Atte Arvostaa: Phantom Thread & Coco

Kuten osa on saattanut huomata, Helmikuu oli hieman hiljaisempi kuu tämän blogin puolella. Omat kiireet ovat osasyyllinen tähän, ja koitan nyt maaliskuun aikana hieman parantaa tahtia. Alkaen nyt, sillä kävin eilen katsomassa kaksi elokuvaa, ja koska molemmat elokuvat ovat myös sellaisia joista suoraan puhuminen ja kaikkien neronleimausten paljastaminen olisi ikävää, olisivat ne yksinään kovin lyhyitä arvioita. Tämä on Atte Arvostaa Daily Double.

Aloitetaan aluksi Paul Thomas Andersonin viimeisimmällä elokuvalla Phantom Thread, joka myöskin on mahdollisesti sen päätähden viimeinen elokuva.

Phantom Thread

1950-luvun Lontoon räätäleistä parhain on Reynold Woodcock (Daniel Day-Lewis), perfektionistinen taiteilija joka asuu siskonsa kanssa muotitalollaan. Hän tapaa lomallaan nuoren Alman (Vicky Krieps), joka lähtee Reynoldin mukaan Lontooseen romanssin puhjetessa. Almasta tulee Reynoldsin muusa, malli ja luottohenkilö, mutta onko Almasta pärjäämään Reynoldin manioiden ja vaatimusten alla, ja mitä kaikkea parisuhteelta voidaan vaatia?

Paul Thomas Andersonin mittava ura myrkyllisten mieskulttuurien parissa jatkuu mielenkiintoisella tavalla  Phantom Threadissa, elokuvassa josta on lähes mahdoton puhua pilaamatta koko iloa samalla.  Phantom Thread on erikoinen, nerokas elokuva josta on vaikea puhua. Se on Andersonin elokuvien tapaan hyvin vaativa ja palkitsee useamman katselukerran jälkeen luultavasti paremmin, sekä tietysti mestarillisesti tahditettu ja kuvattu. Varsinkin varhainen kohtaus missä Reynold ensimmäisen kerran ottaa mitat Almasta ja koitattaa tällä mekkoja on tahditettu erinoimaisesti, luoden jännitystä tilanteeseen jossa ei sinällään ole mitään jännittävää.

Daniel Day-Lewis on sukupolvensa parhaimpia näyttelijöitä, ja jokainen roolisuoritus toisensa jälkeen on ollut yhä parempi. Jos tämä todellakin on hänen viimeinen roolinsa, on se kaiken kehun ja hehkutuksen arvoinen suoritus. Day-Lewis ei tarvitse merkittävää maskeerausta ollakseen täysin eri ihminen kuin aikaisemmat roolihahmonsa, tämä syntyy puhtaasti hänen loistavan näyttelijätyönsä ansiosta. Woodcock on rasittava ihminen, pikkutarkka ja pienistäkin rutiinien poikkeuksista valittava nero, mutta hänen hymynsä on hurmaava ja parhaimmillaan hän on taianomainen ihmemies. Krieps on välitön tähti Almana, hiljainen ja samaistuttava aluksi kuten monien tämän kaltaisten romanssien päähenkilöt ovat, mutta hänestä paljastuu hiljalleen elokuvan aikana mielenkiintoisia puolia joita on vaikea odottaa.

Phtantom Thread loistaa myös näyttelijätyön ja ohjauksen lisäksi upean kuvauksen ja puvustuksen puolella. Puvustus on räätälistä ja muotitalosta kertovassa elokuvassa ensisijaista, ia jokainen Woodcockin omista puvuista tämän kauniisiin luomuksiin on uniikkeja kokonaisuuksia. Mieleeni jäi elokuvasta kuitenkin parhaiten musiikki; Radioheadistakin tunnetun Jonny Greenwoodin upea score on iso osa elokuvaa, ja parhaimmillaan se täyttää dialogiltaan hiljaisen elokuvan klassisella tunnelmalla, joka vaihtuu tarvittaessa painajaismaiseen jännitteeseen. Greenwood on tehnyt kaikkiin Andersonin elokuviin musiikit There Will Be Bloodista lähtien, ja Phantom Thread on ansainnut hänelle vihdoinkin Oscar-ehdokkuuden.

Phantom Threadista on hankala puhua, sillä se perustuu pitkään, venytettyyn kehitykseen ja paljastukseen, joka on hankala käsittää tai oikeuttaa millään tavalla. Artistista ja tämän rakkaasta kertovat elokuvat ovat usein kärsimysnäytelmiä, jossa nainen joutuu kärsimään vaativan taiteilijan kanssa eläessään, mutta hänen pitää kestää se koska taide. Phantom Thread ei tyydy tähän, vaan antaa Almalle oman vastineen tälle, ja heidän suhteensa on vain tämän kaiken kuvastin. Phantom Thread ei päästä katsojaa helpolla, mutta se on kaiken tämän arvoinen outous. Se on jännitävä, kaunis, glamööriä täynnä olevaa pukuloistoa, mutta myös myrkyllisistä ihmisistä kertova tapauskertomus, millaista on elää vaativien ihmisten kanssa. Ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Ja nyt, toinen elokuva. Pixar tunnetaan yhä Disneyn nerokkaana pikkuveljenä, jonka huikea putki aikoinaan antoi kuvan studioista, joka ei voisi tehdä mitään väärin. Mutta muutamat ohilyönnit ja rimanalitukset ovat alkaneet pistämään pixarin kilpeen hieman säröjä. Toki Inside Out oli todella hyvä, mutta Brave oli vain ihan kivaa höttöä, Monsterit Yliopisto oli loppua lukuunottamatta kliseinen ja turha elokuva, Autot-elokuvat ovat outoja ja loppujen lopuksi tyhjiä elokuvia ja Good Dinosaur- no, niin. Mutta nyt, Pixar palaa takaisin ruotuun elokuvalla, joka ansaitsee paikkansa Pixarin parhaiden joukossa. 

Coco

Elokuva: Meksikolainen Riveran suku on suutarien suku, joka on kieltänyt musiikin elämästään perheen hylänneen muusikko-isoisoisän takia. 12- vuotias Miguel Rivera (Anthony Gonzales) kuitenkin rakastaa musiikkia, ja kun dia de los muertosin aikana Miguel päätyy tuonelaan, lähtee hän etsimään isoisoisäänsä saadakseen tämän siunauksen paluulleen takaisin elävien maahan ja uralleen muusikkona.

Coco oli elokuva, josta olin kuullut paljon hyvää ja odotinkin sen olevan tunteita herättävä elokuva. En kuitenkaan osannut odottaa kuinka paljon Cocon loppu nostaisi tunteita pintaan. Coco on mestariteos Pixarin vaikuttavassa ansioluettelossa, kilpaillen Inside Outin, WALL-E:n ja Upin tasoisesta tunteellisesta tasosta. On suuri vääryys, että animaatioelokuvat eivät saa parhaan käsikirjoituksen palkintoja tai ehdokkuuksia juuri koskaan, sillä Cocon loistava tarina ja käsikirjoitus ansaitsee kaikki kehut. Näin teet elokuvaa, joka vetoaa tunteen kautta monella eri tasolla ja eri syistä erilaisiin ihmisiin- tämä jos mikä on loistavan käsikirjoituksen merkki.

Anthony Gonzales on todella hyvä nuoren Miguelin roolissa, Hänestä löytyy oikeaa poikamaista viattomuutta joka antaa anteeksi osan tämän impulsiivisesta käytöksestä, ja hänen intohimonsa musiikkiin on tarttuvaa. Gael Garcia Bernal on erittäin hauska unohduksen partaalla oleva vainaja Hector, Alana Ubach häikäisee Riveran suvun edesmenneenä matriarkkana Imeldana ja Benjamin Bratt tekee vaikuttavan roolisuorituksen edesmenneenä kitarasankarina Ernesto de la Cruzina. Ääninäyttely on poikkeuksellisen tasokasta Cocossa, ja englanti ja espanja menevät sekaisin alati dialogissa, viljelleen sanontoja ja lausahduksia vuorosanojen joukkoon joka saa kokonaisuuden tuntumaan entistä autenttisemmalta. Mukana on myös yksi todella yllättävä hahmolisäys jota en paljasta, sillä yllätys on sen arvoinen ja loputtoman huvittava. 

Cocon design on uskomaton. Oli kyse sitten Santa Cecilian kylästä tai Kuolleiden Kaupungista, on jokainen lokaatio elokuvassa loppuun asti hiottu ja toteutettu todella, todella hienosti. Musiikki on myöskin erittäin hyvin toteutettu. Siinä missä monet Disneyn musikaaleista ovat ei-diageettisia (musiikkia on, mutta sitä ei tiedosteta maailmassa tapahtuneeksi vaan se tulee jostakin), on Cocon musiikit diageettisia- joka kerta kun laulu tulee, joku laulaa sen yleisölle elokuvassa. En varsinaisesti kutsuisi Cocoa musikaaliksi. Lauluja ei ole paljon, mutta jokainen tuntuu todella aidolta ja oli sitten kyse Michael Giacchinon soundtrackista tai Germaine Francon, Adrian Molinan, Robert Lopezin ja Kristen Anderson-Lopezin kirjoittamista lauluista, on Cocon äänimaailma loppuun asti hiottu ja täydellinen. Un Poco Loco ja tunteikas Remember Me jäävät Disneyn historiaan hyvin erilaisina mutta myös hyvin erinoimaisina lauluina.

Build bridges, not walls

Coco ei ole vain hauskanpitoa ja musiikkia, vaan sen alla kulkee hyvin ajankohtainen ja tärkeä viesti. Sanotaan suoraan: elokuvan alla kulkeva subteksti on se, että rajat eivät saisi erottaa sukulaisia toisistaan ja pahimmillaan ne saattavat vahingoittaa muistoja rakkaistamme. Ja loppua kohti mentäessä tämä ajatus muuttu todeksi tavalla, jota ei osaa odottaa. Coco ei päästä katsojaa helpolla, ei mitenkään ja pakottaa tämän katsomaan asioita, jotka ova todella raskaita katsoa. Muistot ovat joskus ainoa asia mitä meillä on jäljellä sukulaisistamme, ja niiden vaaliminen voi myös olla ainoa tapa pitää heidät elossa. Coco on yllättävän rankka elokuva vaikeista aiheista, ja loistava paluu Pixarilta. Se jaksaa naurattaa hauskalla tilannekomedialla, lumota upealla ulkonäöllään ja kauniilla musiikillaan, ja lopulta se murskaa sydämesi lopulla, joka ei anna armoa. Coco on ehdottomasti aikasi arvoinen.

Atte T

PS.

Remember me

Though I have to travel far

Remember me

Each time you hear a sad guitar

Know that I'm with you

The only way that I can be

Until you're in my arms again

Remember me....

  

😭