perjantai 16. helmikuuta 2018

Atte Arvostaa: Black Panther

Marvel Cinematic Universen putki se ei ota katketakseen. Jos katsomme hieman taaksepäin, näemme millainen viiden suora sillä on ollut viimeisen kahden vuoden sisällä: Captain America: Civil War oli huomattavasti alkuperäistarinaansa kiteytetympi ja persoonallisemman tuntuinen elokuva, Guardians of the Galaxy Vol 2. onnistui oikeiden tunteiden ja monitasoisen tarinan luomisessa paremmin kuin moni muu genrensä elokuva, Spider-Man Homecoming toi verkkoveijarin nykyaikaan ja piti jännitystä yllä hyvin pienien panosten kanssa ja Thor Ragnarok käytti viikinkisupersankari-tarinaa käsitelläkseen post-kolonialistisia ajatuksia ja teemoja. Ja tämän putken viides osa, eilen ensi-iltaan tullut Black Panther, muuttaa taas pelin nimen.

Black Panther



Elokuva: Isänsä kuoltua nuori T'Challa (Chadwick Boseman) nousee afrikkalaisen Wakandan valtion kuninkaaksi, vastaten nyt kansansa tulevaisuudesta. Kun kostoretki vanhaa vihollista Ulysses Klaue (Andy Serkis) vastaan tuo esiin uuden vihollisen menneisyydestä, on T'Challan tehtävä päättää onko Wakandan parempi pitäytyä traditioissa, vai muuttua ennen kuin Wakanda tuhoaa itsensä.



Monet Marvelin uusia sankareita esittelevistä leffoista muistuttavat hieman rakenteeltaan ensimmäistä Iron Man- elokuvaa, jossa seurataan päähahmon polkua sankariksi. Black Panther ei kuulu tähän kastiin, vaan muistuttaa enemmmän Taru Sormusten Herraa tai Star Warsia, sillä ohjaaja-käsikirjoittaja Ryan Coogler ei tyydy luomaan vain hyvää supersankaritarinaa, vaan kulttuuria, politiikkaa ja historiaa käsittelevän pienen eeppoksen. Black Panther on todella, todella hyvä lisäys Marvelin jo valmiiksi vakuuttavaan rosteriin, ja kilpailee helposti kärkipaikasta elokuvasarjan parhaimmistossa. Tämä on Cooglerin kolmas elokuva (Fruitvale Station ja Creed ovat myöskin loistavia) ja samalla kolmas kunnari. Antakaa tälle miehelle mitä tahansa, ja hän tekee siitä modernin, samaistuttavan ja aidon tuntuisen, oli elokuvan päähenkilö kissapuvussa tai ei.



Chadwick Boseman jatkaa hyvää työtä T'Challan roolissa. Hän on Civil Warin tapahtumat huomioon ottaen miellyttävän rento kaveri, ja varsinkin tämän dorkat takeltelut exänsä edessä tekevät hänestä hyvin tykättävän ja samaistuttavan. Lupita Nyon'go on aina hyvä valinta oli rooli mikä tahansa, ja Nakia on sankarina siisteimmästä päästä; supersankari-salainen agentti, joka tuntuu hahmolta oman elokuvan tarpeessa- sama pätee myös Dora Milajen johtaja Okoyeen (Danai Gurira). Daniel Kaluuya, Angela Basset, Martin Freeman ja Forest Whitaker tekevät kaikki hyvää työtä, mutta läpimurto sankarien puolella oli Letitia Wright T'Challan siskona Shurina. Shuri on hauska, älykäs ja innokas prinsessa sekä Wakandan tiede-ekspertti ja keksijä, ja luultavasti MCU:n älykkäin ihminen.



Coogler on lyönyt kolme kunnaria, ja kaikissa näissä on ollut mukana Michael B. Jordan, joka nyt pääsee pahiksen paikalle ensimmäisen kerran. Erik "Killmonger" on helposti MCU:n parhaiten näytelty ja toteutettu pahis. Hän on uhkaava ja karismaattinen, tämän suunnitelma perustuu vahvasti elämänkokemuksiin ja sitoutuu myöskin elokuvan teemaan vahvasti ja hänen motiivinsa ovat ymmärrettävät. Hänet on veistetty samasta puusta kuin Magneto- tiedät että hän tekee pahaa, mutta ymmärrät miksi hän tekee sen. Andy Serkis näyttelee ihanan yliampuvasti Klauea ja on pahiskaksikosta se, jolle on annettu enemmän komedisia osia kannettavaksi. Mieleeni jäi silti parhaiten Winston Duke elämää isompana M'Bakuna, vuoristoklaani Jabarin johtajana, ja T'Challan kilpakumppanina. Tämä olisi helposti voinut olla vain yksi pikkupahis muiden joukossa, mutta käsikirjoitus ja Duken roolisuoritus tekevät M'Bakusta elävän osan tarinaa.


Wakanda on luotu jokaista yksityiskohtaa myöten täydellisesti, ja kaikki elokuvan toteutuksessa tukee tätä. Puvustus kerää vaikutteita ympäri Afrikkaa, luoden kirjavan kokonaisuuden josta on helppo erottaa eri ryhmittymiä ja kulttuuripohjia. Kaupunkien arkkitehtuuri perustuu afrikan muinaisiin kaupunkeihin, oli kyseessä sitten Timbuktun mauselomit tai Etiopian linnoitukset. Musiikissa kuuluu Senegalin ja Etelä-Afrikan traditionaalisen musiikin otteita, joita soundtrackista vastannut Ludwig Göransson kävi nauhoittamassa paikan päällä. Wakandalaiset puhuvat xhosaa, paitsi vuorilla asuvat jabarit jotka puhuvat igboa. Black Pantherin Wakanda ei ole yksi kaupunki keskellä Afrikkaa, vaan kokonainen valtio ja samalla afrikkalaisen kulttuurin sulatusuuni, luoden kuvan Afrikasta sellaisena jona se voisi olla, jos kolonialismi ei olisi sitä repinyt riekaleiksi.


Ja tästä ei voi olla puhumatta. Black Panther on afrofuturismia, visioiden tieteisfiktion keinoin kuvan Afrikasta ilman ulkopuolisten vaikutusta. Ja siitä tämä elokuva aikalailla kertookin; mitä tällaisen valtion olemassaolo tarkottaisi Afrikalle, maailmalle ja niille jotka eivät saa nauttia sen antimista? Tämä ei ole turvallinen tie, ja Wakandan monien alatekstissä kulkevien ongelmien esiintuominen pahiksen kautta oli rohkea veto joka toimi; kaikkien idioottien huutelusta huolimatta Black Panther on niin liberaali politiikaltaan kun olla ja voi, ja lopputekstien aikana tämä poliittisuus tuodaan esille suoraan. Black Panther on taas jälleen lähes kympin suoritus Marvelilta, ja on elokuvakulttuurin kannalta iso tekijä, joka muuttaa taas pelisääntöjä supersankarielokuvien suhteen. Black Panther on muodostumassa supersankarielokuvienkin mittapuulla jättimenestykseksi, ja ei kestä kauaa kun tämän esimerkki alkaa muuttamaan Hollywoodin tapaa tehdä elokuvia. Black Panther on hauska uusilla tavoilla, tuo uudenlaista toimintaa supersankareihin ja esittää maailmansa täysin erilaisena kaikesta sitä ennen tulleesta. Black Panther toimii jokaisella tasolla, ja suosittelen sitä lämpimästi.

Atte T




PS. Sääli Klauea, tosin.

maanantai 12. helmikuuta 2018

The VVitch- kansantarujen kauhu

Minun elokuvallinen kompastuskiveni on vuosien aikana ollut kauhuelokuvat. Lähtökohtaisesti kieltäydyin katsomasta kauhuelokuvia, sillä mielikuvitusrikkaana yksineläjänä en pidä siitä että minua pelotellaan. Mutta kauhuelokuvat ovat silti aina kiinnostaneet minua. Luin pitkään vain kuvauksia niistä, tietäen että en pystyisi katsomaan niitä oikeasti, mutta tieto siitä mitä niissä tapahtuu jännitti minua niin paljon, etten voinut olla tutustumatta niihin tekstin kautta. Kauhukirjallisuus on aina viehättänyt minua, mutta saman näkeminen ja kuuleminen oli liikaa minulle.

What dost thou want
Viime vuosina olen kuitenkin alkanut korjaamaan tätä puutetta, hiljaisella vieroitushoidolla. Ja tämän ansiosta olen löytänyt todellisia helmiä genrestä, jotka eivät olisi muuten tulleet vastaan. Katson myöskin kauhuelokuvia eri lailla kuin moni muu; en voi sietää halpoja yllätyksiä tai VOI HYVÄ ISÄ TAKANASI ON JOKU- paskaa. Kauhu rakentuu minulle parhaiten hiljaisen paljastuksen, musiikin ja näyttelijöiden kautta. Ei liene siis ihme, että pidän niin paljon elokuvista kuten Ystävät Hämärän Jälkeen ja Nosferatu, jotka petaavat juurikin tähän. Tänään haluankin puhua teille elokuvasta, jonka lisää ilomielin tähän jonoon kolmanneksi. Yhden katselukerran jälkeen tiesin, että haluan katsoa tämän vielä sata kertaa uudestaan, ja olen myös aika varma että tämä kuuluu suosikkielokuvieni joukkoon. Kyseinen elokuva on Robert Eggersin vuonna 2015 julkaistu mestariteos The VVitch.



The VVitch toimii, jokaisella tasolla. Ilmestyessään tätä elokuvaa kehuttiin laajalti, ja mainoskampanjat mainostivat sitä "yhtän parhaimmista kauhuelokuvista ikinä". Osa katsojista kuitenkin koki pettymyksen, sillä The VVitchistä uupuu perinteisten massayleisöille suunnattujen tusinakauhuleffojen kliseet. Ei hirvittäviä hirviöitä, ei jumpscareja, ei seksiä tai alastomuutta (ainakaan kuten sitä odottaa). The VVitch on yliluonnollista kauhua, mutta samaan aikaan se on selkäpiitä karmivan aidon tuntuista. Elokuva myöskin tiedostaa tämän itse; sen kokonimi on The VVitch: A New England Folktale. Tämä juurruttaa elokuvaa johonkin aitoon ja tuttuun, ja elokuvan sisältö seuraa tätä uskollisesti.



Mistä se sitten kertoo? Uuden-Englannin plantaasilta karkoitettu William (Ralph Ineson) muuttaa perheineen metsän laidalle erämaahan, elämään hurskasta elämää Herran pelossa. Seitsemän perheen jäsentä- isä William, vaimo Katherine (Kate Dickie), sylilapsi Samuel, kaksoset Mercy ja Jonas (Ellie Granger & Lucas Dawson), poika Caleb (Harvey Scrimshaw) ja vanhin tytär Thomasin (Anna Taylor-Joy), ovat varmoja siitä että he ovat syntisiä, ja vain kärsimyksen ja raadannan sekä hurskauden kautta he voivat pestä syntinsä pois. Ja sitten outoja asioita alkaa tapahtua. Samuel katoaa Thomasinin silmien alta, sato alkaa mädäntyä pellolle ja kaksoset sanovat perheen vuohen Black Phillipin kertoneen heille, että Thomasin on syyllinen tähän kaikkeen. Hiljalleen perhe alkaa vajota pakokauhun, vainoharhaisuuden ja uskonnollisen vimman kaaokseen.  



Kuten Ystävät Hämärän Jälkeen, The VVitch ei pyöri aiheensa ympärillä turhaan. Ensimmäisen 10 minuutin jälkeen on selvää, että elokuvan nimessä oleva noita on olemassa, ja on kaikesta päätellen vaarallinen. Tämä ei ole mikään yllätys, eikä elokuva koita tehdä siitä sellaista. Mitä jää jäljelle on piinaava odotus; mitä noita tekee seuraavaksi, kuka on seuraava uhri?  Ja vaikka katsojat tietävät että kyllä, metsässä on noita ja noita haluaa tehdä pahaa, eivät hahmot elokuvassa tiedä sitä. Diageettisen ja ei-diageettisen tiedon jako luo jännitettä loistavasti; me tiedämme että paha on olemassa, meillä on siitä selkeä todiste, joten nyt voimme vain seurata mitä tapahtuu. Hahmot syyttelevät toisiaan, ja aikakauden kontekstin tuntien lienee vain ajan kysymys koska viaton joutuu kärsimään. Ja The VVitchin tapahtumapaikka- ja aika ovat olennaisin osa kokonaisuutta.



Elokuva sijoittuu 1600-luvun Uudessa- englannissa sijaitsevaan puritaanien siirtokuntaan. Vuosisata ja paikka voi antaa jo kuvaa hyvin ympäristöstä,  sillä vuosisadan lopussa Salemissa käytiin kuuluisat noita-oikeudenkäynnit jossa 20 noidaksi epäiltyä hirtettiin. Tämän takanna oli myöskin puritaanit, Englannista Amerikkaan siirtyneet uskonnolliset fundamentalistit. Puritaanien uskon pohjalla vaikutti vahvasti Kalvinismin ajatukset; Jeesus on kaiken keskus, ihmisen työ oli kunnioittaa Herraa ja vain valitut ja parhaat pääsevät taivaaseen.  The VVitchin  perhe ovt puritaaneja, jotka karkotettiin plantaasilta Williamin liian jyrkkien näkemysten tähden- tämän mielestä myös kärsimys ja minimalistinen elämäntapa oli osa Herran ylistystä. Joten kun pahaa alkaa tapahtua, kun sato kuolee pellolle ja eläimet ei jää pyydyksiin...Herra koettelee, vai mitä? Tämä aiheuttaa valtavaa henkistä painetta perheeseen, joka vain odottaa räjähtämistä. Ja se räjähdys tulee.



Historiallinen tapahtumaympäristö ja sen tunnelma  on luotu täydellisesti elokuvaan. Budjetti elokuvalle ei ollut iso, mutta lavastus, kuvauspaikat ja puvustus luovat täydellisen ikkunan historiaan. Eggers oli tarkka detaljeista; hän halusi kuvata alunperin Uudessa-Englannissa, mutta joutui lopulta hintojen tähden siirtymään Kanadan puolelle. Erämaasta löytyi tarpeeksi villin ja kesyttämättömän oloinen korpi, johon Williamin perheen mökki saatiin pystyyyn. Eggers myös vaati että musiikeista vastaava Mark Korven ei käyttäisi elektronisia instrumentteja, eikä traditionaalisia harmonioita tai melodioita. Korven käytti aikalaisia soittimia, kuten avainviulua ja jätti paljon sävellysvaltaa ohjaajalle, improvisoiden tämän tarpeiden ympärille. Lopputulos on aavemainen ja hermostuttavan hyvä. Puvustaja Linda Muir luki 35 kirjaa aikakauden pukeutumisesta ja kaikki vaatteet on tehty luonnonvillasta tai muista autentttisista materiaaleista. Valaistus oli luonnollista, vain kynttilöiden ja lyhtyjen valossa. Kaikki tämä lisää The VVitchin karmivan aitoa ja luonnollista tunnelmaa, joka vahvistaa historiallista fiilistä. Kaikki The VVitchissa perustuu opittuun tietoon. Elokuva loppuukin vielä tietoon siitä, että elokuvan taustatyö perustuu aikakautensa kirjallisiin tallenteisiin, ja dialogia on nostettu suoraan sieltä



Titteli A New England Folktale on sopiva myös siinä, kuinka paljon Eggers imi vaikutteita länsimaisesta kansanperinteestä koskien noitia, saatanapalvontaa ja siihen liittyviä elementtejä. Verinen liemi jonka noita hieroo itseensä on "lentojuoma", hallusinogeeni joka on yhdistetty noitiin. Erilaiset eläimet näkyvät elokuvan läpi, aina symboloiden jotakin. Jänis on usein eurooppalaisessa taiteessa ja kansanperinteessä yhdistetty irrationaaliseen pelkoon. Korpit ovat pahan ilman lintuja, usein noitien lähettejä tai vakoojia. Susi, elokuvassa näkymätön uhka, yhdistetöön usein villien erämaiden armottomuuteen ja lapsien syömiseen. Musta vuohipukki lienee näistä selkein, sillä vuohi on jo vuosisatojen ajan liitetty paholaiseen. Vuohien kyltymätön kiima, niiden yhteys pakanallisiin jumalolentoihin ja sen oudot silmät- vuohissa on jotain alkukantaista, ja se että niitä oli ennen lähes jokaisessa maatalossa tekee tästä toiseudesta hyökkäyksen arkista normaaliutta kohtaan..


Kauhun tärkeimpiä ja yleisimpiä elementtejä on juurikin hyökkäys normaaliutta kohtaan. Toiseus, jokin tuntematon, tulee haastamaan domestisen rauhan. The VVitchin tapauksessa tämä on selvää- noita haastaa perheen rauhan. The VVitch oli vaarassa langeta erääseen ikävään kuoppaan; noitavainot olivat oikeassa, noitia oli olemassa ja ne pitää tappaa. The Season of the Witch lankesi tähän ja kovaa, ja kyseisen elokuvan misogynistinen subteksti tekee kokonaisuudesta erittäin epämiellyttävän. The VVitchin tapauksessa, jossa perhe uhkaa tuhota itsensä, on syyt tähän noidan lisäksi kiinni puritaanien elämäntavassa. Repressoitu seksuaalisuus, kaikenlaisen ilonpidon tai henkilökohtaisen nautinnon kieltäminen, naisen triviaalinen asema, jossa tyttären pois antaminen ei ole kyseenalaistettavaa. Noita tulee tähän maailmaan, ja painaa jokaisen nappuloita. Thomasinin turhautuminen tämän syyttelystä on ymmärrettävää- hän ei ole tehnyt mitään väärää, kärsii alati ja ei saa mistään lohtua.



The VVitch on kauhua aidoimmillaan. Se on ahdistavan aidon tuntuinen. Se ei tunnu fiktiolta, vaan dokumentilta, katsaukselta historiaamme. Välillä tämä aitous tuntuu melkein tunkeilulta, kuin katsoisimme jotain joka ei kuulu meille, mutta emme voi kääntää katsettamme. Eggers ja kuvaaja Jarin Blaschke onnistuvat saamaan ihoni kananlihalle ja puristamaan tuolini käsinojia ilman yhtäkään BUU! huutoa tai kovaa ääntä. Näyttely, musiikki, ympäristö- kauhu syntyy näistä. Oman kulttuuriperintömme kauheat ja regressiiviset elementit, figuurit länsimaiden kollektiivisista painajaisista- me tunnistamme nämä elementit, ja tämän tutun tuntemisesta nousee alitajuntainen pelko. Meille tuttu ja domestinen on korruptoitu...mutta onko tämä täysin paha asia? Onko puritaanien elämä vankila? Onko sapattina leikkiminen syntiä, onko oikein että Samuel joutuu helvettiin, koska häntä ei kastettu? Onko elämän oltava kärsimystä? Eggers rakentaa yksinkertaisista palikoista tarinan, joka on täynnä yksityiskohtia, tunteellista latausta ja tunnelmaa, joka jää vainoamaan sinua pitkään elokuvan jälkeen. Eggersin seuraava elokuva on Nosferatu-remake, joten voitte varmaan kuvitella kuinka innoissani olen tästä. Joskus kaikki mitä hyvään kauhuun tarvitaan on hyvä ohjaaja vahvalla visiolla, taitavat näyttelijät ja tuntemus kohdeyleisön alitajuntaisista pelkotiloista:

Noitia on olemassa, ja he asuvat meidän sisällämme.



Atte T


lauantai 10. helmikuuta 2018

Atte Arvostaa: The Shape of Water

Ah, Guillermo Del Toro. Sinä se et ikinä petä. Vuosi toisensa jälkeen Del Toro on pyöräyttänyt ulos toinen toistaan erilaisempia, villimpiä ja viihdyttävämpiä elokuvia. Chronos, Mimic, Devil's Backbone, Blade II, Hellboy I-II, Pan's Labyrinth, Pacific Rim ja Crimson Peak ovat kaikki pieniä mestariteoksia, ja kaikista niistä paistaa läpi Del Toron rakkaus klassisia elokuvia ja varsinkin klassisia elokuvahirviöitä kohtaan. Ja The Shape of Water on kaikista Del Toron hirviöelokuvista kaikkein Del Toroin.


The Shape of Water



Elokuva: Mykkä siivoja Elisa Esposito (Sally Hawkins) elää yksinäisessä maailmassa, jossa hänellä on ystäviä, työtä ja nautintoa. Siivotessaan salaisessa laboratoriossa Elisa tapaa tuntemattoman olennon, amphibiaanin (Doug Jones) josta hän löytää lopulta vastakaikua kaipuuteensa. Mutta olento on vankina sadistisen Stricklandin (Michael Shannonin) ikeen alla, joka haluaa oppia olennosta kaiken, mieluiten ruumiinavauksen kautta. Voiko kielletty rakkaus kukoistaa kylmän sodan ilmapiirissä?



Kuten monet Del Toron elokuvista, The Shape of Water on satu joka on tarkoitettu aikuisille. Tässä tapauksessa on kyse sadusta rakkaudesta, erilaisuudesta ja sisäisestä voimasta. The Shape of Water on eroottinen satufantasia kylmän sodan teatterilla, ja Del Toron hienoimpia elokuvia. Vaikka elokuva tapahtuukin Yhdysvaltojen Baltimoressa, näyttää se enemmän sadunomaiselta kaupungilta euroopassa, ja vaikka kyseessä on kylmää sotaa käsittelevä tieteiselokuva, kuulostaa se enemmän ranskalaiselta taide-elokuvalta. Tällainen genrejen ja tyylien sekoittelu antaa The Shape of Waterille täysin uniikin ilmapiirin, vahvistaen koko elokuvan sadunomaista tunnelmaa. Tarinan mystinen alku veden täyttämässä unessa on kuin portti toiseen todellisuuteen; askel fantasian maailmaan.



Sally Hawkins loistaa pääroolissa, ja Elisa on protagonistina parhaimmasta päästä. Omaan elämäänsä päällisin puolin tyytyväinen Elisa on hurmaavan iloluontoinen, mutta kaiken tämän alta paistaa myös yksinäisyys, ja kaiho rakkautta kohtaan. Vaikka Elisa ei ole vahvan saatikka sitten muuten konventionaalisen naissankarin näköinen, on hänessä sisäistä voimaa jonka tämän hyvin tuntevat ihmiset näkevät. Elisan osa ei ole myöskään kasvaa tarinassa, vaan hän muuttaa ihmisiä ympärillään teoillaan. Hänen läheiset ystävänsä eivät tunne sääliä häntä kohtaan, eikä hän haluakkaan sitä. Tämä on erilainen ja paljon kaivattu päähahmon malli, ja Hawkins on täysillä mukana kaikessa. En voi myöskään olla kehumatta aina mahtavaa Doug Jonesia, joka on tuonut elämän lukuisiin hirviöpukuihin elokuvissa (Abe Sapien Hellboyssa ja Fauni Pan's Labyrinthissa, näin esimerkiksi). Olennon design on huikea, ja Jones onnistuu yhä tuomaan puvun alta esiin hahmon ja roolisuorituksen täynnä nyansseja.

Giver her the flippin' Oscar or I swear to god I will riot


Sivurooleihin oltiin ujutettu myös typerryttävä määrä lahjakkaita näyttelijöitä; Octavia Spencer on ihana Elisan työkaveri Zeldana, Richard Jenkins on kaapissa oleva Elisan naapuri Giles ja on kaikin puolin mahtava ja Michael Stuhlbarg kilttinä professori Hoffstettlerina on läpihuutojuttu. Mutta sivukaartista eniten mieleen jää aina täysillä mukana oleva Michael Shannon. Shannon on varmin valinta nykyään näyttelemään pahista, varsinkin jos on kyse 30-50-luvun mieskuvaa kritisoivasta pahiksesta. Strickland on hahmona juurikin tätä läpikotaisin; omaa yhteiskunnan tuomaa valta-asemaansa härskisti käyttävä sadisti idiootti, joka ei näe naisia muuna kuin äänekkäinä palvelijoina ja pitää kaikkea hänen normaaliudestaan poikkeavaa syntinä tai epäsikiöinä. Elisan mykkyydenkin hän onnistuu vain fetisoimaan mielessään, sillä nainen joka ei puhu on tietysti paras mahdollinen nainen. Strickland on helposti yksi vihattavimmista pahiksista elokuvissa pitkään aikaan, ja Shannon ansaitsee kaikki kiitokset tästä.



Del Toro on sanonut, että tämä on ensimmäinen elokuva joka ei reflektoi jotenkin hänen lapsuudenajan pelkojaan. The Shape of Water sen sijaan kuvastaa tämän pelkoja nykyajasta aikuisena. Jos se ei ole vielä auennut, on The Shape of Water elokuva jostakin; tässä tapauksessa erilaisuudesta, varsinkin erilaisesta rakkaudesta. Toiseus on vahva teema elokuvassa; Strickland näkee kaiken "kaksi lasta ja vaimo" kuviosta poikkeavan, omenapiirakalta tuoksuvan americanan poikkeavana, Gilesin pomo antoi tälle nähtävästi kenkää tämän homoseksuaalisuuden takia ja Elisa ja Zelda ovat alati jos jonkinlaisen piikittelyn tai aliarvioinnin kohteena; ja juuri tämän aliarvioinni ja yhteiskunnan tuoman välinpitämättömyyden takia he onnistuvatkin pysyttelemään rasistin, sovinistisen Stricklandin epäiltyjen listalta poissa. Olennon oma toiseus on myös rakennettu huolella. Toki hän on vaarallinen, mutta hän on kotoaan pois raahattu, vieraaseen ympäristöön tuotu vanki jota kidutetaan; tottakai hän reagoi väkivaltaisesti. Mutta tämä toiseus ei ole ainoastaan tämä; tämän kyvyttömyys kommunikoida oikeastaan kenekään muun paitsi Elisan kanssa on iso tekijä. Kieli on ensimmäinen tapa tehdä tuntemattomasta vihollinen. Rasismi, seksismi, homofobia ja luokkaerot; The Shape of Water on kapinaa kaikkea tätä vastaan. Vaikka kyseessä on satumainen elokuva, on se juurrutettu oikeisiin, yhä relevantteihin kipukohtiin.



The Shape of Water on kaunis elokuva. Kaunis on paras sana kuvaamaan tätä, sillä se pätee niin ulkonäköön, äänimaailmaan kuin tarinaankin. Vaikka elokuva on paikka paikoin rujo ja väkivaltainen (Stricklandin sormet, voi hyvä luoja, hänen sormet), ei se ikinä mene liian pitkälle. Jopa kaksimetrisestä kalamiehestä ollaan tehty kaunis, ja tämän ja Elisan yhteiset kohtaukset ovat häpeämättömän eroottisia. Alexandre Desplatin musiikit ovat vain kirsikka tämän kauniin kakun päällä, tuoden niin fantasiamaista iloa kuin klassisten Hollywood- leffojen bombastisuutta elokuvaan. The Shape of Water on jo tässä kohtaa vahva valinta vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille. Kaunis, romanttinen, surullinen, jännittävä ja hurmaava, The Shape of Water on ensisijainen elokuva kaikin puolin. Menkää, ja antakaa sadun viedä mukanaan.

Atte T

PS. Ja kun sanon että elokuva on häpeilemätön, tarkoitan sitä; ei kulu viittäkään minuuttia kun päähenkilö masturboi kylpyammeessa. 

    





    

lauantai 3. helmikuuta 2018

Atte Arvostaa: The Post

Steven Spielberg. Steven "Tein Schindlerin Listan ja Jurassic Parkin samana vuonna" Spielberg. Keskustelu siitä, onko Steven Spielberg kenties elävistä elokuvaohjaajista paras on ollut käynnissä jo pitkään, ja jokaisella elokuvallaan Spielberg antaa yhä uudestaan tukea tälle väitteelle. Ja nyt, tämän vuoden kahdesta Spielberg- elokuvasta ensimmäinen on saapunut elokuvateatterihin.

The Post



Elokuva: Vietnamin sota on jatkunut kauan, ja nyt totuus on paljastumassa. 1971 New Work Timesin julkaisema paljastus sodasta ajaa Washington Postin päätoimittaja Ben Bradleen (Tom Hanks) etsimään samoja tietoja. Kun he saavat lopulta tietonsa kasaan, on Valkoinen Talo määrännyt aiheen kielletyksi. Lehden omistaja Katharine Grahamin (Meryl Streep) on nyt tehtävä päätös: julkaistaanko juttu, ja samalla vaarannetaan lehden tulevaisuus ja työpaikat, vai jättää julkaisematta ja vaarantaa sananvapaus?



Spielbergilla on ollut todella vahva putki menossa elokuvien suhteen; Lincoln ja Bridge of Spies olivat molemmat taidolla tehtyjä historiallisia elokuvia, joissa oli takana myös nykypäivään asti kaikuva teema. The Post jatkaa tätä sarjaa tyylillä ja taidolla, ja on erittäin hyvä elokuva. Spielberg ja tämän vakiokuvaaja Janusz Kaminski tekevät taas jälleen taikaa yhdessä, ja oli kyse sitten intensiivisestä toimituksen kokouksesta tai vain lehden lukemisesta. Kokonaisuutta hallitsee myös paljolti John Williamsin musiikit, jotka vaihtelevat taustan hiljaisesta leitmotifeista isoihin, bombastisiin orkesteriosuuksiin, jotka muistuttavat etäisesti Star Warsin musiikkeja. Ei ole syytä miksei painokone-montaasi voisi kuulostaa samalta kuin avaruusooppera!



Tom Hanks ja Meryl Streep ovat, kuten odotettua, molemmat loistavia päärooleissa. Hanks ja Streep pelavat hyvin yhteen, Bradleen ollessa äänekäs ja helposti tunteisiin menevä luontainen johtaja ja Grahamin ollessa rauhallinen, diplomaattinen ja hieman omaa asemaansa arkaileva. Hanks on aina hauskeimmillaan mitä aggressivisempi ja suorempi hän on, ja Bradleeta kelpaa seurata koko elokuvan ajan. Meryl Streepin Grahamin epävarmuus ja sovinnainen luonne tekee hänestä nopeasti samaistuttavan ja ymmärrettävän hahmon, ja tämän kamppailu seksistisessä työympärstössä ja kulttuurissa antaa tälle myöskin selkeän hahmokasvun kaaren. Bob Odenkirk tekee hienon roolisuorituksen toimittaja Ben Bagdikianina, ja Bruce Greenwood vakuutti ex-puolustusministeri Robert McNamarana. 


Spielberg tykkää käyttää aitoja historiallisia tapahtumia reflektiona nykyajasta. Munchen on tarina Munchenin terroristi-iskuja seuranneesta Mossadin erikoisryhmän salamurhaoperaatioista, mutta myös post-9/11  mentaliteetista, jossa kostosta ja väkivaltaisesta vastauksesta ei synny mitään hyvää. Lincoln kertoo  Yhdysvaltain perustuslain 13. lisäyksen läpiajosta ja Lincolnin roolista siinä, kehoittaen yhä enemmän yhteistyöhön ja samalla näyttäen kuinka politiikka on aina ollut täynnä lobbausta, lahjontaa ja valheita. Ja The Post ei eroa tästä tavasta lainkaan, muistuttaen kaikkia tässä poliittisessa ilmastossa siitä, kuinka tärkeä kulmakivi vapaa lehdistö on toimivalle, demokraattiselle yhteiskunnalle. Nixonin (Richard Nixon,  tai ainakin hänen aito äänensä!) hyvin suorat hyökkäykset Washington Postia kohtaan varsinkin tuntuvat jotenkin tutuilta viime vuotta ajatellen. The Post on historiallinen draamaelokuva demokratiasta, joka on myöskin vahvan Trump-vastainen politiikaltaan, muistuttaen kaikkia siitä, että lehdistö ei palvele hallitsijoita, vaan hallitsettavia. Tämä jatkaa Spielbergin vahvaa suoraa, ja on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Atte T

Puh-huh. Nyt jos Ready Player One on muutakin kuin sekavaa höttöä, on varmaan parempi alkaa veistelemään Spielbergille ansaittua valtaistuinta Hollywoodiin.