Aasa Arvostaa: Kent State - Neljä kuollutta Ohiossa

 Viime vuosina olen miettinyt paljon sitä, miten minun sukupolveni historianopetuksessa peruskoulussa on Yhdysvaltojen historia jäänyt auttamattomasti Euroopan varjoon opetuksessa. Muistan että meille opetettiin jotain itsenäistymisestä, villistä lännestä, ehkä jotain suuresta lamasta ja II. maailmansodasta Yhdysvaltojen näkökulmasta, ja kylmä sota käytiin läpi lähinnä yleisenä aikakaudellisena konfliktina, eikä sen yksityiskohtia juuri ruodittu. Monesta asiasta tuon maan historiassa tiesin vain pintapuolisesti, ennen kuin tutustuin niihin itse. Osasta olen oppinut elokuvista (joista olen niiden jälkeen lukenut enemmän itsenäisesti), toisista taas dokumenteista ja häiritsevän monista asioista vain Twitterin kautta. Tiedän että amerikkakeskeisyys on jotain joka rasittaa monia, ymmärrettävistä syistä, mutta Yhdysvaltojen historiassa on niin monta tapahtumaa, joiden kaiku vaikuttaa yhä meidän elämäämme ja siihen, miten tuo "maailman mahtavin valtio" on kehittynyt. 

Niin, ja joskus opin näistä asioista enemmän sarjakuvien kautta. 

Kent State - Neljä kuollutta Ohiossa

Tarina: Toukokuu, 1970. Vietnamin sota on jatkunut 15 vuotta. Presidentti Nixon määräsi sotatoimien laajentuvan Indokiinassa, ja monet nuoret ovat kutsuntauhan alla. Yliopistoissa kuohuu, opiskelijajärjestöjen ja sodanvastaisten osoittaessa mieltään sotaa ja Nixonia kohtaan. Ohion osavaltiossa Kentin yliopistossa tämä kuohunta on vasta alkamassa, ja kansalliskaarti kutsutaan kaupunkiin. 

Allison Krause, 19. Jeffrey Miller, 20. Sandra Lee Scheuer, 20. William "Bill" Schroeder, 19. Toukokuun 4. 1970 kansalliskaarti avasi tulen Kentin osavaltionyliopiston kampuksella, ja lopputuloksena neljä opiskelijaa menetti henkensä. 9 muuta haavoittui vakavasti, ja yksi halvaantui loppuiäkseen. Kentin osavaltionyliopiston verilöyly on historiallinen tragedia, josta opin ensimmäisen kerran kunnolla vasta Ken Burnsin Vietnamin Sota -dokumenttisarjan kautta, mutta vaikka se käykin yksityiskohtaisesti läpi tapahtumat jotka johtivat nuorten ampumiseen yliopiston mailla, ei se vedä vertoja Derf Backderfin (Ystäväni Dahmer) dokumentaariseen läpiluotaavaan ja kärsivällisesti rakennettuun sarjakuvaan. Kent State - Neljä kuollutta Ohiossa on mestariteos, tuleva kirjallisuuden klassikko joka käsittelee aihettaan sen vaatimalla vakavuudella, tarkkuudella ja hartaudella. Tällaisesta hyvin historiallisesta ja poliittisesti latautuneesta aiheesta olisi niin helposti voitu tehdä sensaatiomainen, kömpelö ja aiheella mehusteleva exploitaatioteos. Backderf välttää nämä kaikki, tuoden samanlaisen nyanssin narratiiviin mikä teki Ystäväni Dahmerista niin voimakkaan teoksen. 

Teoksen perspektiivi hyppii hahmolta toiselle, antaen vaihtelevan ja ihmislähtöisen kuvauksen Kentin tapahtumista eri näkökulmista. Sotaa vastustavat opiskelija-aktivistit, sen ulkopuolella olevat tarkkailijat, poliisi ja heidän myyränsä ja kansalliskaartin sotilaat saavat kaikki vuoron perään näyttää tapahtumasarjan omasta perspektiivistään. Backderfin tekemän laaja taustatutkimus täytti aukkoja virallisissa raporteissa, uutisissa ja aikalaiskertomuksissa, antaen niin eheän kuvan kokonaisuudesta kuin vain mahdollista. Tarinan kannalta tärkeintä oli kuitenkin antaa ääni heille joiden ääntä tästä kaikesta emme voineet kuulla. Allison, Jeffrey, Sandra ja Bill ovat nuoria huolissaan tulevaisuudesta omilla tavoillaan, monia yhdistää kuitenkin pelko radikalismin ja jakautuneen Amerikan aiheuttamasta levottomuudesta. Allison ja Jeffrey olivat mielenosoitusten alkaessa vielä etäällä kaikesta, pitäen mellakointia liian radikaalina ja peläten vastareaktiota. Molemmat kuitenkin järkyttyvät kuvernöörin voimannnäytteestä, eivätkä voi enään olla ulkopuolella tästä. Toukokuun 4. päivän mielenosoitus oli Jeffreylle ensimmäinen. Sandra ja Bill myöskin ovat mielenosoitusten ulkopuolella, mutta vastareaktioiden laajentuessa ei kukaan voi paeta nousevia liekkejä. Valokuvaaja ja tuleva psykologi Bill oli myös reservin aliupseeri, jonka pelko kutsunnoista häipyy taustalle sotatantereen siirtyessä oman yliopiston pihamaalle. Sandra taasen koittaa kaikin keinoin pysyä poissa tapahtumista, huolehtien vain opinnoistaan ja suunnitellen lähtöä pois Kentin osavaltionyliopistosta. Kaikki hahmot kirjassa tuntuvat eläviltä ihmisiltä, ei vain historiallisilta hahmoilta, ja Backderfin tekemää taustatyötä on kiittäminen tässä.

Teoksessa näkyy myös tästä taustatyöstä nouseva nyanssi. On todella helppoa kertoa tällaisia historiallisia tarinoita vain yhdestä näkökulmasta, mutta tässä tapauksessa se olisi asian monimutkaisuuden pettämistä. Backderf käy lävitse jokaisen faktan joka johti tähän, jokaisen henkilön jonka teot vaikuttivat ilmapiiriin ja näyttää myös miltä tilanne vaikutti kansalliskaartin ja poliisin puolella. Mitään "both sides" centrismiä tämä ei ole missään vaiheessa. On selvää että opiskelijat, jotka vastustavat sotaa, pakkovärväystä ja poliisivaltion fasistista voimankäyttöä ovat historian oikealla puolella, ja huhujen, presidentin vihanlietsonnan ja tuulesta temmattujen väitteiden pohjalta toimivat lainvalvojat ovat väärässä. Mutta on silti merkityksellistä nähdä, miten nämä sotilaat ajattelivat, tunsivat ja kokivat tämän tilanteen. Kaksi näistä näkökulmista nousee esiin yli muiden: Kentin poliisilaitokselle työskentelevä opiskelija ja wannabe-FBI agentti Terry Norman ja kansalliskaartissa palveleva opiskelija Frank Karlovic. Heidän perspektiivinsä opiskelijoina jotka ovat mielenosoitusten toisella puolella antavat osaltaan kuvan jakautuneesta valtiosta. Terry on sataprosenttinen nilkki, mahtaileva ja kunnianhimoinen nuori joka on valmis kuvaamaan opiskelijatovereitaan FBI:n ja paikallispoliisin puolesta vain saadaakseen jalkaansa viraston oven väliin. Frank on opinnoistaan huolehtiva nuori, jossa yhdistyy kokemattomuus oikeasta konfliktista, pelko omasta turvallisuudesta ja Yhdysvaltojen armeijan taipumus antaa aseita nuorille ja olettaa heidän käyttäytyvän niiden kanssa oikein. Frankin pelko näkyy myös monissa muissa sotilaissa, nuorissa miehissä täynnä tulta ja tulikiveä, alati etsimässä pelkonsa kohdetta aseen tuoman vallan tunteen hurmiossa. He eivät ole välttämättä "pahoja ihmisiä", vaan nuoria joita on laitettu tilanteeseen jota he eivät hallitse ja joita komentaa puolueelliset, kostonhimoiset ja pelkurilliset johtajat.

Backderfin taide on hieman karikatyyrista ja helposti tunnistettavaa, ja hänen hahmonsa elävät usein kahden ääripään välissä; tietynlaisen ilmeettömyyden ja suurten tunteiden. Tämä sopii erittäin hyvin kuvaamaan tunteita jotka olivat pinnassa tuona aikana, ja luo kontrastia mielenosoitusten ja poliisitoimien kaaoksen ja jännityneen opiskelijaelämän välille. Backderf pitää huolen siitä, että lukija tietää mitä taphtuu missä ja milloinkin karttojen ja selvitysten avulla, ja kun kaikki kulminoituu tuon Toukokuun päivän tapahtumiin, on sitä sekasortoa helppo seurata. Samalla päähenkilöiden aiemmin hillityt tunteet nousevat pintaan, ja teoksen tunnelma muuttuu jännittävästä odotuksesta painajaisemaiseksi hetkessä. Backderf ei myöskään piilottele lainkaan väkivallan määrää ja tekoja, joita tapahtui. Vähemmän taitavan taiteilijan käsissä olisi tämä voinut muuttua mässäilyksi helposti, mutta Backderfin käsissä ote on autenttisempi ja siten vaikuttavampi. "Luoti meni tuosta sisään, teki tätä ja lopputulos oli tämä" - omistautuminen asian kokonaisvaltaiselle läpikäynnille näkyy myös taiteessa, ja muu olisi historian ja näiden viattomien uhrien muiston vääristämistä. Ainoa kritiikkini taidetta kohtaan on ihmisten ulkonäössä; osa ihmisistä näyttää todella samannäköisiltä, eikä Backderfin hillitty ulosanti aina auta tässä. Välillä en ollut aivan varma kuka oli mukana ja missä. Onneksi Backderf kuitenkin nimeää ja esittelee avainhenkilöt varhaisessa vaiheessa selkeästi, joka auttoi muistuttamaan kuka kukin oli silloin, kun taide ei siinä auttanut. 

Aina välillä Backderf pysähtyy, ja kertoo jostain aikakaudellisesta ilmiöstä, tahosta tai henkilöstä joka vaikutti tapahtumiin: Säämiehet, Richard Nixonin julkiset mielenilmaisut poliittisesta tilanteesta, ROTC (The Reserve Officers Training Corps) - toiminta, Ohion rautakourainen kuvernööri Jim Rhodes ja monet muut tekijät vaikuttivat Kentin tapahtumien eskaloitumiseen, ja mikään asia ei johdu vain yhdestä asiasta. Hieman kuten toinen tämän vuoden käännetyistä mestariteoksista, Wil Eisnerin Dropsie Avenue, Kent State - Neljä kuollutta Ohiossa lähestyy tapahtumia laajalla katsantakannalla, antaen kuvan aikakauden Yhdysvalloista ja sen jännitteestä. Tämä on samalla kuitenkin Allisonin, Jeffreyn, Sandran ja Billin tarina, ja heidän kokemuksensa ovat aivan yhtä tärkeitä kuin suuret, kansalliset muutokset. Lopputulos on, kuten alussa jo totesin, mestariteos. Luin sarjakuvan yhdeltä istumalta, joka on teoksen paksuuden huomioon ottaen (280 sivua) aikamoinen urakka, mutta Backderf ei päästänyt minua otteestaan kertaakaan. En osannut odottaa kuinka vahvasti tunteeni heräsivät kirjaa lukiessa, sen slow burn -tunnelman kairautuessa suoraan sydämeeni kunnes lopussa olin raunioina. Tiesin mitä tapahtuu, tämä on historiallinen fakta josta olin tietoinen, mutta kun aluksi kirja tutustuttaa sinut yli 200 sivun ajan näihin hahmoihin, heidän maailmaansa ja mielentilaansa, on yksi ja sama kuinka tiedät miten asiat tulevat päättymään. Lopussa en voinut muuta kuin surra niitä, joiden elämä tuhoutui kerta heitolla vain siksi, että he puolustivat omia oikeuksiaan ja vapauttaan kotonaan. Teosta on kuvattu ajankohtaiseksi, ja tätä on vaikea olla näkemättä teemojen käsitellessä kansalaisoikeuksia, puolueellisuutta hallinnossa ja valtiovallan voimankäyttöä. Ennen kaikkea se on kuitenkin ajaton. Kent State - Neljä kuollutta Ohiossa on tämän vuoden* paras sarjakuvajulkaisu, ja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. 

Aasa T

* = tiedän, teos julkaistiin alunperin 2020 Yhdysvalloissa syksyllä (alunperin sen piti tulla Toukokuussa verilöylyn muistopäivänä, mutta korona pilasi tämän suunnitelman) mutta se julkaistiin nyt suomeksi joten se on tänä vuonna julkaistu minulle. 

  

  

Suomi-Rivendell-Asgard: Mitä tapahtuu? Tilanneselvitys blogin jatkosta

 (Sanoin että tämä tulee maanantaina, mutta kuten aikalailla kaikki tänä vuonna, mikään ei mene ihan suunnitelmien mukaan.)

Tuntuu siltä, että tasaisin väliajoin valitan siitä miksi en saa kirjoitettua uusia blogitekstejä. Here we go agan:

Tämä syksy on ollut poikkeuksellisen hiljainen Suomi-Rivendell-Asgardin puolella, ja kokonaisuutena tämä vuosi on hiljaisin yli kuuteen vuoteen. Enkä oikein tiedä mitä sanoa. Olisin halunnut jatkaa mukavaa kasvua blogitekstien määrässä (olin niin lähellä 100 tekstiä vuodessa 2018!), mutta todellisuus ja aito elämä päätti että tämä ei ole mahdollista. Keväällä selittelin tätä ajan puutetta gradun tekemisen kiireillä, mutta se taputeltiin loppuun huhtikuussa, ja olen kirjoittanut sen jälkeen eli kyse ei ole enään sen aiheuttamasta kiirestä. Tai yhtään muustakaan kiireestä. Olen yhä työtön ja vaikka olen opiskelija, niin kurssien määrä on kovin pieni. Arvioiden kanssa toimintaa on hidastanut myös varallisuus, korona-ajan elokuvateatterien rajoitukset ja leffalippujen hinnat. En tiedä millä ilveellä kävin pari vuotta sitten katsomassa 4-5 leffaa kuukaudessa teatterissa. Ensi vuoden tavoitteena on saada pressikortti blogille, jotta rahan puute ei ole enään este sille että pääsen arvioimaan elokuvia.

Laihaa on.

Mutta entäs suoratoistopalveluiden tarjonta? Ne eivät maksa (juuri) mitään ja minulla kuitenkin on ne niin miksi en ottaisi kaikkea irti? Tässä päästään toiseen ongelmaan, joka on eräänlainen motivaation puute. Minulle on paljon helpompaa mennä leffateatteriin katsomaan elokuva, ja sitten kirjoittaa siitä. Jos olen kotona, ja pitäisi katsoa huonolta kotitelkkarilta joku Netflixin uusi elokuva, niin en osaa oikein aina asennoitua tähän katsomisprosessiin kunnolla, varsinkin kun ei ole mitään deadlinea johon mennessä elokuva pitäisi katsoa ja sitten kirjoittaa siitä. Enkä myöskään voi olla ajattelematta sitä, miten katson uusia elokuvia vain siksi, että voin kirjoittaa niistä jotain. En varsinaisesti rahasta harrastuksellani koska kukaan ei maksa minulle tästä. Olen kirjoittanut jonkun verran tekstejä nyt muille tahoille, kuten verkkomedia Kehrääjälle, ja niistä olen saanut jopa palkkiorahaa. En tiedä haluanko kirjoittaa Suomi-Rivendell-Asgardia rahasta, tai monetisoida muutenkaan minulle rakkaita harrastuksia yhtään enempää, mutta se kuinka paljon kulutan omia resurssejani (sekä materiaalisia että henkisiä) tähän alustaan verratuna siihen mitä saan siitä nykyään takaisin on alkanut olemaan pahassa epätasapainossa.

Ei, en aio lopettaa. Mutta tiedostan sen, että samanlainen aktiivisuus kuin ennen ei ole enään mahdollista. Henkiset voimavarat transpolin, opintojen viimeistelyn, taloudellisen ahdingon, pandemian ja maksavien kirjoitushommien välissä ovat sitä luokkaa, että paluu vanhaan ei ole mahdollista. Teen arvioita niistä elokuvista joita haluan nähdä, ja analyyttisemmät esseetekstit ovat luultavasti vähän harvinaisempia. Viimeisen vuoden sisällä pyrin kirjoittamaan yhden sellaisen kuukaudessa, mutta se ei onnistunut joten en aio tuntea huonoa omaatuntoa tästä enään ensi vuonna. Ehkä löydän motivaationi ja energiani, ja tällaisia tekstejä tulee enemmän. Ehkä saan töitä ja pystyn käymään teatterissa useammin. Ehkä koronavirus-tilanne pahenee ja ei ole mitään teatteria mihin mennä. Mutta tällä mennään eteenpäin.

Mites sen joulukalenterin kanssa? 

24 Sarjakuvaa Jouluksi- joulukalenteri on peruttu tältä vuodelta. Tämä harmittaa minua ehkä enemmän kuin ketään muuta, koska olen iso traditioiden ystävä ja pidän joulusta kovin paljon. Mutta minulla ei ole kahta tarvittavaa asiaa tämän tradition jatkamiseen tänä vuonna: motivaatiota ja 24 uutta sarjakuvaa joita suositella. Toki varmaan voisin keksiä jonkinlaisen listan, mutta en halua täyttää listaa jatko-osilla, tai vain ala-arvoisilla sarjakuvilla. Voi olla että teen jonkin pienemmän version tästä (ehkä vuoden 2021 parhaat sarjakuvat tai jotain sellaista), tai jotain muuta jouluaiheista contenttia. Mutta tällä kertaa kalenteri jää avaamatta. 

Suomi-Rivendell-Asgard: 10 vuotta!

Kyllä, ensi vuonna on tämän blogin kymmenvuotisjuhla, ja ehkä juuri sen takia tämä hiljentyminen harmittaa entistä enemmän. Olen suunnitellut alustavia ideoita tämän varalle; uusia versioita vanhoista blogiteksteistä, retrospektiota ja toivetekstejä, joista huutelen twitterissä enemmän tulevaisuudessa. Toivon todella että onnistun tässä, koska kymmenen vuoden puurtaminen ansaitsisi edes jonkinlaisen kunniakierroksen. Virallinen syntymäpäivä on 17.12.2022, reilun vuoden päästä, ja on mielenkiintoista nähdä mitä olen saanut aikaiseksi tuossa ajassa. Silloin palaamme myös tämän tekstin ääreen ja katsomme, mikä tilanne on, millainen jaksamiseni ja elämäntilanteeni on ja miten haluan jatkaa tätä blogin pyörittämistä. 

Ei kai siitä sen enempää. Palataan asiaan seuraavan mahdollisen arvion parissa, koska se sitten tuleekaan. Kiitoksia kärsivällisyydestä ja pahoittelut hiljaisuudesta.

Aasa T 

DuckTales 2017 - nostalgia tehtynä oikein

Viime kerrasta onkin hieman aikaa? Yli kolme kuukautta sitten kirjoitin jotain muuta kuin arvostelutekstiä tähän blogiin, sen jälkeen olen lähinnä kirjoitellut arvioita. Valitettavasti tämä tarkoitti myös sitä, että blogin semi-perinteinen halloween -aiheinen teksti jäi väliin tältä vuodelta. Syitä on monia; väsymys, kiireet, olen kirjoittanut tekstejä tahoille jotka maksavat minulle siitä ja niin pois päin. Höh, ei selityksiä. Mennään suoraan asiaan. Tänään haluan puhua sarjasta, jonka katsoin juuri loppuun ja joka muistutti minua hyvistä lapsuuden muistoista, mutta ilman että tunsin itseni manipuloiduksi onttoon nostalgiaan. Tänään aiheenamme on DuckTales 2017.

(woo-oo)

Huom! Sisältää juonipaljastuksia kausilta 1-2.

1. Nostalgia markkinatuotteena 

Nostalgia, kreikan kielen sanoista nostos (kotiinpaluu) ja algos (tuska), tarkoittaa yksinkertaisesti kaipuuta vanhaan. Termi tuli ensimmäisen kerran käyttöön 1600 -luvulla, jolloin lääkäriopiskelijat kutsuivat sillä nimellä sweitsiläisten palkkasoturien kokemaa ahdistusta joka johtui koti-ikävästä. Nostalgiaan kuuluu koti-ikävä, "vanhojen hyvien aikojen" haikailu ja "lapsuuden yksinkertaisten ilojen" muistelo. Jos viimeiset 10+ vuotta median aktiivisena kuluttajana on opettanut minulle jotain, niin se on se että nostalgia on myös markkinatuote. Nostalgian käyttäminen median myynnissä ei ole kuitenkaan mikään uusi ilmiö sinänsä. Mediasyklit ovat esimerkki nostalgian käytöstä median markkinoinnissa; 20-vuoden sykli, 30-vuoden sykli ja niin pois päin tarkoittaa sitä, miten vuosikymmenien sykleissä eri aikasidonnaiset mediatuotteet tulevat uudelleen suosioon. Tunnetuin näistä sykleistä on 20-vuoden syklistä 30-vuoden sykliksi muuttunut kasari-nostalgia, jonka tuotteita vilisi 2010-luvulla; It, Stranger Things, Ready Player One - nämä käyttävät jotenkin kasarinostalgiaa osana tarinaansa, estetiikkana tai ovat osa tätä nostalgiaa itse, ja nämä ovat vain kolme ilmiselvintä esimerkkiä. Kasarinostalgian suosion selittää paljolti se, että tuon sukupolven tarinankertojat ovat nyt siinä iässä, että katsovat kohti lapsuuttaan ja nuoruuttaan nostalgisesti ja puskevat sitten ulos tarinoita joissa tämä nostalgia näkyy. Ysärinostalgia on ollut hetkenaikaa myös juttu, mutta ei vielä samalla tavalla kuin kasarinostalgia. 

Tätä odotellessa?

Nostalgian käyttö ei kuitenkaan aina tarkoita sitä että se olisi halpaa tai luottaisi pelkästään siihen tarinassaan. Stranger Things mielestäni toimii koska sen viittaukset ja vaikutukset ovat upotettu osuvasti kokonaisuuteen ja tarinan pääpaino on ihmisten välisissä suhteissa. Nostalgiset elementit vain sitovat sen kiinni aikakauteen ja sen mediatuotteisiin. Mutta nostalgia markkinatuotteena on kuitenkin helppo myydä, ja usein työtä ei paljoa tarvitse tehdä muistelon lisäksi. Monet Disneyn uusista live-action uusinnoista menevät nostalgiamarkkinoinin piikkiin, jossa tuttuja musiikkeja, visuaaleja ja asetelmia vanhoista animaatioelokuvista käytetään nostalgian kalasteluun, ja lopputulos on usein vain tylsä remake jolla koitetaan "korjata" jotain mikä ei ollut rikki. Samoin vanhojen elokuvien ja elokuvasarjojen uudelleenherättely, kuten Ghostbusters: Afterlife, Space Jam: A New Legacy ja Coming 2 America, menevät tähän kategoriaan; koko elokuva on olemassa vain vanhan elokuvan suosion takia, ja mitään merkittävää uutta ei tehdä elokuvan sisällä paitsi viitata aikaisempaan osaan tökerösti. Solo: A Star Wars Story on hyvä esimerkki tästä, koko elokuvan ollessa vain jatkuva jana viittauksia parempiin elokuviin elokuvasarjassa ja koittaen luoda merkitystä onttojen viittausten kautta. Nostalgialla on helppo myydä vaikka mitä, ja yleisöjen vanhentuessa on helppo siirtää aikajanaa eteenpäin ja löytää uusia nostalgisia tuotteita myytäväksi. 

Miten sitten DuckTales 2017 eroaa näistä? Kyseessä on kuitenkin reboot 30 vuotta vanhalle sarjalle. Mitä se tekee oikein?  

2. "Uutta juonta aina sahaa ankat, woo-oo"

DuckTales on vuonna 2017 alkanut Disneyn tuottama animaatiosarja jonka kehittivät Matt Youngberg ja Francisco Angones. Sarja on reboot vuoden 1987 samannimiselle sarjalle, mutta on täysin omassa jatkumossaan tuon sarjan ja sen sarjakuva-adaptaatioiden ulkopuolella. DuckTales kertoo Roope Ankasta (David Tennant) joka seikkailee ympäri maailmaa, etsien aarteita ja taistellen monien vihollistensa yliampuvia juonia vastaan. Roopen mukana seikkailuissa on Tupu, Hupu ja Lupu (Danny Pudi, Ben Schwartz ja Bobby Moynihan), Roopen sisarenpojan Aku Ankan (Tony Anselmo, 30-vuoden veteraani Akun näyttelijänä) omat siskonpojat, jotka Aku sijoittaa asumaan Roopen luokse tämän koittaessa löytää töitä itselleen. Seikkailuissa mukana on usein Roopen taloudenhoitaja Selman (Toks Olagundoye) lapsenlapsi Webby (Kate Micucci), Roopen autokuski/pilotti Heimo "The Himbo Incarnate" Huima (Beck Bennet) sekä joukko Ankkaperheen ystäviä ja tuttuja kuten keksijät Maukka Munankuori (Lin-Manuel Miranda) ja Pelle Peloton (Jim Rash). Roopen ja veljenpoikien seikkailujen tiellä on Ankkalinnan toiseksi rikkain ankka Kulta-Into Pii (Keith Ferguson), Karhukopla ja iso liuta muita konnia ja roistoja jotka havittelevat Roopen omaisuutta tai asemaa Ankkalinnan pää..ankkana. 

Tuntuu hieman oudolta selittää Aku Ankan peruskonseptia pääasiallisesti suomalaiselle yleisölle, aivan kuin lukijoissani olisi joku joka ei tietäisi miten DuckTales toimii, saatikka mikään muukaan Aku Ankka -tarina. Miten DuckTales sitten eroaa näistä aiemmista tarinoista? Ei paljoa, mutta samalla myös hyvin paljon. Perinteisen "Roope etsii aarretta" seikkailun kulku on tuttu melkein kaikille; muinainen aarre on kaukana jossain, sen löytäminen on vaikeaa, mutkia matkaan heittää ulkopuoliset tekijät. Aarre joko saadaan tai se menetetään viimeisellä hetkellä, kaikki palaavat ehjänä kotiin. Toki DuckTalesissa on tarinoita jotka eivät mahdu näihin kehyksiin; osa jaksoista keskittyy ankanpoikien keskenäisiin tarinoihin Ankkalinnassa, sivuhahmojen kuten Maukan tai Heimon edesottamuksiin ja joskus jopa Kulta-Innon näkökulmaan. Merkittävin ero niin sanottuihin klassisiin Ankka-tarinoihin on monien näiden tarinoiden ja konseptien päivittämisessä niin, että ne eivät menetä ajattomuuttaan, ja siihen miten hahmot ovat avain näissä tarinoissa. Seikkailu on aina iso osa jokaista tarinaa, mutta Ankkaperhe ei ole vain passiivinen toimija jonka kautta näemme näitä erikoisia ympäristöjä ja unohdettuja legendoja. Heidän valintansa, näkökulmansa ja omat tarinansa ovat aivan yhtä tärkeitä jokaisessa jaksossa, oli sijaintina rahasäiliö, voittamaton vuorenhuippu tai muinainen pyramidi. 

Suurin innoittaja sarjalle (alkuperäisen lisäksi) on Carl Barksin ja Don Rosan Ankkatarinat. Youngbergin ja Angonesin mukaan jokaiselle sarjan parissa työskentelijälle määrättiin pakollisena lukemistona juuri Roope Ankan Elämä & Teot, ja tämä rakkaus alkuperäisemateriaaliin näkyy sarjassa. Ei orjallisena seuraamisena tai tarinoiden onttona kopioimisena, vaan saman haluna tuoda seikkailu, aito vaaran tunne sekä hahmojen syvyys mukaan DuckTalesiin. Tarinat ja hahmot eivät toimi samalla tavalla, ja muutoksia ollaan tehty rohkeasti; Roopen vanhemmat Fergus ja Lauha McAnkka (Graham McTavish ja Ashley Jensen)ovat vielä elossa, kiitos Ankkapurhan korjauksissa käytettyjen alennuksesta ostettjen druidikivien, Kultu Kimallus (Allison Janney) ei ole vain Roopen vanha mielitietty vaan aktiivinen seikkailija siinä missä Roopekin ja Roopella on yhteistä historiaa Karhukoplan kanssa Ankkalinnan alkuajoilta lähtien. Tämä halu ottaa ja muuttaa asioita on samalla antanut sarjan tekijöille mahdollisuuden päivittää näiden tarinoiden ja elementtien vähemmän hyvin vanhentuneita elementtejä, kuten kolonialistisia teemoja, rasistisia stereotyyppejä ja muita puolia jotka tekevät joskus näiden hyvien tarinoiden lukemisesta hieman raskasta. Tämä ei ole kokonaan poissa, ja Roopen "adventure capitalist" meininki on välillä hieman vanhanaikaista, mutta on tämä silti ehkä modernein otanta näihin tarinoihin. Paljon auttaa se, että jos sivuhahmot on koodattu jonkun etnisen vähemmistön jäseniksi, on myös hänen ääninäyttelijänsä tämän vähemmistön edustaja - egyptiläisen haudanvartijan äänenä on egyptiläinen aktivisti ja tv-koomikko Bassem Youssef, kiinalaisen kasinopelurin roolissa on Jurassic Parkista tuttu B.D. Wong ja Pelle Pelottoman japanilaisen mentorin äänenä on Cary-Hiroyuki Tagawa (Shang Tsung Mortal Kombatista). Rasistinen stereotyyppihahmo Dijon alkuperäisestä sarjasta on muutettu kokonaan uusiksi uudella nimellä Djinn (äänenään Mandalorianin Omid Abtahi) joka tuntuu melkein (ansaitulta) anteeksipyynnöltä alkuperäisen hahmon suhteen. Suurin muutos mitä sarjakuviin (ja alkuperäiseen sarjaan verratuna) on tehty on kuitenkin täysin hahmopohjaista.

It's not perfect, but waaay better than the original.

3. Identtisen erilaiset kolmoset ja kadonnut äiti 

Tupu, Hupu ja Lupu ovat mielenkiintoinen kolmikko. Jos joku pyytäisi kuvailemaan ankanpoikia, niin se ei olisi kovin vaikeaa; he ovat uteliaita, kekseliäitä, kapinallisia ja rohkeita. Mutta entä jos joku pyytäisi kuvailemaan vain Lupua tai Tupua, tai erottamaan heidät toisistaan muun kuin hatun värin perusteella? Tämä samanlaisuus on aina ollut osa tätä kolmikkoa, ja sen tähden tarinat kolmikosta kertovat aina heistä kaikista. DuckTales kuitenkin erottelee kolmikon selkeästi toisistaan muunkin kuin värikoodatun pukimiston perusteella. Tupu (punainen) on eniten nörtti kolmikosta, tietoon ja rationaalisuuteen perustava tuleva tieteilijä jonka Sudenpentu -identiteetti on selkeiten esillä. Hupu (sininen) on yliaktiivinen seikkailija, suurten tunteiden tulkki jonka suurin halu on tulla kuuluisaksi (tai vain nähdyksi kolmikon ulkopuolelta). Lupu (vihreä) on taasen rento, hieman laiska ja ahneuteen taipuva "paha kolmonen" joka on ehkä kolmikon fiksuin, kuvastaen sanaparia "brilliant but lazy" erinomaisesti. Kaikkien kolmen ääninäyttelijät myös tuovat tämän esiin poikien äänessä, jotka erottaa toisistaan helposti ja kuvastavat hyvin heidän luonteitaan. Tämä erilaisuus luo luonnollisesti myös konflikteja; Tupun tapa yliajatella ja horjumaton luottamus sudenpentujen käsikirjaan, Hupun huomionkipeys ja tunteikkuus sekä Lupun ahneus ja ajoittainen välinpitämättömyys ovat omiaan luomaan draamaa sekä kolmikon sisällä että Roopen ja muiden perheenjäsenten kanssa. Tupu, Hupu ja Lupu DuckTalesissa ovat enemmän yksittäisiä hahmoja kuin vain kopioita toisistaan, ja tämä tekee heidän seikkailujensa seuraamisesta paljon mielekkäämpää ja antaa myös tarinankertojille lisää mahdollisuuksia viedä näitä hahmoja uusiin paikkoihin. 

Also also; tulevat Touho, Aku ja Hannu. 

Ja mikäs sen uudempaa kuin poikien äitisuhteen käsittely. DuckTalesin ensimmäinen jakso päättyi dramaattiseen paljastukseen; ankanpoikien äiti Della Ankka (Paget Brewster) oli kerran osa Roopen ja Akun yhteistä elämää, osallistuten heidän seikkailuihinsa. Dellan kohtalo oli suuri mysteeri sarjan ensimmäisellä kaudella, jolloin Hupun tavoite oli saada tietää mitä hänen äidilleen oli oikein tapahtunut - Roope ja Aku eivät puhuneet Dellasta mitään, ja selkeästi jokin hänen kohtalossaan sai aina Roopen ja Akun siihen tilaan että he hädin tuskin sietävät toisiaan ja he eivät puhu sanaakaan Dellasta toisilleen tai pojille. Oliko Della kuollut? Mitä hänelle oikein kävi? Mysteeriset vihjeet puhuivat Selenen Keihäästä, jonka Della oli ottanut ilman Roopen lupaa, oliko hän pettänyt enonsa luottamuksen ja haluaisiko tämä edes nähdä lapsiaan? Pian salaisuus paljastuu; ennen poikien syntymää Della varasti Roopen avaruusaluksen (Selenen Keihäs), mutta odottamattoman kosmisen myrskyn takia Della katosi avaruuteen. Aku syytti Roopea tästä, ja perheen välit menivät vuosiksi rikki. 1. kauden päätösjakso kuitenkin paljasti Dellan olevan elossa Kuussa, koittaen parhaansa mukaan päästä takaisin kotiin perheensä luokse. Della on hahmo josta ei juuri sarjakuvissa (edes Barksin tai Rosan) juuri puhuta, eikä pojat ikinä tunnu kaipaavan äitiään. DuckTales ottaa tämän fanikysymyksen "mitä tapahtui Della Ankalle" ja teki siitä kantavan teeman kahden kauden ajan, ja hänen paluunsa toi uuden dynamiikan Ankkaperheen toimintaan. 

En ole juuri puhunut Roopesta, vaikka hän on sarjan päähenkilö yhdessä kolmosten kanssa. Syynä tähän on se, että Roope on ehkä se vähiten muuttunut hahmo tässä porukassa, koska Barksin ja Rosan "ikuinen seikkailija- Roope" on sen verran hyvä hahmon arkkityyppi että sen muuttaminen olisi turhaa. Aku Ankka sen sijaan on mielenkiintoisempi muutosten suhteen. Aku on sarjakuvissa sähläri, tuhannen idean ja taidon omaava ikuinen duunari, joka harvoin saa ansaitsemaansa kunnioitusta. DuckTalesin Aku on, noh, traumatisoitunut yksinhuoltaja. Hän on yhä Aku, tästä ei ole kysymystäkään, mutta Dellan roolin kasvattaminen heijastuu Akuun mielenkiintoisella tavalla. Aku on varhaiseläkkeellä oleva seikkailija, joka näki kaiken sen mikä voi mennä pieleen perinteisessä "Aku Ankka"- seikkailussa, ja hänen ainoa kutsumuksensa on suojella kasvattipoikiaan samalta kohtalolta ja totuudelta. Hän ei puhu Dellasta, hän kantaa suurta kaunaa Roopea kohtaan ja kieltäytyy jatkuvasti kutsusta seikkailuun. On oudon raskasta ja surumielistä kuulla *Aku Ankan* sanovan surumielisesti "somebody always gets hurt" värisevällä äänellä. Samalla Aku on, kuten Tepa sanoo, "the most daring adventurer who ever lived", sarjan tiedostaessa melkein metatasolla Aku Ankan aseman tuhansien tarinoiden sankarina, joka ei ikinä hylkää perhettään vaaraan ja jonka ison temperamentin takana on suuri halu suojella juuri perhettään traumaattisen tapahtuman jälkeen. Mutta mietin myös sarjan aikana, miten tämä metataso näkyy ehkä vahvemmin juuri eurooppalaisille sarjan katsojille? Onko Tepan suuri kunnioitus Akua kohtaan jotain, minkä minä tunnistan Aku Ankan elinikäisenä lukijana, mutta joka voi tuntua oudolta amerikkalaisille katsojille? 

Olisi niin monta hahmoa josta voisin puhua. Kulta-Into Piin versio DuckTalesissa ei ehkä ole yhtä kylmäverinen kuin Rosan tarinoissa, mutta vakavuus on korvattu galaktisella egolla ja rakkaudella monimutkaisiin juoniin ja animaattorit ja Keith Ferguson tekevät Kulta-Innosta karikatyyrisen hilpeän hahmon. Milla Magia on mukana sarjassa, äänenään mahtava Catherine Tate, ja hänen uhkaava varjonsa ulottuu koko ensimmäisen kauden ylle hienolla tavalla. Hannu Hanhi ( Paul F. Tompkins, täydellinen roolitus) on mukana, samoin Touho Ankka (Tom Kenny), edustaen Ankan suvun erikoisia jäseniä hienosti. Jim Rashin Pelle Peloton on yhden labraonnettomuuden päässä superrikollisuudesta, Pikku Apulaisen ollessa megalomaaninen mini-Ultron. Sitten on hahmot joita luotiin sarjaa varten, kuten Milla Magian "siskontyttö" Lena (Kimiko Glen), Tepan paras ystävä joka on hyvä tasapaino Tepan jatkuvalle energialle omalla kyynisyydellään sekä Piilakson miljonääri-parodia Mark Beaks (Josh Brener) joka halajaa teknologista rikkautta ilman kykyä luoda sellaista itse (ouch). Ja tämä on vain muutama hahmo kahdelta kaudelta, kolmannella tulee lisää sellaisia joista voisin kertoa mutta en halua aivan kaikkea paljastaa. Tiedän mitä ajattelette; "Aasa, tämä kaikki kuulostaa ihan kivalta mutta mitä tällä on tekemistä nostalgian kanssa?"

3. Disney Afternoon Shared Universe

Vuonna 1990 Disney loi syndikoidun sarjapaketin nimeltä Disney Afternoon. Tämän ideana oli esittää putkeen joukko Disneyn silloisia (ja vähän vanhempia) animaatiosarjoja. Kahden tunnin putkeen mahtui aina 6 jaksoa eri sarjoista, jotka eivät liittyneet toisiinsa juuri mitenkään, mutta jotka kantoivat samaa Disney -brändiä. Kahden ensimmäisen vuoden ajan näihin sarjoihin kuului Ankronikka, Kummikarhut, Tikun ja Takun Pelastupartio, Pilipalipilotit, Varjoankka ja Hopon Poppoo. En tiedä tarkalleen miten tämä syndikoitu sarjapaketti myytiin Suomen television, mutta maikkari esitti minun lapsuudessani näistä jokaista jossain kohtaa, ja olen nähnyt jokaisesta tarpeeksi että niiden tunnusmusiikit, ääninäyttely ja toistuvat vitsit ovat palaneet ikuisesti alitajuntaani. Lisää sarjoja lisättiin myöhemmin Disney Afternooniin, kuten Nokkapokka, Aladdin -animaatiosarja sekä Gargoyles, luultavasti paras Disneyn 90-luvulla tekemä animaatiosarja jota ei tietääkseni ikinä näytetty Suomen televisioissa. 

DuckTalesin 1. kauden jaksossa 13. (Beware the B.U.D.D.Y. System!), Heimo Huima näyttää Hupulle lapsuutensa suosikkisarjaa; Varjoankkaa. 1. kauden jaksossa 17. (From Confidental Files of Agent 22) paljastetaan Roopen taloudenhoitaja Taatelin olleen nuoruudessaan salainen agentti 22, joka teki töitä SHUSH - järjestölle. Taateli estää tarinassa rikollisen F.O.W.L. -järjestön katalan juonen. Molemmat järjestöt ovat Varjoankasta. F.O.W.L:in agentti Black Heron (April Winchell) koitti saada käsiinsä tuhoisan taikajuoman, jonka resepti oli peräisin Dunwynin linnan druideilta. Kyseessä on kummimarjamehu Kummikarhuista. Kauden 1. jaksossa 20. (Sky Pirates...in the Sky!) Roope perheineen joutuu ilmarosvojen hyökkäyksen kohteeksi palatessaan takaisin Ankkalinnaan löytöretkeltä. Näiden ilmarosvojen kapteeni on Don Karnage (Jaime Camil), Pilipalipilottien pääpahis. Kauden 2. jaksossa 16. (The Duck Knight Returns!), Heimo Huima tapaa Varjoankan näyttelijän Jim Starlingin (Jim Cummings), sekä Drake Mallardin (Chris Diamantopolous), näyttelijän tulevasta Varjoankka -elokuvasta. Elokuvaa ei synny, mutta Drake ottaa Varjoankan roolin itselleen, ryhtyen suojelemaan St. Canardin kaupunkia vaaroilta, Starlingin katkeroituessa ja muuttuen tämän veriviholliseksi Nega-Ankaksi. Ja tässä on kaikki mitä nopeasti keksi kausilta 1-2. Viimeisellä kaudella tulee lisää muista sarjoista, mutta ei niistä enempää tällä kertaa. 

"Minä olen varjo joka lepattaa yössä! Minä olen patterit
jotka eivät sisälly pakkaukseen.. minä olen VARJOANKKA!"

DuckTales ei siis ole vain adaptaatio yhdestä sarjasta, vaan useasta. Nämä viittaukset eivät ole yksittäisiä tai muka-nokkelia viittauksia lapsuutemme sarjoihin. Sarja rakentaa näiden avulla hiljalleen laajempaa maailmaa, nostaen panoksia ja tuoden erilaisia tarinoita ja skenaarioita hahmoille, joita emme ole tottuneet näkemään niissä. Hupun jatkuva kilpailusuhde samanlailla huomionkipeään Don Karnageen, Varjoankan näkeminen aluksi vain Heimon omana nostalgiana ja sitten osana maailmaa Mallardin ja Heimon inspiroituessa fiktionaalisen sankarista ja F.O.W.L:in ja Roopen yhteinen historia - on todella mielenkiintoista nähdä näitä sarjoja sekoitettavan yhteen hauskoilla ja luovilla tavoilla. Eniten tämä tulee esiin 3. kaudella, jossa lisää hahmoja eri sarjoista on vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja yhteistä historiaa alkaa löytyä yllättävistäkin hahmopareista. En olisi voinut unelmoidakkaan näkeväni [REDACTED] taistelevan Roopea vastaan [REDACTED]issa. Disney Afternoon toimii nostalgisina rakennuspalikoina mielenkiintoiseen, luovaan ja aina yllättävään maailmaan, ilman että kokonaisuus tuntuu hajanaiselta. Jotenkin Varjoankan superrikolliset, Kummikarhujen taikajuomat ja Pilipalipilottien ilmarosvot vain soljuvat yhteen kokonaisuudeksi, joka toimii ja tekee Ankkojen rikkaasta maailmasta entistä rikkaamman. 

History became legend. Legend became myth.

4. Lopuksi - Entisen Ankkafanin tunnustukset 

Olen nostalginen Aku Ankkaa kohtaan. En ole kuitenkaan lukenut uusia Aku Ankka -tarinoita varmaan yli kymmeneen vuoteen. Sen jälkeen kun muutin pois kotoa en edes satunnaisesti lukenut uutta lehteä, taskukirjoja en ole myöskään lukenut enään vuosiin. Toki olen lukenut Rosan kokoelmakirjoja uudestaan melkein joka vuosi, ja ajattelen niitä suhteellisen usein, mutta uudet Ankka-tarinat ovat menneet minulta ohitse. Kun käyn vanhempieni luona, luen vessassa usein uutta akkaria, ja en löytänyt siitä oikein mitään tarttumapintaa enään. Olivatko tarinat minun lapsuudessani näin tylsiä ja konfliktit näin väkinäisiä? Missä oli se jännitys, missä lennokas tunnelma, missä globaali seikkailu joka tuntui myös siltä? Oliko Rosan tarinoiden jatkuva läpikäynti pilannut 90% kaikista Aku Ankka -tarinoista minulle? Olin myös kriittisempi Rosaa kohtaan. Stereotyypit ja kolonialistiset teemat olivat aika hoh hoijaa vanhanaikaisia, varsinkin kun ottaa huomioon että tarinat Rosan kirjoista on tehty suurilta osin viimeisen 30 vuoden sisällä. Olisiko Aku Ankka jotain, joka minun pitäisi vain unohtaa ja jättää taakseni, muutamaa avaintarinaa lukuunottamatta, sillä nähtävästi kukaan ei nykyään enään luo mielenkiintoista sisältöä tähän tarinamaailmaan? Sitten katsoin DuckTalesin, ja nostalgiani tätä maailmaa kohtaan heräsi uuteen loistoonsa. Sarjan katselu tuntui samalta kuin parhaimpien Ankka-tarinoiden lukeminen, mutta samalla se oltiin päivitetty nykyaikaan ajattomalla tavalla. Uppouduin narratiiviin Ankanpojista etsimässä äitiään, Roopesta löytämässä nuoruutensa intoa uudestaan, Akusta suremassa menetettyän siskoaan, innostuin nähdessäni hahmoja joita en odottanut näkeväni, aivan kuin näkisin vanhoja ystäviä vuosien jälkeen. Sarjan tekijät tuntuivat jakavan tämän saman rakkauden näitä hahmoja ja maailmaa kohtaan joka minulla oli kerran ollut, ja tämä rakkaus näkyi jokaisessa jaksossa ja rohkeassa valinnassa mennä Barksin ja Rosan muodostamaa kaanonia vastaan, luoden uusia tunnesiteitä hahmojen välille ja kertoen uutta tarinaa uudelle sukupolvelle. Jotain jäin kuitenkin kaipaamaan.

Unohdin puhua ihan kokonaan Mannysta, päättömästä hevosmiehestä. Oh well.

Sarja on kaikin puolin ihastuttava ja diversiteetiltään rikas, ja hetken aikaa ehdin toivoa jotain minulle henkilökohtaisesti tärkeämpää lisäystä tähän tarinamaailmaan. Kauden 2. jaksossa 19. (A Nightmare on Killmotor Hill!), näemme Tupun, Hupun, Lupun, Tepan, Lenan ja Violetin (Tepan ja Lenan kolmas kaveri, äänenä Libe Barer) unimaailmat. Hupun uni on olla "koulun suosituin tyyppi". Unessa on mukana muodoton pilvi, joka Hupun mukaan on "representaatio hänen romanttisesta kiinnostuksestaan joka pelottaa häntä liikaa". Osa on lukenut tämän niin että Hupu olisi biseksuaali, mutta minulle tuossa oli enemmän aro/ace- tematiikkaa. Kolmannella kaudella (kyllä, tämä on aina asia jonka nostan sieltä, sue me) Dellan Kuu-planeetalta kotoisin oleva BFF Luutnantti Penumbra (Julie Bowen) toteaa Heimolle että "hän ei ole kiinnostunut deittailemaan Maan miehiä."Penumbran suhdetta Dellaan sarjassa voisi helposti kuvailla termillä "enemies to lovers", jos sarja olisi mennyt tarpeeksi pitkälle. Kolmannella kaudella nähdään myös äänetön cameo Violetin kahdelta isältä, jotka eivät sano mitään mutta ovat ilmiselvästi pariskunta. Kaikesta uudistushalusta huolimatta Disney selkeästi löi jarrua minkäänlaisen konkreettisen lhbtq+ -hahmon mukaanottamisessa. Syy on yksin Disneyn, koska sama tapahtui myös Owl Houselle, jossa on paljon konkreettisempia homohahmoja, joka lopetettiin pian tämän konkretisoinnin jälkeen. Sarjan storyboard -taiteilija Sam King kertoi Penumbran olevan lesbo, ja "jokaisen hahmon olevan lhbtq+ jossain muodossa". Sarjan luojat olisivat halunneet konkreettista seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjen diversiteettiä sarjaan, ja tämä on jotain joka täytti minut suurella ilolla. Pelkästään nämä pienet asiat ja tekijöiden jälkikommentit riittivät samaan minulle lämpimän olon, sillä olisi aika mahtavaa sekä seksuaali- että sukupuolivähemmistön edustajana nähdä itsensä tässä minulle lopulta niin tärkeässä maailmassa. 

<3

Mutta toisin kävi. Sarjan lento loppui lyhyeen Disneyn lopettaessa sarjan 3. kauteen. Onneksi sarjan tekijät olivat selkeästi tietoisia tästä, ja saivat lopettaa sarjan niin kuin halusivat, ja DuckTalesin loppu tuntuu hyvältä ja monellakin tapaa koskettavalta. Samalla kuitenkin minulle jäi kaiho tätä tarinamaailmaa ja näitä hahmoja kohtaan. Jos sarja olisi jatkunut, mitä kaikkea olisimme vielä saaneet nähdä? Olisiko Disney ottanut päänsä pois perseestään ja antanut DuckTalesin tehdä Dellan ja Penumbran jännitteestä konkreettisen romanssin? Mistä kaikista sarjoista olisi DuckTales ammentanut hahmoja, tarinoita ja konflikteja Roopen, Tupun, Hupun, Lupun, Tepan, Akun, Dellan, Heimon ja muiden eteen? Agnones on Twitterissä kertonut satunnaisista ideoista joita heillä oli tulevaisuuden varalle, jotka olisi ollut niin siistiä nähdä, mutta lopulta DuckTales ei ollut niin suosittu kuin Disney toivoi sen olevan. Koska tulemme näkemään Ankkaperheen samanlaisessa seikkailussa uudestaan? Juuri nyt tuo tuntuu toivottomalta kysymykseltä, ja olen hyvin katkera tästä kaikesta. Olin juuri innostunut näistä tarinoista ja hahmoista uudestaan, ja sitten se oli ohi. Ankkafanius on eurooppalainen ilmiö, ja kun TV-sarjoja ei nykyään näe enään televisiosta, jäi DuckTales suoratoistopalvelujen ja hienojen supertelkkarien omistajien varaan täällä. DuckTales herätti minun nostalgiani näitä tarinoita kohtaan, ja muistamaan kuinka mukavaa on seurata näiden hahmojen seikkailuja. Don Rosalta ei kestänyt kovinkaan kauaa kieltää koko sarjan olemassaolo, sanoen sen olevan kaukana hänen tarinoistaan. Ehkä se ei olekkaan samanlainen, mutta mielestäni Agnones, Youngberg, King ja muut ohjaajat, käsikirjoittajat ja taiteilijat omasivat täysin saman rakkauden näitä hahmoja kohtaan mitä Rosallakin on. Ehkä joskus joku katsoo tämän sarjan, rakastuu siihen ja vuosia myöhemmin tuo tämän rakkauden takaisin Aku Ankan maailmaan. 

En keksi mitään napakkaa tapaa lopettaa tätä tekstiä, joten lainaan Carl Barksia:

They ride tall ships to the far away,

and see the long ago.

They walk where fabled people trod,

and Yetis trod the snow. 

They meet the folks who live on stars, 

and find them much like us,

With food and love and happiness

and things they most discuss

there is no heterosexual explanation to this

The ducks show us that part of life

is to forgive a slight.

That black eyes given in revenge

keep hatred burning bright

So when our walks in sun or shade

pass graveyeards filled by wars,

It's nice stop and read of ducks

whose batttles leave no scars.

To read of ducks who parody

our vain attempts at glory,

They don't exist, but somehow leave

us glade we bought their story.

Aasa T

JA NYT - listauksia.

Suosikkihahmot Top 5: Heimo Huima (The Ultimate Himbo), Della Ankka (missä olet ollut koko elämäni), Pelle Peloton (paras versio hahmosta), Lupu Ankka (mielenkiintoisin kolmosista), Kulta-Into Pii (kuka ikinä keksi tämän version hahmosta on nero).

Suosikkijaksot Top 6 : The Last Crash of the Sunchaser (Kausi 1), The Duck Knight Returns (kausi 2), What Ever Happened to Donald Duck? (Kausi 2), Double-O-Duck in You Only Crash Twice (Kausi 3), QuackPack! (Kausi 3) ja Let's Get Dangerous! (Kausi 3). Kunniamaininta sarjan päätösjaksolle koska ALL THE FEELS ;_;  

 

Aasa Arvostaa: No Time To Die

 Uskomatonta, että olen pyörittänyt tätä blogia kohta 10 vuotta mutta en ole arvioinut vielä yhtäkään Bond -leffaa, tai kirjoittanut niistä ylipäätänsä yhtään mitään. Kyse ei ole siitä ettenkö olisi elokuvasarjan fani. Kuten monet muutkin, olen katsonut Bond- leffoja lapsesta lähtien ja minulta löytyy omat suosikit sekä elokuvien että Bondin näyttelijöiden joukosta. Mutta Bondit (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) eivät ole kutkuttaneet juuri analyysi-aivojani ja minun mielipiteeni elokuvasarjasta eivät ole kovin mielenkiintoisia tai poikkeavia laajemmista mielipiteistä. Enkä usko että tulen No Time To Dien jälkeen tällaista tekstiä tekemäänkään. Kontekstiksi; pidän Daniel Cragin Bondista, Casino Royale ja Skyfall ovat parhaimpien Bond- leffojen joukossa, Quantum of Solace ja Spectre ovat lähinnä tylsiä. Entäs No Time To Die? 

No Time To Die

Tarina: James Bond (Daniel Craig) on jättänyt agentin uran taaksensa, viettäen yhteistä elämää tohtori Madeleine Swannin (Lea Deydoux) kanssa. Mutta vaikka kuinka Bond koittaa kuvitella toisin, menneisyys ei ikinä lopeta kummitteluaan ja pian Bond on takaisin salaisten agenttien ikuisessa kissa ja hiiri -leikissä. Mutta maailma on muuttunut, metodit kehittyneet ja panokset ovat korkeammat kuin koskaan aiemmin. 

Cragin ajan Bond-leffat ovat olleet aikamoinen vuoristorata. Casino Royale oli täydellinen reboot hahmolle Pierce Brosnanin tähdittämien leffojen hypätessä hain yli niin että heilahti, tehden Bondista aidomman ja inhimillisemmän agentin. Quantum of Solace on tavanomaisempi tarina, jossa paha mies koittaa hankkia paljon rahaa ja henkilökohtaiset panokset tuntuvat vähäisiltä. Skyfall on mestariteos Bondien parissa, tutkien agenttien maailman raakuutta ja tuoden tämän raakuuden hinnan etualalle, ja Spectre on vain outo. Tässä on kiva kaava, sillä joka toinen Craigin Bondeista toimii ja joka toinen ei. Tämä pitää toden myös No Time To Dien kanssa. No Time To Die on rohkea, erilainen, epätäydellinen, pitkä, epätasainen ja erittäin viihdyttävä päätös Craigin Bondille, joka jopa tekee kaikkensa tehdäkseen Spectrestä jollain tavalla merkityksellisen elokuvan. Ohjaaja Cary Joji Fukunaga tunnetaan yhä ehkä parhaiten HBO:n hittisarja True Detectiven ensimmäisestä kaudesta, ja on ensimmäinen ei-englantilainen ohjaaja Bondin parissa (sekä ensimmäinen ei-valkoinen ohjaaja). Jotain tämä voisi varmasti pelottaa, mutta Fukunaga toi juuri oikenalaista visiota ja halua muuttaa Bond -elokuvien asetelmaa, ja tässä oli apuna myös kanssakäsikirjoittaja Phoebe Waller-Bridge (Fleabagin luoja ja tähti), jota Craig pyysi tarkistamaan käsikirjoituksen. Lopputuloksena on Bond joka tuntuu erilaiselta lähinnä hyvällä tavalla. 

Olen aina pitänyt siitä, miten Craig näyttelee Bondia. Suosikkini Craigin jälkeen kaikista Bondin näyttelijöistä on Timothy Dalton, jonka Bondissa oli samanlaista kylmyyttä ja ammattimaista asennetta. Craig ei kuitenkaan näyttele Bondia minään tunteettomana monoliittina; Casino Royalessa Bondin hahmokehitys oli sidottu vahvasti tämän tunteellisten sitoumusten ympärille, ja tästä muodostui myöhemmin teema tämän Bondin ympärille; kuinka monta ihmistä kuolee Bondin ympäriltä tämän ja muiden tekojen takia? Casino Royalen jälkeen ei Craig ole juuri päässyt ottamaan kiinni samanlaisesta tunteellisesta pathoksesta, mutta No Time To Die korjaa tämän hyvin nostamalla Bondin ihmissuhteet merkittävään asemaan. Kun Bond luulee edes pienen hetken verran että Vesper Lyndin historia on toistumassa Madeleinen kanssa, hän eristäytyy taas ihmisistä. No Time To Diessa Bond kamppailee sekä läheisten tuomien suhteiden että tarpeettomuuden kanssa, ja Craig tuo parastaan rooliin. Craig ei myöskään esitä olevansa nuorempi miltä hän näyttää, vaan ajan paino näkyy myös hänen harteillaan. Samoin (kiitos kuulemma Waller-Bridgen) Craig saa kaiken tämän raskaan tematiikan keskellä olla myös hauska, mikä sopii Craigin pirtaan oikein hyvin. No Time To Die tarjoaa sen päätähdelle paljon monipuolista tekemistä ja erilaisia tunteellisia hetkiä, ja Craig tarttuu näihin kiinni joka kerta taidolla. Lopputuloksena on ehkä Craigin paras roolisuoritus Bondina sitten Casino Royalen. 

Bond-elokuvien sivuhahmot ovat usein juuri niitä, sivussa olevia hahmoja jotka harvoin pääsevät olemaan omia hahmojaan Bondin ulkopuolella. Tämä on totta myös No Time To Dien kohdalla, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Luonnollisesti Bondin mielitetty Madeleine saa enemmän tilaa hengittää, ja Madeleinen ja Bondin suhde toimii yllättävän hyvin, ainakin huomattavasti paremmin kuin Spectressa jossa hahmo ensimmäisen kerran esiteltiin. Vesper Lyndia lukuunottamatta niin sanotut "Bond-naiset" saavat harvoin yhtä isoa roolia laajemmassa narratiivissa. Elokuva alkaa Madeleinen traumaattiselle kokemuksella, ja tämä kokemus sitoutuu myöhemmin koko tarinaan perinpohjaisesti. Toivotin myös ilolla takaisin loistavan Jeffrey Wrightin ja Felix Leiterin, joka on hahmo josta olen aina pitänyt. Leiter esiintyi kahdessa Craigin ensimmäisessä Bondissa, ja Casino Royalessa hän antoi asetelman hahmolle; avulias ja fiksu agentti joka tuntee rajansa, mutta jonka hymyn takana tuntui olevan joku joka osasi pelata agenttipeliä yhtä hyvin kuin Bond itse. No Time To Diessa Leiterin ja Bondin suhdetta kuvaillaan veljelliseksi, ja kiitos Craigin ja Wrightin tämä toimii, mutta se olisi ollut vahvempi jos Wrightin hahmo ei olisi kadonnut kahden massiivisen Bond- tarinan ajaksi narratiivista kokonaan. Elokuvan uusissa hahmoissa  Lashana Lynchin uusi 007 -agentti Nomi ottaa kaiken irti näyttelijän luontaisesta karismasta ja kemiasta Craigin kanssa, mutta hahmo ei oikein pääse omilleen elokuvassa. 

Sama ongelma koskee myös elokuvan pahista. Paperilla Rami Malek on oiva valinta tähän rooliin, ja tämä tarkoittaa paljon kun minä sanon näin sillä en juuri perusta Malekista. Malek on erittäin hyvä olemaan erittäin ärsyttävä ja hänen ulosannissaan on jotain kylmää, ja tämän hyvin ilmeikkäät kasvot sopivat erinomaisesti tuomaan erikoisia hahmoja eloon valkokankaalla. Lyutsifer Safin (get it) on kuitenkin pahiksena hieman...ontto. Hänessä ei ole Le Chiffren kylmää charmikkuutta ja epätoivoisuutta, ei Silvan elekkyyttää ja raivoa eikä edes Ernst Stavro Blofeldin (Christoph Waltz) henkilökohtaista kosketusta. Hän on, kuten Bond asian ilmaisee, "yksi lisää pienten, surullisten ja vihaisten miesten historiassa". Malek osaa olla uhkaava ja hiljaisen karmiva, mutta Bond- pahis tarvitsee hieman enemmän lihaa luidensa ympärilleen ollakseen myös viihdyttävä. Safin omaa enemmän narratiivista suhdetta Madeleinen kanssa, ja Bond nyt vain sattuu olemaan hänen kanssaan. Mietin kyllä elokuvan aikana, että kun tarina on niin keskittynyt Bondiin ja tämän kamppailuihin niin ulkoisten uhkien kuin sisäisten vaikeuksien kanssa, niin Safin on enemmän häiritsijä kuin antagonisti, jotain joka on vain osa Bondin maailmaa ja niin kauan kun hän on tässä työssä, ei maailmasta lopu pienet, suruliset ja vihaiset miehet jotka kokevat olevansa väärinymmärrettyjä visionäärejä sen sijaan että menisivät vain terapiaan. Olenko muuten ainoa, joka odotti koko ajan paljastusta että Safin olisi Craig- ajan uudelleentulkinta Tohtori No'sta? Hänessä on samaa näköä, saaritukikohta, arpeutunut ulkomuoto ja naamari jota Safin käytti on japanilainen noh- naamio. Kenties tämä oli suunnitelma jossain vaiheessa, mene ja tiedä. 

No Time To Die loistaa sen teknisessä toteutuksessa ja visuaalisuudessa. Parhaat Bond -elokuvat ovat globaaleja seikkailuja joissa maailma kierretään kahdessa tunnissa, ja No Time To Die on juuri tätä. Fukunagalla on oiva silmä toiminnalle, luoden kineettisesti eläviä toimintakohtauksia hyvin erilaisissa ympäristöissä, ottaen kaiken irti myös sijainneista joissa toiminta tapahtuu. Takaa-ajo italialaisessa kaupungissa, tulitaistelu Kuubassa (jossa mukana aina ihastuttava Ana de Armas, jonka haluan nähdä toiminnassa uudestaan) ja ahdistava metsästys norjalaisessa metsässä nousevat erityisesti mieleen. Linus Sandgrenin kuvaus on erinomaista, luoden vahvan tunnelman jokaiseen kohtaukseen valaistuksen käytön kautta. Mukana on myös erittäin vaikuttava pitkä otto, joka päinvastoin kuin Spectren vastaavassa, ei kutsu huomiota itseensä ja tuntuu näin hieman luonnollisemmalta. Elokuvassa on lukuisia lokaatioita jotka ovat omiaan luomaan uniikin Bond -henkistä tunnelmaa, mutta omalla twistillä; Spectren jäsenten juhlat jota isännöi silmä, Safinin saaritukikohta ja aiemmin mainittu norjalainen metsämaisema ovat tunnelmaltaan hyvin erilaisia mutta mielenkiintoisia lokaatioita. En muista koska viimeksi Bond oli juossut ihan tavallisessa metsässä - nämä tarinat ovat usein hyvin urbaaneja ja matkakohteet ovat lähempänä päiväntasaajaa, ja tutumman näköiset metsämaisemat olivat kivaa vaihtelua. 

Kun No Time To Die päättyi (2h ja 43 minuuttia, jotka menivät yllättävän ripeästi), niin ajatukseni oli että emme ehkä tarvitse enään yhtään lisää Bond -elokuvia. Ei siksi että No Time To Die olisi ollut huono, tai että se päättyi täydellisesti. Bond -elokuvia on tehty kohta 60 vuotta. Craigin ajan Bondit toivat elokuvasarjaa lähemmäs karua todellisuutta lennokkaampien Brosnan -elokuvien jälkeen, ja mikä suunta on nyt kun Craig löi hanskat naulaan ja hänen mukanaan melkein kaikki muutkin sarjan näyttelijöistä? Mennä takaisin campiin? Se on nähty jo, ja muut elokuvat tekevät sitä tällä hetkellä paremmin kuin Bondit. Craigin ajan Bondien viehätys ei ollut lopulta kuitenkaan niiden karuudessa, vaan Bondin inhimillisyydessä jonka Craig toi esiin jokaisessa elokuvassa jollain tavalla. No Time To Diessa tämä inhimillisyys on käsin kosketeltavaa, Bondin kutsuessa itseään "vanhaksi hylyksi" ja tehden valintoja oman tulevaisuutensa ja hänelle rakkaimpien turvallisuuden väliltä. No Time To Die on epätäydellisen täydellinen Bond -elokuva; se on viihdyttävä, toiminnan täytteinen, aika ajoin camppia kosiskeleva, tunteikas ja suuri, mutta myös tahditukseltaan epätasainen, välillä turhantärkeä ja jumissa omassa maailmanrakennuksessaan. No Time To Die on lopulta kuitenkin erinomainen, rohkea, luova ja osuva päätös Craigin uralle Bondina, ja ansaitsee paikkansa tämän nyt päättyneen ajan elokuvien paremmalla puolella.  

 Aasa T

PS. No Time To Dieta lykättiin paljon, alunperin sen piti tulla 2020 mutta globaalin pandemian takia tätä siirrettiin - ja hyvä niin, sillä nyt maaperä ei ole ihan yhtä tulenarka elokuvalle, jossa suurin uhka on ihmisten läheisyydessä leviävä tappava infektio. 

Aasa Arvostaa: The Green Knight

 Olen pienestä pitäen rakastanut Kuningas Arthur -myyttejä ja tarinoita. Ensikosketukseni oli luonnollisesti Mauri Kunnaksen faabeli-adaptaatio, ja olen siitä lähtien ollut lumoissani näistä tarinoista. Mutta surin osa adpataatioista keskittyy aina siihen yhteen ja samaan tarinaan; Arthuriin, ja miten nöyrästä pojasta tulee suuri kuningas. Arthuriaanisessa mytologiassa riittää kuitenkin hahmoja ja tarinoita joita tuoda esiin, ja yksi näistä on Sir Gawain and the Green Knight:

The Green Knight

Tarina: Gawain (Dev Patel) on kuningas Arthurin (Sean Harris) sisarenpoika, nuori tuleva ritari joka ei kuitenkaan ole vielä tarinoiden arvoinen. Yhtenä joulupäivänä, Vihreä Ritari (Ralph Ineson) marssii kuninkaan eteen, haastaen yhden hänen ritareistaan peliin; lyökää häneen haava, ja ansaitkaa Vihreä Ritarin kirves - mutta vuoden päästä hänen vastustajansa on matkustettava tämän luokse, jolloin Vihreä Ritari maksaa saman takaisin. Innokas Gawain suostuu peliin, tajuamatta panoksia millä hän pelaa.

The Green Knight on erikoinen elokuva. En tiedä onko olemassa Arthur-mytologia puristeja joita tämä elokuva voisi ärsyttää suunnattomasti, sillä se ottaa paljon vapauksia tuntemattoman kirjoittajan tarinasta. Sir Gawain and the Green Knight oli tuttu minulle ennestään tarinana, mutta tiesin myös että aika lyhyestä ja yksinkertaisesta tarinasta ei välttämättä saada kaksituntista leffaa ilman jotain lisäyksiä ja muutoksia. Elokuva jopa itse huomioi tämän metatasolla. Mutta näillä ei ole mitään väliä sillä The Green Knight on myös loistava elokuva itsessään. Outo, mystinen, seksikäs ja synkkä, The Green Knight on ehkä paras puhdas fantasiaelokuva jonka olen nähnyt sitten Shape of Waterin, yhdistäen Arthurin tarinoiden myyttiset ja satumaiset elementit karuun ja julmaan maailmaan kauniisti. David Lowery on aiemminkin käsitellyt aitoja ihmiskokemuksia yliluonnollisen linssin kautta, ja The Green Knightissa pakanatarinat, varhaiset kristilliset pyhimystarinat ja eksistentiaaliset ajatukset elämästä ja luonnosta toimivat yhdessä hienosti.

Keskiössä on Dev Patel, näyttelijä josta en voi saada tarpeekseni. Patel on yksi sukupolvensa karismaattisimmista kyvyistä, ja hänen roolituksensa Gawainiksi oli lähes läpihuutojuttu; Gawain on komea (vanhassa tarinassa kaikki haluavat pussata häntä), nuori ja innokas mutta ei ole vielä kasvanut tajuamaan ritariuden merkitystä, ja Patel hoitaa homman kotiin kunnialla. Gawain haluaa olla ritari, hän haluaa kuulla ja kertoa tarinoita omasta mahtavuudestaan ja että häntä muistellaan kunnialla tämän kuoltuakin, mutta millaista on elää kunnialla nyt - se on jotain minkä kanssa Gawain kamppailee eniten. Kamera ottaa kaiken irti Patelista ja tämän näyttelystä sekä tämän ulkonäöstä, palvoen Gawainin kehoa lukuisissa shoteissa ja tuo samalla muiden näyttelijöiden kanssa tämän luontaisen seksikkyyden esiin osana tarinaa. Psykoseksuaalinen kuvasto onkin The Green Knightissa selkeästi nähtävillä siinä miten Gawain kohtaa lihalliset himot ja muiden huomion tarinassa. Paljon on ollut puhetta siitä, miten kuumia näyttelijöitä käytetään elokuvissa (varsinkin isoissa blockbustereissa) äärettömän epäseksikkäästi, ja The Green Knight on melkein antiteesi tälle; everybody is horny for Gawain, eikä Gawain ole itsekään poikkeus siinä miten hän kamppailee halujensa kanssa.

Muut näyttelijät tuovat tarinan eri puolia esiin ja tekevät The Green Knightin maailmasta elävän ja monimuotoisen. Sean Harriksen Arthur ja Kate Dickien Quinevere eivät ole ne perinteisemmät versiot näistä hahmoista, Harriksen käyttäessä karheaa ja kuiskaavaa äntään hienosti edukseen vanhana ja raihnaana Arthurina, jonka kunnian päivät ovat jo takanapäin. Harris kantaa itseään kuitenkin kuninkaallisesti, ja hänestä paistaa menneiden päivien hiipunut loisto jota Gawain selkeästi ihailee. Sarita Choudhuryn Morgan le Fay on Gawainin huolehtiva ja juoniva äiti, ja Choudhury yhdessä Gawainin siskojen kanssa tuovat heti alussa outoa mystisyyttä tapahtumiin voimakkailla roolisuorituksilla. Barry Keoghan käyttää luontaista uhkaavuuttaan hyvin nimettömänä ruumiinryöstäjänä, ja keskustelut tämän ja Gawainin kanssa ovat täynnä hyvää jännitettä. Samaa jännitettä elokuvaan tuo myös Joel Edgerton karhumaisena lordina, joka auttaa Gawainia tämän matkan loppupuolella ja tämän lady (Alicia Vikander), jonka monologi luonnosta ja vehreydestä tuo esiin yhden elokuvan teemoista, jonka airueena Vihreä Ritari toimii. Ritarista puheen ollen, häntä näytteli loistava hahmonäyttelijä Ralph Ineson (mm. The VVitch, Game of Thrones, Chernobyl), tämän ulkonäkö toteutettiin yksinomaan maskeerauksella ja Lowery ohjeisti Inesonia näyttelemään Vihreää Ritaria kuin hän olisi joulupukki!

The Green Knight on siis joululeffa. 

Luonto voittaa aina lopulta. Kylmä ja kova betoni antaa tietä kukille, luonto valtaa takaisin hylätyt talot ja linnoitukset ja aika muuttaa kuninkaiden ja kerjäläisten ruumiit ravinnoksi vehreydelle. Luonto, kuten aika, on vääjämätön sen kulussa eteenpäin. Kalpeat ja sairaalloiset Arthur ja Guinevere ovat myös muistutus tästä; jopa mahtava Camelot on kuihtuva uni luonnon mittapuulla, joka on vallanut takaisin niin taistelukentät kuin kiviset kirkot kautta maan. Gawainin matka läpi Arthurin maiden on matka jonka loppu on yhtä vääjämätöntä kuin se, että talvi muuttuu kevääksi ja syksy talveksi. Gawain kamppailee tätä loppua kohti, mutta lopussa on kuitenkin pelokas; hän haluaa pysyä samana Gawainina minä hän lähti, saada kunnian ja legendan jonka hän mielestään ansaitsee, mutta ei ole valmis elämään sen mukaisesti että ansaitsi ne. Mutta kukaan ei kulje matkaa ilman että matka muuttaa häntä, ja Gawain on itse vastuussa siitä miten hän toimii matkan vaikutusten kanssa; hyväksyykö hän muutoksen ja siitä nousevan ahdistuksen, vai taisteleeko hän sitä vastaan ja pysyy vanhana Gawainina? Arthurilaisessa mythoksessa on termi kalastajakuningas. Kalastajakuningas oli vaurioitunut hallitsija, jonka oma vaurio vaikutti koko maahan jollain tapaa (Leijonakuninkaassa Scarin hallitsema Jylhäkallio on esimerkki kalastajakuningas-teeman käytöstä). Usein Arthurista tulee kalastajakuningas adaptaatioissa, ja tätä on nähtävissä The Green Knightin versiossa kuninkaasta, mutta myös Gawain on potentiaalinen kalastajakuningas; kasvaako hän ihmisenä ja tekee sen mihin hän lupautui, vai onko kunnian himo ja halu tulla Arthurin seuraajaksi ja suureksi ritariksi tärkeämpää, vaurioittaen niin tulevaa valtiasta ja valtakuntaa?

 

The Green Knight on kaunis myös visuaalisesti ja äänimaailmaltaan. Kuvaaja Andrew Droz Palermo käyttää värejä, kuvakulmia ja kameran liikettä lukuisilla eri tavoilla hienosti, ja vaikka The Green Knight on synkänpuoleinen elokuva ei se kuitenkaan tunnu samalta tylsältä harmaudelta mitä Game of Thrones lähinnä oli. Sumuisat metsät, lumotut lammet, jättiläismäiset laaksot ja vehreät salot ovat täynnä elämää ja värejä, joilla Gawainin matkan eri vaiheita tuodaan esiin. Loweryn hovimuusikko Daniel Hartin kaihoisan kauniiit musiikit sisältävät niin perinteistä keskiaikais-henkistä äänimaisemaa ja laulamista, että oudompaa ja kokeellisempaa musisointia joka sopii elokuvan mystiseen tunnelmaan. The Green Knight on kaunis elokuva kaikin puolin; sen maailmaan visuaaliseen kauneuteen oli helppo upota mukaan, sen tarina on kerrottu erittäin kiehtovalla tavalla ja Hartin musiikit jäivät kummittelemaan päähäni pitkäksi aikaa elokuvan päätyttyä. Kuningas Arthur -elokuvat eivät ole juuri säväyttäneet sitten vuoden 1981 kivikovan klassikon Excaliburin (ainoa poikkeus on The Kid Who Would Be King joka oli söpö), adaptaatioiden keskittyessä liikaa Arthurin matkaan kuninkaaksi ja unohtaen kaiken mielenkiintoisen tästä värikkäästä mythoksesta. The Green Knight tuntuu arthuriaaniselta myytiltä, oikealta fantasiatarinalta täynnä jättiläisiä, puhuvia eläimiä, taikaesineitä, pyhimyksiä, verta ja seksiä. The Green Knight on hyvin lähellä vuoden suosikkielokuvani paikkaa, ja on ehdottomasti mielenkiintoisimpia ja oudoimpia elokuvia joita tällä hetkellä voi elokuvateatterissa nähdä. 

One year hence.

Aasa T

Aasa Arvostaa: Syksyn uudet sarjakuvat!

 Kuten keväällä, niin syksylläkin; sarjakuvafestivaalit siirtyvät, ja loppuvuoden sarjakuva-uutudet eivät saa aivan ansaitsemaansa sisääntuloa markkinoille. Niinpä on taas minun tehtäväni kertoa kolmesta syksyn sarjakuva-uutudesta, joita voi löytää sarjiskauppojen ja hyvin varusteltujen kirjakauppojen hyllyltä. Vuorossa tänään kaksi kotimaista ja yksi ulkomainen käänetty sarjakuva-uutus, joista kaksi jälkimmäistä on tutuilta tekijöiltä.

Naurava Enkeli ja muita kauhutarinoita 

Tarina: Rikas mies löytää muumion Egyptistä, uhraten kaiken tuodakseen kotiinsa. Eläintarhan omistaja tekee hirveän teon pitääkseen vetonaulansa tyytyväisenä. Rakastava pariskunta löytää lapsen kraaterista, mutta pienokainen ei ole ihan tältä planeetalta. Enkelin nauru kaikuu erämaassa, nauraen ihmisen ylpeydelle ja typeryydelle. 

Olen sitä ikäluokkaa, jollekka kotimaisen kauhusarjis-julkaisu Shokin lukeminen ei ollut minkäänlainen sukupolvikokemus. En itseasiassa ole lukenut tietääkseeni yhtäkään Shokki- lehteä elämäni aikana. Selkeästi se on kuitenkin ollut iso juttu, sillä tuntuu että harva se vuosi joku suomalainen sarjakuvataiteilja esittää rakkauttaan tätä sarjakuvaa kohtaan omalla kauhu/jännitys-antalogiallaan. Tällä kertaa vuorossa on Juba Tuomola,  ja tässä sentään oli jotain mielenkiintoista: Juban taidetyyli on luonnostaan hieman rumaa ja runneltua, ja tämä on teoriassa hyvä tyyli kauhun tekemiseen. Teoriassa. Naurava Enkeli on kuitenkin kaikkea muuta kuin pelottava tai edes vähän hyytävä. Ennen kaikkea se on tylsä, mikä on suurin rikos minkä keksin. Kaikki tarinat ovat rakenteeltaan ihan samanlaisia; joku haluaa jotain ja sitten karma iskee. Uudestaan ja uudestaan sama rakenne toistuu, ja se tekee jokaisesta tarinasta ennalta-arvattavan. Ainoa poikkeus on Timo Niemen kanssa tehty tarina Kahden Kesken joka ei mahdu näihin raameihin, mutta ei puolestaan tee yhtään mitään järkeä ja aiheutti vain hämmenystä. Kuvitus on Jubaa; siitä joko tykkää tai ei, ja vain muutamassa tapauksessa hänen tyylinsä on edukseen tarinoiden kohdalla. Kuten 2019 julkaistussa Kaamiossa, myös Nauravassa Enkelissä kolonialistiset ja rasistiset stereotypiat ovat mukana monellakin tavalla, joka tekee tarinoista tukahduttavan vanhanaikaisia. On vaikea keksiä juuri mitään hyvää sanottavaa tästä antalogiasta. Ainoa Lapsi, joka oli aiemmin julkaistu Arktinen Banaani -sarjakuvalehdessä, on sentään omalla tavallaan vinkeä kauhuversio Teräsmiehestä ja se on ainoa jossa kuvitus, tahditus ja tarina toimivat välttävästi yhdessä. Mutta se ei ole paljoa sanottu. Ehkä Shokki ja Kaamio ja muut nostalgiset kauhusarjakuvat kannattaa jättää vain muistoihin.

Kuoleman pidot

Tarina: Päihitetyn kuolleistamanaajan oppipoika Darrol on piilossa suuressa Mergalin vapaakaupungissa. Kostoa himoitseva vihollinen kintereillään, Darrol ajautuu paikallisten aatelisten syliin jossa hänen ominaisia taitojaan tarvitaan suurissa juhlissa. Minkälaiset juhlat niistä tuleekaan, kun kuolleet nousevat haudoistaan!

Kuoleman Pidot on taas yksi tarina Tuomas Myllylän fantasiamaailma Alwoerissa, jota on esitelty albumeissa Alhaiset ja Jumalsurma. Tällä kertaa Myllylä ei toimi itse kuvittajana, vaan siitä vastaa Tuuli Hypen. Olen ennenkin sanonut miten pidän siitä, kun kotimaiset sarjakuvataiteilijat antavat muiden kuvittaa tarinoita heidän teksteihinsä, ja Hypen-Myllylä -kombo on mielenkiintoinen. Visuaalisesti Hypenin tyyli on hyvin kaukana Myllylän hyperväkivaltaisesta ja karusta tyylistä, mutta Kuoleman Pidot on kuitenkin todiste siitä miten tämä voi toimia. Kuoleman Pidot on viihdyttävä veijaritarina, jossa ei juuri fyysiset mittelöt ottavat takapakkia juonittelun, selviytymisen ja osittain myös kauhun noustessa etualalle. Tarinan päähenkilöt Darrol ja hovikirjuri Ripkin, jotka ovat hauska parivaljakko; Darrol on suhteellisen voimakas nekromantikko mutta myös hermoheikko introvertti, kun taas Ripkin on salaisuuksia salaisuuksien päälle kokoava juonittelija ja hurmuri. Kampia rattaisiin heittää myös nimetön murhamies, joka jahtaa Darrolia tämän entisen mestarin rikosten vuoksi. Kuoleman Pidoissa on paljon menossa, mutta se pitää paketin hyvin kasassa ja Myllylän tarinoiden perinteiset elementit ovat yhä mukana; väkivalta, kehojen ja seksuaalisuuksien monimuotoisuus, alastomuus ja seksi, ja Hypen suorituu hyvin juurruttamaan Kuoleman Pidot osaksi aikaisempia Alwoerin tarinoita kuvituksellaan. Kuoleman Pidoille on kuulemma joskus tulossa jatkoa, ja toivon todella että Hypen ja Myllyllä jatkavat yhteistyötä, ja muita kuvittajia naarataan mukaan tähän alati kasvavaan fantasiatarinaan mukaan. 

Usagi Yojimbo 2: Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto

Tarina: Yksinäinen ronin Usagi kiertää yhä ympäri Japanin maita ja mantuja, törmäten sekä vanhoihin ystäviin että uusiin vihollisiin. Ystävänsä Tomoen kautta Usagi ajautuu selvittämään suurta salaliittoa, joka uhkaa koko maan rauhaa, ja isännättömän samurain on valittava jälleen millä puolella hän seisoo. 

Yksi viime vuoden parhaimmista sarjakuvajulkaisuista oli komea käännös Stan Sakain kulttisarjakuva Usagi Yojimbosta. Tämä ensimmäinen kokoelma-abumi Samurai esitti Usagin hahmon, maailman ja lähipiirin hienosti, ja toinen albumi Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto jatkaa näillä urilla eteenpäin. Toisen albumin tittelitarina vie tällä kertaa leijonanosan albumista, ja tämä tarina nojaa useaan Usagin aikaisemmin tapaamaan hahmoon; ystävä/potentiaalinen romanttinen partneri Tomoe, rahanahne palkkionmetsästäjä Gen ja sokea miekkasika Ino saavat kaikki omat tilaisuutensa loistaa hahmoina, tehden Usagi Yojimbon maailmasta entistä rikkaamman. Chambara -elokuvien henki on yhä mukana näissä tarinoissa, ja Sakain taiteen kehitys näkyy heti toisessa albumissa. Varsinkin nimikkotarinassa kunnianhimo toteutuu, antaen tarinalle eeppisen tunnelman ja sopivan elokuvalliset mittasuhteet. Muut lyhyttarinat ovat vaihtelevia sisällöltään; Usagi törmää toistuvasti matkoillaan erilaisiin kyliin ja ihmisiin (eläimiin?) ja auttaa heitä ongelmissaan, mutta variaatiot näiden tarinoiden sisällä saavat ne toimimaan joka kerta omalla tavallaan. Kakkosalbumissa alkaa tulla mukaan myös intertekstuaalisia cameoita; Usagin perinteinen interdimensionaalinen kumppanuus Turtlesien kanssa saa alkusysäyksensä tässä, ja kirjan lopussa tavataan Sakain mukaelma toisesta kuuluisesta samuraista ja tämän lapsesta. Sakain fiksu ja oivaltava kirjoitus näkyy myös näissä pienemmissä tarinoissa, joista varsinkin Samurain Tie on taas maailmaan sopivalla tavalla synkkä ja mielenkiintoinen siinä miten se käyttää hahmojaan. Usagi Yojimbo on myös opettavainen teos, sillä Sakai viljelee yhä tekstissään alkuperäisiä japaninkielisiä termejä (kiitos kääntäjä Vesa Heino että on säilyttänyt ne) ja yhdessä tarinassa opetetaan juurta jaksain japanilaisen leijanteon taitoa. Usagi Yojimbon kääntäminen suomeksi on kulttuuriteko, sillä käännössarjakuva on yhä ehkä paras tapa jolla ulkomaisia sarjakuvan taideteoksia saadaan tuotua laajemmin näkyville, ja Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto on juuri sitä; taideteos. 

Aasa T