perjantai 30. maaliskuuta 2018

Kehys vastaan teksti: Warhammer 40 000 & fasismi

En ollut ihan varma kumman blogin puolelle tämä kuuluu; Games Workshopin Warhammer- pelisarjaa olen käsitellyt hieman Pelipöytäraportti-blogini puolella, ja silloin käsittelin pelin taustamythoksen muuttumista ja "kulttuurivandalismia". Tämänpäiväinen tekstini, vaikka sen aiheena onkin Warhammer 40 000-peli, ei varsinaisesti käsittele peliä itsessään, vaan sen mythoksen syvintä olemusta. Tänään puhun hieman Warhammer 40 000-pelin maailmasta, sen vääristymisestä ja kahdesta adaptaatiosta jotka onnistuvat mielestäni kuvaamaan pelin alkuperäistä maailmaa paremmin kuin peli nykyään itse.

Warhammer 40 000- Facism! In! Space!



Niille jotka eivät tiedä, Warhammer 40 000-pelin (jonka tulen tästä lähtien lyhentämään muotoon 40k) maailma on synkkä, karu ja hyvin, hyvin monimutkainen. Tämän blogitekstin toimivuuden nimissä joudun kuitenkin hieman avaamaan millainen peli mythos on, sillä se on olennaista koko tekstin kannalta. Elikkäs:

"On 41. millenium. Sadan vuosisadan ajan, Keisari on istunut liikkumattomana Kultaisella Valtaistuimellaan Maassa. Hän on ihmiskunnan herra jumalten tahdosta, miljoonien maailmojen ruhtinas sotajoukkojensa armosta. Hän on mätänevä ruumis Teknologian Synkältä Ajalta, jossa loputon voima lepää. Hän on Imperiumin Haaskan Herra, jolle uhrataan päivittäin tuhansia sieluja, jotta hän ei koskaan kuolisi."

"Mutta jopa tässä kuolemattomassa tilassaan, Keisari jatkaa loputonta vahtiaan. Mahtavat taistelulaivastot ylittävät demonien infestoimat Kurimuksen pyörteet, kulkien ainoaa tietä tähtien lävitse Astronomicanin, Keisarin psyykkisen mahdin, ohjaamina. Laajat armeijat taistelevat tämän nimissä lukemattomilla maailmoilla. Mahtavimpia hänen sotilaistaan ovat Adeptus Astartes, Space Marinet, bio-rakennetut supersotilaat. Heidän vierellään seisovat legioonat: Keisarillinen Kaarti ja lukemattomat planeetansuojelujoukot, aina valpas inkvisitio ja Adeptus Mechanicuksen Teknopapisto, nimetäkseni vain muutaman. Kaikessa monimuotoisuudessaan, he juuri ja juuri pidättelevät alienien, harhaoppisten, mutanttien ja kauheampien olentojen massoja."

"Ihmisen osa tänä aikana on olla osa miljardeja. Se on elämää julmimman ja verisemmän vallan alaisena jota koskaan on ollut. Nämä ovat tarinoita tältä ajalta. Unohda tieteen tai teknologian voima, sillä niin paljon on unohdettu, niin paljon on kadonnut lopullisesti. Unohda kehityksen ja ymmärryksen lupaukset, sillä armottoman tulevaisuuden synkässä pimeydessä on vain sotaa. Tähtien keskellä ei ole rauhaa, vain ikuisuus tuhoa ja teurastusta, ja nälkäisten jumalien naurua."




Eli Warhammerin maailma on....synkkä. Termi "GrimDark" juontaa juurensa Warhammer 40k:n omasta sloganista: "In the Grim Darkness of the Far Future, There is Only War." Ja kun ottaa huomioon pelin suurimmat innoittajat, ei tämä ole mikään ihme;  Robert A. Heinlenin Starship Troopers, John Miltonin Paradise Lost, Frank Herbertin Dyyni, brittiläinen sarjakuva-antologia 2000 AD jonka tarinoissa pyöri paljon Keisarikunnan toimintaa innoittanut Judge Dredd sekä monet muut synkän tieteisfiktion tuotteet. Ja Warhammer 40k on omalta osaltaan innoittanut paljon, merkittävimmät esimerkit lienevät Blizzardin Starcraft- pelisarja sekä Paul W. S Andersonin elokuva The Even Horizon. Se on määritellyt uudestaan goottilaisen scifin, sen maailmaan on kirjoitettu paljon hienoja tarinoita ja peli itsessään on vuosia ollut figuuripelimarkkinoiden ykköstuote. Se on kääntynyt sarjakuviksi, kirjoiksi, yhdeksi animaatioelokuvaksi ja lukuisiksi videopeleiksi. Tämä synkkyys ja goottilainen, dystopinen maailma on ollut monelle syy rakastua peliin. Monet näistä faneista ei mieti peliä tämän enempää. Se on vain siisti peli jossa tapahtuu todella siistejä tappeluita siistien hahmojen kanssa.

Tämä juliste oli syystä huoneessani hyvin, hyvin kauan

Pelillä on kuitenkin valitettavasti laaja ja äänekäs fanikunta äärioikeiston puolella. Tämä puoli on nostanut päätään hiljalleen fandomissa, vaikka ne ovat luultavasti aina olleet siellä. Warhammer 40k-kuvasto on äärimmäisen helppoa käyttää palvelemaan fasistista propagandaa; Yksi diktatuurinen johtaja, pakollinen valtionuskonto joka ei hyväksy muita uskoja, yhteiskunta valjastettuna totaalisen sodankäynnin politiikkaan, kaiken normaaliudesta poikkeavan nimittäminen degeneraatioksi, xenofobia ja militarismin ihannointi. Ja kun nämä tekijät liittyvät pääasiallisesti pelin pääfaktioon ja nimellisiin "hyviksiin", on kaiken tämän ihannointi todella helppo oikeuttaa itselleen. Yhdysvaltain presidentinvaalien aikaan tämä kuva alkoi liikkua Warhammer-fanipiireissä, tämä taasen oli esillä Gamergate-liikkeen sivuilla ja Youtube-natsi The Golden One on Warhammerin avoin fani ja käyttää paljon termistöä pelisarjasta videoissaan. Nämä ovat vain muutama hassu esimerkki, ja niiden suosio puhuu puolestaan. Fasistit ovat omaksuneet Warhammer 40k:n omakseen, sillä pelin kuvasto ja maailma tukee heidän näkemyksiään.

Onko kyseessä näkemys, jota pelimaailma tukee? Onko tämä pelintekijöiden ajatusmaailmaa kuvastava? Vastaus on samaan aikaan kyllä ja ei, molempiin kohtiin.


Warhammer 40 000- Satire! In! Space! 

Do the monkeeh!

Olen varma että lukijakunnassani suurin osa on fiksuja ihmisiä, ja että seuraava lausunto ei ole kovinkaan kiistanalainen teidän mielestänne. Silti, se vaatii sanomista:

"Kaikki 80-luvulla tehty spekulatiivinen fiktio ei olla ehkä tarkoitettu 100% tosissaan otettavaksi."

Kuten sanottu, ei mikään kontroversiaalinen ajatus. Usein tätä näkee vain ilmiselvien tapausten suhteen. Ei vaadi paljon mitään tajutakseen, että esimerkiksi The Adventures of Buckaroo Banzai Across the 8th Dimension ei ole tarkoitettu kovinkaan vakavasti otettavaksi elokuvaksi, mutta se silti koittaa myöskin sanoa jotain. Yleisemmin kun tämä nousee esiin on kyse jostain joka peittää itsensä hieman paremmin; They Live, Robocop, Escape from New York, Teenage Mutant Ninja Turtles, Dark Knight Returns ja Judge Dredd ovat kaikki esimerkkejä fiktiosta, joka sisältää joko satiirisia elementtejä tai poliittista sanomaa itse itseään vastaan. Watchmen on hyvä esimerkki tästä, ja tämän vastaanoton disonanssi sen sanoman kanssa on paljolti määritellyt sarjakuvaa aina vuodesta 1986 lähtien. Britanniassa 1980-luvulla oli dystopinen scifi kuumaa tavaraa kiitos Margaret Thatcherin politiikan, ja lehdet kuten 2000 AD julkaisivat aikakautensa parhaimpia tarinoita synkästä tulevaisuudesta. Ja Warhammer 40k on tämän saman aikakauden tuote.

"Mikä ihmeen Judge Dredd?"


Jos katsotaan Warhammeria nyt tämän linssin läpi, on vaikea olla näkemättä näitä samoja kriittisiä elementtejä sen dystopisessa maailmassa. Keisarikunta, kaikessa mahtipontisuudessaan ja massiivisuudessaan, ei toimi. Tämä on hyvin yleistä oikeistodiktatuureissa- natsi-saksa oli selkäänpuukotusten, korruption ja orjatyövoiman avulla pystyssä pysyvä korttitalo. Keisarikunta on aikoja sitten kokenut kehityksensä pysähtymisen; uutta teknologiaa ei enään osata luoda, ja vanhoja koneita kohdellaan enemmän ihmeinä kuin ihmiskätten luomuksina. Innovaatiota pelätään. Theokraattinen hallintamuoto ei anna sijaa uusille ajatuksille tai ideoille, eikä monimuotoisuutta voi syntyä Inkvisiittorien polttaessa kaiken joka ei vanno Keisarin nimeen. Loputon sota, johon kaikki Keisarikunnan resurssit menevät, hiljalleen tuhoaa ihmiskunnan itsensä. Keisarikunta tappaa enemmän omiaan päivittäin kuin vihollisiaan; jos komissaarit eivät ammu epäröiviä sotilaita rintamalla, niin kokonaisia planeettoja tuhotaan kiertoradalta käsin korruption poistamiseksi. Kansa näee nälkää Terralla ja kymmenillä muilla planeetoilla, sillä kuten juuri sanoin- kaikki resurssit menevät sotaan, keisarillisten muistomerkkien rakentamiseen tai johtavan luokan ruokkimiseen.

Pat Mills, Wayne Reynolds: Redeemer, sarjakuva
joka ei pelännyt omaa naurettavuuttaan.


Yksi sulavimmista esimerkeistä on Cult Mechanicus. Mechanicuksen palvelijat hiljaalleen vaihtavat ruumiinosansa metalliksi. Robottikäsiä, kamerasilmiä, hengityskoneita myrkyllisiin ilmastoihin suoraan keuhkoissa- hiljalleen Mechanikus muuttuu koneiksi kokonaan. Myös Keisarikunnan sotilaat ja upseerit käyttävät paljon mekaanisia päivityksiä itseensä. Keisari elää vain koneiden ansiosta. Tämä ei ole tropena kovinkaan uusi. Ajatus siitä että cybernetiikka syö sielusi on ollut cyberpunkin vakioteema yhtä kauan kuin Warhammer on ollut olemassa, mutta sen juuret ovat kapitalismin ja fasismin vastaisessa mediassa. Erityisesti Charlie Chaplinin elokuvat ovat ajaneet eteenpäin koneiston yhtäläisyyttä näihin aatteisiin; Nykyajassa (1936) Kulkuri (Chaplin) tipahtaa koneiston (kirjaimellisesti tuotantovälineen sisälle) sisään, ja tulee ulos mielettömänä olentona joka näkee kaiken vain koneina. Diktaattorissa tämä sanotaan suoraan Parturin (Chaplin) puheessa lopussa, jossa hän kehottaa kansaa jättämään Adenoid Hynkelin (Chaplin) johtaman fasistisen vallan taakse:

"Machinery that gives abundance has left us in want---More than machinery, we need humanity---Don't give yourselves to these unnatural men- machine men with machine minds and machine hearts! You are not machines! "  (Diktaattori, 1940)

Kyborgius on usein liitetty ihmisyyden menettämiseen ja eksistentialistisiin kysymyksiin, sekä lopulta ihmisyyden katoamiseen. Koneellisuus on ihmisyyden vastakohta. Sen juuret mediassa ovat varsinkin sydämettömyydessä ja fasismissa- syy miksi Teräsmiehen alkuperäiset viholliset olivat pitkälti robotteja ja natseja; molemmat edustavat samaa asia eli epäinhimillisyyttä ja anti-individualismia- ja Warhammer jatkaa tätä samaa kuvastoa tehdessään ihmisistä keisarikunnassa hiljalleen oman ihmisyytensä menettäviä kylmiä kone-ihmisiä, joilla on kone-mielet ja kone-sydämet. Tällä kertaa metafora elää myös kuvastossa. Warhammer 40k esittää Keisarikunnan tekstissään vain dystopisena, hirveänä varoituksena fasismin, fundamentalismin, sokean industrialismin, imperialismin ja militarismin vaaroista, ja millaisen yhteiskunnan tämä luo.



Jos antifasistinen teksti Warhammerissa on sitten näin selkeää, miksi sillä on niin paljon faneja jotka eivät tajua tätä puolta laisinkaan? Miksi Warhammeria ei ylistetä Paul Verhoevenin Starship Troopersin hengessä fasismin vastaisena scifitarinana?

Koska meillä on ongelma.

Warhammer 40 000- Framing! In! Space!

Mikä dominoi eniten ajatuksia visuaalisessa mediassa, teksti vai kuva? Vastaus lienee monelle ilmiselvä, kuvahan tietysti. Se mitenkä asiat esitetään visuaalisesti jättää paljon vahvemman viestin kuin se mitenkä se selitetään. Kuva ja miten tilanne kehystetään ylittää aina tekstin. Tämä on ongelma kun kuvataan jotain, jota ei pitäisi ihannoida. Yleinen esimerkki tästä on "antisotaelokuvan" paradoksi. Vaikka elokuvantekijä kuinka yrittää tehdä sotaelokuvastaan sodan vastaisen, on olemassa aina suurehko yleisö joka näkee sodan esityksen siistinä, koska kuvaus tekee siitä siistin näköistä. Furyn takana on hyvin, hyvin synkkä ja nihilistinen tarina kuolemasta ja sodan tavasta tehdä siviileistä psykopaatteja. Ongelmana on tapa miten David Ayer (pre-Suicide Squad Ayer, eli hyvä Ayer) ja kuvaaja Roman Vasyanov esittävät sodan saa helposti unohtamaan kaiken; tankkisota elokuvassa on todella, todella siistin näköistä. Tässä on ongelmamme perusta.

This looks cool.

Warhammer 40k ei alunperin ollut ihan niin grimdark kuin se on nykyään. Tai okei, kyllä oli, mutta se grimdark oltiin esitetty erilailla. Aikaisempi Warhammer 40k:n taide- kuten sen fantasiavastineen Warhammer Fantasy Battlen- käytti paljon yhteispääomasta revittyjä tropeja välittömästi tunnistettavan maailman luomisessa; Starship Troopers, Aliens, Taru Sormusten Herrasta ja Judge Dredd ovat selkeitä vaikuttajia kokonaisuudessa. Ja taide vastasi tätä- yliampuvia haarniskoita, hypermaskuliinisia ihmishahmoja hampaat aina irvessä, örkkejä lerppakorvineen ja haltioita irokeeseissa. Yliammuttua, joskin toimivaa. Vuosien aikana on Games Workshopin näkökulma oman pelimaailmansa visuaalisuuteen kuitenkin kehittynyt. 80-lukulaisen brittiläisen anarkian alkaessa haihtua mielistä 90-luvun lopulla, alettiin suunnatta uusiin sfääreihin visuaalisuuden kanssa. Muodot muuttuivat tiettyä kuvarealismia kohti, koittaen yhä enemmän kalastella oletettua aikuista yleisöä aikuisella ulkonäöllä, samalla vedoten salamyhkäisesti 13-vuotiaisiin kaikkialla. Enemmän yksityiskohtia, vähemmän karikatyyrimaista designia, enemmän piikkejä ja pääkalloja. Aseet ovat hieman sliikimpiä ja "aidomman" näköisiä ja hassun näköiset irvistyshirviöt ovat enemmän painajaismaisia. ja kun yliampuva taide ei enään tue tekstiä, katoaa merkitys ulkonäön taakse. Tärkeämpää on näyttää coolilta.

This also looks cool

Toinen ongelma on yksinkertaisempi; Games Workshop ei avoimesti ole myöntänyt pelin olevan mitenkään poliittisesti latautunut. Tähän on syynä se, että päinvastoin kuin Noiturilla, Tulen ja Jään Laululla, Tähtien Sodalla tai Star Trekilla, Warhammerilla ei ole yhtä lähdettä, joka määrittelisi maailman. Warhammer 40k:n mythoksen on kehittänyt kirjailijapankki, jotka saivat laajoja perusideoita joidenka ympärille kirjoittajat loivat sitten tarinoita. Keneltä kysyä alkuperäisestä tarkoituksesta tai tekstien satiirisuudesta? Pelin maailman alkuperäinen kehittäjä, Rick Priestley, jätti Games Workshopin 2010 turhauduttuaan teollisuusmaiseen pelituotantoon. Priestley, päinvastoin kuin Games Workshop, sen sijaan on sanonut suoraan Warhammer 40k:n perusasetelman olevan ironinen:

"To me the background to 40k was always intended to be ironic -- the fact that space marines were lauded as heroes within Games Workshop always amused me, because they're brutal, but they're also completely self-deceiving. The whole idea of the Emperor is that you don't know whether he's alive or dead. The whole Imperium might be running on superstition. There's no guarantee that the Emperor is anything other than a corpse with residual mental ability to direct a spacecraft. It's got some parallels with religious beliefs and principles, and I think a lot of that got missed and overwritten."

     - Rick Priestley, 2015 tehty haastattelu Unplugged Gamesille.

Priestleyn visiossa kritiikki pääfaktion kohdalla oli uskonnollisia instituutioita kohtaan, mutta tämä on kadonnut taustalle Priestleyn kontrollin koko pelistä kadotessa vuosi vuoden jälkeen. Sen sijaan kuva space marineista maailman siisteimpinä supersotilaina jotka kestävät mitä tahansa uskonsa ja epäinhimmillyytensä kautta on noussut eturiviin. Yhteiskunnalliset ja poliittiset teemat ovat kadonneet hiljaa taustalle, ja kuva siisteistä sotilaista tekemässä siistejä juttuja sodassa on eturivissä. Erilaiset tapetaan, kerettiläisyyttä julistetaan ja kaikki poikkeava- kuten muitakin kuin hypermaskuliinisia miehiä armeijassaan käyttävät Eldarit, Tau ja Slaanesh- esitetään jotenkin pahempana tai ainakin yhtä pahana. Keisarikunta muodostuu pääasiallisesti valkoisista miehistä, ja ainoa naisfaktio on uskonnollisia fanaatikkoja, joiden ulkonäkö on sidottu fetissikulttuuriin ja kivikautiseen näkemykseen seksuaalisesta repressiosta, samalla kun seksuaalisella monimuotoisuudella koodattu faktio on pelin suurin paha. Inklusiivisuuden puute pelissä ei auta lainkaan. Taide- oli kyse sitten figuureista, kuvituksesta, videpeleistä tai sarjakuvista- tukee tätä visiota kehystyksellään. Herran tähden; tältä näytti uusi Keisarikunnan iso johtajahahmo Roboute Guilliman uusimmassa sääntökirjassa!

Fasistin märkä uni; arjalainen scifi-roomalais-jeesus.


Mitenkä tämän lukee muuna kuin sinä miltä se näyttää?

Warhammer 40 000- Hope of Change! In! Space!


Mikä on tilanne nyt? Onko Warhammer 40k jäänyt jumiin oman imagonsa vangiksi, ja sen ajatukset fasismista ja muista haitallisista aatteista jäänyt tämän jalkoihin? Kyllä, ja ei. Kyllä siinä mielessä, että Games Workshop ei ole itse ottanut vieläkään kantaa pelin teemoihin tai puhunut sisällöstä muusta kuin tarinankerronnan vinkkelistä, ja suurin osa taiteesta on yhä jumissa ylituotetussa, semirealistisessa ja väriskaalaltaan haaleammassa kuvastossa. Ja näihin puuttuminen tällä hetkellä tuntuu hyvin epätodennäköiseltä. Tämä ei tarkoita etteikö jotain olisi tapahtumassa taustalla tai fanien toimesta. 



Ruotsalaisen tubettajan Bruva Alfabusan huikea satiirinen Warhammer-sarja If Emperor Had a Text-To- Speech-Device lähti liikkeelle hyvin yksinkertaisesta premissistä; entä jos Keisari voisi puhua palvelijoidensa kanssa, ja kuulla mitä hänen rakentamalleen Keisarikunnalle on tapahtunut? Lopputulos on komediasarja, jossa Keisari valittaa monotonisella sarkasmillaan Keisarikunnan lukuisista epäkohdista ja Games Workshopin luoman mythoksen naurettavuuksista ja epäjohdonmukaisuuksista. IEHaTTSD nousee rakkaudesta pelisarjaa kohtaan, ja kunnon satiirin tapaan se ei pelkää avoimesti kritisoida sen kyseenalaisia ratkaisuja kuten miksi space marineissa ei ole naisia (Girls are yucky) tai miksi Salamanders-faktion mariinit muuttuivat afroamerikkalaisista laavaihoisiksi taikaihmisiksi (That statement would be damn hysterical if it did not make me cry tears of pure disappointment from my skull). Se ei ole täydellinen, ja osa huumorista on turhankin lapsellista ja stereotyyppista, mutta If Emperor Had a Text-to- Speech- Device on silti esimerkki Warhammerin unohdetusta potentiaalista subversioon ja satiiriin. 

Olen rehellisesti hämmästynyt että Games Workshop EI ole puuttunut tähän vielä.

Warhammerin
tuoteperhe on suuri, ja siihen mahtuu paljon erilaisia tekijöitä ja näkemyksiä. Only War, Fantasy Flight Gamesin tuottama ja nyt lakkautettu roolipeli keisarillisen kaartilaisen elämästä, onnistui luomaan oman kehystämisensä kautta monimutkaisemman ja aidosti traagisemman kuvan perussotilaan arjesta fasistisessa, totaalista sotaa käyvässä yhteiskunnassa. Fantasy Flight Games progressiivisena firmana myöskin lisäsi naisten määrää pelin taiteessa huomattavasti, eikä tällä kertaa vain fetisististen nunna-fanaatikkojen tai kirjaimellisten miestennielijöiden muodossa, vaan rivisotilaina muiden joukossa. Monimuotoisuuden lisääminen on ollut hiljainen agenda Games Workshopilla jo muutaman vuoden ajan, ja tämä onkin välttämätöntä; samat asiakaskunnat jotka olivat olemassa 80-90 luvulla eivät ole enään ainoa kohderyhmä, ja menestyäkseen kehittyvässä maailmassa täytyy Games Workshopin ja Warhammerin kehittyä mukana. Lisää erilaisia ääniä, lisää erilaisia visioita, lisää oikeaa ajatusta ja filosofiaa kaiken taustalla sokean markkinoin sijaan.

Kenties paras kuva mitä Warhammer 40 000:sta on ikinä tehty. (Only War)
Ennen kuin sain tämän tekstin tehtyä, täytyi minun konsultoida tuttua Warhammer- fania koko aiheesta ja sen järjellisyydestä. Hänen mukaansa Warhammeria ei voi laskea satiirin tai kritiikin joukkoon, koska Games Workshopin hiljaisuus aiheen tiimoilta ei todista, että tällainen ajattelu olisi muuta kuin vain tulkinta pelistä, ja tulkinnan voi tehdä kumpaan suuntaan tahansa. Tämä oli erittäin hyvä pointti, joka hieman hidasti tekstin syntyä koska jäin pohtimaan tuota ongelmaa koko tämän aiheen ympärillä. Taiteen monitulkinnallisuus on varmasti ollut ainakin pieni osasyyllinen Warhammerin menestykseen; toiset voivat nähdä hieman höhlän ja yliampuvan avaruusoopperan, toiset taas omia ideologioitaan vastaavan sotafantasian. Minä sanoisin, että kyseessä on Fight Club-henkinen tilanne. Fight Clubilla, kuten myös Scarfacella, on fanikuntansa joka ei näe elokuvan viestiä samoin kuin sen tekijät. Fight Clubilla on laaja fanikunta oikeiston puolella (ajatus "snowflakesta" pejoratiivisena terminä on Fight Clubista) ja he näkevät elokuvan niin, että miehisyys on vaarassa ja sitä pitää puolustaa, vaikka David Fincher on ollut kovin selvä siitä että Fight Club kritisoi toksista maskuliinisuutta ja kapitalismia. Onko poikkeava tulkinta taiteesta yhtä oikea kuin tekijän visio? Itse sanoisin, että toinen näistä tulkinnoista on hieman enemmän pohjaa omaava kuin toinen, ja tämä sääntö pätee myös Warhammeriin. Vaikka sen voi tulkita tukena oikeistolaiselle politiikalle, on Rick Priestleyn ajatukset ja hitaat muutokset pelin kuvastossa selkeä esimerkki siitä, että Warhammer 40k ei ole vain vaarallisen ideologian kuvastolla leikkivä sotapeli, vaan kritiikki fasismia, imperialismia ja sotaa kohtaan. Games Workshop ei ole kuitenkaan panostanut tähän ja on pitänyt neutraalin kannan pitääkseen alati häilyvämmän asiakaskuntansa, enkä usko että suoraa vastausta tähän tullaan saamaan enään muilta kuin Priestleyltä itseltään.

Tämä ei poissulje kaiken alla kulkevaa ideaa. Se on vain hyvä muistutus kehystämisen merkityksestä taiteessa, ja mitenkä teksti ei aina välttämättä riitä. 

Atte T



PS. GW, myös lisää tätä:


Sarah Kaiser




Tällainen kuvasto riisuu Warhammerin ylisynkkää vakavuutta, mikä puolestaan heikentää argumenttia Warhammerin ottamisesta fasistisena kannustimena. Lisää, kiitos.

PPS. Tämä on vähän skitsofreeninen teksti siinä mielessä, että onko tämä enemmän Pelipöytäraportin teksti vai Suomi-Rivendell-Asgardin teksti, mutta puolustan sen olemassaoloa tällä puolella koska se ei käsittele peliä pelinä vaan pelin maailmaa, ja tämä laajenee myös muihin medioihin. So there.
  

torstai 29. maaliskuuta 2018

Atte Arvostaa: Ready Player One

Tiedättekö, ajatus kahdesta Steven Spielberg-elokuvasta vuoden sisällä on todella herkullinen. Spielberg on tuottanut vuosi toisensa jälkeen loistavia elokuvia. Ja hänen adaptaationsa ovat usein myöskin toimivia; Tappajahai oli hyvä kirja, mutta Jaws on loistava elokuva, alkuperäinen Jurassic Park-teos on hauskahkoa pulppia, ja Jurassic Park-elokuva oli täyttä viihdettä. Ja nyt, Ernest Clinen ärsyttävä ja pelkkää fanservicea täynnä oleva kirja Ready Player One on taittunut...ihan hyvin elokuvamuotoon.

Luojalle kiitos Spielbergista.

Ready Player One



Elokuva: Dystopisessa tulevaisuudessa kuka tahansa voi olla mitä tahansa Oasiksessa, virtuaalitodellisuus-pelimaailmassa, jossa kaikki on mahdollista. Pelin luoja James Halliday (Mark Rylance) piilotti ennen kuolemaansa pelin sisälle kolme avainta, jotka johtavat Hallidayn pääsiäismunan luokse; löytäjä saisi Hallidayn osuuden firmasta itselleen. Tämän palkinnon perässä on niin kurjuudessa elävä Parzival (Tye Sheridan), mysteerinen Art3mis (Olivia Cooke) sekä Nolan Sorrenton (Ben Mendelsohn) johtama IOI-yhtiö, Hallidayn kilpailija joka haluaa hallita Oasista. 



Minä en pitänyt Clinen Ready Player Onesta. Se on hyvin ohut tarina sietämättömällä päähenkilöllä, joka käyttää Clinea fiksumpien ja luovempien tekijöiden ideoita kuorruttamaan tarinaa merkityksettömillä pop-kulttuuri viittauksilla ja gimmickeillä. On jotenkin sopivaa että minun suosikkiohjaajani otti tämän kirjan käsittelyynsä. Ready Player One on siistin näköinen mutta tyhjähkö elokuva, jota pitää pinnalla vain ja ainoastaan sen tekijätiimin taito. Spielberg ja Zak Penn ovat menneet läpi Clinen kirjaa mustan teipin kanssa, poistaen kaiken mikä ei toimi ja korostaen sitä mikä toimii, ja lopputulos on luultavasti paras mahdollinen elokuva jonka Clinen kirjasta saattoi tehdä ilman että se ei olisi Paul Verhoeven-henkinen anti-adaptaatio. Lopputuloksesta näkyy, että Spielberg ja kuvaaja Janusz Kaminski ovat erikoistehostetiimin kanssa mukana vain korostamassa ihan ookoota tusinatarinaa viihdyttäväksi spektaakkeliksi. Ja kun sanon tusinatarina, tarkoitan sitä; ison osan juonenkäänteistä voi arvata ennakkoon ja Tsehovin aseita viljellään läpi tarinan.



Parzival (oikea nimi Wade Watts koska alliteraatio koska supersankarit HAHA REFERENSSI) oli kirjassa lähinnä ärsyttävä pätijä, jonka puheet ja teot vaihtelivat pikkumaisesta nippelitiedon vaalimisesta universaalina totuutena aina puolittaiseen stalkkaamiseen ja transfobiseen vitsailuun. Tye Sheridanin kanssa uudistettu Parzival ei ole mitään näistä, mutta lopputuloksena hän on geneerisen kiltti ja tylsä pääprotagonisti. Tämä on parannusta, mutta ei kovin ihmeellistä sellaista. Cline varmaan pitää hänestä, sillä hän muistuttaa monia 80-luvun nuortenleffojen tylsiä pullanaamaisia päähenkilöitä, jotka jättävät mielenkiintoisemmat hahmot varjoon, kuten Olivia Cooken vallankumouksesta haaveilevan Art3miksen ja Lena Waithen mainion kyborgin Aechin. Parzivalin design hahmonakaan ei ole kovin erikoinen; punk-henkinen nätti poika valkoisella tukalla. 



Mutta mikä toimii oikein hyvin on Mark Rylance, Spielbergin uusin luottonäyttelijä. Rylancen Halliday on erittäin hyvin näytelty, ja varsinkin tämän "nuoruuden" hetket ovat todella, todella hyvin tehty. Hänen puhetapansa, kehonkielensä ja koko olemuksensa huokuu sosiaalista epävarmuutta ja haluttomuutta kohdata todellisuus. Hänessä on jotain äärettömän surullista ja ahdistavaa, kuin koko puhumaton konteksti popkulttuuria tuottavan teollisuuden raadollisuudesta lepäisi tämän olkapäillä. Myös tarinassa olevien kisojen fokuksen siirtäminen mielettömästä triviasta Hallidayn elämää käsitteleviin arvoituksiin vain syventää tämän hamoa. Halliday ei ole messias, vaan ihminen, joka on tehnyt kamalia virheitä elämässään. En tiedä pitääkö tästä kiittää Rylancea, Spielbergia vai käsikirjoitusta, mutta kokonaisuutena Halliday on elokuvan kiehtovin hahmo ja pohdinkin, onko kyseessä suora viittaus erääseen Spielbergin aikalaiseen, joka Halliday tapaan "halusi vain luoda maailmoja...."



Tämä on Spielbergia säästöliekillä, ja Ready Player One on samalla tasolla Tintin ja Tuomion Temppelin kanssa. Tarina ja hahmot eivät ole mitenkään tärkeitä, mutta visuaalisuus ja toimintakohtaukset ovat todellakin näkemisen arvoisia. Spielberg ei myöskään jää jumittamaan tuhanteen ja yhteen viittaukseen elokuvassa, vaan viilettää ohi niistä aina kohti seuraavaa siistiä juttua. Ja jutut ovat siistejä, aina erittäin intensiivisestä rallista humoristisen tunnelmalliseen kohtaukseen Overlookin Hotellilla. Mutta valitettavasti juoni on peruskamaa korporaation halutessa olla paha ja jonka johtaja on paha, sankarin ollessa koppava mutta kiltti ja totuuden ja hyvyyden voittaessa lopussa pojan ja tytön saadessa toisensa. Ja tämä vastakkainasettelu on kieltämättä hieman hämmentävä kontekstin huomioon ottaessa, sillä sankarit taistelevat noin kahdenkymmenen eri ison korporaation omistaman hahmon rinnalla isoa korporaatiota vastaan. Se ei tarjoa mitään substanssia, ja luultavasti en ajattele Ready Player Onea enään huomenna, mutta popkorn-viihteenä se on ihan onnistunutta. Ready Player One välttää pahimmat sudenkuopat alkuperäisteoksen kanssa, mutta loppujen lopuksi premissistä ei saada muuta kuin aivoton, joskin hyvien ideoiden rippeitä omaava scifipläjäys. Jos leffa näyttää teistä hyvältä ja kiinnostaa, niin katsokaa ihmeessä. Ready Player One on harmitonta hupia. 

Atte T





Ps. Koko leffassa oli tasan yksi kohtaus joka sai aidon "okei toi on HITON SIISTIÄ" kylmänväreet kulkemaan lävitseni.

"Gandamu no tenkai suru."

  

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Suuruuden Reunalla: Superman Returns

Ja hei, on toisen Suuruuden Reunalla- tekstin vuoro. Viimeksi käsittelimme X-Men: First Classia, elokuvaa jota rakastan ja arvostan mutta jossa on huomattavia virheitä. Tänään tarkastelemme toista elokuvaa joka on hyvin lähellä sydäntäni, miksi ja miten se toimii ja missä ovat sen virheaskelmat jotka pitävät sen suuruuden reunalla.

Osa teistä voi olla jo nyt otsikon perusteella kysymässä että "Atte, mitä helvettiä". Superman Returns ei ole lähelläkään samaa arvostusta jota Matthew Vaughnin X-Men: First Class nauttii. Mutta tänään haluankin vakuuttaa teille että olette kaikki olleet väärässä; Superman Returns on esimerkillinen elokuva.


Onko se lintu, onko se lentokone, ei, se on elokuvatuotannon katastrofi




Teräsmies ei ainoastaan kanna harteillaan maailman ensimmäisen supersankarin viittaa (KYLLÄ, TIEDÄN; supersankari-termistön täyttäviä hahmoja oli ennen Teräsmiestä, mutta termi kodifoitiin ja nimettiin hänen mukaansa, ergo Teräsmies on ensimmäinen supersankari.) vaan myös vastuuta koko supersankari- elokuvabuumin aloittamisen suhteen. Toki supersankarielokuvia oli ollut ennen tätä. Vanhat serial-leffat aina Batmanista Shazamiin olivat kovaa huutoa Hollywoodin kulta-ajalla, mutta kesti hyvin kauan ennen kuin kukaan päätti tehdä kokopitkää supersankarielokuvaa. Teräsmies oli varma valinta, olihan hän yhä 70-luvulle mentäessä maailman tunnetuin supersankari. Ilya Salkindin tuotantoyhtiö otti kopin tästä, ja 1974 he ostivat elokuvaoikeudet Teräsmieheen DC:ltä. DC oli hyvin tarkka siitä, että Salkindin tuotanto pitäisi kiinni Teräsmiehen hahmon tärkeimmistä elementeistä, ja elokuvan tuottaja Pierre Spengler jumitti monta viikkoa DC:n ihmisten kanssa palavereissa aiheesta. Teräsmiehen rooliin haettiin satoja näyttelijöitä koekuvauksiin, ja rooliin harkittiin niin Al Pacinoa, Dustin Hoffmania kuin Muhammed Alia. Lopulta rooliin suoriutui täydellinen valinta. Historialliset roolitukset ovat harvinaisia, mutta Christopher Reeve Teräsmiehenä on yksi näistä. Harvoin kukaan on yhtä täydellisesti omaksunut hahmoaan. Pelkästään tämä lyhyt hetki, jossa Reeve muuttuu Clarkista Teräsmieheksi kertoo paljon hänen taidostaan. Kuten ohjaaja Donner myöhemmin sanoi: "Reeve ei tullut näyttelemään Teräsmiestä- hän OLI Teräsmies." Ja miehen loppuelämän koettelemukset ja niiden ylikäymiset puhuvat tämän puolesta.



Superman ilmestyi 1978, ja oli välitön menestys. Rahaa tuli, kriitikot rakastivat ja palkintoja sateli, ja hetkessä Christopher Reeven Teräsmiehestä tuli lähtemätön osa länsimaista popkulttuuria. Superman todisti että supersankarielokuvia voitaisiin tehty jo silloisella nykyaikaisella teknologialla, suuri yleisö ottaisi ne omakseen ja ne voisivat tuottaa loputtomasti rahaa studioille. Ja tietysti tämä poiki jatko-osia; Richard Lesterin osittain ohjaama Superman II on vielä ihan hauska romppa, joskin ei voita edeltäjäänsä kokonaisuutena, Superman III alkoi mennä jo turhankin hassutteluksi ja vuoden 1987 Superman IV: Quest for Peace on lähes legendaarinen torttu, joka lopetti Reeven uran Teräsmiehenä. Kaksi vuotta tämän jälkeen Tim Burton toi markkinoille Batmanin, ja supersankarivillitys alkoi kunnolla syntyä. Mutta Warner Bros, nyt DC:n sarjakuvafilmatisoinnin omistaja, ei halunnut luovuttaa Teräsmiehen suhteen, varsinkin nyt kun Burtonin Batman-filmatisoinnit poikivat jatko-osia, leludiilejä ja TV-animaatioita. Rautaa oli taottava kun se olisi kuumaa. Valitettavasti kukaan ei tiennyt miten sitä taottaisiin. Superman Reborn- projekti meni jäihin käsikirjoitukseeen liittyvien hankaluuksien takia 1994. Legendaarinen "mitä jos"- projekti Superman Lives, ohjaajana Tim Burton ja osittain perustuen Kevin Smithin käsikirjoitukseen, kaatui omaan mahdottomuuteensa 1997, emmekä siis päässeet näkemään Nicolas Cagea Teräsmiehenä. Ja rahaa paloi koko ajan enemmän; Wolfgang Petersen, J J Abrams, Brett Ratner- monet nimet pyörivät eri nimisten elokuvaprojektien ympärillä, kunnes lopulta yksi niistä päätyi valkokankaalle asti. Taas jälleen, kuvaan astui Bryan Singer.


Lupaan etten mainitse Bryan Singeria jokaisessa Suuruden Reunalla-tekstissä.

Singer oli Superman Returnsin siirtyessä tuotantoon juuri hakannut pihalle kaksi 2000-luvun alun suosituimpiin kuuluvaa supersankarielokuvaa, X-Menin ja X2:en. Kun Singer ei enään ollut mutanttileffojen puikoissa, päätyi hän töihin kilpailijalle. Mutta Warner päätti kuitenkin pelata turvallisen päälle, ja lopputuloksena oli Superman Returns, epävirallinen jatko-osa Richard Donnerin Supermanille. Oikea sana on homage, sillä lähes kaikki valinnat elokuvassa voidaan johtaa kunnianosoituksena alkuperäiselle elokuvalle. Tämä oli samaan aikaan turvallinen ja vaarallinen ratkaisu; kyllä, ne jotka ovat kasvanee Donnerin Teräsmiehen kanssa saivat nostalgialämpöä elokuvasta, ja saivat kunnollisen päätöksen rakkaalle hahmolle, mutta ne jotka eivät muista näitä elokuvia tai toivoivat jotain uutta näkökulmaa tarinaan ja hahmoon jäivät kaipaamaan jotain muuta. Mutta Superman Returns tarjoilee muutakin kuin puhdasta nostalgiaa, ja sen uudet ideat hahmon ja narratiivin suhteen ovat huomattavat. Aloitetaan aluksi siitä, mistä Superman Returns lähtee liikkelle ja mistä se rakentuu.



Homage- kunnioita juuria, mutta muista myös jatkaa eteenpäin


Superman Returns on siis kunnioittava jatko-osa Donnerin Supermanille ja Supermn II:lle, huomioiden niiden tapahtumat mutta sivuuttaen jatko-osat kokonaan. Teräsmies on siis pelastanut maailman nyt kahdesti. Ensiksi hän pelasti Amerikan Lex Luthorin juonelta upottaa Yhdysvaltain länsirannikko jotta hänen omistamansa maan arvo keskilännessä nousee. Toisessa elokuvassa vangittu Kenraali Zod vapautuu Aaverajalta, ja hyökkää maahan. Lois Lane saa tietää että Clark Kent on Teräsmies, ja Clark luopuu voimistaan eläkseen Loisin kanssa. Lex Luthor vapautuu vankilata, murtautuu Yksinäisyyden Linnakkeeseen ja saa tietää että Teräsmies on Zodin vanginneen Jor-Elin poika. Zod ja Luthor liittoutuvat, ja taistelun jälkeen Teräsmies voittaa Zodin ja vie Luthorin takaisin vankilaan. Teräsmies...jotenkin pyyhkii Loisin muistin ja tämä unohtaa Clarkin olevan Teräsmies. Vaikka nämä tapahtumat ovat tapahtuneet, ei Superman Returns pohjaa omaa mythostaan muuhun kuin ensimmäiseen elokuvaan. Zodia ei mainita, eikä Teräsmies pyyhi kenenkään muistia. Superman Returnsin alkuasetelma on seuraava: Teräsmies (Brandon Routh) on ollut kadoksissa vuosia tämän lähdettyä avaruuteen etsimään Kryptonin selviytyjiä. Lex Luthor (Kevin Spacey) vapautui vankilasta todistajien puutteen vuoksi, ja suunnittelee paluuta Yksinäisyyden Linnakkeeseen- tämä on ainoa osa Superman II:ta johon elokuva viittaa- varastaakseen sen teknologian itselleen. Lois Lane (Kate Bosworth) ei tiedä kuka Teräsmies on, ja on mennyt naimisiin Perry Whiten (Frank Langella) veljenpojan Richardin (James Marsden) kanssa, ja hänellä on lapsi. Ja sitten Teräsmies palaa.



Tärkeät henkilöhahmot elokuvan juonen kannalta- Teräsmies, Lois Lane ja Lex Luthor- ovat kaikki menneet eteenpäin siitä mitä he olivat kunnioitettavassa esiosassa. Teräsmies jätti maan koska halusi löytää Kryptonin, eli hän asetti itsensä maan edelle. Kun hän teki näin, Lois Lane- joka rakasti Teräsmiestä- otti tämän raskaasti ja päätti ettei Teräsmiestä tarvita. Tämä on tärkeää hänen hahmonsa kannalta, sillä juuri tämä hahmonmuutos ajaa hänet kohtaamiseen Lex Luthorin kanssa. Luthor oli vapautunut vankilasta koska Teräsmies ei ollut todistamassa tämän oikeudenkäynnissä, ja Luthor haluaa sekä kostaa että jatkaa maakauppojen ympärillä pyörivää juontansa ensimmäisestä Superman-elokuvasta. Kukaan tärkeä hahmo ei jää paikoilleen junnaamaan. Lex Luthorin juonikin on kaikessa samanlaisuudessaan radikaalimpi ja pidemmälle viety versio alkuperäisestä. Mutta tämä ei lopu tähän.



Toinen tärkeä tekijä jonka Singer muisti oli tunnelma. Superman oli mielenkiintoinen ensiaskel genrelle, joka tänä päivänä koostuu 99% toimintaelokuvista. Kuka päätti, että jokaisen supersankarielokuvan täytyy olla toimintaelokuva? Supermanissa on kaksi merkittävää "toimintakohtausta"; Lois Lanen pelastaminen tippuvasta helikopterista ja lopun kilpajuoksu ydinohjuksia vastaan. Superman Returns vastaa samalla mitalla; ensiksi pelastetaan lentokone matkustajineen ja elokuvan lopussa pelastetaan Metropolis luonnomullistukselta. Muu osa on hiljaista draamaa joka perustuu hahmoihin, varsinkin Teräsmieheen ja Lois Laneen, tai Luthorin juonen etenemisen seuraamista. John Ottmanin score mukailee John Williamsin alkuperäistä, ollessa hiljainen ja taustalla viipyilevä draaman aikana ja bombastisen juhlakas toiminnan hetkellä, mutta tuo myös omaa mukaan kokonaisuuteen. Mikään ei kuitenkaan voita Williamsin Teräsmies- tunnaria, kun se pärähtää soimaan suuren sankaruuden hetkellä. Ja sitten on tietysti Jason White (Tristan Lake Leabu), Lois Lanen poika ja mysteeri tämän kaiken keskellä. Ei vaadi järkyttävän suuria hoksottomia tajutakseen, että kyseessä on oikeasti Clarkin ja Loisin lapsi. Ja tämä jatkaa isä-poika suhdetta aikaisemmista elokuvista. Clark elää Supermanissa kahden isänsä välissä; seuraako hän Jor-Elin ohjetta ja on etäinen suojelija, mutta ei puutu ihmiskunnan kohtaloon, vai uskooko hän Jonathan Kenttiä, joka uskoi Clarkin tulleen maahan kohtalon johdattamana, ja tämän vuoksi Clarkin ja Maan kohtalot ovat sidottuja. Kuten Clarkilla, Jasonilla on kaksi isää- ihmis-isä ja avaruus-isä. Mistä puheenollen...


Teräsmies-tarina tehtynä oikein


Tämä elokuva tuntee Teräsmiehensä. Se ei koita tehdä hänestä muuta kuin mikä Teräsmies on, ja tietää mitenkä tämänkaltaisia hahmoja käytetään suhteessa muihiin hahmoihin. Teräsmies on paragon- hahmo, esikuva joka ei ikinä käyttäydy ilkeästi muita kohtaan tahallaan, ei käyttäydy itsekkäästi tai hylkää ystäviään. Monet pitävät tämänkaltaisia hahmoja tylsinä, ja tämä on totta- jos kaikki muut hahmot ovat samanlaisia tai muut hahmot ovat jumissa oman luonteensa kanssa. Esikuvat vaikuttavat muihin hahmoihin. Helppo esimerkki; Kapteeni Amerikka Marvel Cinematic Universessa on esimerkillinen esikuva-hahmo (heh), sillä hänen hyvä moraalinsa vaikuttaa muihin vahvasti. Se joko inspiroi toimimaan tämän puolella, kuten Muurahaismiehen tai SHIELDin tapauksessa, tai ärsyttää suunnattomasti kuten Rautamiehen ja Punakallon kohdalla. Teräsmiehen koko hahmon tarkoitus on olla inspiraatio, ja hän hohkaa parempia puoliaan muihin. Luthorin kakkosnainen Kitty Kowalski (Parker Posey) pettää Luthorin osittain sen tähden, että häntä alkoi hävettämään oma osallisuutensa Teräsmiehen voittamisessa. Teräsmies ei ole tehnyt mitään muuta kuin hyvää kaikkien osaksi, ja vielä terveen moraalin omaava Kowalski tuntee huonoa omatuntoa juuri Teriksen esikuvallisen luonteen vuoksi.



Yksi parhaimmista ratkaisuista, jota toivoisin näkeväni enemmän elokuvissa, oli se mitenkä Superman Returns käsitteli Richard Whiten ja Clark Kentin välistä suhdetta. Jos puhutaan romanttisen draaman termein, Richard on teknisesti kilpakosija. Kaikki tietävät että Lois Lane ja Teräsmies/Clark Kent ovat pari, ja kuka tämä Richard muka on? On vain ajan kysymys koska Lois dumppaa mokoman matkoihinsa, tai että hänesät paljastuu jotain pahaa. Ehkä hän on yhteistyössä Luthorin kanssa! Ja alussa tähän viitataan vahvasti. Clark on silminnähden pettynyt että Lois on mennyt eteenpäin. Mutta tässä kohtaa tulee taas tekijöiden tuntemus Teräsmiehestä pintaan, sillä Clark vain hyväksyy tämän. Hän ei ala taistelemaan saadakseen Loisia takaisin, hän ei käyttäydy huonosti Richardia kohtaan eikä Lois Lane hylkää Richardia Teräsmiehen takia. Toki Clark on surullinen, ja kadehtii Richardin ja Loisin mahdollisuutta elää yhdessä. Ja Richard on kaikin puolin hyvä, kunnollinen ja urhea ihminen- hän on Jonathan Kent nuorelle Jasonille, ja Teräsmies on Jor-El. Molemmilla on paikka pojan elämässä, eikä kumpikaan omi häntä. Myös Luthorin puheet "perityistä ominaisuuksista" liittyvä tähän. Tämä on Superman Returnsin keskeisimpiä teemoja.



Ja sitten on Teräsmies itse. Brandon Routhin yhdennäköisyys edesmenneen Christopher Reeven kanssa on  huomattava. Onneksi tämä ei jää tähän, vaan Routh pistää parastaa niin Teräsmiehenä kuin Clark Kenttinä. Teräsmies on petollisen vaikea hahmo hallita, ja vain kolme näyttelijää on todella onnistunut tässä- Christopher Reeve, Tyler Hoechlin ja Brandon Routh. Routh on itsevarma, lämmin ja kohtelias Teräsmiehenä, ja hänen ei tarvitse pullistella lihaksiaan ollakseen vakuuttava. Hänen liikeistään huokuu "mikää maailmassa ei voi satuttaa minua", ja siitä tuleva itsevarmuus on tarttuvaa. Kenttinä hän on kömpelö, epävarma ja hieman eksyneen oloinen joka paikassa- jopa toimistossa jossa hän on tehnyt töitä vuosia. Clark on kohtelias ja ihanan naiivi, ja kohtelee jokaista tapaamaansa ihmistä kunnioituksella, oli kyseessä sitten Richard tai hänen paras ystävänsä Jimmy Olsen (Sam Huntington). Kaksi hyvin erilaista hahmoa täysin erilaisella elekielellä, ja Routh lisää vielä omaansa joukkoon. Teräsmies on surumielinen, koska palattuaan avaruudesta hän tuntee itsensä entistä yksinäisemmäksi. Viimeiset Kryptonilaiset kuolivat Yksinäisyyden Linnakkeessa, ja muita ei enään ole. Teräsmiehen harteilla on maapallon suojeleminen, ja palattuaan on planeetta entistä huonommassa jamassa. Teräsmiehen kuunnellessa ihmisten ongelmia ja kärsimyksiä ympäri maailmaa, hän muistaa taas sen yhden hetken, jolloin hän ei voinut pelastaa isäänsä. Routhin Teräsmiehessä on surua, mutta se ei ole ikinä angstia joka tekisi hänestä pelkän geneerisen mököttäjän.



Jotenkin tuntuu että olen unohtanut jonkun. Ah, totta. Lex Luthor. Kevin Spacey. Okei, ollaan nopeita. En välitä tuhlata aikaa liikaa Spaceyn kehumiseen, mutta totuus on kohdattava; Kevin Spacey on todella, todella hyvä Lex Luthor, hän tuntuu uhkaavalta, hän ei ole tylsä bisnespamppu vaan bonafide superkonna (kuten mielenkiintoinen versio Luthorista pitääkin olla) ja hän emuloi juuri tarpeeksi Gene Hackmanin alkuperäistä Luthoria ja tämän egoa. Hänellä on elokuvan mieleenjäävimmät linet ja hän toimii hyvänä antiteesinä Teräsmiehelle- jopa suuri loppukliimaksi heijastaa tätä, sillä Luthorin nostattama uusi manner on kuin korruptoitu versio Yksinäisyyden Linnakkeesta. Se siitä.



"Beginning. Middle. End. Facts. Details. Condense. Plot. Tell it."


Ja nyt, kuten tapana on, on vuorossa se mikä pitää Superman Returnsin vain suuruuden reunalla. Superman Returns on tapahtumiltaan suhteellisen tiivis paketti, mutta kun kokonaisuuden kesto on melkein kaksi ja puoli tuntia, on elokuvalla vakavia tahtiongelmia. Eri kohdat ja valinnat tuntuvat venyttävän elokuvan pituutta aivan liikaa, mikä hukuttaa alleen elokuvan loistavimmat hetket, ja saa yleisen narratiivin horjumaan. Paljon kohtauksia oltaisiin voitu leikata pois, jotka eivät tuo elokuvaan mitään, kuten Clarkin Smallville-muistelot jotka eivät edes liity Jonathan Kenttiin jolloin ne voisivat tehdä järkeä. Bryan Singer on myöskin myöntyänyt tämän, ja onkin pohtinut josko elokuva olisi voinut alkaa Teräsmiehen pelastaessa lentokonetta. Kieltämättä, tämä olisi voinut tehdä alusta hieman iskevämmän; suuret yleisöt tietävät Teräsmiehen taustasta ja syntyperästä ja tarpeeksi, ja elokuvan aloittaminen Teräshmiehen pelastaessa lentokoneen olisi ollut mahdollisesti ikoninen tapa aloittaa elokuva. Tämän tahditus-ja pituusongelma alkaa todella hankaamaan, kun jokainen setpiece-kohtaus viimeisellä kolmanneksella kestää ikuisuuden. Loppu on myöskin heikon puolella. Taaskaan ei ole kyse siitä mitä käsitellään, vaan kuinka kauan siinä kestää. Matka suuresta finaalista lopun iloiseen tunnelmaan on aivan liian pitkä, ja saa kokonaisuuden tuntumaan epätasaiselta.



Sitten on yksi kohta, joka hieman häiritsee minua. Kun Lex Luthor huijaa Teräsmiehen kryptoniittisäteilyä huokuvalle saarelleen ("krrrrrrryptonite!"), ja Luthor läpsittyään Teristä hetken jättää tämän miestensä runnottavaksi. Tällöin Clark huutaa:

"No! I'm still Superman! I'M STILL SUPERMAN!"

Ja samaan aikaan tajuan mitä tällä haetaan takaa, ja samaan aikaan raavin päätäni. Okei; ehkä pointtina oli se, että "voimat ei tee Teräsmiestä", ja hän koittaa todistaa ettei tarvitse voimiian ollakseen sankari...mutta tilanne missä hän tekee tämän statementin on järjetön, varsinkin kun kolme korstoa (joista yksi on Kal Penn, joten sana "korsto" on suht liberaali termi) alkavat juuri hakata tätä. Kohtaus on selkeästi tarkoitettu todella dramaattiseksi; sankarimme on alhaisimmillaan, iso uhka ei ole kadonnut mihinkään, pahis on voittoisa ja Teräsmies, sankari jonka kaikki tunnistavat- saa pahan ja ruman pieksennän jota on todella vaikea seurata. Mutta kokonaisuus romahtaa valitettavasti kasaan juuri tuon erittäin hämmentävän ja suoraan sanoen tyhmän huudon takia. Bryan Singer ei vain yksinkertaisesti ole kovin ihmeellinen ohjaaja, ja tuo tuntuu juurikin ohjaajan virheeltä. Line olisi voinut toimia samassa kontekstissa eri tavalla, tai eri kohdassa kokonaan- kenties juuri ennen kuin Luthor puukottaa häntä kryptoniittiveitsellä, jolloin se olisi toiminut paremmin vastustuksen ja luonteenlujuuden hetkenä. Nyt se on vain epätoivoisen miehen inttävää huutamista.



Lopputulos


Olen koko tämän tekstin ajan vältellyt ilmiselvää vertausta; mitenkä Superman Returns vertautuu Man of Steeliin? Mielestäni Superman Returns on näistä kahdesta parempi elokuvana kaikin puolin. Molemmat kärsivät tahditusongelmista, mutta Superman Returns sentään muistaa miten Teräsmies toimii hahmona, antaa hahmoille jonkinlaisen tarinakaaren kuljettavaksi ja se ei vello itsesäälissä ja ihmisvihassa koko elokuvan mittaa. Brandon Routh on Teräsmiehenä Henry Cavillia huomattavasti parempi, ja Clark Kenttinä kuka tahansa on parempi kuin Cavill. Molemmat Teräsmies-elokuvat ovat myöskin enemmän tai vähemmän post-9/11 supersankarielokuvia. Man of Steel on TÄYNNÄ aiheen kuvastoa; kaatuvia pilvenpiirtäjiä, lentolaitteita osumassa torneihin ja romahtumassa, tuhkan ja tomun peittämiä ihmisiä ja järjettömät määrät kuolonuhreja; tämä on välikäsi yhdistää Teräsmiehen ja Kenraali Zodin taistelu ja sen tuhot mielentilaan New Yorkin terroristi-iskuista. Tämä on varomatonta ja halpaa. 



Superman Returns ei ikinä ota suoraa kuvallista vertausta tapahtumiin, mutta se on subtekstissä muutaman kohtauksen takana. Teräsmies pelastaa lentokoneellisen ihmisiä, ja laskee koneen turvallisesti alas, ja kun Luthorin juoni alkaa ja maa järkkyy Metropoliksessa, pelastaa Teräsmies ihmisiä ympäri kaupunkia sen alkaessa hiljalleen hajota. Ja tästä näkyyy, miten Man of Steelin ja Superman Returnsin näkemykset Teräsmiehestä ovat hyvin erilaisia. Ja Superman Returnsin on huomattavasti lähempänä sarjakuvien hahmoa joka on syystä ollut maailman suosituin supersankari vuosikymmenien ajan. Superman Returnsia pitää poissa suuruudesta epätasainen käsikirjoitus ja kehno ohjaaja, mutta sen parhaimmat hetket ovat todellakin parhaita hetkiä. Tämä on Teräsmies-elokuvien parhaimmistoa, häviten vain Supermanille ja Superman II:lle. Se osoittaa kunnioitusta näille elokuvilla, mutta uskaltaa myös viedä hahmoja eteenpäin uusiin ulottuvuuksiin, ilman että perinnön painolasti painaisi sitä maahan. Superman Returns ei ole erinoimainen elokuva, mutta kun se on hyvä ja toimii, on se muistutus siitä kuinka hyviä DC:n supersankarielokuvat voivat olla. Superman Returns on suuruuden reunalla.

Atte T

Ps. Erikoisefektien heikkous tai puvun "pukumaisuus" eivät ole oikeaa kritiikkiä elokuvaa kohtaan. Tottakai erikoisefektit ovat kyseenalaisia, elokuva on 12 vuotta vanha! Sama asia vaivaa minua kun porukka naureskelee Supermanin erikoisefekteille ja siteeraa sitä syyksi miksi elokuva ei ole hyvä. 40 vuotta vanhan elokuvan erikoisefektit eivät ole sitä mitä halusit, voi kyynel.  



perjantai 16. maaliskuuta 2018

Atte Arvostaa: Hevi reissu

Olen hyvin tietoinen siitä, että tämän blogin puitteissa ei pahemmin arvioida kotimaisia elokuvia, saaatikka sitten muitakaan kotimaisia popkulttuurin tuotteita. Toki jouluna saatan hehkuttaa jotain kotimaista tavaraa, mutta ainoa kotimainen elokuva jonka olen arvostellut oli Rendel, ja sen status supersankarielokuvana teki siitä poikkeuksellisen. Nyt on aikaa tehdä taas muutos tähän, ja toivonkin ettei tämä jää vuoden ainoaksi kotimaisen leffan arvioksi.

Hevi reissu



Elokuva: Turo (Johannes Holopainen) asuu pienessä pohjoissuomalaisessa kylässä. Hän tekee töitä palvelukeskuksessa, ja päivittäistä antia on pilkka ja ylenkatsonta. Mutta Turo soittaa myös metallibändissä ystäviensä Pasin (Max Ovaska), Jynkyn (Antti Heikkinen) ja Lotvosen (Samuli Jaskio) kanssa. Kun ulkonmaalainen keikkapromoottori saa käsiinsä bändin demokasetin, aukeaa heille mahdollisuus esiintyä Norjan metallifestarien suurilla lavoilla- jos vain Turolla riittää rahkeet.



Alunperin työnimellä "Bändi nimeltä Impaled Rektum " kulkenut elokuva on ohjaajakaksikko Jukka Vidgrenin ja Juuso Laation esikoisohjaus kokoillan elokuvien saralla, ja kasassa onkin tämä huomioon ottaen mainio paketti. Hevi reissu on oikein hauska, joskin töyssyinen kotimainen komedialeffa, ja se on erittäin lupaava alku kahden ohjaajan uralle. Ohjaus ja Harri Rätyn kuvaus tekevät hienoa yhteistyötä alusta lähtien; Turon polkupyöräillessä kylätiellä, idiootit kutsuvat tätä homoksi pilkkauksena* ja kamera siirtyy kuvaamaan pohjoisen loputtomia metsiä ja mäkiä, antaen välittömästi ilman selitystä selkeän kuvan Turon elämästä; hän on käytännössä yksin takapajulassa, josta poistuminen tuntuu mahdottomuudelta. Hyvin tuttu tunne monille. Tämä on erittäin hyvää tarinankerrontaa ja elokuvakielen käyttämistä, jota harvoin näkee kotimaisen komedian puolella.



Johannes Holopainen on hiljalleen noussut Suomen eturivin näyttelijöiden joukkoon. Hän oli viimevuotisen Tuntematon Sotilas- remaken toinen hyvä asia, ja Hevi reissu antaa hyvän kuvan Holopaisen skaalasta näyttelijänä. Turo on ujo romantikko, jolla on loistava lauluääni mutta rankaiseva lavakauhu, jota vastaan hän taistelee mm. Ranuan eläinpuistossa symbolisesti. Max Ovaska on huikea Pasina/Xytraxina, bändin basistina joka muistaa jokaisen kuulemansa kappaleen. Corpsepaintit naamallaan Ovaskan esiintyminen on lähellä miimikkoteatteria, mikä on erittäin hauska veto ja toimii todella hyvin. Samuli Jaskio on päätähdistä vähiten esillä, mutta hänkin on kaikessa isoilmeisyydessään ja raivoamisessaan muistettava. Mutta Antti Heikkisen Jynkky on elokuvan sydän; innokas, elämänjanoinen ja raivokas unelmoija, joka innostaa muita toimimaan ja elämään- jälkimmäinen varsinkin on jokaisessa Jynkyn teossa läsnä, ironiaan asti. Bändin viides jäsen, suljetulla osastolla oleva Oula (Chike Ohanwe), on hahmo jota ei yksinkertaisesti osannut odottaa, ja siis vain positiivisessa mielessä. Raivokohtauksiin taipuva lapinmies Oula löytää zeninsä metallista, nostaen esiin varsin yleisen ilmiön metallimusiikin puolelta; musiikin katharsiksena. 



Elokuvan pahiksen paikalla pyörii Ville Tiihosen näyttelemä Jouni Tulkku, paikallinen iskelmälaulaja ja autokauppias- limaisuus on siis maksimissa. Tulkku on täysin vailla positiivisia puolia ihmisenä ja hahmona, ja edustaa käytännössä antiteesiä Holopaisen Turolle; egoistinen, häikäilemätön ja muiden menetyksistä iloa saava panomies. Tämä toimii elokuvan alkupuolella hyvin, mutta loppupuolella hänen olemassaaolonsa elokuvassa tuntuu hieman päälle liimatulta ja tarpeettomalta. Minka Kuustosen Miia, Tulkun piirittämä kukkakauppias johon Turo on ihastunut, on myöskin hieman aluksi tarpeettoman oloinen romanttinen subjuoni (tämä on hieman poikamainen leffa), ja vaikka Hevi reissu välttää pahimpia sudenkuoppia tämän kliseen suhteen, olisin ehkä toivonut hieman enemmän omaa agendaa tälle. Joskin hänen totaalinen "mitä vittua" huutoreaktio Turon itsesäälille oli täyttä parhautta.



Kaikesta metallikulttuurin kuuluvasta synkästä kuvastosta, sanoituksesta ja yleisilmeestä huolimatta monet metallifanit ovat varsin rauhallista ja mukavaa porukkaa. Tämä on ollut hyvin tiedossa Vidgrenillä ja Laatiolla, sillä elokuva elää ja hengittää tätä. Kaikki päähenkilöt ovat enemmän tai vähemmän leppoisia kavereita, jotka haluavat vain soittaa musiikkia ja nauttia musiikista. Ja vaikka metallipiirit isossa mittakaavassa kärsivät inklusiivisuus-ongelmasta, ei tätä elokuvassa ole. Pienillä huomautuksilla ja teoilla Hevi reissu ottaa huomioon niin homo-läpän ilmiselvän homofobian ja Oulan aseman tummaihoisena metallimuusikkona. Valitettavasti Hevi reissu lähtee sakkaamaan viimeisessä kolmanneksessa, missä tunnelma vaihtuu hyvin samaistuttavasta ja realistisesta yliampuvaan ja valitettavan paljon uskottavuutta rikkovaan. Tämä ei pilaa elokuvaa, sillä se seuraa samoja asetettuja elämänjanoisia teemoja, mutta tällaiset nopeat tunnelman- ja tyylinvaihdokset ovat aina vaarallisia. Hevi reissu on kokonaisuutena epätasainen, mutta silti hyvin nautittava ja hauska elokuva. Hevi reissu neuvoo elämään ja kuten Oula sanoisi, kohtaamaan leijonasi. Se seuraa perinteisten sporttileffojen biittejä suhteellisen tarkasti, ja teknisesti elokuva olisi voinut kertoa vaikka mistä, mutta ainakin metallikulttuuri tarjoaa paljon erilaisia ja uusia vitsejä kerrottavaksi. Hevi reissu on kevyt komedia jota oltaisiin voitu hioa paremmaksi, mutta näinkin se on tuulahdus tuoretta ilmaa kotimaisen komedian saralla. 

Atte T


PS. Tämä:

Turo: "Mistä sitä pitäisi muka biisi kirjoittaa?" 

Pasi: "Yleensä metallibiisit kertovat taruista, okkultismista, saatanasta tai kehnosta         fantasiakirjallisuudesta."

Tämä elokuva tuntee minut.

PPS. *= Vidgrenin ja Laation vastaus tälle huutelulle on nerokas, ja kuin päivä ja yö Rendelin erittäin kömpelölle vastineelle.  

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Atte Arvostaa: Annihilation

Tämä elokuva on taas taustatarinan vaativa tapaus; Alex Garland tunnetaan hyvän genrefiktion käsikirjoittajana (28 Päivää Myöhemmin,Ole Luonani Aina, Sunshine, Dredd) joka sitemmin teki esikoisohjauksenaan heti yhden 2000-luvun parhaimmista scifi-leffoista Ex_Machinan. Tämän jälkeen hän alkoi työstämään adaptaatiota Jeff VanderMeerin Eteläraja- kirjasarjan ensimmäisestä osasta Hävitys. Mutta studio päättikin aluksi huonon testiyleisövastauksen perusteella rajoittaa elokuvan julkaisua. Yhdysvallat, Kanada ja Iso-Britannia saivat virallisen elokuvalevityksen Helmikuussa, mutta muualla maailmassa se julkaistiin vain Netflixissa 12.3.2018.

Ja tämä on ihan perseestä, koska Annihilation on loistava.

Annihilation



Elokuva: Biologi Lena (Natalie Portman) suree vielä sotatoimissa kadonnutta aviomiestään Kanea (Oscar Isaacs) kun tämä saapuukin takaisin kotiin, ilmeisen sekavassa tilassa. Käy ilmi että hänet oltiin lähetetty pienen joukon kanssa Hohteeseen, Alue X:llä sijaitsevaan tunnistamattomaan ilmiöön. Vain Kane palasi, ja alue jatkaa leviämistään. Lena, psykologi Ventress (Jennifer Jason-Leigh), lääkintänainen Anya (Gina Rodriguez), fyysikko Josie Radek (Tessa Thompson) ja geologi Sheppard (Tuva Novotny) lähtevät Hohteeseen saavuttaakseen keskellä olevan majakan, josta kaikki tämä alkoi....



En ole lukenut alkuperäisteosta, ja tietojeni mukaan tämä on kovin löyhä ja vapauksia ottava adaptaatio. Mutta en oikeastaan myöskään välitä tästä, sillä elokuvana Annihilation on puhdasta kultaa. Annihilation on ahdistava, kekseliäs, kuvottavan graafinen ja syvämietteinen elokuva vaikeista asioista, ja on todella hämmentävää että kyseessä on vasta Garlandin toinen ohjaus. Vaikutteet alkuperäisen teoksen lisäksi ovat selkeät; hieman Arkadi ja Boris Strugatskin Stalkeria, hyvä annos H.P Lovecraftin teoksista kuten Väri Avaruudesta  ja Hulluuden Vuorila ja visuaalisuutta joka näyttää kuin se olisi suoraan Hayao Miyazakin Prinsessa Mononokesta H.R Gigerin tai Stanley Kubrickin filtterin läpi. Tämän pitäisi hieman kertoa millaisesta elokuvasta on kyse, mutta tämä on vasta alkua.



Natalie Portman on, kuten aina, loistava pääroolissa. Hänen vahvuutensa ja herkkyytensä ovat hienosti tasapainossa, ja harva näyttelijä pystyisi samaan mitä Portman tekee Annihilationissa. Koko näyttelijäkaarti tekee kautta linjan hyvää työtä elokuvassa; Jennifer Jason-Leigh johtajana jonka tehtävä on pitää väistämättä hajoava ryhmä kasassa, Gina Rodriguez toimii ryhmän koviksena ja kenties samalla heikoimpana lenkkinä ja Tessa Thompson- Tessa Thompson on täydellinen teki hän mitä tahansa, ja Josie Radek on mukava poikkeavuus tämän aikaisempiin rooleihin. Oscar Isaacsin rooli elokuvassa ei ole iso, mutta Oscar Isaacs ottaa siitä kaiken irti. Ja kyllä, on erittäin siistiä että Annihilationia vetää viisi hienoa, erilaista ja hyvin esitettyä naishahmoa.



Annihilation on visuaalinen mestariteos, ja en ole nähnyt ihan tämän näköistä elokuvaa koskaa aiemmin. Garland on tuonut mukanaan tuotantosuunnittelijat, lavastajat ja taiteilijat käsikirjoittamistaan elokuvista, ja kuten Sunshinen tapauksessa, on lopputulos uniikki ja henkeäsalpaava. Mutaatiot, oli kyseessä sitten koreat kukinnot tai hirvömäiset krokotiilit, ovat esillä hyvin erilaisilla tavoilla. Valaistus ja kuvaus antaa Annihilationille unenkaltaisen tunnelman, ja kuten monien unien tapauksessa, on vaikea sanoa onko kyseessä hyvä uni vai painajainen. Annihilation ei säästele katsojia miltään; kauniit ja kauheat asiat näytetään yhtä suoraan. Näin katsoja näkee saman minkä hahmotkin, ja Annihilation jääkin helposti kummittelemaan mieleen. Näin tämän vasta pari tuntia sitten, ja tiedän jo nyt mitenkä tämä tulee uniini.



En voi myöskään olla puhumatta äänimaailmasta. Ensinnäkin, soundtrack on todella, todella hyvä kokonaisuus. Ben Salisbury ja Geoff Barrow ovat kaoottisen ja epäsovinnaisen musiikin ystäviä, ja niinpä erilaiset genret ja kappaleet hallitsevat Annihilationia. Herkät akustiset kitarat yhdistettynä painajaismaisiin kuviin elokuvassa on todella outo yhdistelmä joka kuitenkin toimii. Toisekseen, äänimiksaus ja äänisuunnittelu on tehty yhteistyössä soundtrackin kanssa, ja se luo todella, todella iholle käyvän kokemuksen. Hohteen olentojen äänet eivät ole normaaleita, ja mitä syvemmälle mennään sitä painajaismaisempi myös äänimaisema on. Tämä on Maailmojen Sota ja Arrival-tason työtä. Josta pääsemmekin siihen, miksi kaikki yllämainittu on niin turhauttavaa.



Tämä on elokuva, joka olisi pitänyt kokea valkokankaalla, elokuvateatterin kaiuttimien kautta ja täysin pimeässä tilassa. Se on suunniteltu elokuvateatteria varten, ja olisin maksanut melkein mitä tahansa nähdäkseni tämän niin kuin se on tarkoitettu. Tämä on aino miinus elokuvassa minulle, ja se ei ole elokuvan vika, vaan studion! Annihilation on elokuva muutoksesta, parantumisesta, edistyksestä ja näiden paradoksaalisuudesta. Se käsittelee mielenterveyttä ja sairauksia tavalla jota en ole ennen nähnyt, ja en ihan tiedä mitenkä Garland oikein onnistui tässä. Jos minulta kysytään, Garland on nyt tyhjä viiva shekissä, ja hänelle voi antaa melkein mitä tahansa tehtäväksi. Annihilation on alkuperäinen, uusi, outo, hypnoottinen elokuva vaikeista asioista, joka ei myöskään anna mitään selkeitä vastauksia katsojalle. Loppu tulee herättämään tuhat spekulaatiota, mutta se ei ole elokuvan pointti. Annihilation on vahvasti symbolinen taideteos, ja varmasti tämän vuoden elokuvatarjonnan parhaimpia paloja. Annihilation on nyt Netflixissa, ja on pakollista katsottavaa.

Atte T

Ps. Antakaa Alex Garlandille Saga of the Swamp Thing. Mieluiten heti seuraavaksi.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Atte Arvostaa: Jessica Jones (2. Kausi)

Iron Fist oli vitsi. Defenders sisälsi hyviä ihmiskohtaamisia ja pari hyvää taistelukohtausta, mutta oli lopulta pettymys. The Punisher oli hyvin tehty ja näyttely oli todella tehokasta, mutta se jätti silti hieman kylmäksi. Viime aikoina Marvelin kerran niin koskemattomalla Netflix- sarjalla ei ole mennyt niin hyvin. Tähän mennessä Jessica Jones on osoittautunut Marvelin Netflix- sarjoista tasoltaan parhaimmaksi, ja sen tähden sen 2. kausi herätti paljon paineita sarjan fanien keskuudessa. Miten sarja pärjää ilman niin hyvää keskeistä, vihattavaa pahista kuin Killgrave (David Tennant)? Onko 13 jatkoa yhä hieman liian pitkä tilaus näille sarjoille, ja onko tästä koko Netflix- hommasta vielä herättämään kiinnostusta katsojissa?

Vastaukset: Hyvin, kyllä ja kyllä.

 Jessica Jones (2. Kausi)



Sarja: Jessica Jones (Krysten Ritter) toimii yhä yksityisetsivänä, ja yhdessä naapurinsa Malcolmin (Eka Darville) kanssa hän jatkaa aviorikkojien vaanimista kameransa kanssa. Kun Trish Walker (Rachael Taylor) jatkaa Jessican taustalla olleen IGH- laitoksen tutkimusta, alkaa muita lahjakkaita kuolemaan. Jessica lähtee selvittämään tätä mysteeriä, ja kaivaa esiin jotain menneisyydestään joka on tuhota hänen ja monien muiden elämän täysin.



Merkittävin lisä Jessica Jonesin toisella kaudella oli se, että jokaisen jakson ohjaaja oli nainen. Tämä toi paljon uutta sarjaan ihmiskehon esittämisen, mikroaggressioiden, erilaisen hyväksikäytön ja ihmissuhteiden muodossa. Mikä oli erittäin hyvä lisä, joka auttoi erottamaan  uuden kauden edellisestä. Jessica Jonesin 2. kausi toimii hyvin, sillä se on mestarillisesti rakennettu ja kantavat teemat pysyvät pinnalla koko kauden ajan. Se kärsii taas hieman liian monesta jaksosta joka pakottaa venyttämään ja ottamaan takaisin askelia sarjassa, ja tietty Killgraven kokoinen aukko sarjassa kieltämättä on. Mutta tämä ei kuitenkaan ikinä häiritse, ja ne pahikset jotka ovat hänen tilallaan ovat molemmat erilaisia, uniikkeja ja toisen tapauksessa todella, todella vaikeita ymmärtää tai tuomita. Jessica Jones ei mene sieltä mistä aita on matalin, vaan kokeilee uutta rohkeasti.



Krysten Ritter on yhä loistava Jessican roolissa, ja hän pääsee myös hieman enemmän levittämään siipiään hahmona kauden aikana. Perinteinen kyynisyys on sielä yhä, mutta suru, viha, ilo ja aito pelko muiden puolesta ovat esillä myös isosti. Jessican parhaimmat hetket hahmona ovat niitä, joissa hän ei ole itse kontrollissa jolloin aidot tunteet nousevat esiin sarkasmin ja terävän kielen takaa. Molemmat Eka Darville ja Rachael Taylor pääsevät vielä enemmän oikeuksiinsa sarjan antaessa heille molemmille omaa tekemistä ja omia motiiveja, mutta alkuperäisen hahmogallerian kiistaton MVP on Jeri Hogarth (Carrie-Anne Moss). Jeri kulkee lävitse uskomattoman rankan tien, ja kokee hahmona tuhat tunnetilaa; ex-vaimon kuolema, etenevä sairaus, firmasta ulosajon uhkaus. Carrie-Ann Moss on aina ollut kyvykäs näyttelijä, mutta roolisuoritus jonka hän pistää pöydälle Jessica Jonesin toisella kaudellla on raivokas.



Killgraven korvaaminen keskeisenä pahiksena oli saman tasoinen ongelma kuin Daredevililla oli Kingpinin kanssa. Mutta Jessica Jones onnistuu tässä kiitettävästi, ja ensimmäinen oikea askel oli lähteä täysin eri suuntaan hahmon kanssa. Janet McTeerin näyttelemä Alisa on kaikin puolin vaikuttava pahis, joka on välittömästi uhkaava ensimmäisestä hetkestä lähtien. Jos Killgrave edusti seksuaalista väkivaltaa ja oman itsemääräämisoikeuden viemistä yksilöiltä, on Alicia väkivalta-ongelmia ja horjuvaa mielenterveyttä edustava pahis. Siinä missä Killgrave oli vihattava kusipää, on Alicia pelottava mutta lopulta hyvin samaistuttava pahis- monessa kohtaa häntä kohtana tuntee enemmän sääliä kuin vihaa. Hän haluaa vain elää, mutta hänen voimansa ja agressionsa tekevät jopa arkisista askareista vaikeaa, taas jälleen osuen johonkin aitoon- pienet, arkiset asiatkin voivat johtaa räjähtämispisteeseen. Callum Keith Rennie puolestaan on Tri Karl Maluksena aluksi hyvin ahdistava ja Killgrave-ish pahis, mutta hänestäkin paljastui lopulta humaaneja ja altruistisia puolia- täysin päinvastoin kuin sarjakuvaversiossa. Sarja myöskin pudotti parinkin pitkäaikaisen sarjakuvahahmon nimen- Whizzer ja Maynard Tiboldt näin kaksi mainitakseni- mutta ei valitettavasti tehnyt heillä ihan hirveästi mitään. Sama koski myös Wil Travallin Simpsonia, ja on sääli että nämä hahmot saivat niin nopeat loput ilman että heidän täyttä potentiaaliana ehdittiin käyttää kunnolla.

#JusticeForWhizzer

Mikä toimii sarjassa parhaiten on näyttelyn lisäksi sen teemat. Jakson ensimmäiset  hetket asettavat hyvin sarjan uomia; sankarin ja omankäden oikeuden jakajan ristiriitaisuus ja menneisyyden asema hahmojen elämässä. Jessica ei suostu tappamaan, mutta onko tämä tekopyhää häneltä- Jessica kuitenkin tappoi Killgraven? Onko Alicia oikeassa, että ongelmat voi ratkaista tappamalla ja se ei ole iso diili, ja kaiken voi antaa anteeksi? Jokaista hahmoa sarjassa riivaa myös heidä menneisyytensä; Jessican omat traumat on jo valmiiksi tutut, mutta hänen valintansa Killgraven suhteen ovat ansainneet hänelle monenlaista mainetta. Trishin pakkomielle auttamiseen ja asioiden selvittämiseen juontaa juurensa tämän alennustilaan Jessican kanssa elämisestä, ja tämän addiktion historia palaa myöskin kummittelemaan. Jerin ex-vaimon kuolema, Malcolmin omat ongelmat, Alisan historia- menneisyys ei jätä ketään rauhaan, ja vaikka se ei määrittele heitä, ei sitä myöskään pääse karkuun. Tämä antaa kaudelle vahvan keskeisen teeman joka auttaa pitämään narratiivia kasassa. 



Mutta minulla on silti ongelmia sarjan kanssa. Jotkut valinnat- kuten Jessican historian retcon-osuudet ja hieman väkinäinen dramaattinen loppuratkaisu ja oudon epäsyncissä olevat kaksi viimeistä jaksoa- tuntuvat sellaisilta ratkaisuilta joita oltaisiin voitu hioa kauemmin. Mutta varsinkin siinä kohtaa, kun 13 jakso pyörähti lopulta käyntiin, alkoi koko kautta hallinnut synkkyys ja lohduttomuus painamaan. Tämä on hyvin subjektiivinen kritiikki joka perustuu henkilökohtaiseen väsymykseen tämän kaltaisten tarinoiden suhteen, mutta minä alan väsyä Netflixin Marvel-sarjojen vellovaan ihmiskurjuuteen ja hahmojen ainaiseen häviämiseen. Tällä kertaa hahmot ovat sentään kauden lopussa liikkuneet eteenpäin kunnolla, koittaen taas elää, mikä oli erittäin hyvä veto. Mutta kun melkein kaikilla hahmoilla on verta käsissään ja kuolleiden määrä on taas hälyyttävän iso, alkaa kaikki tämä tuntumaan hiljalleen merkityksettömältä. Kolmannen kauden on parempi tehdä isoja muutoksia hahmojen elämään ja valintoihin, sillä muuten sitä uhkaa vakava paikallaan junnaaminen. Kuolema ei enään yllätä tai shokeeraa. Täsä huolimatta, Jessica Jones toinen tuotantokausi on paluu kohti Marvelin Netflix- sarjojen vanhaa tasoa ja on erittäin hyvä ja dramaattinen pakkaus ihmissuhteita, vääriä valintoja niiden kanssa elämistä, joka olisi voinut hyötyä enemmän tiukemmasta tahdista ja lyhyemmästä mitasta. Jessica Jonesin toinen kausi on nyt nähtävillä Netflixissa.

Atte T