Ah, Guillermo Del Toro. Kun hän lopulta tekee elokuvan jossa ei ole yhtään yliluonnollista hirviötä, on elokuva silti väärällään omanlaisiaan hirviöitä. Nobody does it quite like Guillermo.
Nightmare Alley
Tarina: 1939. Stanton Carlisle (Bradley Cooper) polttaa menneisyytensä jäänteet. Hän liittyy sattuman kautta sirkukseen, jossa hän tekee aluksi hanttihommia. Carlisle tapaa sielä alkoholisoituneen mentalistin Peter Krumbeinin (David Straithairn), joka opettaa hänelle alansa temput. Carlisle opppii lukemaan ihmisiä kuin avointa kirjaa, ja samalla hänen kunnianhimonsa kasvaa. Peter kuitenkin varoittaa viemästä huijausta liian pitkälle, mutta Stanton on vanha huijari itsekin. Kyllähän hän tietää, missä raja kulkee...
Nightmare Alley on adaptaatio William Lindsay Grahamin samannimisestä vuonna 1946 julkaistusta romaanista, ja siitä on tehty 1947 adaptaatio Tyrone Powersin tähdittämänä, jota pidetään film noir- genren klassikkona. Del Torolle film noir on sinänsä uutta aluetta, tehden tähän mennessä työnsä lähinnä scifin, fantasian ja kauhun parissa, mutta monet Del Toron elokuvista ovat flirttailleet noirin estetiikan kanssa. Tällä kertaa hän kuitenkin uppoaa totaalisesti genren maailmaan pintaa syvemmälle. Nightmare Alley on kaunis ja kauhea, synkkä ja traaginen, täynnä salaperäisiä, hajonneita hahmoja epätoivoisessa maailmassa, rujoja konnia ja kauniita femme fataleja. Tämä estetiikka sopii Del Torolle hyvin, sekä tämän tyyliset hahmot ja heidän maailmansa. Maailma on ruma ja traaginen, mutta samalla kaunis ja melkein runollinen sen julmuudessa. Elokuva on myös, valitettavasti, matkalla suhteellisen isoksi flopiksi tuotoiltaan, mikä on suuri sääli elokuvan ollessa näin hyvä ja Del Toron kokeillessa selkeästi jotain erilaista.
Nightmare Alleyn näyttelijäkööri on puhdasta kultaa. Bradely Cooper on erinomainen Carlislen roolissa. Ensimmäiset 10-15 minuuttia hän on täysin hiljaa, muiden puhuessa hänelle ja tämän vain totellessa, mikä tuon mysteerisen alun jälkeen vain korosti hänen omaa mysteerisyyttään: kuka hän on, mitä hän on tehnyt, miksi hän poltti talonsa, miksi hän on täällä nyt? Tämä mysteerisyys jatkuu kauan, Cooperin pitäessä hyvin kiinni huijarin roolista ja Carlislen ollessa monitahoinen ja salaperäinen hahmo, joka ei huijatessaan kaikkia muita ei ehkä näe kuinka syvällä suossa hän jo onkaan. Elokuvan toinen tähti on Cate Blanchett, joka on tehty tällaista roolisa varten. Hän on femme fatale, kohtalokas nainen joka on vetovoimainen, seksikäs, älykäs ja täynnä juonia. Blanchettin hahmo, tohtori Lilith Ritter, esitellään juuri oikealla tavalla, tupakansavun ja hämyisän klubin varjoissa, tämän silmien leikatessa läpi pimeyden ja vetäen katsojan ja Carlislen huomion itseensä välittömästi. Blanchett varastaa show'n lähes kokonaan, osittain niin pahasti että jättää Rooney Maran näyttelemän Carlislen vaimon ja kanssa-esiintyjä Mollyn varjoonsa. Mara ei ole huono lainkaan, mutta hänen roolinsa "viattomana" tässä huijarien pesässä ei anna hänelle ihan yhtä paljoa varaa liikkua ja olla näkyvillä kuin Cooperilla ja Blanchettilla.
Tämän lisäksi mukana on muutenkin kokonainen roistojen galleria. Willem Dafoe on erinomainen sirkuksen omistajana ja "friikkisirkuksen" vetäjä Cleminä, äyskien komentoja ja kertoen paholaismainen virne naamallaan miten hän luo "friikkejä". David Straithairnin Peter on surullinen hahmo, showmies tiensä päässä jonka alkoholismi on tehnyt hänestä kyvyttömän jatkamaan keskittymistä vaativaa rooliaan. Toni Collette on elementissään Peterin meedio-puoliso Zeenan roolissa, jos olitte huolissaan että eikö täällä ole ketään Del Toron vakionimiä niin älkää huoliko, Ron Perlman on täällä ja näyttelee luonnollisesti sirkuksen ikääntyvää voimamiestä. Tuoreemmat Del Toron alumnit Richard Jenkins ja Clifton Collins Jr. ovat mukana myös, ja sekä Tim Blake Nelson, Holt McCallany, Paul Anderson - tämä määrä hyviä näyttelijöitä antamassa hyviä roolisuorituksia on ihailtava, ja jokainen tuntuu juuri sopivalta tähän rooliin. Jenkins eritoten tuntuu täydelliseltä valinnalta surevan skeptikon Ezra Grindlen rooliin, esittäen hyvin sekä tämän surun että sisäisen hirviömäisyyden. Kaikki hahmot ovat ajan ja maailman runtelemia, suuren laman ja sodan lapsia jotka kantavat sisällään aina jonkinlaista painolastia jota häikäilemättömät voivat käyttää hyväkseen.
Puhuin aiemmin "rumasta maailmasta joka on kaunis", ja tämä kuvastaa hyvin Nightmaren Alleyn lavastusta ja rakennettua maailmaa. Sirkus on samaan aikaan yhteiskunnan reunoille ajettujen ihmisten viimeinen piilopaikka, surkea kokoelma homehtuvia telttoja ja helvetillisiä peilitaloja, että kauneudessaan ihmeitä tuottava taikamaailma jossa mies jolla ei ole kuin vaatteet päällään voi ansaita elannon. Del Toron pikkutarkka silmä täyttää joka ruudun yksityiskohdilla joka saa sirkusmaailman tuntumaan elävältä ja uniikilta ympäristöltä. Elokuvan jättäessä sirkuksen taakseen tulee tilalle art deco-henkiset toimistot, yökerhot ja kartanot ja sama detaljin taso on yhä mukana. Erityisesti Lilith Ritterin vastaanotto nauhureineen ja pronssiseinineen tuntuu fantastiselta ympäristöltä, mutta täysin erilaiselta kuin aiemmin nähty sirkusmaailma. Kuvaaja Dan Lautstenin kamera tuo myös film noir- maailman eloon upealla tavalla. Tämä ei ole vain valon ja varjon tanssia, vaan sateen, värikkäiden mainostaulujen, lumisten puutarhojen ja luonnottomien valojen maailma, antaen Del Toron maailmalle omanlaisensa identiteetin joka tuntuu aidommalta kuin useimmat film noir -pastissit.
Nightmare Alley kertoo monellakin tavalla eksploitaatiosta. Carlisle oppii mentalistin temput, mutta sen sijaan että tekisi siitä viihdettä hyväuskoisille sirkuskatsojille, hän näkee siinä tavan rikastua. Peter ja Zeena varoittavat ettei hän tee siitä "kummitus-show'ta", sillä se vie tempun aina liian pitkälle. Carlisle ei usko heitä, ja pian käärii isoja summia uskotellessaan ihmisille näkevänsä heidän kuolleet rakastettunsa ja tehden ihmisten aidosta surusta ja sisäisestä tyhjyydestä viihdettä. Mutta Carlsisle ei ole sen kummoisempi kuin muutkaan, ja hänen kyltymätön ahneutensa ja taipumuksensa väkivaltaan ajavat häntä yhä syvemmälle omanlaiseensa addiktioon. Nightmare Alleyn viimeinen hetki on täydellinen sen kauheudessa, pelottoman kylmä lopetus tarinalle joka tulisi aina päättymään tällä tavalla. Del Toro tunnetaan hirviöistään, mutta hänen silmissään ulkoinen erilaisuus ei tee hirviötä, ja kamalimmat hahmot ovat usein ihmisiä. Nightmare Alley on täynnä näitä hirviöitä, valmiina hyötymään toisista ihmisistä aikana, jolloin niin moni on yksin ja ilman turvaa. Kyseessä on samalla yksi Del Toron uniikeimmista elokuvista, todellinen neo-noir mestariteos joka jää kummittelemaan katsojan mieleen pitkäksi aikaa. Elokuva on myös tällä hetkellä ehdolla neljälle Oscar-palkinnolle. Jos on mahdollista, niin suosittelen lämpimästi katsomaan tämän teatterissa vielä kun sen sielä näkee. Näin hyviä elokuvia tässä genressä ei tule kovinkaan usein, ja Nightmare Alley on ehdottomasti aikaisi arvoinen.
"I was born for it."
Aasa T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti