torstai 10. helmikuuta 2022

Aasa Arvostaa: Nightmare Alley

 Ah, Guillermo Del Toro. Kun hän lopulta tekee elokuvan jossa ei ole yhtään yliluonnollista hirviötä, on elokuva silti väärällään omanlaisiaan hirviöitä. Nobody does it quite like Guillermo.


Nightmare Alley




Tarina: 1939. Stanton Carlisle (Bradley Cooper) polttaa menneisyytensä jäänteet. Hän liittyy sattuman kautta sirkukseen, jossa hän tekee aluksi hanttihommia. Carlisle tapaa sielä alkoholisoituneen mentalistin Peter Krumbeinin (David Straithairn), joka opettaa hänelle alansa temput. Carlisle opppii lukemaan ihmisiä kuin avointa kirjaa, ja samalla hänen kunnianhimonsa kasvaa. Peter kuitenkin varoittaa viemästä huijausta liian pitkälle, mutta Stanton on vanha huijari itsekin. Kyllähän hän tietää, missä raja kulkee...




Nightmare Alley on adaptaatio William Lindsay Grahamin samannimisestä vuonna 1946 julkaistusta romaanista, ja siitä on tehty 1947 adaptaatio Tyrone Powersin tähdittämänä, jota pidetään film noir- genren klassikkona. Del Torolle film noir on sinänsä uutta aluetta, tehden tähän mennessä työnsä lähinnä scifin, fantasian ja kauhun parissa, mutta monet Del Toron elokuvista ovat flirttailleet noirin estetiikan kanssa. Tällä kertaa hän kuitenkin uppoaa totaalisesti genren maailmaan pintaa syvemmälle. Nightmare Alley on kaunis ja kauhea, synkkä ja traaginen, täynnä salaperäisiä, hajonneita hahmoja epätoivoisessa maailmassa, rujoja konnia ja kauniita femme fataleja. Tämä estetiikka sopii Del Torolle hyvin, sekä tämän tyyliset hahmot ja heidän maailmansa. Maailma on ruma ja traaginen, mutta samalla kaunis ja melkein runollinen sen julmuudessa. Elokuva on myös, valitettavasti, matkalla suhteellisen isoksi flopiksi tuotoiltaan, mikä on suuri sääli elokuvan ollessa näin hyvä ja Del Toron kokeillessa selkeästi jotain erilaista.




Nightmare Alleyn näyttelijäkööri on puhdasta kultaa. Bradely Cooper on erinomainen Carlislen roolissa. Ensimmäiset 10-15 minuuttia hän on täysin hiljaa, muiden puhuessa hänelle ja tämän vain totellessa, mikä tuon mysteerisen alun jälkeen vain korosti hänen omaa mysteerisyyttään: kuka hän on, mitä hän on tehnyt, miksi hän poltti talonsa, miksi hän on täällä nyt? Tämä mysteerisyys jatkuu kauan, Cooperin pitäessä hyvin kiinni huijarin roolista ja Carlislen ollessa monitahoinen ja salaperäinen hahmo, joka ei huijatessaan kaikkia muita ei ehkä näe kuinka syvällä suossa hän jo onkaan. Elokuvan toinen tähti on Cate Blanchett, joka on tehty tällaista roolisa varten. Hän on femme fatale, kohtalokas nainen joka on vetovoimainen, seksikäs, älykäs ja täynnä juonia. Blanchettin hahmo, tohtori Lilith Ritter, esitellään juuri oikealla tavalla, tupakansavun ja hämyisän klubin varjoissa, tämän silmien leikatessa läpi pimeyden ja vetäen katsojan ja Carlislen huomion itseensä välittömästi. Blanchett varastaa show'n lähes kokonaan, osittain niin pahasti että jättää Rooney Maran näyttelemän Carlislen vaimon ja kanssa-esiintyjä Mollyn varjoonsa. Mara ei ole huono lainkaan, mutta hänen roolinsa "viattomana" tässä huijarien pesässä ei anna hänelle ihan yhtä paljoa varaa liikkua ja olla näkyvillä kuin Cooperilla ja Blanchettilla.




Tämän lisäksi mukana on muutenkin kokonainen roistojen galleria. Willem Dafoe on erinomainen sirkuksen omistajana ja "friikkisirkuksen" vetäjä Cleminä, äyskien komentoja ja kertoen paholaismainen virne naamallaan miten hän luo "friikkejä". David Straithairnin Peter on surullinen hahmo, showmies tiensä päässä jonka alkoholismi on tehnyt hänestä kyvyttömän jatkamaan keskittymistä vaativaa rooliaan. Toni Collette on elementissään Peterin meedio-puoliso Zeenan roolissa, jos olitte huolissaan että eikö täällä ole ketään Del Toron vakionimiä niin älkää huoliko, Ron Perlman on täällä ja näyttelee luonnollisesti sirkuksen ikääntyvää voimamiestä. Tuoreemmat Del Toron alumnit Richard Jenkins ja Clifton Collins Jr. ovat mukana myös, ja sekä Tim Blake Nelson, Holt McCallany, Paul Anderson - tämä määrä hyviä näyttelijöitä antamassa hyviä roolisuorituksia on ihailtava, ja jokainen tuntuu juuri sopivalta tähän rooliin. Jenkins eritoten tuntuu täydelliseltä valinnalta surevan skeptikon Ezra Grindlen rooliin, esittäen hyvin sekä tämän surun että sisäisen hirviömäisyyden. Kaikki hahmot ovat ajan ja maailman runtelemia, suuren laman ja sodan lapsia jotka kantavat sisällään aina jonkinlaista painolastia jota häikäilemättömät voivat käyttää hyväkseen.




Puhuin aiemmin "rumasta maailmasta joka on kaunis", ja tämä kuvastaa hyvin Nightmaren Alleyn lavastusta ja rakennettua maailmaa. Sirkus on samaan aikaan yhteiskunnan reunoille ajettujen ihmisten viimeinen piilopaikka, surkea kokoelma homehtuvia telttoja ja helvetillisiä peilitaloja, että kauneudessaan ihmeitä tuottava taikamaailma jossa mies jolla ei ole kuin vaatteet päällään voi ansaita elannon. Del Toron pikkutarkka silmä täyttää joka ruudun yksityiskohdilla joka saa sirkusmaailman tuntumaan elävältä ja uniikilta ympäristöltä. Elokuvan jättäessä sirkuksen taakseen tulee tilalle art deco-henkiset toimistot, yökerhot ja kartanot ja sama detaljin taso on yhä mukana. Erityisesti Lilith Ritterin vastaanotto nauhureineen ja pronssiseinineen tuntuu fantastiselta ympäristöltä, mutta täysin erilaiselta kuin aiemmin nähty sirkusmaailma. Kuvaaja Dan Lautstenin kamera tuo myös film noir- maailman eloon upealla tavalla. Tämä ei ole vain valon ja varjon tanssia, vaan sateen, värikkäiden mainostaulujen, lumisten puutarhojen ja luonnottomien valojen maailma, antaen Del Toron maailmalle omanlaisensa identiteetin joka tuntuu aidommalta kuin useimmat film noir -pastissit. 




Nightmare Alley kertoo monellakin tavalla eksploitaatiosta. Carlisle oppii mentalistin temput, mutta sen sijaan että tekisi siitä viihdettä hyväuskoisille sirkuskatsojille, hän näkee siinä tavan rikastua. Peter ja Zeena varoittavat ettei hän tee siitä "kummitus-show'ta", sillä se vie tempun aina liian pitkälle. Carlisle ei usko heitä, ja pian käärii isoja summia uskotellessaan ihmisille näkevänsä heidän kuolleet rakastettunsa ja tehden ihmisten aidosta surusta ja sisäisestä tyhjyydestä viihdettä. Mutta Carlsisle ei ole sen kummoisempi kuin muutkaan, ja hänen kyltymätön ahneutensa ja taipumuksensa väkivaltaan ajavat häntä yhä syvemmälle omanlaiseensa addiktioon. Nightmare Alleyn viimeinen hetki on täydellinen sen kauheudessa, pelottoman kylmä lopetus tarinalle joka tulisi aina päättymään tällä tavalla. Del Toro tunnetaan hirviöistään, mutta hänen silmissään ulkoinen erilaisuus ei tee hirviötä, ja kamalimmat hahmot ovat usein ihmisiä. Nightmare Alley on täynnä näitä hirviöitä, valmiina hyötymään toisista ihmisistä aikana, jolloin niin moni on yksin ja ilman turvaa. Kyseessä on samalla yksi Del Toron uniikeimmista elokuvista, todellinen neo-noir mestariteos joka jää kummittelemaan katsojan mieleen pitkäksi aikaa. Elokuva on myös tällä hetkellä ehdolla neljälle Oscar-palkinnolle. Jos on mahdollista, niin suosittelen lämpimästi katsomaan tämän teatterissa vielä kun sen sielä näkee. Näin hyviä elokuvia tässä genressä ei tule kovinkaan usein, ja Nightmare Alley on ehdottomasti aikaisi arvoinen. 


"I was born for it."

Aasa T

keskiviikko 9. helmikuuta 2022

Aasa Arvostaa: The Book of Boba Fett (Kausi 1)

Boba Fett on mielenkiintoinen hahmo, enkä tarkoita tällä että hänen persoonansa tai suhteensa muihin hahmoihin on mielenkiintoinen. Boba Fett on fanisuosikki, jonka suosio perustuu pitkälti tämän ulkoasuun ja tuntemattomuuteen. Alkuperäinen elokuvatrilogia ei kerro hänestä juuri mitään, ja jos en väärin muista niin hänellä on kaksi tai kolme vuorosanaa kahden elokuvan välissä. Mutta hän näyttää tosi siistiltä, ja Star Warsin laajennetun universumin kirjoittajat lähtivät juoksemaan hahmon kanssa. Mandalorianin kulttuuri, suhteellisen iso osa Star Warsin maailman varhaishistoriaa, syntyi Boba Fettin ansiosta ja satunnaiset sarjakuvat ja kirjat sekä Clone Wars -tv-sarja ovat koittaneet luoda hänelle jonkinlaista syvempää hahmoa. The Book of Boba Fett on ensimmäinen kerta sitten näiden tarinoiden kun hän on oman tarinansa päähenkilö, antaen mahdollisuuden luoda eheän kuvan Boba Fettistä hahmona myös live-actionin puolella. 

Mahdollisuus kieltämättä oli olemassa.


The Book of Boba Fett (Kausi 1)




Tarina: Boba Fett (Temuera Morrison) on palannut Tatooinelle, planeetalle joka melkein riisti häneltä hengen. Jabban kuoltua on Tatooinella valtatyhjiö, jonka Fett aikoo täyttää ryhtymällä planeetan uudeksi rikosruhtinaaksi. Yhdessä salamurhaaja Fennec Shandin (Ming-Na Wen) Fett alkaa luoda sopimuksia ja suhteita, mutta Tatooinella on uusia pelaajia jotka eivät suostu Fettin vallan alle helpolla. 




The Book of Boba Fett oli täynnä mahdollisuuksia. Boba Fett on hahmona käytännössä tyhjä taulu, jolle asiansa osaava kirjoittaja voisi maalata mitä tahansa, galaksin alamaailmaan sijoittuvaa TV-sarjaa on toivottu jo pitkään ja sekä Temuera Morrison että Ming-Na Wen ovat hyviä näyttelijöitä. Lopputulos on kuitenkin lähinnä iso pettymys. The Book of Boba Fett on tyhjä sarja, joka kumisee onttouttaan lähes joka jaksossa ja ei jätä juuri mitään katsojalle paitsi nostalgisia maistiaisia vanhoista asioista. Jon Favreau onnistui paljon paremmin Mandalorianin kanssa, mutta The Book of Boba Fett ei juuri missään kohtaa nouse edeltäjänsä tasolle. En voi sanoa sitä välttämättä tylsäksi, liskonaivoni ei ole immuuni nostalgialle ja siistit Star Wars jutut ovat yhä siistejä, mutta kaikki potentiaali mielenkiintoiseen tarinaan ja hahmojen käyttöön tuhlataan totaalisesti. 




Temuera Morrison on hyvä näyttelijä ja olin hyvin iloinen jo Mandalorianissa että hän sai mahdollisuuden näytellä Boba Fettiä. Hän ei kuitenkaan saa juuri minkäänlaista oikeaa hahmoa näyteltäväksi. Millainen Boba Fett on? Onko hän armoton ja vähäsanainen palkkionmetsästäjä joka antaa tekojensa puhua puolestaan? Onko hän katkera, kostonhimoinen vanhus joka menetti isänsä nuorella iällä ja on kasvanut sodan ja väkivallan täyttämässä galaksissa? Mikä häntä ajaa eteenpäin? Miksi hän haluaa ottaa Jabban paikan Tatooinen rötösherrana? Hyviä kysymyksiä kaikki, mutta mihinkään niistä ei juuri vastata. Boba on perusmukava, kohtelias, armollinen, kunniakas, hyväsydäminen, ehkä vähän hyväuskoinen ex-palkkionmetsästäjä joka vain haluaa Tatooinen herraksi ettei hänen tarvitse palvella enään ketään. Erot Boban ja Mandalorianin Din Djarinin (Pedro Pascal) välillä ovat hiuksenhienot. Boba ei kasva sarjan aikana, hänellä ei ole juuri muita kuin ulkoisia konflikteja ja lopputuloksena Boba on ehkä vähiten mielenkiintoinen hahmo koko sarjassa. Vaikka hän käytännössä "syntyy uudestaan" heti sarjan alussa, ei hän ikinä kasva mihinkään mielekkääseen suuntaan. Boban sidekick Fennec Shand tarjoilee lähinnä jonkun jolle Boba voi puhua ja väitellä heidän suunnitelmistaan, mutta hänkään ei juuri tee muuta kuin ammu jengiä ja näytä siistiltä. 




Mukana on myös liuta hyvin toissijaisia hahmoja, sekä viimeisessä kolmessa jaksossa esiintyvä Din Djarin. Nämä hahmot olisivat voineet olla mielenkiintoisia sarjassa, joka olisi tehnyt heillä jotain: wookie-palkkionmetsästäjä Krrsantan (Carey Jones) joka voisi jakaa kokemuksia Boban kanssa mutta tyytyy vain lähinnä seisoskelemaan ase kädessä ja hakkaamaan trandoshalaisia, Garsa Fwip (Jennifer Beals), twi'lek joka omistaa alamaailman suosiossa olevan baarin ja joka selkeästi tietää paljon Tatooinen asioista kuolee antiklimaattisesti räjähdyksessä eikä hän lopulta tehnyt juuri mitään ja Boban kadulta pelastama moottoripyöräjengi jotka kyborgeina ovat mielenkiintoisia sinänsä mutta heistä tulee vain Boban värikäs mini-armeija. Stephen Root, Matt Berry, Danny Trejo- sarjassa piisaa hyviä näyttelijöitä, mutta he eivät saa tehdä juuri mitään sarjassa. Ainoa poikkeus on Pedro Pascalin Din Djarin aka "mandalorialainen", joka saapuu pelastamaan sarjan täydellä hahmolla, sisäisellä konfliktilla ja selkeällä tarkoituksella, ja jakso 5 (Return of the Mandalorian) on heittämällä sarjan paras, koska se keskittyy vain Din Djarinin elämään The Mandalorianin 2. kauden viimeisen jakson jälkeen. Kyllä, sarjan paras jakso on se, joka ei keskity itse tämän sarjan tapahtumiin juuri mitenkään.




Vaikka olen puhunutkin paljon siitä kuinka sarja ei tee yhtään mitään, niin siinä silti tapahtuu yllättävän paljon. Nykyhetken lisäksi sarja tekee takaumia siihen, miten Boba Fett selvisi sarlaccin montusta, menetti haarniskansa ja päätyi yhteistyöhön Fennec Shandin kanssa. Tämä alku oli sarjalle lupaava: takaumat voisivat näyttää, miten Boba on muuttunut asuessaan Tuskenien kanssa, Tusken-kulttuuria näytettiin uudella tavalla ja vähäsanainen tapa esittää näitä oli vetävä. Mutta lopulta Tusken-juonikuvio katoaa sarjasta eikä se oikeastaan vaikuta mihinkään. Nykyhetkessä Boba alkaa tekemään sopimuksia paikallisten rikollissukujen kanssa, hänet koitetaan tappaa ja syyllinen on joko Mos Espan pormestari tai Jabban serkut, mutta lopulta kolmas vastustaja on kaiken takana: tällä kolmannella vastustajalla oli linkki Boban menneisyyteen, mutta mitään tunteellisesti merkittävää siitä ei saada irti. Sarjan hämmentävin lisä on ehdottomasti Cad Bane (Corey Burton), yksi Clone Wars -sarjan antagonisteista ja Boban mentori hänen nuoruusvuosiltaan. Hänessä näkyi parhaiten modernin franchise-pohjaisen tarinankerronan isoimmat ongelmat: hänellä on merkitystä vain, jos olet nähnyt tuon sarjan tai muut spinoff- mediat. Krrsantan menee saman kategoriaan, mutta hänen varaansa ei koiteta rakentaa samalla tavalla kuin Cad Banen, joka on Boban viimeinen vastustaja ja dialogi on rakennettu siten, kuin katsoja olisi tietoinen näiden kahden hahmon yhteisestä menneisyydestä. Minä en ollut, ja koko hetki tuntui niin tyhjältä, kahden hyvän näyttelijän roolisuorituksista huolimatta.




The Book of Boba Fett on kuin Solo: A Star Wars Story kerrottuna seitsemän jakson televisiosarjassa, puhdasta nostalgiamössöä pakattuna kauniiseen pakettiin. Kaunis pakettikin on liian kiltisti sanottu, sillä sarja on visuaalisesti kovin tylsä, Mos Espa näyttää tyhjältä (sama ongelma oli myös Mandalorianissa) ja kaikki näyttää hieman liian siistiltä ja kliiniseltä. Kaikki tapahtuu joko yöllä pimeässä tai päivällä kirkkaassa valossa. Sarja on myös kerännyt paljon ansaittua kritiikkiä Luke Skywalkerin cameosta, joka oli tehty sekä CGI-nuorennoksella että tietokoneella kehitetyllä äänellä, riistäen kaiken lämmön ja autenttisuuden yhdeltä ikonisimmalta hahmolta popkulttuurissa. Tämä oli kylmä ja kolkko visio Disneyn sarjojen ja elokuvien tulevaisuudesta; kukaan ei ikinä kuole, ja ainoa mitä meille jää on sieluton kiiltokuva menneisyydestä. The Book of Boba Fett on juuri tätä, ja sen takia se turhauttaakin niin paljon. Välillä on vilauksia mielenkiintoisemmasta, oudommasta Star Warsista joka tarjoaisi jotain uutta ja erilaista, mutta aina vain palataan takaisin vanhan kunnon nostalgian pariin. Muistatko rancorin? Muistatko Cad Banen? Muistatko naboon tähtihävittäjän (okei, tämän hyväksyn koska naboon tähtihävittäjä on objektiivisesti cool), muistatko kloonisodan, muistatko Luke Skywalkerin yli 30 vuotta nuorempana? Tämä ei ole TV-sarja, tämä on kuvakirja, ja vaikka kuvakirjoja on kiva katsella, ei se tarjoa juuri mitään uutta. Toivottavasti The Mandalorianin 3. kausi oppii tästä, ja menee rohkeasti oudommille ja uudemmille vesille, mutta tämä lienee turha toivo.

Aasa T 

lauantai 5. helmikuuta 2022

Vermintide II: Mitä tuot mukanasi taiteeseen?

Taide on subjektiivista. Tämä lausahdus nousee useimmiten esiin kun puhutaan kritiikistä. Jokainen kriitikko muodostaa mielipiteensä elokuvista, kirjoista, videopeleistä ja muusta taiteesta perustuen hänen omiin mieltymyksiinsä ja henkilökohtaisiin näkökantoihinsa. Ne jotka puhuvat "objektiivisesta kritiikistä" useimmiten haluavat kritiikkiä joka ei ole "poliittista", mitä ikinä se kommentoijalle tarkoittaakaan. Mutta kuten hyvin tiedämme, tällainen kritiikki on käytännössä mahdotonta. Taiteen tarkoitus on ruokkia tunteita ja hakea meistä reaktioita, ja jokainen reagoi hieman eri lailla. Olen kuitenkin miettinyt paljon myös sitä, miten subjektiiviset kokemukset ja näkökulmat eivät aina ole isoja asioita. Pienet yksityiskohdat, hetket, hahmot ja valinnat voivat joskus nostaa teoksen arvostusta korkeammalle katsojan silmissä, ja ne voivat usein olla sellaisia joita muut eivät näe tai koe merkittäviksi. Tämä on minusta taiteen mielenkiintoisimpia ominaisuuksia.

Puhutaan hieman Vermintide II:sta. 


1. Rottaralli tuomitussa kaupungissa



Warhammer End Times: Vermintide on ruotsalaisen Fatshark- studion 2015 julkaisema videopeli, joka sijoittuu Games Workshopin sotastrategiapeli Warhammer Fantasyn tarinamaailmaan. Olen saattanut mainita Warhammerista joskus. Vermintidessa Hirviömäiset rottaihmiset (skavenit) valtaavat Ubersreikin kaupungin, aikoen käyttää kaupunkia sillanpääasemana suuressa sodassa joka on tulossa. Hetkessä Ubersreik tyhjenee ihmisistä, ja jäljellä olevat asukkaat ovat vankeina omassa kaupungissaan. Kaupunkiin oli kuitenkin juuri saapunut viisi muukalaista, jotka ovat valmiita vastarintaan. Noidanmetsästäjä Victor Saltzpyre, tämän palkkaama muskeli ja sotilas Markus Kruber, Saltzpyren vangitsema tulivelhotar Sienna Fuegonasus, kääpiösamooja Bardin ja kotimaansa hylännyt salohaltia Kerillian. He ovat Ubersreikin nelikko (tiedän, heitä on viisi), ja majatalonpitäjä ja ex-seikkailija Franz Lohnerin johdolla he alkavat suorittamaan strategisia iskuja ympäri kaupunkia, koittaen heikentää skavenien otetta kaupungista ja selvittää mitä vihollisten johtaja, harmaa tietäjä Rasknitt, oikein juonii. 2018 julkaistu Vermintide II jatkaa nelikon tarinaa, Rasknittin tehdessä liiton kuoleman ja kulkutautien jumala Nurglen palvelijoiden kanssa, tuhoten Helmgartin kaupungin ja rakentaen suuren portin jonka kautta he voisivat tuoda suuren armeijan suoraan ihmisten valtakunnan sydämeen. Ubersreikin sankarit aloittavat tehtävänsä jälleen, käyden nyt sotaa sekä skaveneita että pohjoisesta tulleita Nurglen palvojia vastaan. 



Olen huono pelikriitikko siitä syystä, että minua ei juurikaan kiinnosta pelien mekaniikat paitsi harvoissa tapauksissa. Onko jonkun aseen toiminta oikeanlaista, onko pelin ohjelmointi hyvällä tasolla ja miten AI toimii - nämä eivät juurikaan ole minun mielessäni kun alan miettimään peliä. Minulle tärkeintä on hahmot, tarina, maailma ja miten peli tuo nämä esiin. Olen myös todella huono videopeleissä, ja en siksi ole halunnut omistautua peleille joiden koko myyntivaltti on "tämä on vaikeampi ja ei pidä pelaajaa kädestä kiinni". Olen likainen kasuaali joka pelaa aina helpoimmalla vaikeustasolla jotta voin nauttia pelissä siitä mikä minua oikeasti kiinnostaa. Mutta osaan kyllä sanoa jotain Vermintidesta mekaanisesta näkökulmasta. Peli toimii on hyvin samalla lailla kuin sen suurin inspiraatio, Valven Left 4 Dead. Moninpelissä kootaan ryhmä neljästä hahmoista (hence Ubersreikin nelikko) joilla on omat vahvuutensa ja kykynsä, ja sitten koitetaan selviytyä vihollisten aalloista ja suorittaa vaadittu tehtävä loppuun. Normaalien vihollismassojen seassa on erikoisempia vihollisia, jotka pitää hoitaa nopeasti pois päiviltä yhteistyöllä tai taistelu saattaa kääntyä pelaajia vastaan nopeasti. Vermintide opettaa pelaajan tunnistamaan kaavoja ja äänisuunnittelun elementtejä, ja näiden tunnistaminen auttaa voittamaan vastustajat nopeammin: luiden kalina kertoo pelaajahahmoja vangitsevan parviherran tulosta, mekaaninen ujellus varoittaa myrkkypommeja heittelevän rotan tulosta ja musiikin yltyessä rumpujen pauhuksi hyökkää jättiläismäinen hirviö pelaajien kimppuun. Omassa tapauksessani kun tunnistan kaavan ja äänen, toivon kovasti että botit joiden kanssa peliä pelaan ovat tilanteen tasalla, sillä en pelaa videopelejä kenenkään muun kuin itseni kanssa. 

*plop*


Eniten minua kiinnostaa kuitenkin Ubersreikin nelikon viisi hahmoa ja miten he käyttäytyvät toistensa ja maailman kanssa. Kuten olen aiemmin todennut, Warhammerin maailmassa ei juuri objektiivisia sankareita ole, ja kaikki ovat vähintään moraalisesti harmaita. Saltzpyre on huumorintajuton uskonnollinen fanaatikko joka palvoo Keisarikunnan jumala Sigmaria, pitäen muita jumalia vähintään heikkoina, ellei jopa täysin epäjumalina. Kruber on maalla kasvanut ammattisotilas, pragmaatikko joka ei tiedä suuresta maailmasta kovinkaan paljoa. Sienna on tulta ja omaa voimaansa palvova pyromaani, joka on alati vaarassa menettää kontrollin suuresta voimastaan. Bardin on, kuten kaikki kääpiöt Warhammerissa, turhanylpeä ja suorapuheinen joka pitää muita rotuja heikkoina. Kerillian puolestaan pitää kaikki ei-haltioita merkityksettöminä, kutsuen muita päiväperhoiksi ja lättäjaloiksi joiden merkitys maailmalle vähäpätöinen. Suurin osa dialogista näiden hahmojen välillä on piikittelyä ja väittelyä maailmasta ja heidän ristiriitaisista näkemyksistään: Saltzpyre toimii kuin johtaja ilman mitään mandaattia, itsenäinen Kerillian ei suostu kutsumaan juuri ketään nimeltä ja Bardin käyttää outoja kääpiökielen ilmaisuja muista. Vermintide II:ssa alkaa kuitenkin hahmojen rakentamat muurit horjua. Bardinista tulee isällinen ryhmän henkinen johtaja, kehuen muita ja hilliten kiihkeämpiä keskusteluja. Kerillian kutsuu yhä muita päiväperhoiksi, mutta hän alkaa nähdä muissa samaa kuin itsessään ja rentoutuu muiden joukossa jopa Saltzpyre puhuu Kerillianille heidän samanlaisista pahaenteisistä unistaan. Myös hahmojen taustat paljastuvat: Bardin ja Kruber ovat menettäneet paljon, ja koittavat nyt kanavoida voimiaan auttaakseen muita, Kerillian ei voi ikinä palata enään kotiinsa ja koska hän haltiana elää satoja vuosia, ei hän halua ystävystyä kenenkään kanssa. Hetki hetkeltä Ubersreikin nelikko alkaa lähentyä toisiaan, luottaen toisiinsa ja yrittäen tehdä jotain hyvää maailmassa, jossa kurjuus, kärsimys ja kuolema ovat arkipäivää. Tämä on mistä nautin pelissä ehkä eniten, lämpimät ja empaattiset hetket pimeässä ja synkässä maailmassa hahmoilta, jotka maailma ja heidän kokemuksensa on kovettanut. 



Mutta onko heidän teoillaan merkitystä? 

2. Lopun Ajat ja kaiken merkitys

Yhdellä tehtävällä Vermintide II:ssa joka tapahtui Kaaoksen Mailla kaukana pohjoisessa, yksi hahmoista ihmettelee ääneen miksi he yhä kohtaavat vain skaveneita ja Nurglen palvelijoita. Toinen hahmo kommentoi, että etkö ole kuunnellut Lohneria? Suuri sota on alkanut. Tässä hetkessä muistin mikä ensimmäisen pelin koko nimi on. End Times: Vermintide. End Times eli Lopun Ajat oli Warhammer Fantasyn viimeinen tarinakokonaisuus, joka päättyi maailmanloppuun ja Warhammer Fantasyn tarinamaailman tuhoutumiseen. Tämä johti Age of Sigmariin, mutta käsittelin tätä enemmän muissa teksteissäni. Mitä tämä tarkoittaa Vermintiden tapauksessa? Vermintide tapahtuu ihmisten valtakunta Keisarikunnan eteläisessä provinssissa. End Timessa kaaosjumalten armeijat pääsevät lopulta hyökkäämään Keisarikunnan sydämeen, tuhoavat kokonaisia kaupunkeja levittämään kuolemaa ja kulkutauteja ihmisten maailman joka kolkkaan. Skavenien armeijat leviävät ympäri maailman, ja Ubersreikin ja Helmgartin tuho on vasta esimakua heidän aiheuttamasta kärsimyksestä. Vermintide II:een lisätty uusi skaven-hirviö Stormfiend on Lopun Ajan tuote, joiden avulla Skavenit tuhosivat kokonaisia kaupunkeja. Suuret sankarit kuolevat näiden armottomien vihollisten käsissä, kokonaiset valtakunnat murtuvat ja muuttuvat hirviöiden asuttamiksi erämaiksi ja kaikki päättyy lopulta kokonaisen maailman kuolemaan. 


Tämä on kehys jonka varjossa Ubersreikin nelikon sankarityöt tapahtuvat. He pelastavat vangittuja kyläläisiä ja sotilaita, he sabotoivat skavenien sotakoneita, estävät Nurglen palvojien hirvittäviä uhrimenoja, murtavat linnoitusten piirityksiä ja salamurhaavat Rasknittin liittolaisia. Pelin viimeisessä tehtävässä he tuhoavat Rasknittin rakentaman suuren taikaportaalin, ja lopulta tappavat Rasknittin niin totaalisesti, ettei hän ikinä voi enään palata piinaamaan maailmaa. Kun olin tehnyt tämän viimeisen tehtävän, niin odotin ehkä jotain loppukohtausta, jotain joka solmisi lankoja yhteen ja onnittelisi sankareita ja pelaajaa hyvästä työstä. Mutta mitään sellaista ei tullut. Peli palasi takaisin niin sanottuun aulatilaan, jossa Lohner ei kommentoi tapahtunutta millään tavalla. Rasknitt on kuollut, Nurglen palvojien johtajat eliminoitu, heidän suunnitelmansa tuhottu kerta toisensa jälkeen, mutta tällä ei ole mitään merkitystä. Maailma tuhoutuu siitä huolimatta, ehkä hieman hitaammin mutta mikään mitä Ubersreikin nelikko voi tehdä ei voi pysäyttää sitä. He ovat sankareita maailmassa, jossa sankaruus ei enään riitä. Jossain muussa pelissä tämä voisi olla heikko loppu, antiklimaattinen lässähdys pelissä jossa tarina ei ole tärkeää, vain toiminta, grindaus ja pelin mekaaninen toteutus. Ja ehkä tämä on totta. Mutta minulle tämä loppu tuntui osuvalta, oikealta ja jopa koskettavalta. 



Saltzpyre, Kruber, Sienna, Bardin ja Kerillian ovat yksin tässä maailmassa. Bardinin ja Kruberin perheet ovat kuolleet. Sienna tappoi kollegansa, ja hänen velhopiirinsä on hylännyt hänet. Kerillian tappoi väärän henkilön, ja on ikuisesti karkoitettu kotimaastaan. Saltzpyren fanaattisuus on tehnyt hänestä hylkiön hänen omassa järjestössään. Heillä ei ole ketään muuta paitsi toisensa, ja jokaisen piikittelyn, jokaisen ylimielisen kommentin ja halventavan nimen jälkeen, he silti välittävät toisistaan. Kerillian kokee myötätuntoa Bardinia kohtaan, joka ei myöskään voi enään palata kotiinsa. Saltzpyre tukeutuu Kruberiin, joka auttaa tätä pysymään raiteillaan. Saltzpyre myös oppii luottamaan Siennaan, koittaen jopa auttaa tätä pääsemään takaisin omiensa joukkoon. Tämä on esitetty lähinnä pelissä tapahtuvan party banterin kautta, jossa he puhuvat kaihoisasti kokemuksistaan, siitä mitä he voivat tehdä ja mitä merkitystä sillä on. Maailma on tuomittu ja viimeinen, kunniaton ja kohtalokas sota odottaa heitä kaikkia. He ovat ehkä yksin, mutta he ovat yhdessä yksin. Ja vaikka he tulevat kuolemaan tämän maailman mukana, heidän teoillaan on silti merkitystä. Hyvät teot ovat aina hyviä. Pahuutta vastaan taistelu on aina oikein, vaikka se ei auttaisi. Kun pelasin Vermintidea, tulin usein surulliseksi näiden hahmojen pikaisista keskusteluista, mutta samalla tavalla miten elokuvat kuten Big Short, Tuuli Nousee, Guardians of the Galaxy Vol. 2 ja Logan tekevät. Päinvastoin kuin nämä, Vermintide kuitenkin poistaa kaikenlaisen mahdollisuuden katarsikseen, ja jättää pelaajan tyhjään tilaan. Rasknitt on kuollut, päivä on pelastettu. Mutta sodan he tulevat häviämään. Fatshark ei ole kertonut suunnitelmistaan pelisarjan suhteen. Seuraava peli on Darktide, Vermintiden kaltainen peli Warhammer 40,000 maailmassa. Ehkä Vermintide III sulkee tarinan enemmän lopullisesti, ehkä me näemme mitä näille hahmoille tapahtuu Lopun Aikoijen melskeessä. Jos näin on, voitte odottaa rumaa itkemistä minun puoleltani.

Albumi saatavilla kaikista vielä pystyssä olevista Keisarikunnan 
kaupungeista


Lopuksi: Taide ja subjektiiviset kokemukset

Olen lukenut tätä tekstiä varten useita arvioita Vermintidesta. Yksikään niistä ei mainitse mitään tarinasta, hahmoista tai heidän suhteistaan. Fokus on sataprosenttisesti pelimekaniikassa ja pelin ulkoasussa, joka varmasti tekee työnsä kertoakseen pelaajille, onko Vermintide oston arvoinen tuote pelillisestä näkökulmasta. Näissä pitää ottaa huomioon kuitenkin se, että useimmat näistä arvioiden kirjoittajista eivät ehkä ole yhtä syvällä Games Workshopin pelimaalmoissa kuin minä, ja he eivät tuo mukanaan tätä tietoa ja kontekstia kokemuksiinsa pelistä. Osalle pelit kuten Vermintide eivät yksinkertaisesti "ole niin syvällisiä", jättäen tämän kaltaiset tunteelliset kokemukset kunnianhimoisempiin ja enemmän tarinavetoisiin peleihin. Mutta minä en voi jättää kantamaani kontekstia ja omia ajatuksiani ulkopuolelle. Taide ei toimi niin. Me tuomme aina mukanamme jotain kokemukseen. Olen pelannut Vermintidea paljon Tammikuun aikana, ollessani yksin ja tuntenut olevani enemmän yksin kuin pitkään aikaan. Sodan uhka Euroopassa, koronapandemian jatkuvuus ja fasismin nousu ovat lisänneet ahdistustani, ja olen usein paennut kaiken tämän kohtaamista taiteen pariin. Vermintiden kautta olen käsitellyt tunteitani, ja löytänyt surumielistä lohtua sen hahmoista ja heidän suhteistaan. Tämä kokemus on jotain jonka minä tuon peliin, ja se antaa sille merkitystä subjektiivisessa mielessä. 

"What about the dead that have no one to fight for them?"
"They've got us, azumgi. They've got us."


Olisin voinut tehdä tämän tekstin monesta eri mediasta. Elokuvat joihin minä iskostan omia kokemuksiani, näkemyksiäni ja itseäni ovat minulle tärkeitä, ja tiedostan että ne ovat ehkä tärkeitä vain minulle näiden tekijöiden takia. Tämä takia olen koittanut parhaani mukaan pysyä poissa keskusteluista, joissa joku puolustaa elokuvaa jota on kritisoitu paljon, sillä minä en voi tietää mitä kokemuksia hän tuo mukanaan kokemukseensa elokuvasta. Toki kritisoin yhä elokuvia, ja nostan esiin niiden heikkouksia ja joskus jopa haitallisia elementtejä, mutta jos joku löytää merkitystä itselleen elokuvista kuten Batman v Superman, Rogue One tai MCU:n elokuvista, niin kuka minä olen sanomaan että hän on väärässä? Minulla on monta elokuvaa joiden yleisestä arvostuksesta voidaan olla montaa mieltä ja olen ensimmäisenä sanomassa että ne eivät ole täydellisiä, mutta ne ovat minulle tärkeitä muiden tekijöiden valossa: Warcraftin maailman monipuolinen kauneus, The Monuments Menin humanstinen antifasismi, Pacific Rimin tapa käsitellä traumaa, New Mutantsin queer-romanssi ja isä-poika tematiikka Aarreplaneetassa ovat minulle ne tekijät jotka tekevät näistä elokuvista sen mitä ne ovat. Muut tekijät vaikuttavat toki, mutta monissa taideteoksissa on joku yksi avainasia, joskus jopa yksi kohtaus, joka estää minua heittämästä kokonaisuutta roskiin. Taide on monimutkaista, monitahoista, monipuolista ja monitulkinnallista. Tämän takia väheksyn aina, kun taidetta alettaan kutsua pelkästään tuotteeksi. Se, että se ei tarkoita sinulle mitään ei tarkoita sitä, etteikö se tarkoittaisi jotain tärkeää, syvällistä ja merkityksellistä toiselle. Ainoa asia mitä sinun pitää tehdä on kuunnella. Elokuvat - sekä minun mielestäni myös videopelit, sarjakuvat ja muu narratiivinen taide - ovat koneita jotka tuottavat empatiaa, oli kyse sitten monitahoisesta tarinasta täynnä poliittista ja filosofista pohdintaa ja syviä tunteita, tai pelistä jossa viisi hylkiötä koittaa tehdä jotain hyvää tuhoon tuomitussa maailmassa.


"Nothing ever ends poetically. It ends, and we turn it into poetry." - Kait Rokowski


Aasa T