Atte Arvostaa: Hevi reissu

Olen hyvin tietoinen siitä, että tämän blogin puitteissa ei pahemmin arvioida kotimaisia elokuvia, saaatikka sitten muitakaan kotimaisia popkulttuurin tuotteita. Toki jouluna saatan hehkuttaa jotain kotimaista tavaraa, mutta ainoa kotimainen elokuva jonka olen arvostellut oli Rendel, ja sen status supersankarielokuvana teki siitä poikkeuksellisen. Nyt on aikaa tehdä taas muutos tähän, ja toivonkin ettei tämä jää vuoden ainoaksi kotimaisen leffan arvioksi.

Hevi reissu

Elokuva: Turo (Johannes Holopainen) asuu pienessä pohjoissuomalaisessa kylässä. Hän tekee töitä palvelukeskuksessa, ja päivittäistä antia on pilkka ja ylenkatsonta. Mutta Turo soittaa myös metallibändissä ystäviensä Pasin (Max Ovaska), Jynkyn (Antti Heikkinen) ja Lotvosen (Samuli Jaskio) kanssa. Kun ulkonmaalainen keikkapromoottori saa käsiinsä bändin demokasetin, aukeaa heille mahdollisuus esiintyä Norjan metallifestarien suurilla lavoilla- jos vain Turolla riittää rahkeet.

Alunperin työnimellä "Bändi nimeltä Impaled Rektum " kulkenut elokuva on ohjaajakaksikko Jukka Vidgrenin ja Juuso Laation esikoisohjaus kokoillan elokuvien saralla, ja kasassa onkin tämä huomioon ottaen mainio paketti. Hevi reissu on oikein hauska, joskin töyssyinen kotimainen komedialeffa, ja se on erittäin lupaava alku kahden ohjaajan uralle. Ohjaus ja Harri Rätyn kuvaus tekevät hienoa yhteistyötä alusta lähtien; Turon polkupyöräillessä kylätiellä, idiootit kutsuvat tätä homoksi pilkkauksena* ja kamera siirtyy kuvaamaan pohjoisen loputtomia metsiä ja mäkiä, antaen välittömästi ilman selitystä selkeän kuvan Turon elämästä; hän on käytännössä yksin takapajulassa, josta poistuminen tuntuu mahdottomuudelta. Hyvin tuttu tunne monille. Tämä on erittäin hyvää tarinankerrontaa ja elokuvakielen käyttämistä, jota harvoin näkee kotimaisen komedian puolella.

Johannes Holopainen on hiljalleen noussut Suomen eturivin näyttelijöiden joukkoon. Hän oli viimevuotisen Tuntematon Sotilas- remaken toinen hyvä asia, ja Hevi reissu antaa hyvän kuvan Holopaisen skaalasta näyttelijänä. Turo on ujo romantikko, jolla on loistava lauluääni mutta rankaiseva lavakauhu, jota vastaan hän taistelee mm. Ranuan eläinpuistossa symbolisesti. Max Ovaska on huikea Pasina/Xytraxina, bändin basistina joka muistaa jokaisen kuulemansa kappaleen. Corpsepaintit naamallaan Ovaskan esiintyminen on lähellä miimikkoteatteria, mikä on erittäin hauska veto ja toimii todella hyvin. Samuli Jaskio on päätähdistä vähiten esillä, mutta hänkin on kaikessa isoilmeisyydessään ja raivoamisessaan muistettava. Mutta Antti Heikkisen Jynkky on elokuvan sydän; innokas, elämänjanoinen ja raivokas unelmoija, joka innostaa muita toimimaan ja elämään- jälkimmäinen varsinkin on jokaisessa Jynkyn teossa läsnä, ironiaan asti. Bändin viides jäsen, suljetulla osastolla oleva Oula (Chike Ohanwe), on hahmo jota ei yksinkertaisesti osannut odottaa, ja siis vain positiivisessa mielessä. Raivokohtauksiin taipuva lapinmies Oula löytää zeninsä metallista, nostaen esiin varsin yleisen ilmiön metallimusiikin puolelta; musiikin katharsiksena. 

Elokuvan pahiksen paikalla pyörii Ville Tiihosen näyttelemä Jouni Tulkku, paikallinen iskelmälaulaja ja autokauppias- limaisuus on siis maksimissa. Tulkku on täysin vailla positiivisia puolia ihmisenä ja hahmona, ja edustaa käytännössä antiteesiä Holopaisen Turolle; egoistinen, häikäilemätön ja muiden menetyksistä iloa saava panomies. Tämä toimii elokuvan alkupuolella hyvin, mutta loppupuolella hänen olemassaaolonsa elokuvassa tuntuu hieman päälle liimatulta ja tarpeettomalta. Minka Kuustosen Miia, Tulkun piirittämä kukkakauppias johon Turo on ihastunut, on myöskin hieman aluksi tarpeettoman oloinen romanttinen subjuoni (tämä on hieman poikamainen leffa), ja vaikka Hevi reissu välttää pahimpia sudenkuoppia tämän kliseen suhteen, olisin ehkä toivonut hieman enemmän omaa agendaa tälle. Joskin hänen totaalinen "mitä vittua" huutoreaktio Turon itsesäälille oli täyttä parhautta.

Kaikesta metallikulttuurin kuuluvasta synkästä kuvastosta, sanoituksesta ja yleisilmeestä huolimatta monet metallifanit ovat varsin rauhallista ja mukavaa porukkaa. Tämä on ollut hyvin tiedossa Vidgrenillä ja Laatiolla, sillä elokuva elää ja hengittää tätä. Kaikki päähenkilöt ovat enemmän tai vähemmän leppoisia kavereita, jotka haluavat vain soittaa musiikkia ja nauttia musiikista. Ja vaikka metallipiirit isossa mittakaavassa kärsivät inklusiivisuus-ongelmasta, ei tätä elokuvassa ole. Pienillä huomautuksilla ja teoilla Hevi reissu ottaa huomioon niin homo-läpän ilmiselvän homofobian ja Oulan aseman tummaihoisena metallimuusikkona. Valitettavasti Hevi reissu lähtee sakkaamaan viimeisessä kolmanneksessa, missä tunnelma vaihtuu hyvin samaistuttavasta ja realistisesta yliampuvaan ja valitettavan paljon uskottavuutta rikkovaan. Tämä ei pilaa elokuvaa, sillä se seuraa samoja asetettuja elämänjanoisia teemoja, mutta tällaiset nopeat tunnelman- ja tyylinvaihdokset ovat aina vaarallisia. Hevi reissu on kokonaisuutena epätasainen, mutta silti hyvin nautittava ja hauska elokuva. Hevi reissu neuvoo elämään ja kuten Oula sanoisi, kohtaamaan leijonasi. Se seuraa perinteisten sporttileffojen biittejä suhteellisen tarkasti, ja teknisesti elokuva olisi voinut kertoa vaikka mistä, mutta ainakin metallikulttuuri tarjoaa paljon erilaisia ja uusia vitsejä kerrottavaksi. Hevi reissu on kevyt komedia jota oltaisiin voitu hioa paremmaksi, mutta näinkin se on tuulahdus tuoretta ilmaa kotimaisen komedian saralla. 

Atte T

PS. Tämä:

Turo: "Mistä sitä pitäisi muka biisi kirjoittaa?" 

Pasi: "Yleensä metallibiisit kertovat taruista, okkultismista, saatanasta tai kehnosta         fantasiakirjallisuudesta."

Tämä elokuva tuntee minut.

PPS. *= Vidgrenin ja Laation vastaus tälle huutelulle on nerokas, ja kuin päivä ja yö Rendelin erittäin kömpelölle vastineelle.