Knives Out
Jotkut elokuvat jäävät mieleen vahvasti juuri niiden herättämien tunteiden vuoksi. Oli kyse sitten siitä että elokuva itketti tunteikkaalla lopulla tai ärsytti aivan jäätävästi potentiaalin hukkaamisella. Knives Out on elokuva, jonka aikana en lopettanut hymyilyä kunnes vasta silloin, kun Rian Johnsonin whodunnit tiputti ensimmäisen twistinsä pommin lailla syliini. Sen jälkeen en käyttänyt penkistäni kuin vain reunaa, sillä Knives Out on vuoden parhaiten kirjoitettuja mysteereitä joka samaan aikaan ei ole mysteeri. Moni elokuva koittaa olla ovela mutta onkin lopulta vain muka-nokkela. Knives Out on ovela, älykäs elokuva, joka myy katsojalle Agatha Christie- murhamysteerin, lopputuloksen ollessa aivan toisenlainen elokuva. Menen tässä tekstissä spoilereihin jotta voin puhua elokuvasta ja sen parhaista valinnoista tarkemmin, ja jos et ole nähnyt Knives Outia- mene katsomaan Knives Out ja tule sitten takaisin.
Mutta puhutaanpa aluksi hieman tästä näyttelijäkaartista ja hahmoista jotka he tuovat upeasti eloon. Thrombeyn perhe on mahtava kokoelma Hahmoja isolla h:lla: Mysteerikirjailija Harlan Thrombeyn (Christopher Plummer) jälkeläiset rakastavat perheen patriarkkaa, joskin samaan aikaan hamuavat tämän perintöä- ja tämän kuoltua osalla on motiiveja murhaan vaikka muille jakaa: Harlan tietää, että hänen tyttärensä Lindan (Jamie Lee Curtis) aviomies Richard (Don Johnson) pettää vaimoaan, ja uhkaa paljastaa tämän. Nuorin poika Walt (Michael Shannon) on pyörittänyt isänsä kirjakustantamoa tämän ehdoilla, mutta nyt Harlan on "vapauttamassa" poikaansa tästä vastuusta, laittaen hänet omilleen. Myös omilleen on joutumassa Harlanin keskimmäisen pojan leski Joni (Toni Collette), joka on vetänyt välistä tyttärensä Meganin (Katherine Langford) koulutusmaksuista joita Harlan oli hoitanut tähän asti sekä perheen rattopoika Ransom (Chris Evans), jonka Harlan jättää perinnöttömäksi. Jokainen hahmo on hyvin muistettava ja moniulotteisesti luotu, ja näyttelijöistä eritoten Shannon ja Evans loistavat heille epätyypillisten hahmojen kanssa; Shannon tunnetaan kylmäverisisten konnien näyttelemisestä, ja Walt on enemmän hieman tossun alla oleva perheenisä, ja Evans on selkeästi iloinen päästessään irroittelemaan kunnon kusipään roolissa.
Tätä dysfunktionaalista perhettä alkaa tutkimaan Benoit Blanc (Daniel Craig), herrasmies-etsivä Kentuckysta. Knives Outin ensimmäinen kikka on tämä tutkimus- kun Blanc kyselee perheen jäseniltä heidän illastaan ja milloin he viimeksi puhuivat Harlanin kanssa, paljastaa elokuva heidän motiivinsa katsojalle, ei Blancille. Me tiedämme enemmän kuin hahmot. Tämä on vaarallinen kikka, sillä joskus tämä voi johtaa turhauttavaan lopputulokseen jossa hahmot juoksevat kohti jotain jonka me jo tiedämme. Mutta sitten Rian Johnson löi pöytään parhaimman valttikorttinsa- Harlanin hoitajan Marta Cabreran (Ana De Armas). Marta ei pysty piilottamaan valheitaan- hän oksentaa aina voimakkaasti valehtelun jälkeen. Kun Blanc tivaa häneltä illan kulkua, näemme me samaan tapaan Martan tarinan: Hän antoi Harlanille vahingossa liian ison lääkeannostuksen, aiheuttaen Harlanin kuoleman- mutta Harlan ei halunnut Martan joutuvan ongelmaan inhimillisen virheen takia, ja tappoi itse itsensä. Nyt koko elokuvan asetelma muuttuu hetki hetkessä; enään ei olekkaan kyse siitä, saako Blanc selville mysteerin, vaan pystyykö Marta pitämään mysteerin salassa Blancilta. Agatha Christia muuttuu Alfred Hitchcockiksi. Tällainen vaihdos kesken elokuvaa on mestarillisen nerokas tapa flipata katsojaodotukset ympäri ja luoda uudenlainen asetelma loppuelokuvan ajaksi. Eikä Rianilta kikat tähän lopu.
Kun paljastuu, että Marta on myös Harlanin testamentissa nimetty hänen talonsa, omaisuutensa ja firmansa perijäksi, vetävät sivistyneet Thrombeyt veitsensä esiin (get it). Aikaisemmin Knives Out esitteli perheen jäsenten sijaintia poliittisella kartalla. Heidän suhtautumistaan Martaan voisi osittain kutsua "performative wokeness"- termillä. Richard julistaa etsivä Elliotille (Lakeith Stanfield) sitä kuinka Marta on hieno tyttö ("Immigrants- they get the job done", lainaten Hamiltonia), ja perheensä parissa saarnaa laittomista maahanmuuttajista. Waltin poika Jacob (Jaeden Martell) on internet- natsi, joka trollaa ihmisiä verkossa, jota Walt hyssyttelee "nuorten leikkinä." Linda kohtelee Martaa kuin perheenjäsentä, ja pitää ahkeraa työskentelyä ja itsenäisyyttä tienä vaurauteen- mutta heti kun Marta saa perinnön, syyttää Linda häntä isänsä kanssa makaamisesta. Meg, perheenjäsenistä eniten Martan puolella, opiskelee marxilaista runoutta yliopistossa ja on Jacobin täydellinen vastakappale - kunnes hänen opiskelunsa rahoitus on vaarassa Martan saadessa perinnön, jolloin hän kavaltaa Martan laittomasti maassa olevan äidin muille Thrombeylle. Knives Out upottaa murhamysteerinsä hyvin moderniin, Trumpin ajan Amerikan yhteiskuntaan, ja siihen miten se kohtelee vähemmistöjä.
Marta onkin lopulta Knives Outin sydän ja protagonisti. Juonen ja twistien pyöriessä, on Martan hämmenys, paniikki ja suru se mistä katsoja saa ottaa kiinni ja samaistua. Hän on myöskin koko Thrombeyn kartanon väestä se, joka on oikeasti hyvä ihminen ja sairaanhoitaja. Martan ja Harlanin ystävyys oli rehellinen ja pyyteetön, ja Martan tuntema syyllisyys Harlanin kuolemasta on murskaava. Kun häntä kiristävä ihminen on hengenvaarassa, Marta koittaa parhaansa mukaan elvyttää hänet, koska se on oikein. Tämä on syy myös miksi Blanc pitää Martan puolia; hän on työssään tottunut valheisiin ja petokseen, ja valehteluun kykenemätön Marta on hänelle valo pimeässä. Thrombeyt esittävät häntä kohtaan vain pintapuolista kohteliaisuutta (Thrombeysta riippuen hän on joko Paraguaysta, Brasiliasta tai Ecuadorista), mutta hänen oma perheensä ei ole muuta kuin rakastava ja huolehtiva. Ana De Armas näyttelee Martaa herkkyydellä, ja kun Marta seisoo Thrombeyn kartanon terassilla, katsoen alas kohti "perhettä" joka hyökkäsi nokat verisinä Martan kimppuun, on hänen itsevarmuutensa ja rauhallisuutensa elokuvan rauhattomuuden jälkeen ansaittu.
Rian Johnson sanoi /filmcastin podcastissa, että luokkayhteiskunta on linnake, jossa on nostosilta alhaalla. Heti kun ne jotka ovat turvassa linnan sisällä kokevat olevansa vaarassa, he nostavat nostosillan ylös. Jos olet ulkona, olet ulkona. Kun nostosilta nousee, se miten kohtelemme toisia, heikommassa sosioekonomisessa asemassa olevia kertoo todellisen luonteemme. Knives Out on mestarillinen elokuva, joka käyttää Agatha Christie- henkistä englantilaista murhamysteerin asetelmaa kuvaukseen siitä, miten kohtelemme toisiamme. Perinteisissä englantilaisissa vuosisadan vaihteen kartanomysteereissä luokkaerot ovat olennainen osa, ja Johnson onnistui siirtämään tämän premissin hienosta moderniin yhteiskuntaan. Knives Outin viimeinen, upea shotti kertoo kaiken siitä, miten Thrombeyn "perheen" ja Martan suhde on muuttunut.
My coffee, my house, my rules.
**************************************
Taika Waititi ei ole tehnyt vielä elokuvaa, josta en olisi tykännyt edes jollain tasolla. Erityisesti What We Do In The Shadows ja Hunt For The Wilderpeople ovat loistavia esimerkkejä Waititin uniikista tyylistä yhdistää mustaa huumoria ja surua toisiinsa. Mockumentary- leffa vampyyreistä Wellingtonissa on yksi hauskimpia elokuvia tältä vuosikymmeneltä, mutta miten Deaconin ja Viagon kautta elokuva käsittelee aikaa ja vanhentumista on murskaavaa. Hunt for the Wilderpeople on Sam Neilin ja Julian Dennisonin hauska seikkailu ja väärinymmärysten sarja, jonka pohjalla on Uuden-Seelannin oikeuslaitoksen aiheuttamat traumat ja vääryydet sen maori-väestöä kohtaan. Taika Waititin elokuvat ovat harvoja, jotka ansaitsevat termin draamakomedia. Waititin uusin elokuva Jojo Rabbit seuraa tätä kaavaa, mutta taas aivan erilaisella tyylillä ja lähestymistavalla, Waititin nostaessa omaa vaikeustasoaan samalla; hulvaton komedia natseista jonka päähenkilö on hitler jugend- lapsi ei ole tänä aikana helpoin elokuva myydä, mutta lopputulos puhuu puolestaan. Älkää huolehtiko- tämä elokuva on tulossa vasta 10.1.2020 yleiseen levitykseen, joten en spoilaa elokuvan yllätyksiä.
Jojo (Roman Griffin Davis) haluaa kovasti olla kunnon natsi, ja kamppailee omien taitojensa, pelkojensa ja odotuksiensa kanssa. Häntä ohjaa tällä tiellä mielikuvitusystävä Adolf Hitler (Taika Waititi), joka innostaa Jojoa toimimaan parhaansa mukaan. Jojo ei ole kuitenkaan täysin fanaattinen, vaikka hänen äitinsä Rosie (Scarlett Johansson) pelkääkin pahinta. Usein vaaralliseen ääriliikkeisiin heilahtaneet perheenjäsenet on helppo kirjoittaa menetetyiksi tapauksiksi. Jojon ihmisyys näkyy hänen rakkaudestaan äitiään kohtaan. Jojo ei myöskään pysty tappamaan pientä jänistä isojen ja pesunkestävien natsien käskiessä, vaan koittaa vapauttaa sitä. Rosien sanoin "Hän muistaa vielä ajan kun hän oli iloinen pikkupoika". Hän ei ole vihan kyllästämä vaan natsien propagandan lumoama: sodan markkinointi sankaruuden kenttänä, jossa pojat kasvavat miehiksi on saanut Jojon ja hänen ystävänsä Yorkin (Archie Yates) unelmoimaan tosi toiminnasta ja sodasta. Natsien aivopesukoneisto kuvataan Jojo Rabbitissa lasten silmin: ulkoliikuntaa (kranaattiharjoitukset), iltakokko (kirjojen polttamista) ja iltasatuja (juutalaisten demonisointia)!
Tätä illuusiota ylläpitää mielikuvitus- Hitler, josta on turha yrittää vedellä liian suoria viivoja oikeaan Hitleriin, koska kyseessä on 10-vuotiaan pojan mielikuva Hitleristä. Hitler tarjoaa alati Jojolle tupakkaa; aina voimakas metafora ryhmän paineelle ja addiktiolle, johon Hitler koittaa lapsia huijata. Tätä illuusiota koittavat hajottaa Rosie, joka parhaansa mukaan yrittää muistuttaa Jojoa pikkupojasta joka hän oli, ja vintillä piilossa oleva juutalaistyttö Elsa (Thomasin McKenzie) joka alkaa hiljalleen hajottamaan Jojon mielikuvia juutalaisista ja itsestään. "Jojo, sinä et ole natsi. Olet 10-vuotias poika joka tykkää puvuista ja haluaa kuulua kerhoon." Jojo Rabbitia on kritisoitu rakenteesta jossa hyvä juutalainen pelastaa natsin itseltään- klisee kohtaa naisen parantavan voiman, mutta mielestäni tämä on katsaus josta uupuu nyanssi. Kuten nykyajan viharyhmien kanssa, paras tapa saada joku ulos vihasta on saada hänet tapaamaan ihmisiä sen ulkopuolelta ilman ryhmän kanavoimaa vihaa. Jojon tapauksessa, todellisuuden kohtaaminen henkilökohtaisesti voi muuttaa kaiken.
Natseille nauramisesta on tehty elokuvia, mutta vain kaksi ehdotonta klassikkoa tulee mieleen: Mel Brooksin Kevät Koittaa Hitlerille (1968) ja Ernst Lubitchin Ollako vai eikö olla (1942). Molempia yhdistää sama elementti; natsit ovat naurun kohde, ja he eivät saa minkäänlaista kunnioitusta elokuvassa. Samaan tapaan Jojo Rabbit tekee natseista ja heidän ideologioistaan naurun aiheita, mutta ei ikinä unohda mitä he voivat saada aikaiseksi. Natsit ovat joko Klenzendorfin (Sam Rockwell) tapaan epäpäteviä luusereita, Gestapo-upseeri Deertzin (Stephen Merchant) kaltaisia limaisia sadisteja tai Fräulein Rahmin (Rebel Wilson) tapaisia, täysin aivopestyjä hirviöitä. Rahm uskoo jokaiseen kuulemaansa tarinaan juutalaisista ja Saksan ylivoimaisuudesta, valmistelee nuoria tyttöjä vauvatehtailuun ja sotatilanteessa käyttää lapsia itsemurhapommeina. Mutta kertaakaan ei Elsan tilanne tai hänen vanhempiensa kohtalo ole vitsin aiheena. Jojo kääntää katseensa pois hirtetyistä ihmisistä torilla, mutta Rosie kääntää hänen päänsä, ja käskee katsomaan. Kun Jojo kysyy, mitä he tekivät, vastaa Rosie: "Parhaansa." Elsan piilottelun mahdollinen hinta esitetään selkeästi, luoden jännitettä elokuvaan, samalla muistuttaen kaiken komiikan keskellä natsien vallan hirveydestä kansalaistasolla.
Tähän mennessä en ole varmasti vakuuttanut kaikkia siitä, että tämä on vuoden hauskin elokuva. Waititin taito ohjaajana ja tarinankertojana on sitä luokkaa, että hän lisää komediaa surullisiin ja hirveisiin tilanteisiin odottamattomilla tavoilla. Paperilla Hunt for the Wilderpeople ja Thor: Ragnarok eivät välttämättä kuulosta kovin hauskoilta elokuvilta, mutta kuten kaikki jotka ovat Ragnarokin nähneet voivat sanoa, tragedia ja komedia kulkevat usein käsi kädessä. Jojo Rabbit on kuluneen vuoden hauskin elokuva, joka nauratti odottamattomilla hetkillä ja sitten hiljensi koko salin käden käänteessä draamalla, joka pohjautuu hyvin ajankohtaisiin pelkoihin ja uhkakuviin. Jojo Rabbit voi tuntua osalle sentimentaaliselta elokuvalta, joka kantaa tunteitaan hihassaan. Tämä on Waititin tyylin omaista, joskin se että hänen jokainen elokuvansa on tunnelmaltaan hyvin erilainen tekee hänestä yhden 2010-luvun mielenkiintoisimmista elokuvaohjaajista. Jojo Rabbit on elokuva toisten inhimillisyyden tunnistamisesta vihan ja valheiden keskeltä, ja se on aina ajankohtainen ja tärkeä aihe- ja jos samalla voimme tehdä natsiaattesta naurunalaista, niin mikäs sen parempaa.
Tässä olivat suosikkini vuodelta 2019 elokuvista. Huomenna on vuoden viimeinen päivä jolloin pistämme vuoden pakettiin.
Atte T
Kun paljastuu, että Marta on myös Harlanin testamentissa nimetty hänen talonsa, omaisuutensa ja firmansa perijäksi, vetävät sivistyneet Thrombeyt veitsensä esiin (get it). Aikaisemmin Knives Out esitteli perheen jäsenten sijaintia poliittisella kartalla. Heidän suhtautumistaan Martaan voisi osittain kutsua "performative wokeness"- termillä. Richard julistaa etsivä Elliotille (Lakeith Stanfield) sitä kuinka Marta on hieno tyttö ("Immigrants- they get the job done", lainaten Hamiltonia), ja perheensä parissa saarnaa laittomista maahanmuuttajista. Waltin poika Jacob (Jaeden Martell) on internet- natsi, joka trollaa ihmisiä verkossa, jota Walt hyssyttelee "nuorten leikkinä." Linda kohtelee Martaa kuin perheenjäsentä, ja pitää ahkeraa työskentelyä ja itsenäisyyttä tienä vaurauteen- mutta heti kun Marta saa perinnön, syyttää Linda häntä isänsä kanssa makaamisesta. Meg, perheenjäsenistä eniten Martan puolella, opiskelee marxilaista runoutta yliopistossa ja on Jacobin täydellinen vastakappale - kunnes hänen opiskelunsa rahoitus on vaarassa Martan saadessa perinnön, jolloin hän kavaltaa Martan laittomasti maassa olevan äidin muille Thrombeylle. Knives Out upottaa murhamysteerinsä hyvin moderniin, Trumpin ajan Amerikan yhteiskuntaan, ja siihen miten se kohtelee vähemmistöjä.
Marta onkin lopulta Knives Outin sydän ja protagonisti. Juonen ja twistien pyöriessä, on Martan hämmenys, paniikki ja suru se mistä katsoja saa ottaa kiinni ja samaistua. Hän on myöskin koko Thrombeyn kartanon väestä se, joka on oikeasti hyvä ihminen ja sairaanhoitaja. Martan ja Harlanin ystävyys oli rehellinen ja pyyteetön, ja Martan tuntema syyllisyys Harlanin kuolemasta on murskaava. Kun häntä kiristävä ihminen on hengenvaarassa, Marta koittaa parhaansa mukaan elvyttää hänet, koska se on oikein. Tämä on syy myös miksi Blanc pitää Martan puolia; hän on työssään tottunut valheisiin ja petokseen, ja valehteluun kykenemätön Marta on hänelle valo pimeässä. Thrombeyt esittävät häntä kohtaan vain pintapuolista kohteliaisuutta (Thrombeysta riippuen hän on joko Paraguaysta, Brasiliasta tai Ecuadorista), mutta hänen oma perheensä ei ole muuta kuin rakastava ja huolehtiva. Ana De Armas näyttelee Martaa herkkyydellä, ja kun Marta seisoo Thrombeyn kartanon terassilla, katsoen alas kohti "perhettä" joka hyökkäsi nokat verisinä Martan kimppuun, on hänen itsevarmuutensa ja rauhallisuutensa elokuvan rauhattomuuden jälkeen ansaittu.
Rian Johnson sanoi /filmcastin podcastissa, että luokkayhteiskunta on linnake, jossa on nostosilta alhaalla. Heti kun ne jotka ovat turvassa linnan sisällä kokevat olevansa vaarassa, he nostavat nostosillan ylös. Jos olet ulkona, olet ulkona. Kun nostosilta nousee, se miten kohtelemme toisia, heikommassa sosioekonomisessa asemassa olevia kertoo todellisen luonteemme. Knives Out on mestarillinen elokuva, joka käyttää Agatha Christie- henkistä englantilaista murhamysteerin asetelmaa kuvaukseen siitä, miten kohtelemme toisiamme. Perinteisissä englantilaisissa vuosisadan vaihteen kartanomysteereissä luokkaerot ovat olennainen osa, ja Johnson onnistui siirtämään tämän premissin hienosta moderniin yhteiskuntaan. Knives Outin viimeinen, upea shotti kertoo kaiken siitä, miten Thrombeyn "perheen" ja Martan suhde on muuttunut.
My coffee, my house, my rules.
**************************************
Jojo Rabbit
Taika Waititi ei ole tehnyt vielä elokuvaa, josta en olisi tykännyt edes jollain tasolla. Erityisesti What We Do In The Shadows ja Hunt For The Wilderpeople ovat loistavia esimerkkejä Waititin uniikista tyylistä yhdistää mustaa huumoria ja surua toisiinsa. Mockumentary- leffa vampyyreistä Wellingtonissa on yksi hauskimpia elokuvia tältä vuosikymmeneltä, mutta miten Deaconin ja Viagon kautta elokuva käsittelee aikaa ja vanhentumista on murskaavaa. Hunt for the Wilderpeople on Sam Neilin ja Julian Dennisonin hauska seikkailu ja väärinymmärysten sarja, jonka pohjalla on Uuden-Seelannin oikeuslaitoksen aiheuttamat traumat ja vääryydet sen maori-väestöä kohtaan. Taika Waititin elokuvat ovat harvoja, jotka ansaitsevat termin draamakomedia. Waititin uusin elokuva Jojo Rabbit seuraa tätä kaavaa, mutta taas aivan erilaisella tyylillä ja lähestymistavalla, Waititin nostaessa omaa vaikeustasoaan samalla; hulvaton komedia natseista jonka päähenkilö on hitler jugend- lapsi ei ole tänä aikana helpoin elokuva myydä, mutta lopputulos puhuu puolestaan. Älkää huolehtiko- tämä elokuva on tulossa vasta 10.1.2020 yleiseen levitykseen, joten en spoilaa elokuvan yllätyksiä.
Jojo (Roman Griffin Davis) haluaa kovasti olla kunnon natsi, ja kamppailee omien taitojensa, pelkojensa ja odotuksiensa kanssa. Häntä ohjaa tällä tiellä mielikuvitusystävä Adolf Hitler (Taika Waititi), joka innostaa Jojoa toimimaan parhaansa mukaan. Jojo ei ole kuitenkaan täysin fanaattinen, vaikka hänen äitinsä Rosie (Scarlett Johansson) pelkääkin pahinta. Usein vaaralliseen ääriliikkeisiin heilahtaneet perheenjäsenet on helppo kirjoittaa menetetyiksi tapauksiksi. Jojon ihmisyys näkyy hänen rakkaudestaan äitiään kohtaan. Jojo ei myöskään pysty tappamaan pientä jänistä isojen ja pesunkestävien natsien käskiessä, vaan koittaa vapauttaa sitä. Rosien sanoin "Hän muistaa vielä ajan kun hän oli iloinen pikkupoika". Hän ei ole vihan kyllästämä vaan natsien propagandan lumoama: sodan markkinointi sankaruuden kenttänä, jossa pojat kasvavat miehiksi on saanut Jojon ja hänen ystävänsä Yorkin (Archie Yates) unelmoimaan tosi toiminnasta ja sodasta. Natsien aivopesukoneisto kuvataan Jojo Rabbitissa lasten silmin: ulkoliikuntaa (kranaattiharjoitukset), iltakokko (kirjojen polttamista) ja iltasatuja (juutalaisten demonisointia)!
Tätä illuusiota ylläpitää mielikuvitus- Hitler, josta on turha yrittää vedellä liian suoria viivoja oikeaan Hitleriin, koska kyseessä on 10-vuotiaan pojan mielikuva Hitleristä. Hitler tarjoaa alati Jojolle tupakkaa; aina voimakas metafora ryhmän paineelle ja addiktiolle, johon Hitler koittaa lapsia huijata. Tätä illuusiota koittavat hajottaa Rosie, joka parhaansa mukaan yrittää muistuttaa Jojoa pikkupojasta joka hän oli, ja vintillä piilossa oleva juutalaistyttö Elsa (Thomasin McKenzie) joka alkaa hiljalleen hajottamaan Jojon mielikuvia juutalaisista ja itsestään. "Jojo, sinä et ole natsi. Olet 10-vuotias poika joka tykkää puvuista ja haluaa kuulua kerhoon." Jojo Rabbitia on kritisoitu rakenteesta jossa hyvä juutalainen pelastaa natsin itseltään- klisee kohtaa naisen parantavan voiman, mutta mielestäni tämä on katsaus josta uupuu nyanssi. Kuten nykyajan viharyhmien kanssa, paras tapa saada joku ulos vihasta on saada hänet tapaamaan ihmisiä sen ulkopuolelta ilman ryhmän kanavoimaa vihaa. Jojon tapauksessa, todellisuuden kohtaaminen henkilökohtaisesti voi muuttaa kaiken.
Natseille nauramisesta on tehty elokuvia, mutta vain kaksi ehdotonta klassikkoa tulee mieleen: Mel Brooksin Kevät Koittaa Hitlerille (1968) ja Ernst Lubitchin Ollako vai eikö olla (1942). Molempia yhdistää sama elementti; natsit ovat naurun kohde, ja he eivät saa minkäänlaista kunnioitusta elokuvassa. Samaan tapaan Jojo Rabbit tekee natseista ja heidän ideologioistaan naurun aiheita, mutta ei ikinä unohda mitä he voivat saada aikaiseksi. Natsit ovat joko Klenzendorfin (Sam Rockwell) tapaan epäpäteviä luusereita, Gestapo-upseeri Deertzin (Stephen Merchant) kaltaisia limaisia sadisteja tai Fräulein Rahmin (Rebel Wilson) tapaisia, täysin aivopestyjä hirviöitä. Rahm uskoo jokaiseen kuulemaansa tarinaan juutalaisista ja Saksan ylivoimaisuudesta, valmistelee nuoria tyttöjä vauvatehtailuun ja sotatilanteessa käyttää lapsia itsemurhapommeina. Mutta kertaakaan ei Elsan tilanne tai hänen vanhempiensa kohtalo ole vitsin aiheena. Jojo kääntää katseensa pois hirtetyistä ihmisistä torilla, mutta Rosie kääntää hänen päänsä, ja käskee katsomaan. Kun Jojo kysyy, mitä he tekivät, vastaa Rosie: "Parhaansa." Elsan piilottelun mahdollinen hinta esitetään selkeästi, luoden jännitettä elokuvaan, samalla muistuttaen kaiken komiikan keskellä natsien vallan hirveydestä kansalaistasolla.
Tähän mennessä en ole varmasti vakuuttanut kaikkia siitä, että tämä on vuoden hauskin elokuva. Waititin taito ohjaajana ja tarinankertojana on sitä luokkaa, että hän lisää komediaa surullisiin ja hirveisiin tilanteisiin odottamattomilla tavoilla. Paperilla Hunt for the Wilderpeople ja Thor: Ragnarok eivät välttämättä kuulosta kovin hauskoilta elokuvilta, mutta kuten kaikki jotka ovat Ragnarokin nähneet voivat sanoa, tragedia ja komedia kulkevat usein käsi kädessä. Jojo Rabbit on kuluneen vuoden hauskin elokuva, joka nauratti odottamattomilla hetkillä ja sitten hiljensi koko salin käden käänteessä draamalla, joka pohjautuu hyvin ajankohtaisiin pelkoihin ja uhkakuviin. Jojo Rabbit voi tuntua osalle sentimentaaliselta elokuvalta, joka kantaa tunteitaan hihassaan. Tämä on Waititin tyylin omaista, joskin se että hänen jokainen elokuvansa on tunnelmaltaan hyvin erilainen tekee hänestä yhden 2010-luvun mielenkiintoisimmista elokuvaohjaajista. Jojo Rabbit on elokuva toisten inhimillisyyden tunnistamisesta vihan ja valheiden keskeltä, ja se on aina ajankohtainen ja tärkeä aihe- ja jos samalla voimme tehdä natsiaattesta naurunalaista, niin mikäs sen parempaa.
Tässä olivat suosikkini vuodelta 2019 elokuvista. Huomenna on vuoden viimeinen päivä jolloin pistämme vuoden pakettiin.
Atte T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti