KUNNIAMAININNAT:
The Lighthouse (Robert Eggers)
Robert Eggersin toinen elokuva loistavan The VVitchin jälkeen jatkoi ohjaajan voittokulkua. Tarina kahdesta majakkavahdista sekoamassa hiljalleen keskenään on kuorensa alla myös elokuva luokkaeroista, kaasuvalotuksesta, prometheaaninen paraabeli ja lovecraftiaaninen kauhu kehon nesteistä. Välillä hauska, usein karmiva, The Lighthouse on Willem Dafoen ja Robert Pattinson kahden miehen show joka kannattaa ehdottomasti katsoa.
The Vice (Adam McKay)
The Vice ei saanut yhtä hyvää vastaanottoa kuin McKayn edellinen poliittinen elokuva The Big Short, eikä se olekkaan aivan yhyä hyvä- mutta se on silti erittäin hyvä, lähes dokumentaarinen elokuva kyltymättömästä vallanhimosta ja siitä, kuinka kourallinen ahneita, lyhytnäköisiä ihmisiä on syyllisiä tähän sotkuun jossa me olemme yhä jumissa uuden vuosikymmenen koittaessa.
Marriage Story (Noah Baumbach)
Hei, leffa jota en arvioinut tänä vuonna blogissa! Näin käy joskus, ja Marriage Story olisi kyllä ansainnut laajan arvion. Baumbachin romanttinen komedia alkaa esittelemällä leikkimielisen hilpeän ja omalaatuisen pariskunnan, ja sitten tuo heidät lujaa maanpinnalle, ja Marriage Story onkin elokuva siitä, kun rakkaus loppuu, tai ainakin muuttaa muotoaan. Nyt jo paljon parodisoitu tappelu Nicolen (Scarlett Johansson) ja Charlien (Adam Driver, 2019 MVP) välillä on yksi parhaimmista kohtauksista jonka olen tänä vuonna nähnyt.
John Wick Chapter 3: Parabellum (Chad Stahelski)
John Wick- elokuvat ovat yksi 2010- luvun onnistuineimpia elokuvatrilogioita, eikä loppua varsinaisesti ole tiedossa. Keanu Reevesin tähdittämä toimintaleffa tuntuu melkein käsityön lopputulokselta; stunttinäyttelijästä ohjaajaksi siirtynyt Chad Stahelski ja hänen tiiminsä pitää huolen siitä, että jokainen isku, heitetty puukko ja ammuttu laukaus tuntuu, ja kyseessä onkin vuoden paras toimintaelokuva. Samalla John Wickin mielenkiintoisen monipuolinen maailma laajenee entisestään, ja ajatus siitä että tämä siisti rikosmaailma onkin dystopia vahvistuu hetki hetkeltä.
Ford v Ferrari (James Mangold)
Kun katselin elokuvateatterissa Ford v Ferraria, mietin useassa kohtaa "en malta odottaa että tämä tulee DVD:lle ja voin katsoa tämän noin kerran kuukaudessa." Ford v Ferrari on erittäin miellyttävä elokuva, jossa näyttelijät Matt Damon, Christian Bale, Jon Bernthal ja Caitriona Balfe antavat erittäin hyvät roolisuoritukset, ja Marco Beltramin soundtrack on yksi vuoden parhaimmista. Tarina on hyvä, elokuva näyttää hyvältä ja en tiedä, Ford v Ferrari on vain hyvä elokuva.
Ja nyt, ensimmäinen viidestä elokuvasta josta haluan puhua enemmän. Huomenna vuorossa lisää kunniamainintoja ja kaksi pidemmän kaavan katsausta.
Ad Astra
Olen lukenut filosofisesti ajatusmallista, jossa Jumalan olemassaolon kiistäminen on tie todellisen ihmisyyden arvostamiseen. Suurin piirtein se meni niin, että Jumalan ja tuonpuoleisen poissaolo tarkoittaa sitä, että kaikki se mitä teemme eläessämme on entistä merkittävämpää, sillä se on kaikki mitä meillä on. Jos tällainen teologinen pohdiskelu ei ole mieleesi, samaa voi soveltaa myös avaruusolentoihin. Jos me todella olemme yksin tässä loputtoman suuressa universumissa, on se sekä kauhun lähde että eräänlainen perspektiivin tarkentaja; jos me olemme yksin, on ihmiset ympärillämme ja pallo jolla asustamme entistä tärkeämpi. Tämä ajatus on yksi monista joita ohjaaja James Grayn sicif- mestariteos Ad Astra esittelee tarinassaan. Kuten samanlaiset pohdiskelevat avaruus- elokuvat Gravity ja The First Man, avaruus on perspektiivin muutos. Kuten The First Manin päähenkilö Neil Armstronign tapauksessa, Roy McBride (Brad Pitt) matkaa avaruuteen ollakseen yksin ja päästäkseen pois ihmisten ympäriltä. Ja tälle on syynsä.
Mutta puhutaanpa Grayn tulevaisuuden visioista. Olemme viimeisen kymmenen vuoden aikana nähneet erilaisia versioita omasta tulevaisuudestamme tähdissä. The Martian on yksi positiivisimmista, ja ehkä sen idealistinen juuri onkin syy miksi pidän tuosta elokuvasta niin paljon. Grayn visio on harmaa, kolkko ja syvän kyyninen, ja rakastan sitä. Avain tähän on Hoyte van Hoyteman upea, upea kuvaus, vuoden parhaimpia sellaisia, joka myös tukee hienosti elokuvan yksinäisyyden ja eristäytymisen teemaa. Metodit joita Ad Astrassa käytetään avaruuslentoihin tuntuvat vanhanaikaisilta, ja välimatkat ovat yhä kuolettavan pitkiä. Kuu on kolonisoitu, sanan varsinaisessa merkityksessä; vanhat ongelmat on tuotu mukana, ja kuuasema on käytännössä kauppakeskus. "Me olemme maailmansyöjiä", sanoo McBride tästä kaikesta. Avaruusmatkustus ei ole vapauttanut ihmistä myöskään sodasta, ja samoja taisteluja konflikteista käydään kuun kamaralla. Tämä on syy miksi Royn isä Clifford (Tommy Lee Jones) etsii yhä merkkejä älyllisestä elämästä; niin suuri löytö pakottaisi ihmiskunnan kokonaisvaltaiseen perspektiivin muutokseen. Mutta avaruus on hiljaa.
Tähän vaikuttaa paljolti myös kulttuuri. Avaruuslennoista huolehtii SpaceCom, militaristinen ja nationalistinen NASA:n korruptio. Jokaisen avaruuteen menijän on suoritettava psykologinen analyysi, joka suosii tunteettomuutta. Tämä suosii Royn ja Cliffordin kaltaisia ihmisiä, jotka lähestyvät ongelmia kylmän logiikan kautta, ja lopputulokset puhuvat puolestaan- hyvässä ja pahassa. Roy on elokuvan alussa lähes täysi ihmisvihaaja, joka kulkee ihmisjoukkojen läpi etsien tietä aina ulos. Kun hän nousee alukseen matkallaan Marsiin, hän katselee Cepheuksen miehistöä, itsevarmaa ja rentoa. "He ovat sinut itsensä kanssa. Miltähän se mahtaa tuntua." Roy kokee muutoksen elokuvan aikana, ja kun hän kokee kuukausia kestävän yksinäisyyden ja hiljaisuuden matkatessaan kohti Lima-projektia ja isäänsä Neptunuksen reunoilla, hän tajuaa seuraavansa lähes kirjaimellisesti isäänsä tämän jalanjäljissä kohti samanlaista elämää. Royn sielunmaisema on kuin kuun tasangot tai Marsin aavikot- synkkä, karu ja hirveän yksinäinen. Brad Pitt on loistava näyttelijä, mutta en ihan odottanut näin hiljaisen surullista suoritusta häneltäkään.
Puhuin uskosta ja jumalasta aikaisemmin. Niin sanottu "hard sci-fi" ei ole kovin usein temmellyskenttä uskonnolle, mutta Gray tuo uskonnon- eritoten kristinuskon- mielenkiintoisesti mukaan. Se keskittyy useampaankin otteeseen ihmisiin rukoilemassa ennen avaruuslentoa ja Clifford McBride uskoo jumalan ohjaavan häntä eteenpäin. Elokuva käsittelee tuntemattoman avaruuden tutkimista, toisen elämän löytämistä, samaan aikaan kun tuntematon lähde aiheuttaa potentiaalisesti apokalyptistä tuhoa maan päällä. Roy koittaa päästä isänsä luokse, joka on vaikuttanut häneen miljardien mailien takaa. Ad Astra on myös matka jumalan luokse, yritys löytää todiste siitä, ettei ihmiset ole vain kosminen sattuma. Jumala ja maan ulkopuolinen elämä ovat Ad Astrassa yksi ja sama asia, todistus tarkoituksesta maailmankaikkeudessa. SpaceCom ja Roy lähettävät viestejä Cliffordille Lima Projectin alukselle kohti taivasta, tähtitaivaan loistaessa Royn rukoillessa isäänsä vastaamaan hänelle.
Isä-poika suhde on Ad Astran keskeisimpiä elementtejä. Clifford McBride hylkäsi vaimonsa ja poikansa, karkottaen itse itsensä pois perheestä. Roy seuraa isänsä jalanjälkiä, laiminlyöden vaimoaan Eveä (Liv Tyler) työnsä kautta. Roy seuraa isäänsä avaruuteen, kohti yksinäisyyttä ja kauas ihmisyydestä. Etäiset vanhemmat luovat etäisiä lapsia. Toksinen maskuliinisuus periytyy kuin geneettinen sairaus Cliffordilta Roylle. Jonkun toisen ohjaajan käsissä olisi Ad Astra voinut olla leffan trailerien mukainen tylsä toimintaelokuva, jossa ongelma ratkaistaan kun paha isä avaruudessa päästetään päiviltään. Ad Astran parhaimpia kohtauksia on se, kun Roy lopulta saapuu Project Liman avaruusalukselle- hän tietää isänsä hylänneen perheensä, jonka jälkeen hän tappoi kapinoitsijat aluksellaan ja hänen luotaan lähtevät elektromagneettiset purkaukset jotka aiheuttavat tuhoa maassa. Ainoa mitä Roy voi isälleen sanoa kohtalokkalla hetkellä on:
"Hei, isä."
Irti päästäminen ei ole koskaan niin helppoa kuin luulisi.
Atte T
Mutta puhutaanpa Grayn tulevaisuuden visioista. Olemme viimeisen kymmenen vuoden aikana nähneet erilaisia versioita omasta tulevaisuudestamme tähdissä. The Martian on yksi positiivisimmista, ja ehkä sen idealistinen juuri onkin syy miksi pidän tuosta elokuvasta niin paljon. Grayn visio on harmaa, kolkko ja syvän kyyninen, ja rakastan sitä. Avain tähän on Hoyte van Hoyteman upea, upea kuvaus, vuoden parhaimpia sellaisia, joka myös tukee hienosti elokuvan yksinäisyyden ja eristäytymisen teemaa. Metodit joita Ad Astrassa käytetään avaruuslentoihin tuntuvat vanhanaikaisilta, ja välimatkat ovat yhä kuolettavan pitkiä. Kuu on kolonisoitu, sanan varsinaisessa merkityksessä; vanhat ongelmat on tuotu mukana, ja kuuasema on käytännössä kauppakeskus. "Me olemme maailmansyöjiä", sanoo McBride tästä kaikesta. Avaruusmatkustus ei ole vapauttanut ihmistä myöskään sodasta, ja samoja taisteluja konflikteista käydään kuun kamaralla. Tämä on syy miksi Royn isä Clifford (Tommy Lee Jones) etsii yhä merkkejä älyllisestä elämästä; niin suuri löytö pakottaisi ihmiskunnan kokonaisvaltaiseen perspektiivin muutokseen. Mutta avaruus on hiljaa.
Tähän vaikuttaa paljolti myös kulttuuri. Avaruuslennoista huolehtii SpaceCom, militaristinen ja nationalistinen NASA:n korruptio. Jokaisen avaruuteen menijän on suoritettava psykologinen analyysi, joka suosii tunteettomuutta. Tämä suosii Royn ja Cliffordin kaltaisia ihmisiä, jotka lähestyvät ongelmia kylmän logiikan kautta, ja lopputulokset puhuvat puolestaan- hyvässä ja pahassa. Roy on elokuvan alussa lähes täysi ihmisvihaaja, joka kulkee ihmisjoukkojen läpi etsien tietä aina ulos. Kun hän nousee alukseen matkallaan Marsiin, hän katselee Cepheuksen miehistöä, itsevarmaa ja rentoa. "He ovat sinut itsensä kanssa. Miltähän se mahtaa tuntua." Roy kokee muutoksen elokuvan aikana, ja kun hän kokee kuukausia kestävän yksinäisyyden ja hiljaisuuden matkatessaan kohti Lima-projektia ja isäänsä Neptunuksen reunoilla, hän tajuaa seuraavansa lähes kirjaimellisesti isäänsä tämän jalanjäljissä kohti samanlaista elämää. Royn sielunmaisema on kuin kuun tasangot tai Marsin aavikot- synkkä, karu ja hirveän yksinäinen. Brad Pitt on loistava näyttelijä, mutta en ihan odottanut näin hiljaisen surullista suoritusta häneltäkään.
Puhuin uskosta ja jumalasta aikaisemmin. Niin sanottu "hard sci-fi" ei ole kovin usein temmellyskenttä uskonnolle, mutta Gray tuo uskonnon- eritoten kristinuskon- mielenkiintoisesti mukaan. Se keskittyy useampaankin otteeseen ihmisiin rukoilemassa ennen avaruuslentoa ja Clifford McBride uskoo jumalan ohjaavan häntä eteenpäin. Elokuva käsittelee tuntemattoman avaruuden tutkimista, toisen elämän löytämistä, samaan aikaan kun tuntematon lähde aiheuttaa potentiaalisesti apokalyptistä tuhoa maan päällä. Roy koittaa päästä isänsä luokse, joka on vaikuttanut häneen miljardien mailien takaa. Ad Astra on myös matka jumalan luokse, yritys löytää todiste siitä, ettei ihmiset ole vain kosminen sattuma. Jumala ja maan ulkopuolinen elämä ovat Ad Astrassa yksi ja sama asia, todistus tarkoituksesta maailmankaikkeudessa. SpaceCom ja Roy lähettävät viestejä Cliffordille Lima Projectin alukselle kohti taivasta, tähtitaivaan loistaessa Royn rukoillessa isäänsä vastaamaan hänelle.
Isä-poika suhde on Ad Astran keskeisimpiä elementtejä. Clifford McBride hylkäsi vaimonsa ja poikansa, karkottaen itse itsensä pois perheestä. Roy seuraa isänsä jalanjälkiä, laiminlyöden vaimoaan Eveä (Liv Tyler) työnsä kautta. Roy seuraa isäänsä avaruuteen, kohti yksinäisyyttä ja kauas ihmisyydestä. Etäiset vanhemmat luovat etäisiä lapsia. Toksinen maskuliinisuus periytyy kuin geneettinen sairaus Cliffordilta Roylle. Jonkun toisen ohjaajan käsissä olisi Ad Astra voinut olla leffan trailerien mukainen tylsä toimintaelokuva, jossa ongelma ratkaistaan kun paha isä avaruudessa päästetään päiviltään. Ad Astran parhaimpia kohtauksia on se, kun Roy lopulta saapuu Project Liman avaruusalukselle- hän tietää isänsä hylänneen perheensä, jonka jälkeen hän tappoi kapinoitsijat aluksellaan ja hänen luotaan lähtevät elektromagneettiset purkaukset jotka aiheuttavat tuhoa maassa. Ainoa mitä Roy voi isälleen sanoa kohtalokkalla hetkellä on:
"Hei, isä."
Irti päästäminen ei ole koskaan niin helppoa kuin luulisi.
Atte T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti