa ja Amazing World of Gumballissa Gumballin isä istuttaa riitelevän perheensä pöydän ääreen, jotta he osaisivat toimia yhdessä taas. Jim Zub yhdisti voimansa fantasiakirjailija Patrick Rothfussin kanssa Rick & Morty vs Dungeons & Dragons- sarjakuvassa, jossa Rick, Morty ja muut Smithin perheen jäsenet pelaavat D&D.tä, paljasten pelin eri puolia ja keskittyen eri tapoihin nauttia pelistä. Nämä 20- minuuttiset jatkot ja sarjakuvat omasivat jotain, mitä aiemmilla D&D- adaptaatioilla ei ollut: fokus pelaajien ja pelin väliseen suhteeseen.



Hei. Muistattekos elokuvan nimeltä Jumanji?




Jumanji on vuonna 1995 ilmestynyt Joe Johnstonin seikkailuelokuva, jossa taikavoimainen lautapeli Jumanji on vanginnut Alan Parrishin (Robin Williams) vuosikymmeniksi sen sisälle. Pelin löydyttyä ja uusien pelaajien jatkaessa Alanin peliä, vapautuu hän Jumanjista ja kamppailu pelin voittamiseksi voi jatkua. Samalla Alan koittaa ratkoa omia ongelmiaan ja muuttua ihmisenä. Jumanji itsessään ei juuri sisällä merkittäviä rinnakkaisuuksia D&D:n kanssa. Sen jatko-osa, Jumanji: Welcome to the Jungle, on lähempänä tätä. Siinä joukko nuoria ilmeytyy nyt videopeli-formaatissa olevan Jumanjin sisälle, jossa he siirtyvät videopelihahmojen ruumiisiin ja elokuva keskittyy paljon nuorten päähenkilöiden henkiseen kasvuun näiden hahmojen ja Jumanjissa tapahtuvien seikkailujen kautta. Jumanji: Welcome to the Jungle on tähän päivään paras D&D- elokuva joka ei kuitenkaan ole D&D- elokuva.



Palataan takaisin alkuun, ja aiemmin puhuttuihin supersuosittuihin livepeleihin. Critical Role- livepeli sijoittuu pelinjohtaja Matthew Mercerin ja pelaajien luomassa fantasiamaailmassa nimeltä Exandria. Mutta maailma itsessään ja sen yksityiskohdat eivät ole tärkeitä katsojille, vaan pelaajien- ja sitä kautta hahmojen- valinnat pelimaailmassa. Kun tulevan Dungeons & Dragons- elokuvan tekijät tulevat varmasti katsomaan kohti D&D:n uuden suosion syitä, voivat he poimia livepeleistä hyviä oppeja; tarina rakennetaan hahmojen valintojen ympärille, hahmokasvu ja konfliktit ovat pääasia ja isot taistelut ovat toissijaisia. Värikkäitä maailmoja, lohikäärmeitä ja muita fantasiatropeja on sitten sielä seassa. Tällä tavalla voi saada ihan pätevän fantasiaelokuvan kasaan. Mutta se ei silti olisi varsinaisesti D&D- elokuva. Se olisi Exandria-elokuva, tai Forgotten Realms- elokuva, tai Dragonlance- elokuva. Tämä ei kuitenkaan peilaa kuin Wizards of the Coastin omistamien IP:den maailmaa.

ja kun kerta Critical Role- animaatiokin on tulossa, miksi vaivautua?


5. Eli tehkää siitä Jumanji

2019. Samoina aikoina kun loin D&D- peliin omaa fantasiamaailmaani, sain käsiini Kieron Gillenin uuden sarjakuvan nimeltä Die 1: A Fantasy Heartbreaker. Se on sarjakuva roolipelaajista, jotka joutuvat jumiin fantasiamaailmaan jonka he loivat lapsina yhdessä.  Yksi pelaajista, Ash, muuttuu pelaamakseen naishahmoksi, mutta sarjakuva ei esitä sitä komediana. Ash on kuin kala vedessä, nauttien siitä. Myöhemmin sarjakuvasta julkaistaan myös roolipeli, joka käsittelee pelaajan, pelihahmon ja pelin välisiä suhteita, katarsista ja sitä mitä fantasiaroolipelit voivat olla. Alan miettimään, millainen Dungeons & Dragons- elokuvan pitäisi olla. 

D&D ei ole pelkkä fantasiatarina. Toki se on olennainen osa sitä- lohikäärmet mainitaan pelin nimessä- ja klassinen fantasiamaailma on useimpien D&D- pelien tapahtumapaikka. Mutta D&D on roolipelinä aina enemmän fokuksessa pelaajien ja pelin väliseen suhteeseen. Mitä pelaaja tuo peliin mukaan, miten pelaajan pelihahmo eroaa hänestä itsestään, miksi pelaaja pelaa tietynlaisia pelejä ja hahmoja, miten peli voi auttaa pelaajaa itseään- nämä ovat subteksti useimpien pelien alla, kaiken miekkojen melskeen ja taikuuden taidonnäytteiden peittämänä. Samaan tapaan kuin Jumanji- Welcome to the Junglessa, elokuvan pitäisi keskittyä pelaajien kokemuksiin pelimaailmassa, ja siihen miten peli voi vaikuttaa heihin. Kieron Gillenin sarjakuva Die olisi kaikin puolin loistava pohja Dungeons & Dragons- elokuvalle; joukko nuoria päätyy fantasiamaailmaan jonka he itse loivat, heidän täytyy päästä pois sieltä korjaamalla omat keskinäiset riitansa, osa nauttii fantasiasta, osa ei. Die ei varsinaisesti ole D&D:tä, mutta sen teksti on lähempänä peliä itsessään kuin yksikään Wizards of the Coastin tukema fantasiasarjakuva.



Kuten olen useaan otteeseen tässä blogissa sanonut, adaptaatiot ovat joskus hankalia. Liian uskolliset adaptaatiot voivat olla suurelle yleisölle käsittämättömiä ja elokuvallisesti kömpelöitä kuten Warcraft tai missata jotain alkuperäisestä teoksesta kuten Watchmen, kopioiden vain alkuperäistekstin dialogin ja visuaalisen ilmeen. Adaptaatiossa pitää aina kaivautua syvemmälle, mutta useimmat peleihin perustuvat elokuvat eivät jaksa tehdä tätä työtä. Tomb Raider, Assassin's Creed, Warcraft, Prince of Persia: Sands of Time ja Rampage eivät juuri paneudu peli-aspektiin näissä tuotteissa. En sano että jokaisen pelielokuvan pitäisi olla meta-elokuva, mutta on hyvä muistaa ne fatkat mitkä tekivät näiden elokuvien alkuperäistuotteista niin hauskoja alun perin (ja minä sentään olen maailman suurin Warcraft- apologisti). Minä rehellisesti pidän Jumanji: Welcome to the Junglea parhaimpana videopeli-leffana mitä on tehty, koska se parhaiten kuvaa videopelien tunnelmaa ja niissä esiintyviä tropeja ja hienouksia. Vastaavasti, tuleva Dungeons & Dragons- elokuva tulee luultavasti olemaan vain fantasiaelokuva Faerunissa tai jossain geneerisessä fantasiamaailmassa, jossa saattaa olla ihan kelpo skripti ja mainioita erikoisefektejä, mutta kuvastaako se silloin peliä itsessään mitenkään? Onko D&D pelkästään lohikäärmeitä, luolastoja, haltioita ja örkkejä ja hiisiä ja beholdereita sekä maailmanpelastus- tehtäviä? Panemalla kaikki kortit tuon varaan ei elokuva tule saavuttamaan sitä uutta yleisöä joka on rakastunut peliin tällä vuosikymmenellä, tai niitä joidenka muistot roolipelaamisesta venyvät vuosikymmenien taakse. D&D:n tarina on pelaajien ja pelinjohtajan tarina, jossa fantasia kuvastaa pelaajien omia haluja ja unelmia. Dungeons & Dragons, kuten monet muut roolipelit, voivat auttaa sinua tajuamaan jotain itsestäsi jotain uutta. Ja minusta elokuvan pitäisi kuvastaa tätä.

Hyvää Prideä!

Atte T 



lauantai 15. kesäkuuta 2019

Aloita sarjakuvaharrastus nyt! #SuosituksiaSarjakuvakaupasta

Olen tehnyt vastaavanlaisia "mistä aloittaa sarjakuvien lukeminen"- listauksia aiemminkin eri muodoissa ja eri alustoilla. Joka kerta olen halunnut myös tarjota jotain uutta ja koittanut päivittää näitä listoja. Sarjakuvatyylejä, genrejä ja makuja joihin ne täsmää riittää, joten tällaisia listoja voisi tehdä loputtomiin.

Miksi sitten teen tällaisen nyt?

Koska Suomen paras sarjakuvakauppa, Turun Sarjakuvakauppa, joutui vesivahingon uhriksi ja joutui sulkemaan ovensa kunnes vauriot saadaan korjattua, ja tämä on huono homma. Joten nyt jos koskaan on täydellinen aika aloittaa sarjakuvakerääminen ja tilata luettavaa Sarjakuvakaupalta! Samalla voitte tukea kotimaista yrittäjää ja suomalaisen sarjakuvaskenen aktiivi-toimijaa hädän hetkellä.



Aloitetaan kotimaisella!

Petri Hiltunen- Anabasis 1 & 2




Anabasis on Petri Hiltusen adaptaatio Ksenofonin samannimisestä eeppoksesta, joka kertoo historiallisesta tositapahtumasta, maailman ensimmäisestä silminnäkijän sotakertomuksesta. Vuonna 401 eaaa Sokrateen oppilas Ksenofon matkaa armeijan kanssa Persiaan, jossa he joutuvat petetyiksi, saarretuiksi ja mahdottoman valinnan eteen- joka antautua ja joutua orjuuteen, tai taistella ja kuolla. Ksenofonin johdolla he valitsevat kolmannen vaihtoehdon- pakomatkan takaisin Kreikkaan. Anabasis on uskomaton tositarina, jossa Ksenofon joutuu raskaiden valintojen äärelle, vihollinen vaanii alati kannoilla ja ihmisen kestokyky laitetaan äärimmilleen. Anabasis on Hiltusen pitkän uran hienoimpia teoksia, ja molemmat kirjat on saatavilla kaupasta näppäränä pakettitarjouksena!



MUITA KOTIMAISIA:
- Emmi Valve ja Johanna Vehkoo: Vihan ja Inhon Internet
- Ville Pirinen: Yhesti Yhes Paikas 1-3


Sitten minun lempigenreni- supersankarit!

G. Willow Wilson & Adrian Alphona: Ms. Marvel- Kamala Khan 




Yksi ehdottomasti parhaimmista moderneista supersankaritarinoista, Kamala Khanin alias Neiti Ihmeen ensimmäiset seikkailut ollaan nyt kerätty mainioon 11 numeron kokoelmakirjaan. G. Willow Wilsonin kynäilemä tarina kertoo nuoresta New Jerseyssä asuvasta muslimiteinistä nimeltä Kamala Khan, joka yhtenä kohtalokkaana iltana saa supervoimat- ja ollessaan elinikäinen supersankarifani, hän välittömästi ottaa sankarin manttelin ylleen ja aloittaa New Jerseyn suojelun Neiti Ihmeenä. Kulttuuritaustat, sukupolvien väliset erot, nuoruuden ongelmat ja supersankariuden haasteet yhdistyvät Ms. Marvelissa, luoden 2010- luvun mielenkiintoisimman ja freeseimmän sarjakuvasankarin.



MUITA SUPERSANKARIJUTTUJA:
- Ta- Nehisis Coates & Brian Stelfreeze: Black Panther 1: Nation Under Our Feet
- Tom King & David Finch: Batman 1: Minä Olen Gotham
- Seanan McGuire & Rosi Kämpe: Spider-Gwen- Ghost Spider 1: Spider-Geddon
- Grant Morrison & Frank Quitely: All-Star Superman 
- Jill Thompson: Ihmenainen- Todellinen Amatsoni


Draamaa ilman supervoimia tai avaruusseikkailuja!

John Allison, Lissa Tremain & Max Sarin: Giant Days- Not On the Test 1




Brittiläinen huumori kohtaa yliopisto-draaman John Allisonin hersyvän hauskassa Giant Daysissa, joka kertoo kolmen nuoren naisen, Susanin, Estherin ja Daisyn, ensimmäisestä vuodesta yliopistossa ja kaikkeen mitä heille sielä tapahtuu; juhlat jotka jatkuvat aamun luennoille, vanhojen rakkaiden palaaminen kuvioihin sekä kamppailu college bro- kulttuuria ja korruptiota vastaan. Lissa Tremain ja suomalainen Max Sarin tekevät molemmat erinomaista työtä kuvituksen kanssa, ja varsinkin Sarinin super-ilmeikkäät ja eläväiset hahmot tekevät Giant Daysin maailmasta paikan, jossa haluaisi elää. Mikään ei ole pois pöydältä, ja uusi koominen draama odottaa nurkan takana. Giant Days on huikea alusta loppuun.



MUITA IHMISTARINOITA ILMAN SUPERVOIMIA TAI AVARUUSSEIKKAILUJA:
- Jason Aaron & R. M. Guerra: Scalped 1: Indian Country
- Mark Russel & Mike Feehan: Exit, Stage Left: The Snagglepuss Chronicles 
- Risto Isomäki, Petri Tolppanen & Jussi Kaakinen: Sarasvatin Hiekkaa
- Arne Bellstorf: Baby's in Black- The Story of Astrid Kircherr & Stuart Sutcliffe


Scifiä, fantasiaa, spekulatiivistia fiktiota vailla rajaa!

Kieron Gillen & Jamie McKelvie: The Wicked + The Divine  1- The Faust Act 




Sarjakuvan fantasianero Kieron Gillenin mytologiaa, supersankareita ja popkulttuuria yhdistelevä The Wicked + The Divine on kertomus jumalista, jotka ovat kuin poptähtiä- tai poptähdistä, jotka ovat kuin jumalia, ja kuinka he pyörittävät ihmisiä ympärillään miten haluavat, koittaen ottaa kaiken irti ajastaan maassa ja parrasvaloissa. Superjulkisuus, jumalainen status ja kaiken tämän tuoma vapaus on esillä The Wicked + The Divinen kreikkalaisten tarujen tapaan hyvin viallisissa hahmoissa, ja jokaista käänettä odottaa uusi yllätys. Gillen ja Jamie McKelvie on kombo joka on toiminut aiemmin jo kahdesti (Young Avengers ja Phonogram) ja tässä on molempien tekijöiden parhaimpia hetkiä.  



MUUTA SCIFIÄ, FANTASIAA JA SPEKULATIIVISTA FIKTIOTA:
- Alex Alice: Siegfried 1-3
- Brian K. Vaughn & Fiona Staples: Saga 1
- Saladin Ahmed & Sami Kivelä: Abbot
- Kelly Sue DeConnick & Valentine De Landro: Bitch Planet 1- Extraordinary Machine


Hei nyt on muuten Pride- kuukausi, joten sitä varten!

Emil Ferris: My Favorite Thing Is Monsters




Emil Ferris sairastui 40- vuotiaana Länsi-Niilin virukseen, ja halvaantui vyötäröstään alaspäin ja menetti oikean kätensä toiminnan. 16 vuotta myöhemmin hän julkaisi ensimmäisen sarjakuvansa, omaelämänkerrallisen tarinan pienestä hirviötytöstä joka koittaa ratkaista murhaa 1960-luvun yhteiskunnallisen murroksen riehuessa taustalla. Ferrisin omat kokemukset kasvamisesta seksuaalivähemmistön jäsenenä ja rakkaus hirviöelokuvia kohtaan paistaa tarinasta, joka on myös uskomaton taidonnäyte ottaen huomioon sen, että Ferris opetteli käyttämään oikeaa kättään uudestaan vuosien saatossa. My Favorite Thing is Monsters on hurmaava, hauska ja koskettava.



MUITA HLBTIQ- TEEMAISIA SARJAKUVIA:
Wolf Kankare: Subdimensionaalinen Portti
- Magdalene Visaggio & Sonny Liew: Eternity Girl
- Tom of Finland: The Complete Kake Comics
- Tee Franklin & Jenn St- Onge: Bingo Love 1- Jackpot Edition


Voisin jatkaa tätä listausta vaikka loputtomiin, mutta sen sijaan valjastankin sosiaalisen median aseekseni tähän kamppailuun- mitä sarjakuvia SINÄ suosittelisit Turun Sarjakuvakaupan valikoimasta ostettavaksi? Jaa omat suosikkisi ja suosituksesi sosiaalisessa mediassa, ja käytä jotain kivaa aihetunnistetta kuten #SuosituksiaSarjakuvakaupasta tai jotain paljon parempaa ja sujuvampaa. Listasin tässä vain pienen osan tarjonnasta, ja monta genreä saatikka sitten alkuperäismaata jäi esittelemättä. Turun Sarjakuvakauppa kuitenkin auttaa varmasti löytämään juuri sen oikean sarjakuvan mitä sinä etsit, ja aloittamaan sinun matkasi sarjakuvien mahtavaan, kaikenkattavaan maailmaan.

Muistakaa: sarjakuvat kuuluvat kaikille, ja kaikille löytyy sarjakuvaa.

Atte T

torstai 6. kesäkuuta 2019

Atte Arvostaa: X-Men: Dark Phoenix & Booksmart

Ahhh, suuren muutto-operaation jälkeiset uudet arvostelut uuden kaupunging elokuvateatterissa. Sen kunniaksi taas Daily Double tupla-arvostelu- elokuva ennakkoluuloista, erilaisuudesta ja siitä kuinka helposti tämä pitää meitä erillään toisistaan vaikka meissä on niin paljon samanlaista....sekä Foxin X-Men elokuva.

Heyooo!



 X-Men: Dark Phoenix



Elokuva: Charles Xavierin (James McAvoy) tehtävä on lähes onnistunut; Ryhmä-X on suosionsa huipulla olevia supersankareita ja unelma yhteiselosta on melkein saavutettu. Ryhmä-X:än pelastustehtävä avaruudessa kuitenkin altistaa Jean Greyn (Sophie Turner) kosmiselle energialle, joka vahvistaa ja muuttaa häntä tavoilla, jotka voivat horjuttaa koko maailman rauhaa.



Nyt kun X-Men- elokuvat ovat vihdoin vapautuneet Bryan Singerin keskinkertaisesta otteesta, voi keskinkertainen lahjakkuus Simon Kinberg viedä maaliin Foxin viimeisellä jalalla linkuttavan supersankarifranchisen ilman merkittävää skandaalia tai järkyttävää roskapaloa. Dark Phoenix on parempi kuin Apocalypse ja X-Men III: The Last Stand, seisoen jossain Days of Future Pastin ja ensimmäisen X-Men- elokuvan välimaastossa, eikä se ole hyvä paikka olla. Miten yhä, kaikkien näiden vuosien sekä monien esimerkillisten supersankarielokuvien jälkeen, voi X-Men- sarja olla yhä näin tylsä, väritön, hajuton ja mauton? Luulisi edes että osmoosi toisi jotain menoa mukaan, mutta ei. Tämä on toinen kerta kun Chris Claremontin ja John Byrnen klassikkotarina adaptoidaan, ja vieläkään se ei jättänyt merkittävää vaikutusjälkeä minuun millään lailla. 



Dark Phoenix kertoo pääasiassa Jean Greyn ja Charles Xavierin tarinaa, jättäen muut lehtereille tunteidensa ja tavoitteidensa kanssa. Jean pelkää itseään ja voimiaan joita hän juuri ja juuri pystyy kontrolloimaan, jotka myös laukaisevat hänessä jonkinlaisen murhanhimoisen version joka joko oli tai ei ollut osa häntä jo hänen lapsuudessaan? Xavier puolestaan koittaa yhä hallita tilannetta josta hän on menettänyt kontrollin, näkemättä omaa syyllisyyttään Jeanin patoutuneisiin tunteisiiin- Xavierin pitää olla vähemmän kontrollifriikki ja Jeanin olla itsenäisempi. Tämä on selvää alusta alkaen, ja Phoenix seuraa tätä rataa tutusti ja turvallisesti maaliin asti, jättäen Jeanin oletetun rakkaan Scottin (Ty Sheridan) ja Xavierin ottosisko Ravenin (Jennifer Lawrence) auttamatta jalkoihin näissä kehityksissä. Taas jälleen, Ryhmä-X on elokuva yhdestä tai kahdesta tyypistä. Jopa Peto (Nicholas Hoult) jonka monimutkainen suhde Raveniin oli yksi First Classin jatkuvista perinnöistä, ei saa mitään oikeaa tekemistä itselleen.



Alkuperäisessä Dark Phoenix Sagassa pahis tarinassa oli oikeastaan Feeniksvoima, sekä siinä samalla Shi'arin avaruuskeisarikunta, sekä sitä ennen Helvetintulen Klubi (jotka näimme First Classissa). Dark Phoenixissa saamme nauttia Jessica Chastainin näyttelemästä kotiplaneettansa menettäneestä d'bari- alienista nimeltä.....Vuk....joka haluaa kansansa jäämien kanssa valjastaa Jean Greyn voimat heidän maailmansa uudelleenluomiseen. Pari asiaa nousi mieleeni elokuvan aikana: muotoamuuttavat d'barit ovat selkeästi jäänne siitä ajasta kun Skrullit vielä kuuluivat Foxille, jotka sitemmin on nopeasti muutettu toiseen muotoon, mutta toisaalta Chastainin hahmo vaikuttaa myös tyyliltään ja tavaltaan toimia jonkinlaiselta feeniksvoiman psyykkiseltä manifestoinnilta, mikä kielii Dark Phoenixin lukuisista, lukuisista uudelleenkuvauksista. Chastain on mainio eteerisenä muukalaisena, mutta pahiksena hän on huonoin mitä X-Men elokuvilla on ollut. Tämän ja muiden d'barien avaruusolento-asemasta ei saada edes mitään visuaalisesti hauskaa irti- he ovat koko ajan ihmisiä, joten se siitäkin.



Dark Phoenix on turhauttava enemmän kuin se on ehkä huono. Aina välillä tuntuu siltä, että nyt ollaan menossa oikeaan suuntaan- kuten alun optimistinen ote Ryhmä-X:än statukseen maailmassa ja heidän sankaritekojensa konkreettinen esittäminen- jolloin tuntui että elokuvasarja oli vihdoin saamassa jotain uutta verta. Tämä ei kuitenkaan kestänyt, ja pian vanhat kliseet nousivat pintaan- surkea taistelukoreografia, tylsät ja toistuvat tapahtumapaikat, yksinomaan miesten surun käsittelyä ja hämmentäviä ratkaisuja jotka kielivät 100% aiemmin mainituista uudelleenkuvauksista; Xavierilla on puhelinyhteys Valkoiseen Taloon, mutta päivässä on jo pystyssä huippuvartioitu mutanttien internointikeskus. Kuulemma koko viimeisen kolmanneksen suuri junataistelu oli alunperin avaruustaistelu? Oliko Vuk alunperin skrulli vai feeniksvoima itse? Onko Dark Phoenixin sisälle haudattu mielenkiintoisempi elokuva? Ehkä, mutta sillä ei oikeasti ole mitään väliä enään. 



Ryhmä-X on kohta kuollut. Puhun siis tietysti Foxin elokuvasarjasta, sillä tänä syksynä ensi keväänä julkaistava The New Mutants on viimeinen Foxin tuottamista mutanttielokuvista. Mutta koska siinä ei ole mukana ketään alkuperäisestä elokuvasarjasta tai First Class- jatkumon sankareista, niin Dark Phoenix on tämän franchisen joutsenlaulu. X-Men on usein kreditoitu 2000-luvun supersankaribuumin aloittajana, ja Dark Phoenix on 7 elokuva sen pääsarjassa, kaiken kaikkiaa 12. mutanttileffa, ja nyt se päättyy ilman fanfaaria tai edes lopetusta. Mitään ei tapahdu kenellekkään josta me oikeasti välitämme, ja se on sitten siinä. Tulen kirjoittamaan tästä aikakaudesta ja elokuvasarjasta tulevaisuudessa, mutta Dark Phoenix on elokuva jota kenenkään ei tarvitse nähdä. Näitä ei tule enempää, mitään ei ratkaista mitä aiemmin laitettiin aluille ja mitään linkkiä tulevaan emoalus MCU:hun ei ole. Se on välttävän tasoinen supersankarirymistely, ei mitään muuta. 


Ja nyt tämän elokuvaparin pääannokseen, sekä vuoden parhaimman elokuvan tittelin haastaajaan...


 Booksmart



Elokuva: High Schoolin vuosikurssi 2019 on päivän päässä päättäjäisistä. Koulun supermenestyjät Molly (Beanie Feldstein) ja Amy (Kaitlyn Dever) ovat ylpeinä menossa kohti menestystä ja kunniaa. Kun Molly tajuaa että moni hänen ylenkatsomista luokkatovereistaan on menossa myös samoihin yliopistoihin, päättää hän Amyn kanssa pelata puntit tasan ja bilettää tänä viimeisenä iltana rankasti. Yö on pitkä, reitti isoihin bileisiin tuntematon mutta se ei Amya ja Mollya hidasta. Paljoa.



Booksmart on näyttelijä Olivia Wilden ( The O.C, House M.D, Tron: Legacy) ensiohjaus, ja se olikin yksi päällimäisistä ajatuksistani katsellessa tätä; miten näin loistava, lähes virheetön elokuva on kenenkään ensimmäinen ohjaustyö? Booksmart on ehdottomasti yksi vuoden parhaimmista elokuvista, Lady Birdin ja Blockersin tapaan nykyaikaan päivitetty teinikomedia jolla on sekä älliä että empatiaa vaikka muille jakaa. Käsikirjoittajatiimi Emily Halpern, Sarah Haskins, Susanna Fogel ja Katie Silberman ansaitsee kaikki kehut oivallisesta ja terävästä dialogista joka tuntuu modernilta ja luonnolliselta, ei aikuisten käsitykseltä siitä miten nuoret puhuvat. Kaikin puolin tämä elokuva tuntuu nykyaikaiselta, vuonna 2019 tapahtuvalta elokuvalta, joka kerrotaan tänä aikakautena elävien näkökulmasta.



Feldstein ja Dever tuovat erinomaisesti henkiin Mollyn ja Amyn, ja molemmissa on paljon mistä pitää mutta heillä on myös heikkouksia ja virheitä. Molly on supersuorittaja, oppilashallituksen puheenjohtaja joka unelmoi kahdesta asiasta; urasta Yhdysvaltojen nuorimpana korkean oikeuden tuomarina ja siitä, kuinka hänen menestyksensä on samalla kosto häntä ylenkatsoville opiskelijatovereille. Amy on lähdössä Botswanaan päättäjäisten jälkeen, ja hän haluaa nähdä onko hänellä mahdollisuutta skeittari Ryanin (Victoria Ruesga) kanssa, ollen kuitenkin paljolti Mollyn vietävissä. Amy ja Molly ovat klassisia jenkkiteinileffojen nörtti-altavastaajia, mutta Booksmart ei nosta heitä jalustalle- elokuvan paras puoli on siinä, että se ei tuomitse Mollyn ja Amyn valintaa keskittyä opintoihin eikä enemmän bilettämiseen ja rentoiluun keskittyneiden luokkatoverien ratkaisuja. Feldstein oli loistava jo viime vuoden Lady Birdissa, ja Dever on sensaatio. Eikä hyvien näyttelijöiden show pääty tähän.



Koulun ja perheen puolelta löytyy luotettavia komedian veteraaneja kuten Jason Sudeikis, Lisa Kudrow ja Daily Show'n Jessica Williams, mutta Amyn ja Mollyn päärit high schoolissa ovat varastaa shown joka kerta. Tämä on myös pointti elokuvan takana; he, kuten kukaan meistä, ei ole pelkästään se mikä pintapuolisesti näkyy. Pilviveikko Theo (Eduardo Franco) on myös tarpeeksi välkky napatakseen työpaikan Googlella heti koulujen päätyttyä, seksististä lempinimeä "Triplakaista" kantava Annabelle (Molly Gordon) on "loistava vetämään käteen ja saamaan SAT- kokeesta 1560 pistettä" ja outo, alituista show'ta pitävä superrikas Jared (Skyler Gisondo) on myös chilli ja varteenotettavia unelmia omaava tukipilari. Mutta ehdoton supertähti tässä porukassa on Gigi (Billie Lourd), Jaredin superrikas ystävä ja jatkuva bilekuningatar- luonnovoima, jonka raivokkaassa maniassa on kuitenkin aina alijuonne joka ajaa hänet vaikka puukottamaan tuntemattomia ystäviensä puolesta. Lourd on uskomaton, ja en voinut ajatella muuta kuin sitä että kuinka ylpeä hänen äitinsä olisikaan tästä räjähtävästä ja anteeksiantelemattomasta roolisuorituksesta.


Kuinka helppoa on tehdä nopeita ja pinnallisia johtopäätöksiä toisista ihmisistä? Asenne ja status luovat ensivaikutelmia, mutta ne eivät paljasta mitään oikeasti. Ja nämä johtopäätökset pitävät meitä erillään toisistamme- Molly ja Amy ovat tuominneet jo etukäteen Gigin, "Triplakaistan", Theon, Jaredin ja muut sen perusteella mitä he eivät ole- eli he itse. Samaan tapaan myös luokan kovis Hope (Diana Silvers) on tehnyt etukäteispäätöksiä Amysta ja Mollysta, tuomiten heidät lampaiksi ja nössöiksi jotka eivät ansaitse kunnioitusta. Booksmart pakottaa myös katsojat miettimään tätä kautta sitä miten itse teemme tällaisia päätöksiä. Mitkä vitsit ovat oikeasti satuttaneet, mitä me emme ole huomanneet toisista- masennus, syrjäytyminen, sosioekonomiset tekijät jotka muokkaavat asemaamme yhteiskunnassa- ja siten luoneet kuilun ihmisten väliin? Elokuvat parhaimmillaan ovat "välineitä empatian luomiseen", ja Booksmart eritoten osuu tähän kuvaukseen täydellisesti.


Kaiken tämän lisäksi, Booksmart on loputtoman hauska elokuva, joka alapäähuumorin lisäksi ottaa kaiken irti juuri aiemmin kehutuista hahmoista ja Wilden ja koko porukan veitsenterävästä tilannekomiikan tajusta. Dan the Automatorin musiikit sopivat täydellisesti elokuvan nykyhetkeä kuvaavaan maailmaan, ja Jason McCormickin kuvaus yhdistettynä Brent Whiten ja Jamie Grossin leikkaukseen tekee myös kokonaisuudesta elävän ja voisin kehua Booksmartia loputtomiin, ihan oikeasti. Näin hauskaa ja rentouttavaa minulla ei ole ollut elokuvateatterissa pitkään aikaan, ja rakastin sitä kuinka positiivinen Booksmart oli alusta loppuun niin sukupuolten, seksuaalisuuden ja nuoruuden suhteen. Kukaan ei ole viisas tuossa iässä, mutta Booksmart voi silti opettaa sukupolvesta riippumatta tärkeitä oppeja toisten ymmärtämisestä ja hyväksymisestä. Booksmart on mahtava elokuva, jonka katsomista suosittelen ehdottomasti kaikille; se on uutta, se on modernia, ja toivon että mahdollisimman moni antaa sille mahdollisuuden. Se ansaitsee kaiken rakkauden.

Atte T



tiistai 4. kesäkuuta 2019

Atte Arvostaa: Doom Patrol (Kausi 1)

Aiemmin tänä vuonna arvostelin Netflixin mainion The Umbrella Academy- sarjan ensimmäisen kauden, joka oli juuri se piristysruiske "supersankari"- tv-sarjojen suhteen. The Umbrella Academy oli kuitenkin enemmän draama ihmisistä joilla sattuu olemaan supervoimat kuin varsinainen supersankarointi-show. Mutta se antoi sen keskittyä enemmän hahmoihinsa, heidän tunteisiinsa ja psykologiseen kasvuunsa.

Ja DC nokittaa nyt Doom Patrolilla, joka on yksi parhaimmista supersankari- sarjoista jonka olen nähnyt, ellei jopa paras.

Doom Patrol (Kausi 1)



Taustaa: Larry Trainor oli pilotti joka altistui avaruussäteilylle, tehden hänestä radioaktiivisen kuoren energiaolennolle. Rita Farr oli näyttelijä, joka volkaanisen kaasun ansiosta pystyi muuttamaan kehonsa kokoa, usein ilman kontrollia. Cliff Steele oli kilpa-ajaja, joka auto-onnettomuudessa tuhosi ruuminsa, lukuunottamatta aivojaan jotka säilöttiin robottikehoon. Heidät pelasti Niles Caulder, tiedemies ja outojen asioiden expertti. Negatiivinen Mies, Muovinainen ja Robottimies, mentorinsa Pomon kanssa, muodostivat DOOM PATROLIN, hylättyjen ja pelättyjen supersankaritiimin. Doom Patrolin loi Arnold Drake, Bob Haney ja Bruno Premiani. 

Sarja: "CLIFF STEELE (Brendan Fraser) ! Mies joka menetti perheensä törttöilyn takia ja kehonsa onnettomuudessa. RITA FARR (April Bowdy)! Näyttelijätär, joka ei pysy kasassa. LARRY TRAINOR (Matt Bomer)! Mies joka piilottelee siteidensä alla muutakin kuin radioaktiivista sähikäistä. CRAZY JANE (Diane Guerrero), nainen jolla on 64 sivupersoonaa ja supervoimaa! Tässä ovat HBO:n huippusarjan tähdet Ei nuoria ja komeita sankareita CBS:ältä tai katuvia kostajia Netflixistä! Ja minä olen kertojanne (Alan Tudyk)! Tämä arvostelu tulee varmasti olemaan hyvä, koska tämä nörtti pitää Grant Morrisonista ja-"

Mitä?



Krhm. Vaikka Doom Patrol- sarjakuvat saivat alkunsa jo kultaisella kuuskyt-luvulla, on tämän sarjan suurin innoittaja Grant Morrisonin kirjoittamat Doom Patrol- tarinat, jotka tunnetaan hullusta, dadaistisesta ja metafiktiota tursuilevista ideoistaan ja tarinoistaan. Onnekseni voin sanoa että Doom Patrol - sarja on onnistunut siirtämään tämän outouden televisiomuotoon erinomaisesti, unohtamatta kuitenkaan tarinoiden sydäntä ja symboliikkaa. Doom Patrol (kausi 1) on erittäin hyvin tehtyä televisiota, yhdistäen monia elementtejä ryhmän pitkästä ja värikkäästä historiasta toimivaan draamaan ihmisistä jotka elävät yhteiskunnan normien laidoilla, liittäen hahmoihin niin vammaisuuden, seksuaalisuuden ja mielenterveyden teemoja. Showrunner Jeremy Carver omaa kokemusta spekulatiivisen fiktion ja ihmisdraaman yhdistelemisestä, ja kertaakaan ei tunnu siltä että Doom Patrolin yliampuvan mielipuoliset skenaariot ja metafiktio astuisivat näiden hajalla olevien ihmisten parantumisprosessin päälle. 

"Minähän sanoin!"

Huh.



Doom Patrolin hahmot ovat ehdottomasti sen paras asia. He ovat monitahoisia ja myrkyllisiä ihmisiä, joita riivaavat monet demonit ja ongelmat. Cliff Steele oli surkea isä ja aviomies joka kuitenkin rakasti perhettään, tajuten sen aivan liian myöhään, ja nyt hän ei voi enään parantaa tekojaan tai tuntea juuri mitään. Larry Trainor ei ole koskaan saanut olla sitä mitä hän on sisimmissään halunnut, piilotellen omaa seksuaalisuuttaan ja samalla huijaten ja käyttäen ihmisiä kilpenään. Nyt hän on ikuisesti kääreidensä vankina, myrkyllinen ihminen jonka sisällä elävä olento haluaa vapauteen. Rita Farr oli turhamainen, itsekäs ja julma prima donna Hollywoodin kulta-ajalla, ja ihmiset kärsivät tämän narsismin takia. Ritalle on jäänyt tästä katumus ja valtava sisäistetty ja ulkoistettu itseinho. Kyborgi (Joivan Wade) on kääntänyt oman menetyksensä voimavaraksi, koittaen olla paras mahdollinen versio itsestään, nähden alati painajaisia siitä mikä häntä motivoi olemaan parempi. Crazy Jane ei ole syyllinen omaan tilaansa, vaan hän olosuhteiden ja muiden tekojen uhri, joka on lokeroinut tuskansa eikä kykene kohtaamaan sitä. Kaikki näyttelijät hoitavat tonttinsa todella hienosti, ja Brendan Fraser (minulla on ollut ikävä sinua!) ja Matt Bomer, jotka hoitavat tonttinsa lähinnä äänityskopeista, onnistuvat hyvin erilaisissa surun tiloissa hahmoilleen ja Diane Guerrero on puhdasta kultaa. 

"Voi kyynel buu huu onpas traagista."


 Ja kunnon Grant Morrison-henkeen, ovat vastustajat sekoitus todella övereitä ideoita edustamassa sitä sun tätä. Jättiläissilmä taivaalla, joka räpäyttää ihmisiä pois, jonka tulemisen Kirjoittamattoman Kirjan kultti ennusti! Natseja synkimmästä Paraguysta, jotka tehtailevat supervoimia tarpeeksi maksaville! Normaaliuden Virasto, joka taistelee kaikkea normaalista heteronormatiivisuudesta poikkeavaa vastaan, metsästäen katua nimeltä Danny! Beard Hunter (Tommy Snider), partakarvoja syövä superrikollinen! Sekä tietysti Herra Ei Kukaan, Doom Patrolin mentori Niles Caulderin (Timothy Dalton) tuhoa hautova omnipotentti olento, joka tuntuu olevan hämmentävän tietoinen siitä missä mediassa hän elää. Kaikki nämä ovat yhtä lailla hullun hauskoja ja yllättäviä, mutta usein myös reflektoiden jotain ongelmaa tai estettä Doom Patrolin elämässä; determinismi, identiteetti, yhteiskunnan asettamat rajat ja millaisia narratiiveja vammaisista ja mielenterveyskuntouttujista kerrotaan.

"Kiitos! Yritinkin parhaani, ja koitin pistää vähän töpinää töppöseen että he pääsisivät nopeammin maaliin. 10 jakson buildi oli LIIAN PITKÄ AIKA ODOTTAA SIVUSSA mutta piti olla draamaa"

Hiljaa!




Doom Patrolin jäsenet ovat ihmisiä jotka ovat jotenkin yhteiskunnan ulkopuolella. He omaavat jotain joka erottaa heidät "normaaleista" ihmisistä, piilottaen itsensä jotenkin. He eivät ole valinneet tätä itselleen- he ovat tällaisia. Vammaisuus on vahvasti esillä niin Cliff Steelessä kuin Kyborgissa, joiden ulkonäkö ja elämäntapa on sidottu heidän ulkoisiin tekijöihinsä. Larry Trainor on elänyt yli 50 vuotta kaapissa, verhoten itsensä pois katseilta ja peläten sisäisen minänsä paljastumista maailmalle, joka ei hyväksy häntä. Edes turvallisessa tilassa, kuten yhteiskunnan hylkiöitä suojelevalla Danny-kadulla, ei  Larry pääse yli. Jane pelkää sekä oman syvimmän pelkonsa ja ahdistuksensa paljastumista ja sisällä olevan lopullisen viattomuudensa vaurioitumista. Kun Cliff menee Janen pään sisään, ja hän todistaa Janen pahimmat pelot, ei hän kerro sitä muille. "Se ei ole minun tarinani kertoa". Hiljalleen, Doom Patrol rakentaa siltoja toistensa välille, löytäen hyväksyntää ja uuden perheen hahmoa toisistaan. Se ei ole helppoa, koska defenssit joita he ovat itselleen kehittäneet ja ongelmat jotka heitä riivaavat eivät parannu hetkessä. Doom Patrol ei kiirehdi minkään kanssa, ja ansaitsee isot luottamuksen hetkensä ja kasvunsa hienosti.

"Pfft! Ihmiset haluavat supersankarishown ja minä annoin sen heille! Minä väänsin heidät näille urilleen! Minä ohjasin Kyborgin epäilemään itseään ja uskomaan pahinta toisista, minä olen tämän tarinan herra ja valtias, eivät he!"



Doom Patrol on outo, paha suustaan, groteski ja äärettömän suurella sydämellä varustettu supersankarisarja, jonka pointti ei ole pahisten kurmoottaminen tai suurten mysteerien ratkominen. Vaikka Herra Ei Kukaan ja monet muut konnat uhkaavat heitä, on selkeä fokus hahmojen välisissä suhteissa ja ympäristön vaikutuksessa siihen millaisia he ovat. Se on yhtäaikaa kaunis sarja surusta, kivusta, itseinhosta ja kasvusta kohti parempaa, oppien monista virheistä- ja myös täysin sekopäinen gonzo-sarja jossa aasinpieru muodostaa kirjaimia taivaalle, rotta ja torakka julistavat maailmanloppua ja muskelimysteerin mies Flex Mentallo (Devan Chandler Long) fleksaa orgasmeja ihmisille vahingossa. Doom Patrol on, sanalla sanoen, parasta. Olen hyvin tietoinen omasta Grant Morrison- faniuden ennakkoasemastani, mutta draama ja hahmokasvu tässä kauniissa eläimessä on niin toimivaa, että jos vain olet valmis todella outoihin juttuihin siinä samalla, niin suosittelen ehdottomasti ottamaan Doom Patrolin ensimmäisestä kaudesta kopin. Jos koet väsymystä viittasankareihin tai haluat jotain The Umbrella Academyn kaltaista, niin tässä on siihen oiva vaihtoehto. Doom Patrol (Kausi 1) on nyt HBO Nordicissa.

Atte T



"Toinen kausi? OIKEASTI? Plääh."

Hiljaa!