 |
| What dost thou want |
Viime vuosina olen kuitenkin alkanut korjaamaan tätä puutetta, hiljaisella vieroitushoidolla. Ja tämän ansiosta olen löytänyt todellisia helmiä genrestä, jotka eivät olisi muuten tulleet vastaan. Katson myöskin kauhuelokuvia eri lailla kuin moni muu; en voi sietää halpoja yllätyksiä tai VOI HYVÄ ISÄ TAKANASI ON JOKU- paskaa. Kauhu rakentuu minulle parhaiten hiljaisen paljastuksen, musiikin ja näyttelijöiden kautta. Ei liene siis ihme, että pidän niin paljon elokuvista kuten Ystävät Hämärän Jälkeen ja Nosferatu, jotka petaavat juurikin tähän. Tänään haluankin puhua teille elokuvasta, jonka lisää ilomielin tähän jonoon kolmanneksi. Yhden katselukerran jälkeen tiesin, että haluan katsoa tämän vielä sata kertaa uudestaan, ja olen myös aika varma että tämä kuuluu suosikkielokuvieni joukkoon. Kyseinen elokuva on Robert Eggersin vuonna 2015 julkaistu mestariteos The VVitch.
The VVitch toimii, jokaisella tasolla. Ilmestyessään tätä elokuvaa kehuttiin laajalti, ja mainoskampanjat mainostivat sitä "yhtän parhaimmista kauhuelokuvista ikinä". Osa katsojista kuitenkin koki pettymyksen, sillä The VVitchistä uupuu perinteisten massayleisöille suunnattujen tusinakauhuleffojen kliseet. Ei hirvittäviä hirviöitä, ei jumpscareja, ei seksiä tai alastomuutta (ainakaan kuten sitä odottaa). The VVitch on yliluonnollista kauhua, mutta samaan aikaan se on selkäpiitä karmivan aidon tuntuista. Elokuva myöskin tiedostaa tämän itse; sen kokonimi on The VVitch: A New England Folktale. Tämä juurruttaa elokuvaa johonkin aitoon ja tuttuun, ja elokuvan sisältö seuraa tätä uskollisesti.
Mistä se sitten kertoo? Uuden-Englannin plantaasilta karkoitettu William (Ralph Ineson) muuttaa perheineen metsän laidalle erämaahan, elämään hurskasta elämää Herran pelossa. Seitsemän perheen jäsentä- isä William, vaimo Katherine (Kate Dickie), sylilapsi Samuel, kaksoset Mercy ja Jonas (Ellie Granger & Lucas Dawson), poika Caleb (Harvey Scrimshaw) ja vanhin tytär Thomasin (Anna Taylor-Joy), ovat varmoja siitä että he ovat syntisiä, ja vain kärsimyksen ja raadannan sekä hurskauden kautta he voivat pestä syntinsä pois. Ja sitten outoja asioita alkaa tapahtua. Samuel katoaa Thomasinin silmien alta, sato alkaa mädäntyä pellolle ja kaksoset sanovat perheen vuohen Black Phillipin kertoneen heille, että Thomasin on syyllinen tähän kaikkeen. Hiljalleen perhe alkaa vajota pakokauhun, vainoharhaisuuden ja uskonnollisen vimman kaaokseen.
Kuten Ystävät Hämärän Jälkeen, The VVitch ei pyöri aiheensa ympärillä turhaan. Ensimmäisen 10 minuutin jälkeen on selvää, että elokuvan nimessä oleva noita on olemassa, ja on kaikesta päätellen vaarallinen. Tämä ei ole mikään yllätys, eikä elokuva koita tehdä siitä sellaista. Mitä jää jäljelle on piinaava odotus; mitä noita tekee seuraavaksi, kuka on seuraava uhri? Ja vaikka katsojat tietävät että kyllä, metsässä on noita ja noita haluaa tehdä pahaa, eivät hahmot elokuvassa tiedä sitä. Diageettisen ja ei-diageettisen tiedon jako luo jännitettä loistavasti; me tiedämme että paha on olemassa, meillä on siitä selkeä todiste, joten nyt voimme vain seurata mitä tapahtuu. Hahmot syyttelevät toisiaan, ja aikakauden kontekstin tuntien lienee vain ajan kysymys koska viaton joutuu kärsimään. Ja The VVitchin tapahtumapaikka- ja aika ovat olennaisin osa kokonaisuutta.
Elokuva sijoittuu 1600-luvun Uudessa- englannissa sijaitsevaan puritaanien siirtokuntaan. Vuosisata ja paikka voi antaa jo kuvaa hyvin ympäristöstä, sillä vuosisadan lopussa Salemissa käytiin kuuluisat noita-oikeudenkäynnit jossa 20 noidaksi epäiltyä hirtettiin. Tämän takanna oli myöskin puritaanit, Englannista Amerikkaan siirtyneet uskonnolliset fundamentalistit. Puritaanien uskon pohjalla vaikutti vahvasti Kalvinismin ajatukset; Jeesus on kaiken keskus, ihmisen työ oli kunnioittaa Herraa ja vain valitut ja parhaat pääsevät taivaaseen. The VVitchin perhe ovt puritaaneja, jotka karkotettiin plantaasilta Williamin liian jyrkkien näkemysten tähden- tämän mielestä myös kärsimys ja minimalistinen elämäntapa oli osa Herran ylistystä. Joten kun pahaa alkaa tapahtua, kun sato kuolee pellolle ja eläimet ei jää pyydyksiin...Herra koettelee, vai mitä? Tämä aiheuttaa valtavaa henkistä painetta perheeseen, joka vain odottaa räjähtämistä. Ja se räjähdys tulee.
Historiallinen tapahtumaympäristö ja sen tunnelma on luotu täydellisesti elokuvaan. Budjetti elokuvalle ei ollut iso, mutta lavastus, kuvauspaikat ja puvustus luovat täydellisen ikkunan historiaan. Eggers oli tarkka detaljeista; hän halusi kuvata alunperin Uudessa-Englannissa, mutta joutui lopulta hintojen tähden siirtymään Kanadan puolelle. Erämaasta löytyi tarpeeksi villin ja kesyttämättömän oloinen korpi, johon Williamin perheen mökki saatiin pystyyyn. Eggers myös vaati että musiikeista vastaava Mark Korven ei käyttäisi elektronisia instrumentteja, eikä traditionaalisia harmonioita tai melodioita. Korven käytti aikalaisia soittimia, kuten avainviulua ja jätti paljon sävellysvaltaa ohjaajalle, improvisoiden tämän tarpeiden ympärille. Lopputulos on aavemainen ja hermostuttavan hyvä. Puvustaja Linda Muir luki 35 kirjaa aikakauden pukeutumisesta ja kaikki vaatteet on tehty luonnonvillasta tai muista autentttisista materiaaleista. Valaistus oli luonnollista, vain kynttilöiden ja lyhtyjen valossa. Kaikki tämä lisää The VVitchin karmivan aitoa ja luonnollista tunnelmaa, joka vahvistaa historiallista fiilistä. Kaikki The VVitchissa perustuu opittuun tietoon. Elokuva loppuukin vielä tietoon siitä, että elokuvan taustatyö perustuu aikakautensa kirjallisiin tallenteisiin, ja dialogia on nostettu suoraan sieltä
Titteli A New England Folktale on sopiva myös siinä, kuinka paljon Eggers imi vaikutteita länsimaisesta kansanperinteestä koskien noitia, saatanapalvontaa ja siihen liittyviä elementtejä. Verinen liemi jonka noita hieroo itseensä on "lentojuoma", hallusinogeeni joka on yhdistetty noitiin. Erilaiset eläimet näkyvät elokuvan läpi, aina symboloiden jotakin. Jänis on usein eurooppalaisessa taiteessa ja kansanperinteessä yhdistetty irrationaaliseen pelkoon. Korpit ovat pahan ilman lintuja, usein noitien lähettejä tai vakoojia. Susi, elokuvassa näkymätön uhka, yhdistetöön usein villien erämaiden armottomuuteen ja lapsien syömiseen. Musta vuohipukki lienee näistä selkein, sillä vuohi on jo vuosisatojen ajan liitetty paholaiseen. Vuohien kyltymätön kiima, niiden yhteys pakanallisiin jumalolentoihin ja sen oudot silmät- vuohissa on jotain alkukantaista, ja se että niitä oli ennen lähes jokaisessa maatalossa tekee tästä toiseudesta hyökkäyksen arkista normaaliutta kohtaan..
Kauhun tärkeimpiä ja yleisimpiä elementtejä on juurikin hyökkäys normaaliutta kohtaan. Toiseus, jokin tuntematon, tulee haastamaan domestisen rauhan. The VVitchin tapauksessa tämä on selvää- noita haastaa perheen rauhan. The VVitch oli vaarassa langeta erääseen ikävään kuoppaan; noitavainot olivat oikeassa, noitia oli olemassa ja ne pitää tappaa. The Season of the Witch lankesi tähän ja kovaa, ja kyseisen elokuvan misogynistinen subteksti tekee kokonaisuudesta erittäin epämiellyttävän. The VVitchin tapauksessa, jossa perhe uhkaa tuhota itsensä, on syyt tähän noidan lisäksi kiinni puritaanien elämäntavassa. Repressoitu seksuaalisuus, kaikenlaisen ilonpidon tai henkilökohtaisen nautinnon kieltäminen, naisen triviaalinen asema, jossa tyttären pois antaminen ei ole kyseenalaistettavaa. Noita tulee tähän maailmaan, ja painaa jokaisen nappuloita. Thomasinin turhautuminen tämän syyttelystä on ymmärrettävää- hän ei ole tehnyt mitään väärää, kärsii alati ja ei saa mistään lohtua.
The VVitch on kauhua aidoimmillaan. Se on ahdistavan aidon tuntuinen. Se ei tunnu fiktiolta, vaan dokumentilta, katsaukselta historiaamme. Välillä tämä aitous tuntuu melkein tunkeilulta, kuin katsoisimme jotain joka ei kuulu meille, mutta emme voi kääntää katsettamme. Eggers ja kuvaaja Jarin Blaschke onnistuvat saamaan ihoni kananlihalle ja puristamaan tuolini käsinojia ilman yhtäkään BUU! huutoa tai kovaa ääntä. Näyttely, musiikki, ympäristö- kauhu syntyy näistä. Oman kulttuuriperintömme kauheat ja regressiiviset elementit, figuurit länsimaiden kollektiivisista painajaisista- me tunnistamme nämä elementit, ja tämän tutun tuntemisesta nousee alitajuntainen pelko. Meille tuttu ja domestinen on korruptoitu...mutta onko tämä täysin paha asia? Onko puritaanien elämä vankila? Onko sapattina leikkiminen syntiä, onko oikein että Samuel joutuu helvettiin, koska häntä ei kastettu? Onko elämän oltava kärsimystä? Eggers rakentaa yksinkertaisista palikoista tarinan, joka on täynnä yksityiskohtia, tunteellista latausta ja tunnelmaa, joka jää vainoamaan sinua pitkään elokuvan jälkeen. Eggersin seuraava elokuva on Nosferatu-remake, joten voitte varmaan kuvitella kuinka innoissani olen tästä. Joskus kaikki mitä hyvään kauhuun tarvitaan on hyvä ohjaaja vahvalla visiolla, taitavat näyttelijät ja tuntemus kohdeyleisön alitajuntaisista pelkotiloista:
Noitia on olemassa, ja he asuvat meidän sisällämme.
Historiallinen tapahtumaympäristö ja sen tunnelma on luotu täydellisesti elokuvaan. Budjetti elokuvalle ei ollut iso, mutta lavastus, kuvauspaikat ja puvustus luovat täydellisen ikkunan historiaan. Eggers oli tarkka detaljeista; hän halusi kuvata alunperin Uudessa-Englannissa, mutta joutui lopulta hintojen tähden siirtymään Kanadan puolelle. Erämaasta löytyi tarpeeksi villin ja kesyttämättömän oloinen korpi, johon Williamin perheen mökki saatiin pystyyyn. Eggers myös vaati että musiikeista vastaava Mark Korven ei käyttäisi elektronisia instrumentteja, eikä traditionaalisia harmonioita tai melodioita. Korven käytti aikalaisia soittimia, kuten avainviulua ja jätti paljon sävellysvaltaa ohjaajalle, improvisoiden tämän tarpeiden ympärille. Lopputulos on aavemainen ja hermostuttavan hyvä. Puvustaja Linda Muir luki 35 kirjaa aikakauden pukeutumisesta ja kaikki vaatteet on tehty luonnonvillasta tai muista autentttisista materiaaleista. Valaistus oli luonnollista, vain kynttilöiden ja lyhtyjen valossa. Kaikki tämä lisää The VVitchin karmivan aitoa ja luonnollista tunnelmaa, joka vahvistaa historiallista fiilistä. Kaikki The VVitchissa perustuu opittuun tietoon. Elokuva loppuukin vielä tietoon siitä, että elokuvan taustatyö perustuu aikakautensa kirjallisiin tallenteisiin, ja dialogia on nostettu suoraan sieltä
Titteli A New England Folktale on sopiva myös siinä, kuinka paljon Eggers imi vaikutteita länsimaisesta kansanperinteestä koskien noitia, saatanapalvontaa ja siihen liittyviä elementtejä. Verinen liemi jonka noita hieroo itseensä on "lentojuoma", hallusinogeeni joka on yhdistetty noitiin. Erilaiset eläimet näkyvät elokuvan läpi, aina symboloiden jotakin. Jänis on usein eurooppalaisessa taiteessa ja kansanperinteessä yhdistetty irrationaaliseen pelkoon. Korpit ovat pahan ilman lintuja, usein noitien lähettejä tai vakoojia. Susi, elokuvassa näkymätön uhka, yhdistetöön usein villien erämaiden armottomuuteen ja lapsien syömiseen. Musta vuohipukki lienee näistä selkein, sillä vuohi on jo vuosisatojen ajan liitetty paholaiseen. Vuohien kyltymätön kiima, niiden yhteys pakanallisiin jumalolentoihin ja sen oudot silmät- vuohissa on jotain alkukantaista, ja se että niitä oli ennen lähes jokaisessa maatalossa tekee tästä toiseudesta hyökkäyksen arkista normaaliutta kohtaan..
Kauhun tärkeimpiä ja yleisimpiä elementtejä on juurikin hyökkäys normaaliutta kohtaan. Toiseus, jokin tuntematon, tulee haastamaan domestisen rauhan. The VVitchin tapauksessa tämä on selvää- noita haastaa perheen rauhan. The VVitch oli vaarassa langeta erääseen ikävään kuoppaan; noitavainot olivat oikeassa, noitia oli olemassa ja ne pitää tappaa. The Season of the Witch lankesi tähän ja kovaa, ja kyseisen elokuvan misogynistinen subteksti tekee kokonaisuudesta erittäin epämiellyttävän. The VVitchin tapauksessa, jossa perhe uhkaa tuhota itsensä, on syyt tähän noidan lisäksi kiinni puritaanien elämäntavassa. Repressoitu seksuaalisuus, kaikenlaisen ilonpidon tai henkilökohtaisen nautinnon kieltäminen, naisen triviaalinen asema, jossa tyttären pois antaminen ei ole kyseenalaistettavaa. Noita tulee tähän maailmaan, ja painaa jokaisen nappuloita. Thomasinin turhautuminen tämän syyttelystä on ymmärrettävää- hän ei ole tehnyt mitään väärää, kärsii alati ja ei saa mistään lohtua.
The VVitch on kauhua aidoimmillaan. Se on ahdistavan aidon tuntuinen. Se ei tunnu fiktiolta, vaan dokumentilta, katsaukselta historiaamme. Välillä tämä aitous tuntuu melkein tunkeilulta, kuin katsoisimme jotain joka ei kuulu meille, mutta emme voi kääntää katsettamme. Eggers ja kuvaaja Jarin Blaschke onnistuvat saamaan ihoni kananlihalle ja puristamaan tuolini käsinojia ilman yhtäkään BUU! huutoa tai kovaa ääntä. Näyttely, musiikki, ympäristö- kauhu syntyy näistä. Oman kulttuuriperintömme kauheat ja regressiiviset elementit, figuurit länsimaiden kollektiivisista painajaisista- me tunnistamme nämä elementit, ja tämän tutun tuntemisesta nousee alitajuntainen pelko. Meille tuttu ja domestinen on korruptoitu...mutta onko tämä täysin paha asia? Onko puritaanien elämä vankila? Onko sapattina leikkiminen syntiä, onko oikein että Samuel joutuu helvettiin, koska häntä ei kastettu? Onko elämän oltava kärsimystä? Eggers rakentaa yksinkertaisista palikoista tarinan, joka on täynnä yksityiskohtia, tunteellista latausta ja tunnelmaa, joka jää vainoamaan sinua pitkään elokuvan jälkeen. Eggersin seuraava elokuva on Nosferatu-remake, joten voitte varmaan kuvitella kuinka innoissani olen tästä. Joskus kaikki mitä hyvään kauhuun tarvitaan on hyvä ohjaaja vahvalla visiolla, taitavat näyttelijät ja tuntemus kohdeyleisön alitajuntaisista pelkotiloista:
Noitia on olemassa, ja he asuvat meidän sisällämme.
Atte T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti