lauantai 17. joulukuuta 2022

Suomi-Rivendell-Asgard 10 vuotta: viimeinen blogiteksti

 Joulukuun 17. päivä vuonna 2012, kymmenen vuotta sitten, hyvin monella tapaa erilainen henkilö perusti tämän blogin. Tämä ensimmäinen blogipostaus oli vain ilmoitus siitä, että tällainen on olemassa. Ei, en muista oliko minulla mitään isompaa ideaa nimen suhteen kuin "tuo kuulostaa hauskalta turistimatkalta". Aikaisemmin tämä minulle etäisesti tuttu henkilö oli kirjoittanut blogikirjoituksia muilla alustoilla, mutta ei ikinä saanut niitä oikein lähtemään. Mutta tällä kertaa, hitaasti mutta varmasti, blogi alkoi elämään. Ensimmäisenä vuonna blogissa julkaistiin kuusi tekstiä, ja muutamassa vuodessa tämä luku kymmenkertaistui. Blogin parhaana vuota, 2018, julkastiin yhtä vaille sata tekstiä. Hiljalleen, löytyi blogille oma tahti, tyyli ja jonkinlaisia kiertäviä tekstisarjoja; Arvostaa- sarjan arviot, Valokeilassa- sarjiskatsaus sekä 24 Sarjakuvaa Jouluksi- joulukalenteri. Ensimmäinen elokuva-arvio tuli kuitenkin vasta 2014 - sitä ennen blogissa oli lähinnä sarjisjuttuja ja muutama videopeli-arvio. 



2016 alkoi se, mitä itse kutsuisin Suomi-Rivendell-Asgardin moderniteetiksi. Elokuva-arviot alkoivat saavuttaa jonkinlaista hallitua muotoa, aloin kirjoittamaan essee-henkisiä tekstejä hyvin vaihtelevista aiheista ja saavutin hyvän aikaa vakiona olleen julkaisutahdin. Tuolloin saavutin myös 100. blogipostin, ja tuon jälkeen saavutin joka vuosi uuden virstanpylvään, kunnes tahti alkoi taas hidastua. Hidastuminen alkoi virallisesti 2021, kun vuosittaisten blogijulkaisujen määrä tipahti 70:sta 30:een. Onko tälle olemassa joku syy? Olen heittänyt esille erilaisia ideoita; väsymys, huono rahatilanne joka on huomattavasti vähentänyt mahdollisuuttani käydä leffateattereissa, ideoiden puute. Toisaalta tähän aikaan aloin myös kirjoittamaan enemmän verkkomedia Kehrääjään, ja aloin muutenkin suosimaan sitä, että jos kulutan aikaani kirjoittamiseen niin voisin yhtä hyvin saada siitä rahaa. Samalla kun oma aktiivisuuteni väheni, katosi myös lukijat, mikä on luonnollista. Aikaisempina vuosina oli aika normaalia, että arviot ja esseet keräsivät jotain 60-100 lukijan väliltä. Viime vuosina on puolestaan ollut aika hyvä saavutus, jos arvio lyö itsensä yli 60 lukijan rajan. Alin piste oli se, kun syksyllä kirjoittamani pitkä M*A*S*H- postaus saavutti juuri ja juuri 30 lukijan rajan. Aloin myös katsomaan elokuvia tietyllä tapaa eri lailla. Mietin että mikä minun kannattaa käydä katsomassa ja koska, että siitä voisi saada tekstin tehtyä. Olen lykännyt joidenkin suoratoistopalveluiden elokuvien katsomista, koska jos olisin katsonut sen heti, olisin tuntenut velvoitteekseni tehdä siitä myös arvion ja minua ei huvittanut. Aloin määrittämään sitä mitä halusin katsoa blogin sisällön mukaan. 

Mitä tehdä, kun joku jota teet käytännössä vain omaksi iloksesi ei enään tuota iloa? Pidät taukoa. No, minä oikeastaan pidän tästä koko ajan taukoa. Lopulta valinta tuli, kun mietin mitä tehdä juhlavuoden tekstin suhteen. On aika lopettaa. 

2012-2022




Osalle tämä voi olla yllätys, osalle ehkä ei. Tietyt lopunajan merkit ovat olleet ehkä näkyvissä aktiivisuudessa ja asenteessani. Mutta tosiasia on se, että Suomi-Rivendell-Asgard on tullut tiensä päähän. Tämä on 555. postaus, ja kymmenen vuotta on mielestäni kiitettävä suoritus näinkin haahuilevalle alustalle. Olen yhtä aikaa tässä blogissa ollut leffakriitikko, sarjisbloggari ja kulttuurikommentoija (?). Samalla kuitenkin on tuntunut välillä, että en ole ollut niistä mitään, koska en ole keskittynyt yhteen asiaan kunnolla. Olen kirjoittamisen jokapaikanhöylä, jonka tuotanto on ollut vuosien aikana hyvin vaihtelevaa sisällöltään ja laadultaan. Blogin alkuaikoina kirjoitin enemmän sarjakuvista kuin elokuvista, mutta tämä tasapaino on vaihdellut paljon. Kirjoitin alkuaikoina myös peleistä, mutta se varsinkin on jäänyt taka-alalle. Tämä on ehkä se, mikä on harmittanut minua eniten; pelit ovat mielenkiintoisia mediamuotoja, mutta oma epäaktiivisuuteni pelaaja ei ole antanut minulle paljoa mahdollisuuksia kirjoittaa niistä. Kirjoitin jopa tekstin siitä, miten en koe olevani pelaaja sanan kulttuurillisessa merkityksessä. Pian saan toisaalta kirjoittaa eräästä pelistä hyvin paljon.




Merkittävä tekijä päätöksessä lopettaa oli myös opiskelujeni jatkuminen. Aloitan ensi vuonna Tampereen yliopistossa tohtorikoulutettavana, ja alan kirjoittamaan väitöskirjaa pelien maailmanrakennuksesta. Samalla jatkan yhä Kehrääjän kulttuuritoimituksen vastuutoimittajana, ja näiden väliin on vaikea kuvitella uutta aktiivisuuden puuskaa blogiin. Tulen tutkimaan, suunnittelemaan ja kirjoittamaan käytännössä työkseni kokopäiväisesti, ja muiden harrastuksien ohella en usko, että jaksan kirjoittaa myös vapaa-ajalla samalla tavalla kuin ennen. Olen hyvin innoissani väitöskirjan tekemisestä (vielä) ja odotan innolla, että saan julkaista tieteellisiä artikkeleita kansainvälisissä julkaisuissa. Minulla on myös ideoita Kehrääjän tekstien suhteen, ja ne ovat minulle hyvä kuukausittainen tulonlähde, jossa voin yhä kirjoittaa samoista asioista joista olen kirjoittanut 10 vuotta; elokuvat, sarjakuvat ja yleinen kulttuurikommentaari. En kuitenkaan usko, että lopetan kokonaan omille alustoilleni kirjoittamisen: olen viimeisen vuoden aikana kirjoittanut Medium- sivulleni englanniksi - tähän mennessä lähinnä Warhammerista - ja se tulee toimimaan alustana höyryjen päästelylle ja satunnaisille ideoilleni. En koe Mediumiin kirjoittamisesta samanlaisia paineita tai stressiä kuin tänne, ja se on tänä vuonna ollut mukava alusta kokeilla jotain hieman erilaista. 

Tämä kuulostaa ehkä siltä, että oma mielipiteeni Suomi-Rivendell-Asgardista on negatiivinen. On totta että on monia tekstejä joita en enään allekirjoita, liian monessa seisoo väärä nimi kirjoittajan kohdalla (joskus jopa otsikossa) ja ideasamponi alkaa tuntua tyhjältä. Mutta palaan toisaalta omien tekstieni pariin usein, ja tykkään lukea uudestaan niitä. Joidenkin kohdalla tulee ideoita siitä, mitä olisin voinut tehdä eri lailla, mutta aika monen kohdalla tunnen jopa pientä ylpeyttä siitä mitä olen kirjoittanut. Oman tuotannon lukeminen voi olla stressaavaa ja jopa myötähäpeää tuottava kokemus, mutta se voi myös olla hyvä vastalääke huijarisyndroomalle ja kirjoittajan blokille. Vaikka tahtini on hidastunut viimeisen parin vuoden aikana, olen myös mielestäni kirjoittanut blogin historian parhaimpia tekstejä tänä aikana. Blogi ei ole katoamassa minun toimestani mihinkään, eli kaikkia vanhoja tekstejäni voi käydä lukemassa tulevina vuosina täysin vapaasti. Suosittelen kuitenkin että ette mene vuotta 2016 pidemmälle. Kenenkään ei tarvitse lukea Aasan Varhaista Tuotantoa. 




Parhaat & unohdetut


Okei, on hyvä harrastaa aina vähän retrospektiota ja katsoa taaksepäin näihin teksteihin. Kunnioittaen blogin historiaa, on aika kasata hieman statistiikkoja kasaan ja tehdä numeroituja listoja!

Top 5 luetuimmat tekstit 2012-2022

Tämä on vähiten mielenkiintoinen lista, joten aloitetaan sillä. Joskus julkaisu lähtee elämään omaa elämäänsä ja kiertämään jonkun postatessa sitä eteenpäin pois omasta sosiaalisen median piiristäni. Näistä monet ovat arvioita, joka on hieman tylsää koska itse halusin aina että pidemmät tekstini saisivat suurempaa huomiota. Huom! Kirjoittajan nimi muutettu otsikosta vastaamaan todellisuutta. Tämä huomioiden:


Thor: Love and Thunderin lievän lässähdyksen jälkeen on ehkä vaikea muistaa kuinka iso juttu Thor: Ragnarok oli ilmestyessään 2017. Oli vaikea mennä yhtään mihinkään verkossa ilman, että törmäsi porukkaan puhumassa elokuvasta tai jakamasta meemejä tai klippejä siitä. Tämä suosio nähtävästi reflektoitui myös blogiin, tämän ollessa koko bloggaushistoriani toiseksi luetuin arvio ikinä.


Juuri ennen kuin Star Wars: Rise of the Skywalker ilmestyi, päätin kirjoittaa käytännössä toisen arvion parhaasta Star Wars- elokuvasta. "Tarpeeton puolustus" tuli siitä, että vaikka elokuva oli päällisin puolin hyvin polarisoiva, oli se massiivinen menestys ja kriitikot rakastivat sitä. Halusin tekstissä nostaa esiin yleisiä kritiikkejä elokuvaa kohtaan ja kohdata ne reilusti elokuvan sisällön kautta. Ja selkeästi en ollut yksin, koska monet vastasivat tekstiin positiivisesti ja sitä jaettiin suhteellisen ahkerasti. 

3. Deadpool ja Minä (369) - 2016

Syy on yksinkertainen: bränditunnistettavuus. Deadpool on suosittu hahmo, Deadpool-elokuva oli juuri tullut ulos ja oma kantani hahmoon oli varmaan virkistävän poikkeava loputtomien Deadpool-meemien ja hehkutusten meressä. En kuitenkaan ihan seiso tämän tekstin takana enään, olen kirjoittanut paljon paremmin myöhemmin ja vaikka en ole mikään Deadpool- fani vieläkään, on kantani hahmoon huomattavasti pehmeämpi kuin tuolloin. 


Ah, twitter-kohu jonka ansiosta nimeni mainittiin Hollywood Reporterissa ja Timesissa. Villejä aikoja. Myös, toinen kahdesta englanniksi kirjoittamastani blogitekstistä tällä alustalla. Tämän suosio on ilmiselvää ja jos haluaa nähdä vilauksen tuon hetken vibasta minun twitter-mentioneissani niin menkää katsomaan tekstin kommenttikenttää.

5. Aasa Arvostaa: Rendel (1,76k) - 2017

Minua ärsyttää, miten tämä on pysynyt luetuimpien tekstien ykkösenä. Se ei ole kovin hyvä arvio, en seiso sen takana enään juuri lainkaan ja syy miksi se on niin suosittu on yksinkertainen; elokuvan käsikirjoittaja näki sen, jakoi eteenpäin ja kuulemma se kävi kääntymässä tuotantoryhmän viestikanavilla joten tässä sitä ollaan. Typerän isolla erolla kaikkiin muihin seisoo teksti jota en halua itse edes lukea enään. Sellaista bloggaus välillä on. 




Tekstit jotka ansaitsivat parempaa

Nimi on itsensä selittävä, nämä ovat tekstejä joista itse pidin todella paljon ja toivoin, että ne olisivat saaneet enemmän lukukertoja. 


Minä pidin tästä tekstistä paljon, ja vaikka sarjan katsominen ei varsinaisesti ollut työtä, niin teoriassa sen taustatyöhön meni niin paljon aikaa että minua harmitti, että se juuri ja juuri rikkoi 30 lukukerran rajan. Yliarvioin kai sarjan tunnettavuuden tai kiinnostavuuden, mutta pidän tuosta tekstistä paljon ja toivoin ehkä että joku olisi alkanut katsomaan sarjaa Disneyplussasta sen takia. 


Syytän tästä osittain huonoa nimeä. Tuo on hyvin faktuaalinen nimi, mutta myös ihan helvetin tylsä. Tekstissä itsessään listaan 2010-luvun parhaimmat elokuvat- tai se oli tarkoitus, kunnes teksti muuttui pohdinnaksi siitä, millaisista elokuvista pidän ja miten tällaisia listoja tehdään. Nimeän siinä lopulta 70 elokuvaa josta pidin todella paljon, ja pohdin syitä miksi pidän niistä ja miten vaikeaa niiden laadullinen erottelu on. Tämä ei saanut varsinaisesti huonoja lukukertoja, mutta aika keskinkertaisesti aiheesta ja isosta numerosta huolimatta. 




Top 5 suosikkitekstini 2012-2022 

Let's mennään. Nämä ovat ne tekstit joista olen eniten ylpeä ja jotka onnistuivat mielestäni parhaiten; ne omaavat jonkinlaisen rakenteen, niillä on selkeä teesi ja saan asiani kerrottua hyvin.


Ah yes, the eggiest text I have ever written. Pidän tästä yhä, koska se tekee kaksi asiaa mielestäni hyvin: kertoo Dungeons & Dragonsin media-adaptaatioiden historiasta suhteellisen kattavasti, ja samalla valoittaa omia kokemuksiani roolipelien parissa ja mitä ne merkitsevät minulle. Olen kirjoittanut fantasiasta niin monta kertaa että aloin olla 2019 aika hyvä siinä jo. 


Viimeinen asia, jota J.K. Rowlingin kirjoitukset ovat ikinä minussa inspiroineet. Tähän aikaan nousi ensimmäisen kerran kunnolla julkiseen keskusteluun (ainakin omassa kuplassani) ammattimaisen transfoobikko Rowlingin ajatukset sukupuolivähemmistöistä, ja tämän ympärillä käyty keskustelu inspiroi minua kirjoittamaan aiheesta joka minua kiinnostaa paljon: Roland Barthesin tekijän kuolema (death of the author). Käyn tekstissä läpi tätä ilmiönä monesta lähtökohdasta ja käsittelen omaa kokemustani kirjoittajan kanssa jonka töistä pidän, koska ennen kaikkea olen objektiivinen ja loputtoman viisas kirjoittaja ilman henkilökohtaisia ennakkoasenteita.


Tämä on työläimpiä tekstejä, koska päinvastoin kuin M*A*S*H*:in kanssa jonka pitkä katsomisputki oli nautittava kokemus, X-Men elokuvasarjan läpikatsominen oli paljon tuskallisempi projekti, koska se sisälsi elokuvia kuten X-Men: Dark Phoenix, ja X-Men Origins: Wolverine. Mutta työ oli sen arvoista, koska käyn läpi tekstissä about kaikki Ryhmä-X:ään ja mutantteihin liittyvät ajatukseni, mielipiteeni ja näkemykseni. Se on hyvin pitkä mutta myös hyvin tyhjentävä lukukokemus. 


Tässä tekstissä käsittelin supersankarisarjakuvaa, jossa alkuperäisen sankarin tilalle tulee synkempi versio. Tällaiset sarjakuvat ovat harvemmin minun mieleeni, mutta Superior Spider-Man seuraa lähimmän edeltäjänsä, DC:n Knightfallin jalanjäljissä ja on mielenkiintoisen vaihtoehtoisen verkkoveijarin tarkastelun lisäksi argumentti itse itseään vastaan. Tällaisiin tarinoihin törmää tämän tästä ja usein niitä luetaan hyvin pintapuolisesti, ja oli hauskaa avata auki hyvää sarjakuvaa ja sen paikkaa osana supersankarimedian dekonstruktiota. 


Pidän monista videopelejä käsittelevistä teksteistäni, koska puhun videopeleistä suhteellisen harvoin ja ne ovat mielenkiintoisia aiheina kirjoittaa. Tässä tekstissä sain puhua Mass Effect 3:sta ja miksi pidän siitä kokonaisuutena, ja idea syntyi loputtomien keskustelujen jälkeen joihin aina kuului se, että joku sanoi kuinka loppu on huono. Mass Effect 3 antoi myös tilaisuuden puhua peleistä taidemuotona, joka on hieman loppuunkaluttu aihe, mutta itse käsittelin tätä aiheena ensimmäisen kerran kunnolla tässä tekstissä. Aihe on yhä jokseenkin kontroversiaalinen Pelaajien keskuudessa, joten se on myös pitänyt itsensä mukavan ajankohtaisena. 



 

Terve, ja kiitos kaloista

No niin, tässä sitä sitten ollaan. Lopussa. Olen tavannut sanoa monista elokuvista, kirjoista ja sarjakuvista yhtä asiaa; parhaat asiat yleensä loppuvat. En halunnut että Suomi-Rivendell-Asgard hiipuu unohdukseen oman energiani ja kiinnostukseni harhaillessa pois, ja sitten lopettaisin hommat kun vain kourallinen tuttuja enään lukisi näitä juttuja. En voi sanoa että lopettaisin nytkään millään huipulla, tuo hetki oli joskus pari vuotta sitten, mutta lopetan omilla termeilläni ja miten haluan. Mieleni harhailee tätä kirjoittaessa kahteen lopetukseen; Hellboy in Hellin lohdullinen iäisyys, jossa koko elämänsä kamppailut Hellboy saa rauhan yksinäisyydessä, ja kaikki on ohitse, sekä Legend of Zelda: Link to the Past- sarjakuvan loppu, jossa maailma ei pysähdy Ganondorfin kuolemaan; elämä jatkuu omalla radallaan. Molemmat tuntuvat tavallaan osuvalta tähän. Joskus asiat vain loppuvat, ja se on sitten siinä. Toisaalta taas kaikki jatkuu, ja tulevaisuus on yhä edessämme. Alla on linkkejä alustoille, joille jatkan kirjoittamista, ja toivon että seuraatte niitä jos minun tyylini ja näkemykseni kiinnostavat. 

Olen tehnyt paljon töitä Suomi-Rivendell-Asgardin eteen. Tuttavani sanoi, että voin laittaa tämän CV:seeni, koska olen tätä kautta oppinut tuottamaan sisältöä ilman resursseja. Toki minulla oli Patreon, mutta ei se minua juuri ikinä taloudellisesti auttanut (mutta iso kiitos silti kaikille jotka minulle antoivat rahaa sitä kautta!). Olen oppinut kirjoittamisesta, medianalyysista, kriitikon työstä ja kehittänyt omia kriittisiä työkalujani ja löytänyt oman ääneni tätä kautta. Olen saanut mahdollisuuksia puhua tapahtumissa supersankareista ja olen kahdesti ollut vieraana Ylen Kirja vs Leffa- podcastissa Suomi-Rivendell-Asgardin ansiosta. Tämä on ollut paikka jossa olen voinut avautua minua askarruttavista asioista, jakaa mielipiteitäni kriitikkona sekä kertoa minusta mielenkiintoisista sarjakuvista ja elokuvista jotka muuten voisivat jäädä tutkan alapuolelle osalta. Olen ylpeä tekemästäni työstä, mutta mikään tästä ei olisi ollut mahdollista ilman teitä. Yksi syy miksi tein tätä oli se, että vaikka nautin monista englanninkielisistä bloggareista ja tubettajista jotka kirjoittivat ja kertoivat samanlaisista aiheista kuin minä, halusin nähdä samanlaista sisältöä suomeksi. Halusin tarjota sekä itselleni mahdollisuuden tehdä tällaista sisältöä että tarjota lukijoille mahdollisuuden tutustua popkulttuurin eri osa-alueisiin suomeksi. Toivottavasti tästä on ollut teille yhtä paljon iloa kuin siitä on ollut minulle. 

On aivan liian monta, jota voisin kiittää nimeltä, joten haluan sanoa vain kaikille koko sydämeni pohjasta: kiitos, ja toivottavasti tapaamme toisaalla. 




Aasa Halla Aurora Timonen

17.12.2022.  




 


sunnuntai 11. joulukuuta 2022

12 Sarjakuvaa Jouluksi Special, Osa 12

No niin, täällä ollaan, viimeinen kalenterin osa. 12 päivää meni aika hujauksessa, eikö? Näitä sarjakuvia oli hauska miettiä, ja vielä hauskempi lukea uudestaan ja muistaa taas miksi rakastan niitä niin paljon. Päätetään tämä kalenteri sarjakuvalla, josta olin luvannut kirjoittaa enemmän yhdessä vaiheessa, ja sitten vähän niinkuin....unohdin. Katumuskävelyni olkoon ikuinen. 

Nimona




Superkonna Lordi Ballister Blackheart saa uuden apurin, muodonmuuttajan nimeltä Nimona. Ballister ei uutta apuria pyytänyt, mutta Nimona osoittautuu nopeasti hyödylliseksi apuriksi, joskin hieman arvaamattomaksi ja väkivaltaiseksi. Ballister ja Nimona alkavat punoa juontaan Sankaruuden Instituution ja sen ykkössankarin, Sir Ambrosius Goldenloinin, päihittämiseksi. Mutta Ballister ei ole tarinan konna, eikä Nimona ole sitä miltä hän näyttää päällisin puolin.


 

Mikä tekee sankarista sankarin, ja konnasta konnan? Useissa klassisissa supersankaritarinoissa asetelma muodostuu usein status quon ympärille; sankari edustaa normaliteettia, rauhaa ja pysyvyyttä, kun taas pahis on rikkomassa tätä rauhaa ja tuomassa kaaosta. Entäs jos status quo ei ole hyvä, ja konna koittaa silti kaataa sitä ja sankari yhä koittaa estää sitä, kuka silloin on sankari ja kuka ei? ND Stevensonin verkkosarjakuvana elämänsä saanut sarjakuvaromaani Nimona kertoo juuri tästä, sekä monesta muusta teemasta samaan aikaan. Nimonan maailmassa sankaruus ja konnuun on töitä, ja niille on tiukkoja sääntöjä. Ballister Blackheart on varsinkin hyvin tiukan koodin ja omantunnon omaava ihminen, joka ei halua satuttaa viattomia, ei halua tappaa ketään ja jonka elämää ajaa eteenpäin tarve todistaa, että Sankaruuden Instituutio ei ole mitä se esittää olevansa. Sankari Goldenloin on puolestaan hieman turhanylpeä ja vahvassa itsepetoksessa elävä sankari, jota ajaa eteenpäin tietynlainen kilpailusuhde entisen ystävänsä Ballisterin kanssa. Ja sitten on Nimona, nimikkohahmo ja enigmaattinen muodonmuuttaja kaiken keskellä. Nimonalla ei ole sääntöjä, ei kärsivällisyyttä Blackheartin juonille tai monimutkaisille suunnitelmille ja hän ei mahdu kovin hyvin Ballisterin ja Goldenloinin dikotomiseen kilpailusuhteeseen. Nimonan kautta tulee sarjan toinen teema esiin, sillä nuoren muodonmuuttajan kykyjen historia ja syy tämän käytökseen kumpuaa hänen lievästi sanottuna synkästä menneisyydestä. Nimonaa pidetään hirviönä, ja kenties Nimona pitää itse itseään myös sellaisena, mutta hänen sisäinen hirviönsä on vain reflektio tämän kokemuksista; Nimonan maailmassa on paljon pahempiakin hirviöitä, ja joskus täytyy luoda omia hirviöitä suojelemaan itseään. Maailma on myös ilahduttavan anakronistinen; Ballister ja Goldenloin ovat ritareita, mutta Ballisterilla on robottikäsi, hän katsoo televisiosta uutisia ja rengaspanssareihin pukeutuneet vartijat puhuvat toisilleen korvanappien kautta. Stevensonin kuvitus on ihastuttavaa, ja on hauska lukea kirjaa jonka aikana näkee kuvituksen kehittyvän taiteilijan mukana. Nimona on päällisin puolin kevyen ja hauskan oloinen fantasiaseikkailu, joka kuitenkin kehittyy hiljalleen paljon syvällisemmäksi ja synkemmäksi tarinaksi, päättyen traagiseen lopputulokseen jossa on kuitenkin mahdollisuus uuteen ja parempaan tulevaisuuteen, jossa haavoittuneiden ihmisten ei tarvitse luoda hirviöitä vain selviytyäkseen. Jos Stevensonin työ She-Ra'ssa on mieleesi, niin Nimonassa monet sielä nähdyistä ideoista ovat esillä ensimmäisen kerran.




Ja siinä se oli. 12 suosikkisarjakuvaani tällä hetkellä. Vanhimmat sarjakuvat olivat 1990-luvun alusta, ja uusimmat olivat tältä vuosikymmeneltä. Kiitoksia kaikille, jotka jakoivat näitä eteenpäin! Mitä näistä olette lukeneet itse? Jos sain teidät kiinnostumaan jostain teoksesta tällä listalla, ja päädyitte lukemaan sen, niin kiinnostaa kuulla mitä niistä piditte! Sarjakuvat ovat mahtavin taidemuoto maan päällä, ja olisin vähemmän kiireisenä kuukautena voinut venyttää tämän 24 sarjakuvan listaksi, mutta ehkä 12 on mukavan jämpti numero siihen verrattuna. 

Joulukuu jatkuu, ja tämän viikon lopulla vietämme blogin 10. vuotispäivää - tavatkaamme silloin!

Aasa T 

PS -. Jos mietitte että hmmm, Stevensonin sarjakuva, kuinka homo se on, niin (SPOILERS) tässä on kuva jonka ystäväni piirsi sen jälkeen kun lainasin Nimonan hänelle.


12 Sarjakuvaa Jouluksi Special, Osa 11

 Loppu on lähellä, ja olen maininnut vain kaksi supersankarisarjakuvaa tämän listauksen aikana, molemmat DC:ltä. Olen pääasiallisesti kuitenkin enemmän Marvel-fani, ja tottakai suosikkisarjakuvieni listalta löytyy yksi Marvelin tuotos.


Marvels




Vuonna 1939, valokuvaaja Phil Sheldon todistaa ensimmäisen kerran ihmeiden olemassaolon. Palava mies lentää yli taivaan, ja merestä nousee tuntematon mies, joka julistaa olevansa Atlantiksen valtias. Tulevien vuosien aikana Sheldon saa eturivin paikan näiden ihmeiden maailmaan, kuvaten heidän sankaruuttaan ja nähden miten ihmisten mielipiteet näistä ihmeiden tekijöistä muuttuvat aikojen mukana. 

*Curb Your Enthusiasm Theme*


Marvels on kirjoittaja-legenda Kurt Busiekin monista hienoista teoksista oma suosikkini. Tätä sarjakuvaa voi verrata monella tapaa aikaiseemin mainittuun DC: The New Frontieriin, joka myöskin tarkastelee supersankarimaailmansa varhaisia vuosia ja muutoksia joita aikakausien vaihtuminen toi mukanaan. Marvels siirtää kuitenkin perspektiivin kokonaan pois supersankareista itsestään, ja hänen tarinansa kertoja on tavallinen valokuvaaja, jonka kautta lukija näkee supersankarit uudella tavalla. Taistelut alkuperäisen Liekin ja Namorin välillä ovat jumalten kamppailuja, jossa sivustakatsojat ovat voimattomia. Aikojen muuttuessa myös tämä kehystys muuttuu, kun sankareita juoksentelee joka toisella katolla, heistä tulee uudella tavalla julkisuuden henkilöitä ja maineen mukana tulee myös sen haittapuolet. Sheldon ei tiedä tietenkään, että Peter Parker on Hämähäkkimies, ja hän halveksuu Parkeria tämän myydessä kuvia Jamesonille jotka näyttävät sankarit huonossa valossa. Samalla Busiek iskostaa aikakauden ominaista psyykettä metaforien kautta mukaan sankareiden taisteluihin; paras esimerkki tästä on Galactuksen ja Ihmenelosten kohtaaminen, jonka apokalyptisen mittakaavan, Reed Richardsin yhdennäköisyyden J.F. Kennedyn kanssa, ja tavallisten ihmisten voimattomuuden kautta syntyy vertaus Kuuban ohjuskriisin kaltaisiin tapahtumiin. Kylmä Sota, ihmisoikeustaistelut, poliittinen korruptio ja aikakaudelliset muutokset ovat iso teema Marvelsissa. Tätä vain vahvistaa Alex Rossin valokuvantarkka maalaustaide, ja Marvels on kirja joka oli lähtölaukaisu Rossin uralle sarjakuvien parissa. Marvelsissa Busiek ja Ross pelaavat yhteen täydellisesti, ja tästä paras esimerkki on ensimmäisen osan hyvin Frankensteinin Hirviö- henkinen intro Liekin elämään joka on runollinen ja melankolisen kaunis. Marvels on upea teos, jossa Marvelin samaistuttavat sankarit nähdään heidän samaistuttavuutensa ulkopuolelta, jossa he ovat värikkäitä pukuja, outoja voimia ja mysteereitä, joiden teot ja elämä on nähtävillä vain pintapuolisesti. Marvels ei vaadi aikaisempaa tietoisuutta näistä tarinoista, ja toimii hyvin kaikille, joita Marvelin sankarit kiinnostavat. 

11 takana, 1 edessä!

Aasa T 

Alex Ross myös käytti monia oikeita henkilöitä malleina hahmoilleen; Doctor Strange näytti Frank Zappalta, Charles Xavierin Ross perusti Patrick Stewartiin 7 vuotta ennen ensimmäistä X-Men elokuvaa ja Tony Stark puolestaan näyttää Timothy Daltonilta. 



perjantai 9. joulukuuta 2022

12 Sarjakuvaa Jouluksi Special, Osa 10

Kuten aiemmin totesin, tällä listalla on muutamakin ilmiselvä sarjakuva, jota tätä blogia lukeneet ja minut tuntevat ihmiset osaavat odottaa. Olisi kai voinut aloittaa niillä ja jättää vähemmän puhutut loppupuolelle, mutta minkäs teet. Mutta en sentään ole kirjoittanut tämän sarjakuvan tiimoilta kuin vain kerran aikaisemmin (as far as I remember).


Roope Ankan Elämä ja Teot

 


Miten Roope Ankasta tuli maailman rikkain ankka? Perikö hän suuren omaisuuden suvultaan - onhan heillä linna Ankkapurhassa? Kenties pankkiiri Ankka teki omaisuutensa pörssikeinottelulla ja arvopapereilla, kuten monet muut aikansa suurmiehet. Ei, todellisuus on paljon monimutkaisempi. Mississipin jokilaivoilta Montanan karjalaitumille, Australian kultaryntäyksestä Klondiken lumikentille, Roope Ankasta tuli maailman rikkain ankka olemalla ahkerampaakin ahkerampi ja ovelaa ovelampi. 



Yeah, you could see this coming a mile way. Olen elinikäinen Aku Ankan fani, ja olen lukenut ensimmäiset Don Rosan kuvittamat ja kirjoittamat ankkatarinat lehdistä ollessani vielä natiainen. Roope Ankan Elämä ja Teot on Rosan 12-lukuinen tarinakokonaisuus, joka kuitenkin nousee lähes jokaisen muun hänen tarinansa yläpuolelle. Rosa otti Carl Barksin luoman viitekehyksen Roopen menneisyydestä, ja täydensi sen eeppiseksi kronikaksi Roopen elämästä, joka alkaa Skotlannista 1877 ja päättyy Ankkalinnaan 1947. Läpi vuosikymmenien ja eri mantereiden, Roope oppii monia rankkoja läksyjä, saa sekä uusia ystäviä että pitkävihaisia vihollisia ja alkaa hivuttamaan itseään hiljalleen kohti vaurautta. Samalla Rosa kasaa Ankka-tarinoille aika poikkeuksellista jatkuvaa hahmokehitystä; Roopen motiivi on aina ollut rikastua jotta hän voisi auttaa perhettään, mutta maailmaa nähdessään hän kyynistyy ja kääntyy poispäin perheestään ja kaikista muistakin jotka voisivat auttaa häntä. Roopella on monta mahdollisuutta kääntyä takaisin, korjata virheensä; tätä valoitetaan hienosti tarinassa Uniajan Urho, jossa Roopella on mahdollisuus rikastua kertaheitolla varastamalla jättiläisopaalin. Pimeässä luolassa kukaan ei ole tuomitsemassa häntä, kukaan ei ole estämässä häntä - mutta Roope valitsee silti omantuntonsa nopean rikastumisen sijaan. Myöhemmin Roope ajautuu samanlaisten tilaisuuksien eteen; haluaako hän rikastua Klondikessa, tämän juuri löydettyä jonkinlaisen harmonian yksinkertaisemman elämän kanssa? Palaako Roope siskojensa luoksen pyytämään anteeksi, vai kävisikö hän tekemässä muutaman kaupan siinä välissä? Roope seisoo toistamiseen isojen, elmää muuttavien valintojen reunalla ja nämä valinnat vaikuttavat hänen elämäänsä enemmän kuin vuosikymmenien matkat yhteensä. Täydellinen teos ei ole; Carl Barksin tarinoita rakasta Rosa toistaa myös lukuisia vähemmän hyvin vanhentuneita elementtejä niistä täysin epäkriittisesti, joka vanhentaa sarjakuvaa aika lailla (ja se ei edes ole niin vanha alunperin). Tämän huomioiden, rakastan silti tätä tarinaa niin paljon, ja olen lukenut Roope Ankan Elämä & Teot- albumin niin monta kertaa, aina nauraen samoille vitseille ja uppoutuen Roopen seikkailuihin läpi vuosikymmenien. On aika hassua sanoa että "kantsii hei lukee tää", ihan kuin ei olisi väkeä jolle Roope Ankan Elämä ja Teot ei olisi tuttu (ja en usko että lukijakuntani on ihan niin nuorta että ei olisi), mutta kannattaa ainakin lukea uudestaan jos viime kerrasta on vierähtänyt aikaa!

10 takana, 2 edessä!

Aasa T 


 

torstai 8. joulukuuta 2022

12 Sarjakuvaa Jouluksi Special, osa 9

 Vaikea osa tässä prosessissa on ollut miettiä järjestystä, koska kiitos ihmisille yleisen hahmontunnistuksen, viimeiseksi käsiteltävä sarjakuva saa vähintään seremoniallisen aseman nro 1 tällä listalla. Joku järkevä järjestys tässä olisi varmaan kannattanut olla; supersankarit, amerikkalainen sarjakuva, eurosarjakuva, manga jne. Mutta jos jotain olemme tämän kymmenen vuoden aikana oppineet, loogisuus ei ole suuria vahvuuksiani tämän blogin kohdalla. 

Anyhoo


DC: The New Frontier




Supersankarien aika on muuttumassa. II. maailmansodan jälkeen on heidän asemansa hetki hetkeltä vähemmän vakaa Yhdysvaltain hallituksen ajaessa heitä ahtaalle tai vaatien uskollisuusvaloja. Teräsmies ja Ihmenainen pysyvät parrasvaloissa, mutta Batman ja Salama ajautuvat syvemmälle varjoihin. Samaan aikaan maahan saapu muukalainen marsista, joka alkaa sulautumaan osaksi ihmiskuntaa, nähden sekä sen parhaimmat puolet että synkimmät salaisuudet. Voiko hajanaiset supersankarit löytää uuden aseman tässä maailmassa, ja ehtivätkö he tehdä sen ennen kosmisen tuhon saapumista?

Kukaan ei piirtänyt Wondya kuten Darwyn 



DC: The New Frontier on edesmenneen sarjakuvataiteilija Darwyn Cooken mestariteos, joka on samaan aikaan nostalginen supersankarisarjakuvien kulta- ja hopea-aikoja kohtaan, mutta myös dekonstruktio näiden tarinoiden alla alati kiehuvasta ja muuttuvasta yhteiskunnasta. The New Frontierin ulkoasu (kiitos Cooken ominaisen piirrostyylin) huutaa supersankarisarjakuvien iloisempaa ja värikkäämpää aikakautta, mutta tapahtumat joihin he ottavat osaa ja kaikki mitä tapahtuu heidän katseensa ulkopuolella on karun realistista. Salama voi kuluttaa aikaansa Kapteeni Pakkasen pysäyttämiseen kasinoilla ja kehenkään ei satu (no, ehkä Pakkaseen mutta sitä kylvää mitä niittää), mutta samassa kirjassa kerrotaan myös John Henryn tarina ja tämän kohtalokas kohtaaminen klaanin kanssa. Hal Jordan on ehkä tuleva Vihreä Lyhty, mutta ennen sitä hän oli Korean sodassa hankkimassa traumoja. Ihmenainen on vannonut auttavansa Yhdysvaltoja, mutta Koreassa hän seisoo mieluummin paikallisten naisten puolella jotka ovat jääneet sodan jalkoihin. Cooken kaksiosainen tarina katselee 1950-1960 välistä aikaa hyvin yksityiskohtaisesti, tarkoituksenaan selvittää miksi sankarit muuttuivat niin paljon sotaa edeltävien vuosien ja hopea-ajan hassuttelun välillä. Batman sai alkunsa hyvin paljon synkempänä hahmona kuin hänet tultaisiin tuntemaan muutama vuosikymmen myöhemmin, mikä sai aikaan tämän muutoksen? Samalla se on kuitenkin myös jännittävä seikkailu, jossa on värikkäitä pukuja, asiaan kuuluvaa supersankarointia ja jättimäisiä avaruusolentoja jotka saattavat olla vertauskuvia aikakautensa status quolle tai ei. Cooke kuoli aivan liian aikaisin, mutta The DC: New Frontier on kunnioitettava perintö jättää jälkeensä. Se on fiksu, upeasti kuvitettu ja oikeasti aikuinen supersankaritarina joka ei kuitenkaan hukkaa itseään inhorealismiin tai tarpeettomaan edgyilyyn. Nykyään tämän teoksen saa yksissä kansissa hienona keräilykirjana, ja se kuuluu sellaisena jokaisen supersankarifanin kirjahyllyyn. 

9 takana, 3 edessä!

Aasa T 

..For you, I just need a penny for a book of matches.



  

keskiviikko 7. joulukuuta 2022

12 Sarjakuvaa Jouluksi Special, Osa 8

 Tämän päiväinen sarjakuva muistuttaa monin tavoin toista sarjakuvaa tässä kalenterissa, josta olen jo puhunut. Elämäni synkkä salaisuus lienee se, että minä todella, todella pidän slice of life- sarjakuvista. 


Giant Days




Scheffieldin yliopiston kolme fuksia, Esther de Groot, Susan Ptolemy ja Daisy Wooton ovat muodostaneet yhteyden rankkojen koettelemusten kautta. Koettelemuksen sisälsivät tappelun nirppanokkaisten rikkaiden tyttöjen kanssa, sydänsuruja ja black metal-yhteisöön liittymisen. Nyt kuitenkin elämä alkaa normalisoitua - mutta normaali on subjektiivinen käsite tälle kolmikolle; Esther on kävelevä draama-magneetti, 25-vuotias Susan on kyynisyydessä noin 45-vuotias ja Daisylle tämä on ensimmäinen kerta omillaan tämän isoäidin kotikoulun jälkeen. Drama ensues. 




Giant Days on osa sen tekijän John Allisonin verkkosarjakuvaa Scary Go Around. Allisonin verkkosarjakuvat ovat enneminkin fantastista realismia, jossa okkultismi ja taikuus on osa maailmaa. Giant Days poikkeaa tästä ollessaan lähtökohtaisesti maanläheinen slice of life- sarja, mutta Allisonin ja kuvittaja Lissa Tremainin ja myöhemmin Max Sarinin käsissä todellisuus venyy ja paukkuu. Erityisesti Sarinin noustessa sarjan pääasialliseksi kuvittajaksi sai Giant Days oman identiteettinsä tämän hyvin ilmeikkään, persoonallisen ja huvittavan taiteen kautta. Sarin on kuvittanut niin monta ruutua, ilmettä ja tunteen ilmaisua joita haluaisin vain lyödä tähän esimerkkinä hänen taidostaan, mutta en tiedä mistä edes aloittaisin. Allison myös kirjoittaa hauskoja tarinoita, joista osa on yksittäisiä kohtaamisia ja toiset jatkuvia, pitkiä tarinoita jotka tapahtuvat mukavan lomittain; Estherin lukuisat ihmissuhteet, Daisyn naiivius ja hiljalleen kukoistava seksuaalisuutensa sekä Susanin tavoite hallita kaaosta Sheffieldissa kulkevat mukavasti käsi kädessä tarinasta toiseen. Toinen toistaan värikkäämpiä ja joskus tuskallisen aidon tuntuisia hahmoja käy kolmikon elämässä; saksalainen vaihto-oppilas, jonka elämä on sekä liian että juuri oikealla tavalla jännittävää Daisylle, sydänsurujen murtama suomalainen Mika jonka kylmää, murrettua sydäntä ei edes sauna voi lämmittää sekä Estherin lapsuudenkaveri Big Lindsay, jonka tuleminen enteilee armotonta pittaamista ja ryyppäämistä. Osa jää ja toiset palaavat takaisin sinne mistä tulivatkin. En ole lukenut Giant Daysia loppuun (tai viimeisimpään albumiin asti), mutta joka kerta kun ostan uuden albumin tiedän saavani laadukasta kirjoittamista, ilahduttavaa kuvitusta ja lisää tarinoita tämän hilpeän kolmikon maagisen normaalista elämästä.

8 takana, 4 edessä!

Aasa T 

Esther you thirsty idiot


12 Sarjakuvaa Jouluksi Special, Osa 7

Osa tässä kalenterissa olevista sarjakuvista on sellaisia, josta olen todellakin kirjoittanut paljon aikaisemmin. Kill Six Billion Demonsista kirjoitin 2018 mittavan postauksen ja mainitsen All-Star Supermanin aina kun saan siihen mahdollisuuden. Tänään on vuorossa toinen ikivihreä tämän blogin mittapuulla:

Hellboy




Toisen maailmansodan viimeisinä päivinä, joukko natsien tiedemiehiä ja okkultisteja suunnitelee viimeistä iskuaan. Grigori Rasputinin johdolla he aikovat kutsua helvetistä demonin. Rituaali suoritetaan, mutta natsien kipeäksi yllätykseksi demoni ei ilmaannu. Englannissa, Bromwhichin kirkossa, joukko paranormaaleja tutkijoita törmää pieneen demonilapseen. Professori Trevor Bruttenholm adoptoi tuon lapsen, ja hän kasvaa Paranormaalin Tutkimuksen ja Puolustuksen Toimistossa, jossa hänestä tulee mahtava hirviönmetsästäjä nimeltä Hellboy. Mutta hänellä on myös toinen nimi; Anung Un Rama, Tuhon Oikea Käsi....




Onko jäljellä jotain, mitä en olisi vuosien aikana vielä sanonut Hellboysta? Mike Mignolan luomus on niin kuuluisa ja laajalle levinynt, että hänen luojansa on voinut käytännössä eläköityä piirtämisestä, ja myös Hellboy on sarjakuvanana saanut mennä lepoon ja nauttimaan eläkepäivistä tuonelassa. Hellboy on niitä sarjakuvia, joista muista elävästi ensimmäisen kerran kuin luin sitä; auton takapenkillä, tulossa jostain myöhään yöllä, keskittyen täysin Hellboyn seikkailuihin Cavendish Hallin kartanossa. Olen ostanut jokaisen Hellboy- albumin ja lukenut ne niin puhki, että käytännöllisyyden nimissä pitäisi varmaan ostaa ne uudestaan. Rakastan mytologioita, taruja, myyttisiä olentoja, Lovecraftin tarinoita, kryptidejä ja kristillistä demonologiaa (?), ja Hellboy sekoittaa näitä kaikkia yhteen maailmassa, jossa kaikki tarut ja tarinat ovat totta. Pulp-seikkailuista ja Jack Kirbyn supersankariseikkailuista mausteensa saavat tarinat käsittelevät aina jotain villejä ja vänkiä hirviöitä, mutta usein myös Hellboyn itsensä psyykettä. Millaista on olla hirviö, joka elämäntyökseen tappaa hirviöitä? Ennustuksen mukaan hän on myös Anung Un Rama, Tuhon Oikea Käsi joka aiheuttaa maailmanlopun, mutta toisaalta myös hän on mahdollisesti Kuningas Arthurin perillinen jonka tehtävä on nostaa isänsä miekka ja johtaa maailma pelastukseen. Mikä on totta, kun kaikki myytit ovat totta? Hellboy on sekä hauska episodimainen monster of the week- sarjakuva jossa iso punainen piruparka hakkaa hirviöitä kivisellä nyrkillään, mutta myös lähes shakespearemainen tragedia, jossa vuosituhansissa mitattavat kaunat ja kohtalot osuvat yhteen. Samalla se on luonut kokonaisen universumin, johon julkaistiin tarinoita monien eri tittelien alla; B.P.R.D, Witchfinder, Lobster Johnson, Abe Sapien ja niin edelleen. Hellboy on puhdasta sarjakuvaa parhaimmillaan.

7 takana, 5 edessä!

Aasa T