12 Sarjakuvaa Jouluksi Special, Osa 5

 Vaikka en ole hetkeen ostanut juuri uusia sarjakuvia (koti-tai ulkomaisia) ja olen hieman tipahtanut isojen amerikkalaisten ksutantamoiden julkaisujen kelkasta pois, luen silti aktiivisesti sarjakuvia verkossa. Yhdestä niistä on suhteellisen lyhyessä ajassa tullut hyvin tärkeä minulle, ja olen ostanut myös jokaisen uuden albumiversion, vaikka voisinkin lukea sitä ilmaiseksi verkossa. 

Kill Six Billion Demons

Jumala on kuollut, ja Tuonpuoleinen on kaikkien saatavilla. Julmat rikosruhtinaat ja ylpeät kuninkaat pitävät yllä haurasta rauhaa. Tähän maailmaan putkahtaa Allison, kahvilatyöntekijä Maasta, jonka poikaystävä kaapattiin kesken kiusallisen illan. Allisonin otsassa hohtaa voima, ja pian hän kuulee ennustuksesta:

"Vanha Kuningas valitsee uuden, ja tämä aloittaa kolmannen valloituksen. Hänen rinnallaan kulkee valkoinen ja musta liekki, ja hänen tulemistaan seuraa 108 palavaa tähteä. Hän kantaa Sanan kamalaa paloa otsallaan, merkki tämä suuruudesta. Hän kohtaa pedon - ja tuhoaa sen. Hän kantaa Halun hirvittävää kalpaa, ja taivaan pilarit värisevät hänen tullessaan. Ja hänen nimensä- hänen nimensä on Tapa Kuusi Miljardia Demonia."

 Kill Six Billion Demons (tai K6BD) on Tom Parkinson-Morganin verkkosarjakuva, jonka neljä osaa on julkaistu myös albumeina Imagen toimesta. Olen aiempien sarjakuvien kohdalla puhunut paljon maailmanrakentamisesta, mutta Parkinson-Morgan on omaa luokkaansa tällä alalla. Yhdistelemällä ideoita Kadotetusta Paratiisista, Journey to the Westista, Elder Scrollsista ja Jack Kirbyn 4. Maailma- tarinoista, K6BD luo todella monimuotoisen, värikkään ja mytologialtaan eheän maailman. Mutta vaikka nautin paljon hyvästä maailmanrakentamisesta, on K6BD:n hahmot ja heidän kasvunsa ja kehityksensä se, mikä tekee sarjakuvasta suosikkini. Allison aloittaa matkansa Tuonpuoleisessa pelokkaana, epävarmana ja ollen koko ajan itkun partaalla, mutta hetki hetkeltä hän onnistuu ottamana kontrollia tilanteesta, olemaan itsevarmempi ja paras mahdollinen versio itsestään. Mutta onnistuminen ei ole pelkkää kohoamista, ja välillä Allison uppoaa itseinhoon, pelkoon ja ylpeyteen jotka vievät häntä harhaan. Itseinho, masennus ja traumat ovat isoja teemoja sarjakuvassa, ja Allisonin lisäksi siitä kärsii tämän kronikoitsija/ex-salamurhaaja/demoni-tytyde Cio Ciocillo, joka häpeää omia menneisyyden tekojaan ja pelkää satuttavansa Allisonia. Allisonin toinen tärkeä ystävä on enkeli 82 White Chain, jonka oma tie käsittelee sukupuolikokemuksia ilmeisen sukupuolettomilla enkeleillä, ja White Chainin halua olla mahdollisimman hyvä enkeli ja oma itsensä yhtä aikaa. Vaikka K6BD:n maailma on monimuotoinen, villi, syvällinen ja täynnä yllätyksiä, on hahmot tässä maailmassa aina mielenkiintoisin osa tarinaa ja heidän sisäinen elämänsä kaikkein jännittävin taistelu. Kill Six Billion Demons on parasta puhdasta fantasiasarjakuvaa jota markkinoilta löytyy tällä hetkellä, ja siitä voivat kaikki nauttia ilmaiseksi täällä. 

5 takana, 7 edessä!

Aasa T    

words to live by

12 Sarjakuvaa Jouluksi Special, Osa 6

 Hyvää itsenäisyyspäivää! Tämä on perinteisesti ollut päivä joulukalenterissani, jossa puhun kotimaisesta sarjakuvasta. Tässä tapauksessa siis pitäisi nimetä suosikkisarjakuva, jonka on tehnyt suomalainen sarjakuvataitelija. Tämä osoittautui vaikeammaksi kuin odotin, ja kävin läpi muutamia ehdokkaita (joista osaan saatan hyvinkin palata vielä, tämä lista elää vielä vähän omaa elämäänsä) kunnes lopulta järkeilin vastauksen, joka tyydytti myös haluni puhua sarjakuvasta josta en ole vielä kirjoittanut mittavasti aiemmin.

Villimpi Pohjola

Yliopisto-elämä, mikäs sen voittanutta. Luentoja, gradun vääntäämistä, aikaisia aamuja, luentoja, opintotuen- ja lainan kanssa painimista ja luentoja. Noh, ei aivain. Mahtuu siihen paljon muutakin, kuten myöhäisiä ja kosteita iltoja, treffejä, extemporee Arnold Schwarzenegger-imitaatiota ja yhden illan juttuja. Mikäs sen voittanutta.

Moni voisi kysyä, että miksi en valinnut tähän jotain muuta sarjakuvataiteilija JP Ahosen teoksista, kuten KP Alareen kanssa tehtyä kunnianhimoista Perkerosta tai Ahosen globaaliksi hitiksi muodostunutta Belzebubsia? Hyvä kysymys sinänsä, koska pidän näistä molemmista hyvin paljon, ja Perkerosta olen hehkuttanut aiemminkin osana suosikkisarjakuviani. Mutta Villimpi Pohjola on ensirakkauteni, ja aloitin sen lukemisen joskus ylä-asteen ja lukion siirtymävaiheessa, kun yliopisto-elämä oli vielä suhteellisen kaukainen haave itselleni. Ihastuin siihen Ahosen persoonallisen ja hauskan taidetyylin vuoksi, sen ilmiselvän nörttiyden ja huumorin takia. Villimpi Pohjola ei ole Perkeroksen kaltainen, yhtenäinen tarina, vaan vuosikausia lehdissä ilmestynyt sarjakuva, ja tämän sisällä Ahonen onnistui myös kasvattamaan hahmojaan ja muuttamaan tarinoiden tyyliä - molempia myös tuki kootut albumit, joissa tiettyjä tyhjiä aukkoja täytettiin. En tiedä onko minulla mitään kamalan syvällistä sanottavaa kuitenkaan Villimmästä Pohjolasta. Kriitikon työ on, kuten tunnettu kriitikko Morf Vanderwalt asian ilmaisi, henkisestä tyhjentävää hommaa. Se tarkoittaa omien mieltymysten ja tulkintojen avaamista kaikkien tarkasteltavaksi, ja omien tuntojen avaamista selityksenä arviosta. Minä pidän Villimmästä Pohjolasta koska olen aina pitänyt siitä. Ja voisin tietysti analysoida sen kehitystä ja huumoria tarkemmin, miten varsinkin varhaisina vuosina huumori ei aina osunut kohdalleen ja vitsien taso oli kiusallista ennemin kuin huvittavaa ja miten Ahonen muutti tätä sarjan viimeisinä vuosina, rakentaen hahmoista moniulotteisia ihmisiä nuoruuden ja aikuisuuden kriittisellä kynnyksellä. Tällainen kriittinen rakkaus on aihe johon palaan erään toisen tällä listalla olevan sarjakuvan kanssa, mutta juuri nyt haluan vain kiittää JP:tä siitä mitä Villimpi Pohjola on ja oli parhaimmillaan, ja se on mitä luultavammin yksi syy, miksi halusin mennä yliopistoon ja siten juurisyy sille, että kilistelin maisterin maljoja aiemmin tänä vuonna. 

6 takana, 6 edessä! 

Aasa T 

  

12 Sarjakuvaa Jouluksi Special, Osa 4

Joku kunnon sarjisniilo varmaan lukee näitä joulukalenterin osia fiiliksellä "hoh hoijjaa onpas tuttua ja turvallista, amerikkalaista supersankarisarjakuvaa, maailman myydyintä mangaa ja eurosarjista jonka kaikki tuntevat, aika tavanomaista". Myönnän, minulla ei ole ehkä maailman uniikein sarjakuvamaku ja tällä listalla ei juuri mitään underground-hittejä ole. Mutta on täällä muutama sellainenkin sarjakuva, josta ei olla kirjoitettu maailman tappiin saakka ja jonka kaikki ja heidän äitinsä ovat lukeneet. Mitäs tästä sanotte, ha haa!

DIE 

Vuonna 1991, Dom viettää syntymäpäiväänsä pelaamalla pöytäroolipeliä kaveriensa kanssa, jonka hänen paras ystävänsä Sol teki hänelle. Tämän jälkeen he katosivat. Kaksi vuotta myöhemmin, he ilmestyivät kuin tyhjästä takaisin, mutta kieltäytyivät kertomasta mitä oli tapahtunut, tai missä Sol on. Domin 43-vuotispäivänä he löytävät pelin uudestaan, ja totuus paljastuu: he viettivät nuo kaksi vuotta pelin sisällä, ja nyt he joutuvat takaisin peliin, ja joutuvat kohtaamaan kaiken jonka jättivät taaksensa. 

DIE on sarjakuva, jonka Kieron Gillen kirjoitti minulle. Te muut saatte lukea sen, mutta se on oikeasti minun. DIE osuu niin moneen laatikkoon asioista joista pidän, että melkein pelottaa: se on fantasiasarjakuva, joka tutkii fantasian ja fantasiatarinoiden eri puolia, se on tarina roolipelaamisesta ja pelaamisesta ylipäätänsä kirjoittajalta, joka ymmärtää pelien syvimmän viehätyksen, se käyttää hyvin kriittistä ja dekonstruktiivista otettaa roolipelien kuten Dungeons & Dragonsin ja erilaisten spefitarinoiden rakenteisiin ja ideoihin ja se on erinomainen tarina oman itsensä löytämisestä pelien kautta. Kaikki hahmot tarinassa on hyvin rakennettuja, aidon tuntuisia ihmisiä joilla on oikeita ongelmia joita heidän pitäisi ratkaista elämässään - masennus, perhesuhteet, terveyshuolet ja niin edelleen - mutta he joutuvat kohtaamaan ne kammottavien metaforien kautta, joka ei ole aina terve tapa kohdata hyvin vaikeita ja aitoja asioita. Mutta metaforat ja pelien tarjoama vapaus voi silti auttaa, kuten se tekee Domille, joka on ollut vuosikymmenien ajan kaapissa siitä kuka hän on, voiden elää omaa totuuttaan vain pelimaailmassa. Transihmisenä, joka pelasi vuosien ajan naishahmoja erilaisissa roolipeleissä ollessaan samaan aikaan sisusti kaapissa, Domin tarina on kouriintuntuvan todellinen. Stephanie Hansin taide on myös erinomaista, ja pidän erityisesti siitä miten hänen maalausjälkensä eroaa todellisen maailman ja fantasiamaailman välillä, luoden kuilun todellisuuden ja fantasian välille. Samalla hän tuo eloon tuon erikoisen, kaoottisen fantastisen maailman ja sen asukkaat. DIE on yksi suosikeistani, koska se puhuttelee minua tarinansa kautta monella tavalla; pidän fantasiasta, pidän dekonstruktioista ja se miten sarja käsittelee sukupuoli-identiteetin löytämistä, sisäistettyä trans- ja homofobiaa sekä traumoja on minulle niin tuttua, että viimeisen albumin lukeminen oli melkein vaikeaa. Se jos joku on hyvän tarinan merkki.

4 takana, 8 edessä!

Aasa T 

12 Sarjakuvaa Jouluksi Special, Osa 3

 Muistan yhä ensimmäisen kerran kun kuulin - tai oikeastaan, luin - tästä sarjakuvasta. Tuona menneisyyden kultaisina päivinä, vuosia ja vuosia sitten, julkaistiin lehtiä jossa esiteltiin tulevia sarjakuvia näytesivujen muodossa. En kuollaksenikaan muista, mikä tuon lehden nimi oli, mutta siinä oli ensimmäiset kymmenen sivua uudesta sarjakuvasta, jossa yhdistyi kovaksikeitty dekkariperinne, upea maalattu kuvitus ja eläinsatujen metaforat.

Blacksad

New York, The Line, Amarillo ja New Orleansin kuumat kadut. Yksityisetsivä John Blacksadin työ on johdattanut hänet kaikkialle, aina varjoisilta kujilta valtaapitävien palatseihin asti. Hän ajautuu tuon tuosta näkemään asuttamansa maailman kauheuden, ja harvoin nämä tarinat saavat onnellista loppua. Maailma on viidakko, ja sielä on villipetojen lait.

Blacksad sattui elämääni juuri tuon yllä mainitun sattuman kautta; jostain tapahtumasta mukaani tarttui tuo mysteerilehtinen, ja siellä näin ensimmäiset ruudut tulevasta suosikistani. Blacksad on yhä yksi kauneimmista sarjakuvista joita olen ikinä lukenut, kiitos taiteilija Juanjo Guarnidon, joka toimi 1990-luvun lopussa Disneyllä hahmoanimaattorina- hänen ansioluettelossaan on mm. Sabor Tarzanista, Hades Herculesista ja Helga Atlantiksesta. Näen näitä kaikkia Guarnidon taiteessa: Sabor voisi helposti kävellä kadulla Blacksadin kanssa, Hadeksessa näkyy samanlaista tunteiden ekspressiivisyyttä mitä monissa Guarnidon hahmoissa on ja Helga on veistetty samasta pulp/noir-puusta kuten nämä tarinatkin. Tämän lisäksi Juan Diaz Canalesin kirjoitus vie jokaisen tarinan aivan uudenlaiseen ympäristöön ja temaattiseen kontekstiin; ensimmäinen albumi, Kissa Varjoisilta Kujilta, on hyvin klassinen noir-trilleri rikkaiden koskemattomuudesta ja Blacksadin itsensä rikkinäisestä sielusta, Valkoinen Valtakunta käsittelee rasismia, Punainen Sielu McCarthyismia ja menneisyyden syntejä ja niin pois päin. Jokainen albumi on hyvin erilainen tunnelmaltaan ja tyyliltään, mutta Blacksadin tarina niissä on aina mielenkiintoinen ja uusimman albumin (Kun Kaikki Sortuu Osa 1) myötä on ilmassa jo lopun tuntua Blacksadin tarinalle, tavalla tai toisella. Olen palannut näiden kauniiden albumien pariin niin monta kertaa, valitsin yhden albumin pitämälleni sarjakuvalukupiirille käsiteltäväksi ja jos vain löydätte jostain säälliseen hintaan nuo nyt painosta poissa olevat varhaiset albumit niin älkää epäröikö tarttua niihin. 

Top 3 eläinhahmot Blacksadissa: Lepakko AY-pomo, gaviaali palkkatappaja ja virtahepo kroonisesti hikoilevana New Orleansilaisena yksityisetsivänä. 

3 takana, 9 jäljellä!

Aasa T 

12 Sarjakuvaa Jouluksi Special, Osa 2

Minulla kesti niin kauan puhua tästä sarjakuvasta vaikka se on yksi suosikeistani. Vasta 2020 kirjoitin siitä hyvin lyhyesti ensimmäisen kerran Top 10 Sarjakuvahetkeä- bloggauksessa, toisen kerran vasta tänä vuonna. Ehkä syynä oli se, että en tiedä ollenkaan mistä aloittaa. 

One Piece

Mammona, maine ja voima. Merirosvojen Kuningas Gold Roger sai kaiken mitä maailmalla oli annettavana. Hänen viimeiset sanansa kaikuivat läpi maailman: 

"Te haluatte aarteeni? Saatte sen. Jätin kaiken yhteen paikkaan. Senkus löydätte sen!"

Nämä sanat lumosivat kaikki, ja väki ympäri maailman seilasi Grand Linen merille etsimään tätä yhtä suurta aarretta. Tämä on Suuri Merirosvojen Aika!

images you can hear (if you watched the anime)

One Piece on Eiichiro Odan piirtämä ja käsikirjoittama mangasarja, joka on kestänyt nyt 25 vuotta. One Piece on iso. Melkein jopa liian iso käsiteltäväksi, koska se kattaa tällä hetkellä 1067 lukua. One Piece on maailman parhaiten myynyt yksittäisen tekijän tekemä sarjakuva. One Piece kertoo nuoresta merirosvosta nimeltä Monkey D. Luffy, jonka unelma on tulla uudeksi merirosvojen kuninkaaksi ja löytää Gold Rogerin aarre, titulaarinen One Piece. Luffy on syönyt mystisen pirunmarjan, joka antoi hänelle kyvyn venyä kuin kumi. Hän kerää merimatkansa aikana uskollisista ystävistä muodostuvan miehistön, johon kuuluu miekkamestari ja sisäisen kompassin puutostilasta kärsivä Roronoa Zoro, pelkurimainen tarkka-ampuja ja valehtelija Usopp, rahanahne kartturi Nami, tulisieluinen mestarikokki Sanji, ihmis-poro ja huippulääkäri Tony Tony Chopper, arkeologi ja "maailman vaarallisin nainen" Nico Robin, kyborgi-laivanrakentaja Franky, luurankona elelevä muusikko Brook ja peräsmies/kalamies Jimbei. One Piecen lumo syntyy monesta lähteestä: Oda on vuosien aikana luonut erittäin laajan ja kirjavan maailman täynnä erilaisia kulttuureja, kansoja ja elämänmuotoja. Odan luovuus on hänen vahvin puolensa, tämän luodessa ilman mitään hankaluutta uusia ja mielenkiintoisia hahmoja jokaiseen seikkailuun uudella saarella, ja samalla sitoo kymmeniä vuosia kasattuja juonenpätkiä yhteen yllättävillä ja lähes aina erittäin tyydyttävillä tavoilla. Samalla One Piecen maailma on jokseenkin karsea paikka elää, jossa totalitaristinen Maailmanhallitus saattaa pommittaa saaresi tuhannen nuuskaksi jos sielä tiedetään jotain mitä ei pitäisi, ja sarja kamppaileekin paljon järjestyksen, vapauden, turvallisuuden ja oikeuden teemojen kanssa. Olen lukenut One Pieceä jostain 2000-luvun puolesta välistä asti, ja luen yhä viikottain uuden luvun sen ilmestyessä. Sen koko voi huolestuttaa, mutta jos tämä kiinnostaa niin suosittelen antamaan One Piecelle mahdollisuuden. 

2 takana, 10 edessä!

Aasa T 

12 Sarjakuvaa Jouluksi Special, Osa 1

Kaksi vuotta sitä sai odottaa, mutta Suomi-Rivendell-Asgardin 24 Sarjakuvaa Jouluksi- joulukalenteri on palannut - tosin pienillä muutoksilla. Ensimmäisen huomaa heti nimestä. Tänä vuonna en käy läpi 24 sarjakuvaa, vaan vain 12. Tämä on myönnytys minulle että saan tämän tehtyä. Joulukuusta on tulossa kiireinen kuukausi sekä blogissa että sen ulkopuolella, joten annan itselleni armoa tällä tavalla. Parempi tämä kuin ei mitään!

Toisekseen, teemme myös muutenkin hommat eri lailla tänä vuonna. Muutaman viikon päästä on blogin 10-vuotispäivät, ja olin vuosi sitten lupaillut yhtä sun toista tämän juhlavuoden iloksi. Joten juhlistetaan sitten nyt; seuraavan 12 päivän aikana joulukalenterissa on minun 12 suosikkisarjakuvaani, joiden joukossa on varmasti tuttuja nimiä pitkäaikaisille lukijoille että uudempia tuotoksia. Nämä eivät ole missän järjestyksessä, koska sellaiset asiat tuppaavat muuttumaan toistuvien lukukertojen jälkeen. Tervetuloa 12 Sarjakuvaa Jouluksi- kalenterin ensimmäiseen osaan!

 Aloitetaan ilmiselvällä.

All-Star Superman 

Teräsmies pysäyttää jälleen kerran Lex Luthorin juonen. Kotiin palattuaan hän kuitenkin tuntee jonkin muuttuneen. Lex Luthor onnistui myrkyttämään Teräsmiehen solut, ja hän on kuolemassa. Teräsmies alkaa sulkemaan elämänsä hajanaisia lankoja, auttamaan vielä missä pystyy ja suorittamaan 12 urotyötä. Luthor kuitenkin juonii vielä jotain, ja tuntematon vihollinen lähestyy vääjämättä kohti Maata. 

Kaikki ja heidän lemmikkinsäkin tietävät, että All-Star Superman on minun suosikkisarjakuviani. Olen useaan otteeseen nostanut sen jopa ykköseksi, kun sellaista on minulta kysytty. Olen kirjoittanut siitä sekä täällä että toisaalla paljon, mutta joka kerran jälkeen tuntuu että olisin vain raapaissut pintaa. Grant Morrisonin ja Frank Quitelyn mestariteos on kaikki mitä rakastan Teräsmiehestä pakattuna yksiin kansiin. All-Star Superman on lennokas Teräsmies-seikkailu jossa mielikuvituksella ei ole rajoja; maanalaisia liskoihmisiä, Bizarro-planeetta, Teräsmiehiä toisista ulottuvuuksista ja aikamatkustavat Simson ja Herkules mahtuvat hienosti samaan jatkuvaan tarinaan. Samalla se myös käsittelee Clark Kentin elämää ja tunteita, kuten tämän suhdetta Lois Laneen, tämän perhettä Kansasissa ja Frank Quitely onnistuu paremmin kuin yksikään muu taiteilija luomaan eron Teräsmiehen ja Clark Kentin välillä taiteensa kautta. Teräsmies on voimiensa huipulla All-Star Supermanissa, mutta voimannäyttö ei ole koskaan ollut oikea tai mielekäs haaste hänen tarinoissaan, vaan kaikki mitä tapahtuu hänen päänsä sisällä. Teräsmies voi jonglöörata vuoria, vääntää kättä jumalien kanssa ja uida auringossa, mutta hän ei pysty pelastamaan kaikkia. Mutta hän yrittää silti, kaikesta huolimatta, ja on sitä kautta paras mahdollinen esikuva arkiseen sankaruuteen ja hyvän tekemiseen. Siinä on parhaimmat hetket mitä on missään Teräsmies-sarjakuvassa ollut, ja yksikään sen jälkeen ilmestynyt tarina ei ole onnistunut päihittämään sitä Teräsmies-tarinana. Jos näkemyksesi Teräsmiehestä perustuu pintapuoliseen tutustumiseen popkulttuurisen osmoosin tai Man of Steeliin, suosittelen lämpimästi tutustumaan hänen kauneimpiin hetkiinsä All-Star Supermanin parissa. 

1 takana, 11 jäljellä!

Aasa T  

Aasa Arvostaa: Andor (Kausi 1)

 Jos joku olisi sanonut minulle vuoden alussa, että Andor-sarja Disney+ palvelussa tulisi olemaan yksi parhaimmista sarjoista koko suoratoistopalvelussa ja myös yksi vuoden parhaimmsista sarjoista noin muutenkin, niin olisin nauraunut. Rogue One on täysin passeli Star Wars- elokuva, ja Cassian Andor oli yksi parhaimmista puolista siinä, mutta en oikein nähnyt tarkoitusta erilliselle sarjalle hänestä. Myös The Mandalorianin ja The Book of Boba Fettin jälkeen en oikein jaksanut uskoa että Star Wars-sarjat voisivat nousta tyhjän nostalgiamarkkinoinnin yläpuolelle. 

Kuinka ihanaa onkaan olla väärässä. 

Andor (Kausi 1)

Tarina: Imperiumi hallitsee galaksia suvereenisti. Kloonisodat ovat enään vain muisto, ja imperiumin byrokratiakoneisto on kaikkialla. Kapinaliitto on vain harvojen kaukainen unelma, pelottava ajatus jota kukaan ei uskalla sanoa ääneen. Cassian Andor (Diego Luna) on pitänyt päänsä matalana, ja etsiessään siskoaan hän ajautuu Ferrixiä hallitsevien korporaatioiden tähtäimeen, ja pian koko Imperiumi tietää hänen nimensä. 

Aikaisempia Star Wars- sarjoja (ja viimeisintä elokuvaa) riivasi paljolti se, että ne eivät osaa päästää irti alkuperäisistä elokuvista. The Mandaloriania ja Book of Boba Fettia eritysesti riivasi välillä se, että ne korvasivat mielenkiintoisen sisällön ja tarinan viittauksilla elokuvasarjan mytologiaan, nostalgian ollessa kuningas. Andor on poikkeus tähän kaikin puolin. Ohjaaja ja showrunner Tony Gilroy tuo elokuvatuotantoaan (Jason Bourne-elokuvat) määrittäviä teemoja Star Warsiin, luoden samalla teemoiltaan rikkaan ja monipuolisen sarjan. Andor on napakymppi, fiksu ja jännittävä poliittinen trilleri joka on niin kaukana jedeistä, Skywalkereista ja alkuperäisestä elokuvasarjasta kuin olla ja voi, luoden uutta rohkeasti ja käyttäen Star Warsin poliittista todellisuutta hyväkseen hienosti. Samalla säveltäjä Nicholas Brittel tuo musiikkinsa kautta aivan uudenlaisen identiteetin tarinaan kaukaisesta galaksista. 

Cassian Andor on aina ollut kapinallinen, vaikka hän ei olekkaan ottanut sitä elämäntehtäväkseen. Kaiken hänen elämänsä pahan takana on aina ollut imperiumi; kotiplaneettansa perikato, vanhempiensa kuolema ja siskonsa katoaminen on kaikki jotenkin linkittynyt imperiumin hirmuvaltaan. Mutta sen sijaan että Cassian kanavoisi tämän raivon toiminnaksi, hän pitää päänsä matalalla ja koittaa kasata hajonneen elämänsä osia kasaan. Cassian on etäinen, kylmäverinen mutta hyvin intuitiivinen ja valmis mukautumaan erilaisiin tilanteisiin - oli kyse sitten kapinallissolun lihaksena toimiminen tai visiitti vankilaan. Cassian saakin matkoillaan monta kertaa kokea ensisijaisesti sen, miltä hän koittaa sulkea silmiään. Imperiumi toimii eri tavoilla eri ympäristöissä, ja hän saa eturivin paikat tämän todistamiseen. Diego Luna on erinomainen roolissa, ollen oikeasti mielenkiintoinen protagonisti jonka aivoituksia ei aina ole joka tilanteessa helppo hahmottaa. Luna on erittäin vilpitön ja uskottava kaikessa mitä hän tekee roolissa, joka auttaa Cassianin syvempien tunteiden ollessa vaikeampia lukea. 

Andorissa on niin monta merkittävää ja mielenkiintoista sivuhahmoa, ja huikeinta oli se, että he olivat kaikki olennaisia ja lisäsivät tarinaan jotain. Cassianin ottoäiti Maarva (Fiona Shaw) on avaruuden laidoilla kasvanut seikkailija, joka vanhuuden päivillään huolehtii sekä Andorin että kotiplaneettansa Ferrixin tulevaisuudesta. Ferrixillä Cassianin luottoystävä on Bix (Adrien Arjona), joka pyörittää mekaanikon pajansa lisäksi paikallista rikossolua. Tätä kautta Andor tutustuu Luthen Raeliin (Stellan Skarsgård), sarjan yhteen parhaimmista hahmoista. Luthen on Coruscantissa toimiva antiikkikauppias - sekä orastavan kapinallisten liittouman avainpelaaja. Skarsgård tekee Luthenista todella monitahoisen ja autenttisen hahmon. Luthenin omistautuneisuus aatteelle on absoluuttista; hänen omien sanojensa mukaan "taistelen aamukoittoa varten, jota en itse tule ikinä näkemään." Luthenin kontaktien parissa on muun muassa senaattori Mon Mothma (Genevieve O'Reilly), joka ylläpitää aktiivisen senaattorin ja seurapiirinaisen asemaa suojana radikaalimmalle toiminalleen, sekä kapinasolun johtaja Vel (Faye Marsay), joka ottaa Cassianin mukaansa uskaliaalle tehtävälle. 

Näitä hahmoja yhdistää yksi asia: kukaan heistä ei tee mitään tyhmää, jota sarjan pitäisi alkaa oikeuttamaan katsojalle. Sama pätee myös Imperiumiin, joka ei ole aikoihin ollut näin pelottava. Ja tämä nousee hahmoista, jotka tuntuvat autenttisilta fasisteilta. Imperiumin Tiedusteluvirasto ITV:n agentti Dedra Meero (Denise Gough), älykäs ja armoton tiedustelu-upseeri Coruscantista. Meero näkee Ferrixin selkkauksen raportissa aukkoja, ja uskoo kaiken takana olleen merkittävä kapinallinen hahmo, ja alkaa armottomasti jahtaamaan Andoria, uskoen tämän olevan tie hänen luokseen. Meero ei ole fanaattinen imperiumin kannattaja kuten monet tässä franchisessa nähdyt imperiumin palvelijat, enemmänkin ura-fasisti jolle tärkeintä on vain eteneminen tiedusteluviraston hierarkiassa. Fanaattisuus jää Ferrixin kaivoskorpojen turvallisuusupseeri Syril Karnille (Kyle Soller), vallasta humaltuneelle pikkufasistille joka on Cassiani perässä tämän tapettua kaksi kaivosmiestä korporaation alueella. Syril on uniikein hahmo tässä sarjassa, teknisesti imperiumin valtakoneiston ulkopuolella oleva aito aatteen kannattaja, jonka fanaattisuus pelottaa jopa Meeroa. Syril on pitkän tähtäimen pahis, jonka tähti tipahtaa kolmen ensimmäisen jakson jälkeen, ja joka tekee kaikkensa päästäkseen takaisin parrasvaloihin ja kostamaan Cassianille. Soller ja Gough ovat loistavia pahiksia, fiksusti kirjoitettuja ja he sopivat Andorin maanläheiseen tunnelmaan erinomaisesti. 

Tämä maanläheisyys sitoutuu myös siihen, mistä sarja kertoo kaiken toiminnan ja poliittisen juonittelun alla: fasismista ja vastarintaliikkeistä. Imperiumi ei ehkä koskaan ole tuntunut näin käsinkosketeltavan julmalta ja aidolta. Imperiumin byrokratiakoneisto on monitahoinen ja vaikea ymmärtää, sen toiminta planeetoilla on kolonialistista ja sortavaa ja valtaa pidetään yllä pelon ja läpinäkymättömyyden avulla. Kuten kaikkien rakastama kapinallinen Nemik (Alex Lawther) asian pisti; sadat hirmuteot estävät ketään käsittämästä mitä on oikeasti tapahtumassa laajassa mittakaavassa. Samaan aikaan tämä sorto on vain pelon naamio; kapinallisuuden hiillos koitetaan aina sammuttaa heti, koska jos se syttyy liekkeihin, paljastuu Imperiumin todellisuus kaikille. Toisaalta, Andor on vielä vuosien päässä avoimesta Kapinaliitosta, ja pienet solut toimivat laajalti itsenäisesti ja niiden metodit eroavat toisistaan paljon. Velin johtama joukko pyrkii lähinnä horjuttamaan Imperiumin taloudellisesti iskujensa kautta, kun taas Saw Gerreran (Forest Whitaker) ryhmä on paramilitaristinen terroristiryhmä. Velin rakastettu Cinta (Varada Sethu) on käytännössä salamurhaaja, jonka tehtävä on huolehtia ettei silminnäkijöitä tai mahdollisia livertelijöitä jää paljastamaan solun jäseniä. Samalla kapinaliikkeen hinta näytetään tehokkaasti: Luthen on niin omistautunut kapinalle, että ei epäröi tappaa omiaan yhteisen hyvän nimissä. Kansannousuilla voi olla hienot, innoittavat puheet motivaationa, mutta aseettomien kansalaisten kohdatessa sotilaat, on lopputulos muuta kuin innoittava. Star Wars on aina ollut poliittinen, ja Andor vie tämän poliittisuuden uudelle tasolle. 

Andor alkaa sillä, että Cassian ampuu aseetonta, armoa anovaa miestä päähän strippiklubin takakujalla. Tämä on ensimmäinen kohtaus Star Wars-sarjalle jonka Disney tuotti. Tämä loi nopeasti tunnelman Andorille, jollaista missään aiemmassa Disney+ sarjassa ei ole ollut. Kuolema ei ole kunniakasta tai jonkun suuremman tarkoituksen vuoksi, vaan rumaa, armotonta ja satunnaista. "Kapinaliiton sankarit" kuolevat varomattomuuttaan, siviilit kuolevat iskusotilaiden avatessa tulen väkijoukkoihin ja joskus pahat miehet kuolevat vain sydänkohtaukseen. Narkina 5:en vankilakompleksi on nerokkaasti rakennettu (voisin kirjoittaa siitä kokonaisen blogitekstin helposti), tuoden hyvin vankila-instituution hirveyden esille sen designin kautta. Tämä ei ole mitään HBO:n tasoista synkistelyä ja nihilismiä, vaan sarja käsittelee omia teemojaan - fasistista sortoa ja kapinaliikeitä - fiksusti ja autenttisesti. Andor on parasta mitä Disney+- palvelu on tuottanut tähän mennessä. Viikottainen julkaisutahti toimi sarjan eduksi, jokainen jakso tuntui omalta tarinaltaan eikä vain palalta liian pitkää elokuvaa ja se onnistui pitämää sarjan monet juonenpätkät, hahmot ja näkökulmat kasassa loppuun asti. Ainoa oikea kritiikki mitä minulla on sarjaa kohtaan on se, että se on aika ihmissentrinen; avaruusolentoja ei juuri sarjassa näy merkittävissä puherooleissa, ja Narkina 5:en vankilassa tämä pisti erityisesti silmääni. Mutta kun katsoo viimeaikaista tuotantoa sekä Disney+ puolella että Star Warsissa yleensä, on tämä aika huvittavan pieni kritiikki. Andor on ehdottomasti katsomisen arvoinen, ja yksi vuoden parhaimmista televisiosarjoista.

Aasa T 

PS. Okei, eli Narkina 5 tiivistys:

 

Narkina 5:n vankila rakentuu yhdistelmään voimattomuuden tunteen luomisesta sekä valheelliseen toivoon. Vangeille tehdään hyvin nopeasti selväksi, että heitä voidaan rankaista välittömästi sähköistetyn lattian kautta, ja tämä demonstroidaan kaikille. Vankien tehtävä on rakentaa komponentteja Imperiumille, ja parhaiten suoriutuvat työryhmät palkitaan ja huonoimpia rangaistaan. Tämä kannustaa työntekoon ja tottelevaisuuteen. Mitä he rakentavat? Sillä ei ole väliä. Kuten monissa Yhdysvaltojen vankiloissa, orjatyö on täysin lopputuloksetonta, tärkeintä on että vangit ovat väsyneitä, kiireisiä ja luulevat tekevänsä jotain jolla on väliä. Vankien sellit ovat yksinkertaisia, mutta eivät epäinhimillisiä ensimmäisellä vilkaisulla: ruokaa saa aina halutessaan, ja jokainen vanki näkee sellissään kuinka monta päivää heidän rangaistustaan on jäljellä. Tämä luo toivoa siitä, että joskus he vapautuvat ja että tilanne ei ole niin paha kuin voisi luulla. Jotkut vangeista voivat jopa nousta ryhmänjohtajan asemaan, joka luo valtarakenteita vankien yhteisöihin, jossa "kapot" kuten Kino Loy (Andy Serkis, mvp) kertovat miten he voivat vapautua tekemällä töitä ahkerasti. Kino on kuitenkin aivan yhtä paljon vanki kuin kuka tahansa Narkina 5:ssä. Andorissa vankila ei ole vain mikä tahansa kostea tyrmä jossa ihmiset voivat huonosti koko ajan, vaan fiksusti rakennettu monitahoinen orjatyövoimala, jossa mieli on vanki siinä missä ruumiskin.