Neljäsataa blogipostausta. Wau. Vaikka tälläisten lukujen päivitteleminen joka vuosi on hieman klisee näissä piireissä, niin silti, 400 julkaistua blogipostausta. Toki osa niistä on lyhyempiä joulukalenteri- julkaisuja ja vanhimmat julkaisut 2012-2013 ajalta ovat...vanhoja, mutta silti, tunnen kohtalaista ylpeyttä tästä saavutuksesta. En usko että toista tai kolmatta blogiaan 2012 aloittava Atte olisi uskonut pääsevänsä 400. julkaistun jutun rajapylvään puolelle (taas yksi klisee voi jumalauta nyt Atte). Kiitos tästä kuuluu luonnollisesti myös lukijoille, jotka ovat innostaneet minua jatkamaan tämän blogin parissa, vaikka joskus usko onkin horjunut. Joka kerta kun joku on sanonut odottavansa mielipidettäni uudesta elokuvasta tai toivonut minun puhuvan jostain aiheesta, tunnen että olen tehnyt jotain oikein.
Tänä vuonna olette kuitenkin nähneet saman kuin minä, eli hidastumisen tahdissa. Ennen olin aika säntillinen näissä julkaisuissa; blogia päivitettiin 4-5 kertaa kuussa tasaiseen tahtiin, ei sumppuina kuun lopussa kuten esimerkiksi viime kuussa. Olen myös jäljessä- en usko että saavutan tänäkään vuonna 100. blogipostauksen saavutusta, sillä opiskelujen, työharjoittelun, gradun ja muuton tuottama uupumus on ollut aika kokonaisvaltaisesti vaikuttava tekijä kirjoittamisessani. Enemmän arvioita elokuvista ja kotimaisista sarjakuvista (mikä on lisäys josta olen myös ylpeä!), vähemmän analyyttisiä, pitkiä tekstejä oudoista supersankarisarjakuvista tai popkulttuuri-ilmiöistä. Olen koittanut saada joka kuuhun edes yhden tällaisen, mutta sekään ei ole aina pitänyt. Omaksi ja muiden iloksihan minä tätä blogia teen - en minä tästä rahaa juuri saa - mutta pelkään että jos retkahdan liikaa tahdissa, tämäkin blogi katoaa hiljalleen taka-alalle. Toivon että jaksan kirjoittaa ja päivittää säännöllisesti ensi vuonna, että pääsette lukemaan myös 500. blogipostin vuoden kuluttua.
Mutta asiaan! Mietin kovasti että mitä erikoista minä keksisin 400. blogipostin kunniaksi. Tein jo itse-reflektiivisen jutun omasta taustastani median kuluttajana kaksi vuotta sitten. Viime vuonna tein jutun elokuvista jotka näin Rakkautta & Anarkiaassa, mutta tänä vuonna en päässyt paikalle enkä varmaan siltikään olisi halunnut toistaa itseäni. Mietin myös jotain erikoisempaa kuten videon tai podcastin tekemistä, mutta miten sellainen juhlistaisi 400. kirjoitettua tekstiä? Lopulta päädyin ratkaisuun. Tämä blogi on 2010-luvun tuote, syntynyt minun tarpeestani puhua elokuvista, sarjakuvista ja sun muusta 2010-luvulla. Joten puhutaan sitten 2010-luvusta. Juhlistaaksemme blogin 400 postauksen virstanpylvästä, tässä on minun 2010- luvun parhaat elokuvat- lista, avot!
......
Kirjoitin tuon kaksi viikkoa sitten.
Siitä lähtien olen paininut tämän kanssa. Miten laittaa kokonainen vuosikymmen pakettiin? Kun aloin tekemään listaa, huomasin nopeasti katsovani lähes 30 elokuvan litanjaa. Ja aina kun näin tämän aiheen tiimoilta keskustelua verkossa, tajusin että "hitsit, unohdin nyt ihan kokonaan Social Networkin (2010) ja Vakoojien Sillan (2015), pitääpä katsoa uudestaan ja tehdä sitten vasta päätöstä", tosin joka kerta eri elokuvan kanssa - Pappi, Lukkari, Talonpoika, Vakooja (2011), Annihilation (2018), Apinoiden Planeetta- trilogia! Plus mitä ihmettä, 30 elokuvaa? Eivät ne kaikki voi olla vuosikymmenen parhaimpia. Enkö minä nyt muka pysty kaventamaan tuota listaa 10 elokuvaan? Plus en ole nähnyt kaikkia. En ole vieläkään nähnyt Mestaria (2012) tai Parasiittia (2019), saatikka sitten vuoden loppupuolella tulevaa Nuoren Naisen Muotokuvaa (2019) tai huomenna Netflixiin tulevaa Marriage Storya (2019), joita on molempia kehuttu valtoimenaan. Katselen nyt kavennettua Top 15- listaani, ja se näyttää keskeneräiseltä, täynnä aukkoja.
Mitkä on kriteerit? "Se mistä minä pidin tosin paljon?" No tällä tavalla syntyi juuri tuo 30-niminen lista, jota olisin voinut jatkaa vielä. Minä pidin tosi paljon John Wickeistä (2014-2019), pitäisikö ne olla listalla? Tuntuu tyhmältä jättää ne pois, koska nautin niistä niin paljon. Olen katsonut Spotlightin (2015) varmaan 10 kertaa, se on hypnoottisen normaali sen tavassa esittää reportterin työtä ja sen maanläheisyys kiehtoo minua. Onko se parempi kuin Manchester by the Sea (2016) - elokuva, jonka olen nähnyt vain kerran, koska ensimmäinen kerta oli niin henkisesti raju kokemus? Rajuja kokemuksia elokuvista minulla on ollut, mutta harvoin palaan näiden elokuvien pariin. Room (2015) oli tuolloin yksi vuoden parhaimmista elokuvista, en ole vieläkään jaksanut katsoa sitä uudestaan- samaan kategoriaan menee myös hyvin erilainen elokuva BlacKkKlansman (2018), koska muistan sen kuinka hajalla olin sen lopusta. Mutta nämä ovat elokuvia joista pidän, todella paljon! Onko niiden arvo isompi tämän tunnereaktion takia kuin esimerkiksi Dreddin (2012), joka ei herätä samanlaista tunne-ahdistusta, mutta jonka katson iloiten ja elokuvan sisään imeytyen uudestaan? Dredd ja sen kumppani Pacific Rim (2013) ovat elokuvia jonka olen nähnyt ehkä useiten tällä vuosikymmenellä, eikä se johdu siitä että ne olisivat höttöä jota laittaa taustalle pyörimään muiden hommien yhteydessä, vaan koska pidän niistä todella paljon.
Tunnereaktioita on monenlaisia. Elokuvat ovat manipuloinnin työvälineitä, tökkien meidän aivojamme ja tuottaen reaktioita. Huumori on yksi tällainen. Minkä elokuvien kanssa olen nauranut eniten? Game Night (2018) on yksi ehdottomasti, hymyilen kun pelkästään ajattelen sitä. What We Do In The Shadows (2014), Death of Stalin (2018) ja Jojo Rabbit (2019) ovat juuri minun makuuni olevia mustan huumorin helmiä. Samoin The Lego Movie (2014), joka oli kaikkea sitä mitä en osannut odottaa. Nämä eivät myöskään ole "vain" hauskoja, vaan myös erittäin hyvin tehtyjä elokuvia, joissa näkyy kovan työn ja nerokkuuden merkit. Booksmart (2019) on hyvin suurella todennäköisyydellä minun tämän vuoden suosikkieni joukossa, ja siinä komedia taittuu hienosti yhteen draaman ja timanttisen sisällön kanssa. Yhä mietin että miten Booksmart voi olla jonkun ensimmäinen elokuvaohjaus. Samanlainen komiikan ja aidon, puhuttelevan sisällön yhdistelmä oli Grand Budabest Hotel (2014), joka on mielestäni mestariteos. Pidän paljon elokuvista jotka voi kiteyttää lauseeseen "fun and games until it isn't." Tunteellinen piiskanisku on mieleeni.
Olen useaan otteeseen sanonut, että itken elokuvien äärellä helposti. Onko sellainen voimakas tunneilmaisu sitten merkki onnistuneesta elokuvasta? Kyllähän se nyt jotain kertoo, kun kolmeakymmentä lähestyvä suomalainen itkee elokuvateatterissa, julkisessa tilassa. Näin Koulutat Lohikäärmeesi 2 (2014) oli yksiä ensimmäisiä, joka aiheutti minussa tämän reaktion. Se oli upea animaatioelokuva. Animaatiot ovatkin hyviä tässä; Kubo and the Two Strings (2016), joka kolme vuotta sitten oli suosikkini vuoden leffoista, tuli vastikään televisiosta uudestaan, joskin näin vain sen viimeiset 10 minuuttia. Se riitti jo herkistymiseen. Coco (2017), ei herran pieksut sitä niiskutusta. Yksi vuosikymmenen ehdottomasti parhaimmista elokuvista oli Spider-Man: Into the Spider-Verse, ja siinä ei päästy edes puolenvälin kun tunsin jo kaikki tunteet. Eikä tämä jää vain animaation piiriin. Paddington 2 (2017) on yksi parhaimmista elokuvista jonka olen nähnyt, lähes täydellinen, ja sen loppu on upea. Loppuisipa useampi elokuva niin lämpimästi. Star Warsin uudet elokuvat ovat joka toisella kerralla onnistuneet saamaan porun kurkkuun- vain hyvässä mielessä siis. The Last Jedi oli erityisen paha. Joka kerta kotona katsoessakin sama tilanne. Logan (2017) ja Guardians of the Galaxy Vol. 2 (2017) sekä lopulta myös Avengers: Endgame (2019) ovat kaikki aiheuttaneet vähintään huulenväpätystä ja silmien kostumista. Kun puhutaan Endgamen tai muiden MCU- elokuvien laadusta, mietin usein sitä ensi-iltaa, kun porilaisen, täyteen ahdetun elokuvateatterin katsomo nyyhki kuorossa Robert Downey Jr. sanoessa viimeisen kerran "I am Iron Man." Supersankareilla on voimaa, jopa keskinkertaisilla elokuvilla: ensimmäinen kerta kun muistan tällä vuosikymmeneellä valuttaneeni kyyneleitä elokuvissa oli Dark Knight Rises (2012). "MIKSI", te kysytte kuorossa. Yhden lauseen takia, vastaan minä. Yhdessä pienessä elokuvallisessa hetkessä, onnistui tämä muuten aika kömpelö elokuva tuottamaan minussa hyvin voimakkaan tunnereaktion. Yksi parhaimmista hetkistä jonka olen leffassa kokenut.
Ah, aivan. Supersankarielokuvat. Minä pidän supersankarielokuvista. Se johtunee paljon siitä, että pidän myös supersankarisarjakuvista. Mutta olen huomannut, että monellakin tapaa nykyään nautin näistä hahmoista enemmän valkokankaalla. En halua dissata sarjakuvia ja kovaa työtä jota monet kyvykkäät kirjoittajat ja kuvittajat tekevät, mutta ei minun ole tehnyt mieli lukea Rautamies- sarjakuvia yhtään niin paljon kuin katsoa Iron Man- elokuvia. Ja tällä vuosikymmenellä on ollut monta erittäin hyvää supersankarielokuvaa josta olen pitänyt paljon; Aiemmin mainittujen lisäksi Black Panther (2018), Avengers: Age of Ultron (2015) ja Captain America- elokuvat (2011-2017) ovat olleet kiinteässä uudelleenkatsomisen kierteessä, nauttien niistä joka kerta yhtä paljon. Erityisesti Age of Ultron on mielestäni aliarvostettu helmi. Myös DC:n Wonder Woman (2017) ja Shazam! (2019) olivat todella hyviä elokuvia. Wonder Womanin olisin voinut myös lisätä yllä oleviin elokuviin tunteiden suhteen. Mutta nämä ovat kuitenkin franchise- elokuvia, jota kriitikkopiireissä pidetään alemman kastin elokuvina, kevyenä viihteenä. Menetänkö jonkun kriitikko-uskottavuuteni jos laittaisin Guardians of the Galaxy Vol. 2:n samalle viivalle Arrivalin (2016) tai Ad Astran (2019) kanssa?
Tänä vuonna olette kuitenkin nähneet saman kuin minä, eli hidastumisen tahdissa. Ennen olin aika säntillinen näissä julkaisuissa; blogia päivitettiin 4-5 kertaa kuussa tasaiseen tahtiin, ei sumppuina kuun lopussa kuten esimerkiksi viime kuussa. Olen myös jäljessä- en usko että saavutan tänäkään vuonna 100. blogipostauksen saavutusta, sillä opiskelujen, työharjoittelun, gradun ja muuton tuottama uupumus on ollut aika kokonaisvaltaisesti vaikuttava tekijä kirjoittamisessani. Enemmän arvioita elokuvista ja kotimaisista sarjakuvista (mikä on lisäys josta olen myös ylpeä!), vähemmän analyyttisiä, pitkiä tekstejä oudoista supersankarisarjakuvista tai popkulttuuri-ilmiöistä. Olen koittanut saada joka kuuhun edes yhden tällaisen, mutta sekään ei ole aina pitänyt. Omaksi ja muiden iloksihan minä tätä blogia teen - en minä tästä rahaa juuri saa - mutta pelkään että jos retkahdan liikaa tahdissa, tämäkin blogi katoaa hiljalleen taka-alalle. Toivon että jaksan kirjoittaa ja päivittää säännöllisesti ensi vuonna, että pääsette lukemaan myös 500. blogipostin vuoden kuluttua.
Mutta asiaan! Mietin kovasti että mitä erikoista minä keksisin 400. blogipostin kunniaksi. Tein jo itse-reflektiivisen jutun omasta taustastani median kuluttajana kaksi vuotta sitten. Viime vuonna tein jutun elokuvista jotka näin Rakkautta & Anarkiaassa, mutta tänä vuonna en päässyt paikalle enkä varmaan siltikään olisi halunnut toistaa itseäni. Mietin myös jotain erikoisempaa kuten videon tai podcastin tekemistä, mutta miten sellainen juhlistaisi 400. kirjoitettua tekstiä? Lopulta päädyin ratkaisuun. Tämä blogi on 2010-luvun tuote, syntynyt minun tarpeestani puhua elokuvista, sarjakuvista ja sun muusta 2010-luvulla. Joten puhutaan sitten 2010-luvusta. Juhlistaaksemme blogin 400 postauksen virstanpylvästä, tässä on minun 2010- luvun parhaat elokuvat- lista, avot!
......
Kirjoitin tuon kaksi viikkoa sitten.
Siitä lähtien olen paininut tämän kanssa. Miten laittaa kokonainen vuosikymmen pakettiin? Kun aloin tekemään listaa, huomasin nopeasti katsovani lähes 30 elokuvan litanjaa. Ja aina kun näin tämän aiheen tiimoilta keskustelua verkossa, tajusin että "hitsit, unohdin nyt ihan kokonaan Social Networkin (2010) ja Vakoojien Sillan (2015), pitääpä katsoa uudestaan ja tehdä sitten vasta päätöstä", tosin joka kerta eri elokuvan kanssa - Pappi, Lukkari, Talonpoika, Vakooja (2011), Annihilation (2018), Apinoiden Planeetta- trilogia! Plus mitä ihmettä, 30 elokuvaa? Eivät ne kaikki voi olla vuosikymmenen parhaimpia. Enkö minä nyt muka pysty kaventamaan tuota listaa 10 elokuvaan? Plus en ole nähnyt kaikkia. En ole vieläkään nähnyt Mestaria (2012) tai Parasiittia (2019), saatikka sitten vuoden loppupuolella tulevaa Nuoren Naisen Muotokuvaa (2019) tai huomenna Netflixiin tulevaa Marriage Storya (2019), joita on molempia kehuttu valtoimenaan. Katselen nyt kavennettua Top 15- listaani, ja se näyttää keskeneräiseltä, täynnä aukkoja.
Mitkä on kriteerit? "Se mistä minä pidin tosin paljon?" No tällä tavalla syntyi juuri tuo 30-niminen lista, jota olisin voinut jatkaa vielä. Minä pidin tosi paljon John Wickeistä (2014-2019), pitäisikö ne olla listalla? Tuntuu tyhmältä jättää ne pois, koska nautin niistä niin paljon. Olen katsonut Spotlightin (2015) varmaan 10 kertaa, se on hypnoottisen normaali sen tavassa esittää reportterin työtä ja sen maanläheisyys kiehtoo minua. Onko se parempi kuin Manchester by the Sea (2016) - elokuva, jonka olen nähnyt vain kerran, koska ensimmäinen kerta oli niin henkisesti raju kokemus? Rajuja kokemuksia elokuvista minulla on ollut, mutta harvoin palaan näiden elokuvien pariin. Room (2015) oli tuolloin yksi vuoden parhaimmista elokuvista, en ole vieläkään jaksanut katsoa sitä uudestaan- samaan kategoriaan menee myös hyvin erilainen elokuva BlacKkKlansman (2018), koska muistan sen kuinka hajalla olin sen lopusta. Mutta nämä ovat elokuvia joista pidän, todella paljon! Onko niiden arvo isompi tämän tunnereaktion takia kuin esimerkiksi Dreddin (2012), joka ei herätä samanlaista tunne-ahdistusta, mutta jonka katson iloiten ja elokuvan sisään imeytyen uudestaan? Dredd ja sen kumppani Pacific Rim (2013) ovat elokuvia jonka olen nähnyt ehkä useiten tällä vuosikymmenellä, eikä se johdu siitä että ne olisivat höttöä jota laittaa taustalle pyörimään muiden hommien yhteydessä, vaan koska pidän niistä todella paljon.
Tunnereaktioita on monenlaisia. Elokuvat ovat manipuloinnin työvälineitä, tökkien meidän aivojamme ja tuottaen reaktioita. Huumori on yksi tällainen. Minkä elokuvien kanssa olen nauranut eniten? Game Night (2018) on yksi ehdottomasti, hymyilen kun pelkästään ajattelen sitä. What We Do In The Shadows (2014), Death of Stalin (2018) ja Jojo Rabbit (2019) ovat juuri minun makuuni olevia mustan huumorin helmiä. Samoin The Lego Movie (2014), joka oli kaikkea sitä mitä en osannut odottaa. Nämä eivät myöskään ole "vain" hauskoja, vaan myös erittäin hyvin tehtyjä elokuvia, joissa näkyy kovan työn ja nerokkuuden merkit. Booksmart (2019) on hyvin suurella todennäköisyydellä minun tämän vuoden suosikkieni joukossa, ja siinä komedia taittuu hienosti yhteen draaman ja timanttisen sisällön kanssa. Yhä mietin että miten Booksmart voi olla jonkun ensimmäinen elokuvaohjaus. Samanlainen komiikan ja aidon, puhuttelevan sisällön yhdistelmä oli Grand Budabest Hotel (2014), joka on mielestäni mestariteos. Pidän paljon elokuvista jotka voi kiteyttää lauseeseen "fun and games until it isn't." Tunteellinen piiskanisku on mieleeni.
Olen useaan otteeseen sanonut, että itken elokuvien äärellä helposti. Onko sellainen voimakas tunneilmaisu sitten merkki onnistuneesta elokuvasta? Kyllähän se nyt jotain kertoo, kun kolmeakymmentä lähestyvä suomalainen itkee elokuvateatterissa, julkisessa tilassa. Näin Koulutat Lohikäärmeesi 2 (2014) oli yksiä ensimmäisiä, joka aiheutti minussa tämän reaktion. Se oli upea animaatioelokuva. Animaatiot ovatkin hyviä tässä; Kubo and the Two Strings (2016), joka kolme vuotta sitten oli suosikkini vuoden leffoista, tuli vastikään televisiosta uudestaan, joskin näin vain sen viimeiset 10 minuuttia. Se riitti jo herkistymiseen. Coco (2017), ei herran pieksut sitä niiskutusta. Yksi vuosikymmenen ehdottomasti parhaimmista elokuvista oli Spider-Man: Into the Spider-Verse, ja siinä ei päästy edes puolenvälin kun tunsin jo kaikki tunteet. Eikä tämä jää vain animaation piiriin. Paddington 2 (2017) on yksi parhaimmista elokuvista jonka olen nähnyt, lähes täydellinen, ja sen loppu on upea. Loppuisipa useampi elokuva niin lämpimästi. Star Warsin uudet elokuvat ovat joka toisella kerralla onnistuneet saamaan porun kurkkuun- vain hyvässä mielessä siis. The Last Jedi oli erityisen paha. Joka kerta kotona katsoessakin sama tilanne. Logan (2017) ja Guardians of the Galaxy Vol. 2 (2017) sekä lopulta myös Avengers: Endgame (2019) ovat kaikki aiheuttaneet vähintään huulenväpätystä ja silmien kostumista. Kun puhutaan Endgamen tai muiden MCU- elokuvien laadusta, mietin usein sitä ensi-iltaa, kun porilaisen, täyteen ahdetun elokuvateatterin katsomo nyyhki kuorossa Robert Downey Jr. sanoessa viimeisen kerran "I am Iron Man." Supersankareilla on voimaa, jopa keskinkertaisilla elokuvilla: ensimmäinen kerta kun muistan tällä vuosikymmeneellä valuttaneeni kyyneleitä elokuvissa oli Dark Knight Rises (2012). "MIKSI", te kysytte kuorossa. Yhden lauseen takia, vastaan minä. Yhdessä pienessä elokuvallisessa hetkessä, onnistui tämä muuten aika kömpelö elokuva tuottamaan minussa hyvin voimakkaan tunnereaktion. Yksi parhaimmista hetkistä jonka olen leffassa kokenut.
Mitä on vakava elokuvataide? Millaisia ovat arvokkaat ja merkitykselliset elokuvat? Kun mietin elokuvia joiden tekotaitoa, uniikkiutta ja kekseliäisyyttä arvostan loputtomasti, mietin elokuvia kuten Prisoners (2013), Hustlers (2019), Dunkirk (2017), The Big Short (2015), The Rider (2018), Inception (2010), Knives Out (2019), The Irishman (2019) ja The VVitch (2015). Ajatuksia herättävää scifiä on riittänyt- Arrival ja Ad Astra mainittiinkin jo, mutta myös Blade Runner 2049 (2017)- olen yhä hämmentynyt kuinka hyvin niinkin turha idea kuin jatko-osa Blade Runnerille toimi, ja miten se sai ajattelemaan koko nostalgian ideaa. Looper (2012) oli erinomainen ja suurella taidolla tehty elokuva aikamatkustuksesta, ja se on usein yksi hankalimmista scifi-ideoista toteuttaa ilman ongelmia. Mietin nyt elokuvia, jotka ovat jääneet pahasti päähäni asumaan, elokuvia joita mietin helposti päiväkaupalla näkemisen jälkeen. Viime vuonna Mandy (2018) oli juuri tälläinen elokuva, ja siinä Nicolas Cage lahtaa hippejä kirveellä. Mutta Mandy ei jättänyt minua rauhaan, sen fantastinen kauneus otti minut vangikseen ja jäin miettimään sitä, miten surullinen elokuva se lopulta oli.
Pidän siitä kun saan pohtia elokuvia ja niiden sisältöä. Se on tietysti pakollinen osa kriitikon roolia, moodi minussa mitä en saa pois päältä. Elokuvateatterin narikassa ei ole paikkaa aivoilleni. Keskustelu oikeasta elokuvataiteesta verrattuna viihteeseen on kuitenkin sellainen, joka on ollut luotaantyöntävä. Ymmärrän pointit, ja kriitikkona ja humanistina uskon että taiteella on syvempiä merkityksiä ja tarkoituksia, ja että taide voi saada kyseenalaistamaan ennen varmoja asioita, muuttaa perspektiiviämme. Mutta tällainen jako tuntuu välillä elitistiseltä. Mietin usein näkymättömiä merkityksiä, asioita joita me emme voi nähdä. Yksi ystävistäni rakastaa Batman v Superman: Dawn of Justicea (2015), ja minä taas en voi sietää sitä. Mutta en minä voi hänen mieltään käännyttää. Miksi edes haluaisin? Hän näkee siinä jotain mitä en näe, ja olen oikeastaan aika kateellinen hänelle; hän voi nauttia siitä, mistä minä en voi. Toki tämä menee myös toiseen suuntaan, ja minulla on ystäviä jotka eivät voi sietää The Last Jediä, pitäen sitä kauheana rikoksena Star Warsia kohtaan. Minä toivoisin että he näkisivät sen mitä minä näen, että hekin voisivat nauttia siitä.
Tämä onkin minun ja Suomi-Rivendell-Asgardin tehtävä; jakaa iloa ja arvostusta elokuvia, sarjakuvia ja muita popkulttuurin tuotteita kohtaan. Olen kovasanainen välillä, ja olen nostanut esiin asioita josta en pidä. Mutta olen koittanut vähentää sitä. Haluan mieluummin puhua mediasta joka vaikuttaa minuun positiivisesti, jotain joka on jäänyt kenties huomiotta tai on aliarvioitu liian aikaisin. Minä rakastan kaikenlaisia elokuvia, ja haluan löytää merkitystä, ajatuksia ja sydäntä kaikista niistä. Kuinka moni on nähnyt elokuvan The Pride (2014) tai Attack the Blockin (2011)? Voisin kirjoittaa molemmista analyysit ja selvityksen miksi ne ovat loistavia elokuvia. Tänä vuonna olen tehnyt tällaiset blogipostaukset elokuvista Upgrade (2018) ja Assassination Nation (2018), sitä ennen muun muassa Professor Marston & Wonder Womenista (2017). Joskus tämä syntyy vasta useamman katselukerran jälkeen, kuten Idän Pikajunan Arvoituksen (2017) kanssa kävi. Nyt se on yksi suosikeistani, jonka olen katsonut ainakin viisi kertaa.
Tubettaja Mikey Neumann sanoi, että " Meidän ei pitäisi vertailla ja valita voittajia...sillä taiteen ei tulisi luokitella, vaan levittää iloa ja henkistä tukea niille jotka sitä tarvitsevat." Olen miettinyt tätä paljon kun kirjoitin listaa elokuvista. Miksi me teemme listoja parhaimmista elokuvista? Olen yhä enemmän sitä mieltä että meidän pitäisi puhua suosikeista, sillä kritiikin subjektiivisuus tekee parhaan asian julistamisesta onttoa. Onko olemassa objektiivinen mittari millä elokuvan arvo mitataan? Onko olemassa taikaresepti, jolla tehdään Hyviä Elokuvia(TM)? Toki tässä on sosiaalinen elementti; haluamme kertoa mistä pidimme, ja kuulla mistä muut pitivät. Haluamme nostaa alustalle taidetta joka on vaikuttanut meihin, taidetta joka on puhutellut meitä kriitikkoina ja elokuvien rakastajina. Tämän nyt 400. numeroisen blogin alkupään teksteissä oli paljon tällaisia listoja (joita jostain syystä luetaan yhä) ja tein mielelläni listoja suhteellisen triviaaleista asioista; suosikkipahis, suosikkisankari, suosikkisarjakuvat DC:ltä ja Marvelilta. Nykyään olen kaihtanut tällaista, sillä mieluummin vain pidän kuin mietin, mistä pidän eniten. Olen luultavasti onnellisempi siten. Enkä tarkoita tällä sitä etten lähestyisi elokuvia kriittisesti, vaan että keskityn mieluummin elokuvien tarkasteluun yksilöinä kuin osana jotain arvo-pyramidia.
Ne jotka ovat seuranneet tätä blogia kauan tai seuraavat minua sosiaalisessa mediassa ovat saattaneet huomata, etten ole maininnut sanallakaan yhtä elokuvaa - elokuvaa, jonka nostan aina esiin minun suosikki-leffanani.
Mad Max: Fury Road (2015) on yhä ykkössuosikkini kaikista näkemistäni elokuvista. Mietin että olisin voinut tehdä siitä tämän juhla-tekstin: mittava analyysi ja katsaus elokuvaan, jonka minä nostan jalustalle parhaimpana elokuvana. Ehkä minä teenkin sen vielä joku päivä. Kyllähän aiheesta saisi tekstiä vaikka millä mitalla. Tekninen toteutus on yhä pettämättöntä laatua, aina Oscar-palkitusta puvustuksesta upeisiin erikoisefekteihin. Näyttelijäntyö on kautta linjan jokaisen uran huippuhetkiä, aina Tom Hardyn vähäsanaisesta kehonkielestä Charlize Theronin raivokkaaseen ulosantiin. Tarina minkä Mad Max: Fury Road kertoo on tärkeä, rohkea ja yllättävä post-apokalyptisen auto-toimintaleffan kontekstissa; sortoa voi paeta vain jonkin verran, mutta lopulta sitä ylläpitävä instituutio on tuhottava jotta pakeneminen voi päättyä. Se vastustaa hypermaskuliinisuuden myrkyllisiä ideoita ja panee korttinsa empatian ja paremman tulevaisuuden vuoksi taistelemisen pakkoihin. Mietin myös usein kaneettia, johon elokuva päättyy, joka alleviivaa koko elokuvaa:
Where we must go, we who wonder this wasteland, in search of our better selves?
Ne jotka ovat seuranneet tätä blogia kauan tai seuraavat minua sosiaalisessa mediassa ovat saattaneet huomata, etten ole maininnut sanallakaan yhtä elokuvaa - elokuvaa, jonka nostan aina esiin minun suosikki-leffanani.
 |
| The colour book of the gods, the Michael Bay Apocalypse- TEAL AND ORANGE |
Mad Max: Fury Road (2015) on yhä ykkössuosikkini kaikista näkemistäni elokuvista. Mietin että olisin voinut tehdä siitä tämän juhla-tekstin: mittava analyysi ja katsaus elokuvaan, jonka minä nostan jalustalle parhaimpana elokuvana. Ehkä minä teenkin sen vielä joku päivä. Kyllähän aiheesta saisi tekstiä vaikka millä mitalla. Tekninen toteutus on yhä pettämättöntä laatua, aina Oscar-palkitusta puvustuksesta upeisiin erikoisefekteihin. Näyttelijäntyö on kautta linjan jokaisen uran huippuhetkiä, aina Tom Hardyn vähäsanaisesta kehonkielestä Charlize Theronin raivokkaaseen ulosantiin. Tarina minkä Mad Max: Fury Road kertoo on tärkeä, rohkea ja yllättävä post-apokalyptisen auto-toimintaleffan kontekstissa; sortoa voi paeta vain jonkin verran, mutta lopulta sitä ylläpitävä instituutio on tuhottava jotta pakeneminen voi päättyä. Se vastustaa hypermaskuliinisuuden myrkyllisiä ideoita ja panee korttinsa empatian ja paremman tulevaisuuden vuoksi taistelemisen pakkoihin. Mietin myös usein kaneettia, johon elokuva päättyy, joka alleviivaa koko elokuvaa:
Where we must go, we who wonder this wasteland, in search of our better selves?
Toivon että voin tehdä jotain hyvää tällä alustalla ja yleisöllä jonka olen saanut. Kiitoksia kaikille upeasta matkasta tähän asti, ja toivotaan että näemme vielä vuosien päästä samoissa merkeissä. Katsokaa elokuvia, rakastakaa elokuvia ja jakakaa tätä rakkautta eteenpäin.
Atte T
PS. Ah, niin ja vissiin kai hyvää itsenäisyyspäivää sitten vaan.
Atte T
PS. Ah, niin ja vissiin kai hyvää itsenäisyyspäivää sitten vaan.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti