Stranger Things- hahmot, teksti ja lopetus

Tämän vuoden kohokohta televisiopuolella oli ehdottomasti kauan odotettu toinen tuotantokausi Netflixin Stranger Things-sarjaan. Stranger Things oli viime vuoden parhaimpia yllätyksiä; 80-luvun mediasta inspiraatiota imevä, rakastava pastissi niin Steven Spielbergin kuin Stephen Kingin elokuvista, täynnä uusia ideoita ja mahtavaa näyttelijätyötä. Loistava käsikirjoitus, tarttuva musiikki ja täydellinen tasapaino kauhun, epätoivon, menetyksen ja voiton välillä. Dufferin Veljesten vankkumaton näkemys antoi sarjalle täysin oman lookin ja tunnelman joka sitoo katsojan sarjan maailmaan ja tapahtumiin välittömästi. Ensimmäinen kausi oli yhtä juhlaa, ja toisen kauden koittaessa oli jännitys katossa. Mitenkä tämä vertautuu ensimmäiseen kauteen? Kierretäänkö tarinassa kehää, onko tämä liikaa toisintoa ja onnistuuko ensimmäisen kauden taika toimimaan uudelleen?

Kyllä, tuhat kertaa kyllä. Stranger Things 2 lumosi minut uudestaan ja yhtä voimakkaasti kuin ensimmäinenkin kausi, ja monellakin tapaa jatkoi sarjan tarinaa uusiin ja mielenkiintoisiin sfääreihin. Voisin tehdä tästä tekstistä perinteisen kolme-neljäkappaleisen arvostelun mutta....miksi? Me tiedämme että tämä sarja on hyvä, kaikki ovat katsoneet sen ja ne jotka eivät jostain syystä ole, menkää katsomaan kausi 1 ja ymmärrätte mistä puhun. Mistä minä tänään haluan kuitenkin puhua on Stranger Things 2:en  eri elementit, jotka nostavat sen niin oman pastissi-genrensä kuin modernin television huipulle helposti. Tämä tarkoittaa käytännössä hahmoja, intertekstuaalisuutta ja tarinaa kokonaisuutena. Turvavyöt kiinni, nyt mennään.

Sisältää juonipaljastuksia molemmilta kausilta!

Vahvoja naisia, herkkiä miehiä

Ensimmäisen kauden parhaimpia yllätyksiä oli sen naishahmojen tärkeys tarinassa. Vaikka ensimmäinen kausi lähti hyvin perinteistä "poikaporukka" lähtökohdasta Mike Wheelerin (Finn Wolfhard), Lucas Sinclairin (Caleb McLaughlin) ja Dustin Hendersonin (Gaten Matarazzo) hyvän ystävän Will Byersin (Noah Schnapp) kadottua. Tätä katoamista lähtee selvittämään myös Hawkinsin kylän poliisipäällikkö Jim Hopper (David Harbour) sekä Willin isoveli Jonathan Byers (Charlie Heaton). Mutta ne, jotka saattavat tarinan loppuun ja ovat ajavia voimia kolmessa eri tarinassa ovat enigmaattinen supervoimainen lapsi Eleven (Millie Bobby Brown), Will Byersin äiti Joyce (Winona Ryder) ja sivullisen uhrin Barbaran paras ystävä Nancy Wheeler (Natalia Dryer). Eleven on syy ja ratkaisu yliluonnollisiin uhkiin Hawkinsissa, Joyce ei ikinä luovuta tai lopeta poikansa etsimistä ja Nancy Wheeler etsii ystäväänsä ja kohdattuaan Demogorgonin hänen tahtonsa vain vahvistuu. Toki pojat, Hopper ja Jonathan tekevät paljon asian eteen ja ovat yhtä tärkeitä tarinan kannalta, mutta nämä naiset olivat kuitenkin ne joidenka ansiosta Will Byers saatiin pelastettua, sekä sarjan posiitivisin yllätys joka jatkui yhä tällä kaudella.

Miehistä puheenollen; jo ensimmäinen kausi näytti, kuinka Stranger Thingsin mieshahmot monellakin tapaa rikkovat perinteisten kuvaamansa aikakauden sekä nykyajan mieshahmojen odottamuksia. Kova, äijämäinen käytös tai itsevarmuus on jätetty sivualalle. Will Byersin kantava teema oli rehellisyys sekä herkkyys, ja juuri tämän herkkyyden sekä taiteellisen luonteen takia häntä kiusataan alati. Ujo Jonathan ei osallistu muiden ikäistensä juopotteluun ja perinteiseen kukkoiluun, ja häntä pidetään friikkinä tämän takia. Jopa Jim Hopper, sarjan vahvin mieshahmo, on juuri ja juuri traumansa kanssa pärjäävä ihmisromu. Ja tietysti pojat Mike, Lucas ja Dustin ovat kaikki nörttejä ja oman yhteisönsä hylkiöitä, jotka käyttävät D&D:tä ja popkulttuuria selittämään omia ongelmiaan ja maailmaa ympärillään. He eivät pelkää itkeä, halata, näyttää tunteitaan ja olla erilaisia. Ja he eivät kasva pois näistä hahmoelementeistä, koska ne eivät ole heikkouksia! Herkkyys ja aito empatia sekä ihmisläheisyys tekevät näistä hahmoista oudolla tavalla uniikkeja tässä ajassa.

Ja toinen kausi vain lisää panoksia tämän suhteen. Eleven on Hopperin pyynnöstä kadonnut kaikkien elämästä, mutta hän ei voi vain pysyä neljän seinän sisällä vaan haluaa selvittää oman paikkansa maailmassa. Joycen huolenpito yhä oireilevasta Willistä eskaloituu uusiin mittoihin ja tämän rakkaus poikaansa kohtaan on pysäyttämätöntä. Nancy Wheeler kokee syyllisyydentunnetta Barbaran suhteen ja haluaa saada syylliset tämän kohtalon takana oikeuden eteen. Uusi hahmo Maxine "Mad Max"  Hargrove (Sadie Sink) ajautuu Lucasin ja Dustinin ihastuksen takia mukaan tapahtumiin, ja tämän myrkyllinen perheympäristö on tehnyt hänelle kovan ulkokuoren. Max oli riskaabeli lisäys- skeptiset kovishahmot voivat olla äkkiä ärsyttäviä, mutta Sadie Sink saa hahmon toimimaan elekiellellään hyvin ja tämän luonteelle annetaan looginen selitys Billyn muodossa. Maxin lopullinen konflikti veljensä Billyn (Dacre Montgomery) kanssa on erittäin toimiva ja vakuuttava kohtaus.

Will Byersin elämä ei ole helpottunut lainkaan; outojen tapahtumien johdosta häntä kiusataan yhä enemmän ja tätä vainoavat visiot vain jatkavat tämän ahdistusta maailmasta. Wil Byers kokee uskomatonta painetta koko ajan ja tämän hajoaminen kyyneliin on joka kerta uskottavaa ja todella raadollista. Ja kun Will kärsii, kärsii myös Jonathan, joka ei kestä nähdä veljeään tuskissaan ja alkaa itse hajota loppupuolella pahasti, haluten vain kaiken loppuvan. Hopper repeytyy kahden välille koittaessaan auttaa Joycea Wilin kanssa ja huolehtia Elevenista, ja lopulta hän menettää Elevenin luottamuksen. Hopper toimii myös Elevenille ja Mikelle positiivisena isähahmona, joka ei hyväksikäytä eikä ylenkatso näitä lapsia vaikkei aina heitä ymmärräkkään. Steve näkee oman idioottimaisuutensa kiteytyneenä Maxin isoveljessä Billyssa; seksistisessä, myrkyllisen maskuliinisuuden ja sosiopaattisen raivon kiteytymä, ja alkaa hieman miettiä itseään uudessa valossa. Uusi hahmo Bob Newby (Sean Astin) on kuin päähahmoryhmä aikuisena; nörtti ja hieman outo mutta pohjimmiltaan kiltti ja herkkä mies, joka ei pelkää olla rehellinen tunteidensa kanssa ja auttaa muita niin hyvin kuin vain voi.

Sivuhuomio: näyttelijätyö on tässä sarjassa aivan uskomattoman korkealla, mutta Noah Schnapp on Will Byersina aivan toisella tasolla. Hän ei saanut paljoakaan ruutuaikaa viime kaudella, mutta nyt hän on tapahtumien keskiössä ja pääsee näyttämään kykyjään näyttelijänä kunnolla. Ja mitä hän tekee on uskomatonta. Will on herkkä ja hiljainen lapsi ja tämän visiot ajavat tämän haurasta mieltä koko ajan enemmän hajalle. Hän on vain kosmisen olennen pelinappula, ja Will ei kestä tätä lainkaan. Hänen tuskanhuutonsa, itkuinen vastustuksensa kamppaillessaan olennon kanssa mielessään ja uskomaton, lähes häiritsevä olemuksensa näissä kohtauksissa on loistavaa ja todistaa Noah Schnappin olevan todellinen tähtinäyttelijä.

Stranger Thingsin hahmot ovat aitoja ja eläviä. Edes uskomaton kusipää Billy ei ole yksiulotteinen hahmo, vaan tämän omalle käytökselle annetaan perusta omasta perheestään. He eivät ole superihmisiä jotka kestävät kaiken, vaan he kärsivät, näyttävät oman surunsa mutta myöskin yrittävät kaikkensa pärjätäkseen. Joyce ei ole valmis luovuttamaan poikaansa yliluonnollisille olennoille, ja on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen lapsensa takaisin, mikä horjuttaa herkkää Jonathania, jota pitää pystyssä vahva ja kovia nähnyt ja kokenut Nancy. Tämä kaikki on rakennetu huolella ja taidolla, ja tekee Stranger Thingsistä niin aidon tuntuista kaiken epäaidon ympäröimänäkin.

E.T ja Oliver Twist- Elevenin tarina

Eleven oli ensimmäisen kauden parhaimpia hahmoja ja tämän rooli sarjassa oli tärkeä ja täynnä syvyyttä. Elevenin tarina oli ensimmäisellä kaudella käytännössä "E.T mutta avaruusolennon sijaan hän on 11-vuotias tyttö". Pojat löytävät hänet, pelottavat pukumiehet ovat tämän perässä, hän asuu yhden pojista luona tämän vanhempien sitä tajuamatta, hän luo vahvan suhteen pojan kanssa ja käyttää ihmeellisiä voimiaan pelastaakseen päivän pariinkin otteeseen. Lopulta hänen on mentävä pois, jotta muut voivat jatkaa elämäänsä rauhassa. Mutta messiaanisen arkkityypin sijaan Eleven on traumatisoitunut lapsi joka ei ole päässyt kokemaan aitoa lapsuutta tai myötätuntoa ikinä. Eleven on vielä hyvin pitkälti lapsi, joka ei aivan ymmärrä jokaisen tekonsa seurauksia. Mutta kun Mike ja muut pojat ovat kilttejä häntä kohtaan, Eleven alkaa löytämään vihdoinkin rakkautta maailmasta.

Ja toisella kaudella tämä intertekstuaalinen tarina jatkuu Oliver Twistin muodossa. Oltuaan aluksi valtion hoivissa, Eleven karkaa ja päätyy lopulta Jim Hopperin hoteisiin, jossa hän saa turvallisen kodin. Hän ei kuitenkaan viihdy poliisin luona, ja lopulta lähtee kaupunkiin. Kapungissa hän päätyy rikollisten lasten piiriin, jossa karismaattinen johtaja suostuttelee hänet lain väärällä puolelle. Mutta Eleven ei ole paha eikä rikollinen, ja lähtee lopulta pois synkästä ja vaarallisesta kaupungista, palaten takaisin maalle jossa hän voi olla onnellinen. Oliver Twist on tarina hyvästä ja pahasta ja yhteiskunnan reunoilla elävistä hylkiöistä, ja Elevenin kasvutarina on paljolti tämän valinta vihassa ja surussa elämisen tai eteenpäin liikkumisen välillä. Hänen sisarensa Kali (Linnea Berthelsen) ei ole onnistunut päästämään vihastaan irti, ja uskoo että tappamalla kaikki vastuussa hänen tuskastaan hän pääsee etenepäin, ja auttaa samalla Elevenia. Eleven ja Kali ovat mielenkiintoinen leikkaus samasta puusta; traumatisoituneet ja täynnä raivoa olevat esiteinit, mutta Kali ei ole kokenut aitoa rakkautta kuten Eleven on, eikä hän ymmärrä tämän maailmaa. Ja tämä kulminoituu näiden kahden hahmon viimeisiin sanoihin toisillensa:

Kali: "They cannot save you!"

Eleven: "No. But I can save them."

It's never just about you.

Intertekstuaalisuus rakenteen luojana

Kuten aiemmin sanoin, Stranger Things omaa paljon pastissin tapaan intertekstuaalisia viittauksia Spielbergin ja Kingin elokuviin sekä moniin muihin 80-luvun tieteisfiktiotarinoihin. Näkyvimmät näistä innoituksen lähteistä vat E.T, Painajainen Elm Streetillä, It, Carrie, Firestarter, Stand by Me ja The Thing, ja 2. kausi heittää mukaan vielä Aliensin ja Manaajan, mutta nämä ovat lähinnä osa estetiikkaa ja tyyliä. Ja Stranger Things ei ole mikään viittaussirkus jossa tiputellaan vitsejä elokuvista tai kopioidaan suoria lineja tai kohtauksia tökerön mielistelyn vuoksi. Pojat sarjassa käyttävät alati popkulttuuria itseilmaisuna ja  selviytymismekanismina, viitatessaan luonnottomiin olentoihin D&D-hirviöinä. Intertekstuaalisuus eli tekstienvälisyys on tärkeä elementti pastisseissa, sillä se juurtaa sitä johonkin tuttuun ja antaa katsojalle mahdollisuuden tarkastella tuttua tarinankerronan elementtiä uudessa valossa. Ja Stranger Things käyttää intertekstuaalisuutta aseenaan taidokkaasti, huomaamattomasti ja joka kerta tehokkaasti.

Stand By Me (1986)

Olen kuullut muutamaan otteeseen sanottavan, että Stranger Things ei ole kauhua vaan scifiä. Olen kunnioittavasti eri mieltä, sillä vaikka Stranger Things ei pelota juuri sinua, ovat kauhun taiteelliset elementit juurrutettu syvälle sen tekstiin. Yhdistämällä kauhu-ja scifitarinoiden kuten Painajaisen Elm Streetillä ja The Thingin visuaalisuutta ja E.T:n ja Stand By Me:n nostalgista lapsuuskuvaa Stranger Things pääsee kauhun tärkeimpään elementtiin kiinni: tutun ja turvallisen tuhoamiseen. Se perustaa jännityksensä yhteen vaikuttavimmista kauhun muodoista, eli "aikuisten pelkoon", pelkoon joka perustuu lasten vaarantamiseen ja perheenjäsenten menetykseen. Lasten tappaminen on iso tabu kulttuurissamme, ja lasten vaarantaminen-erityisesti lasten jotka ovat sarjan päähenkilöt ja joidenka tarinaa me seuraamme- on erittäin toimiva tapa rakentaa kauhua. Pikkukaupungin viattomuus, turvallisuus ja nostalginen kuva 80-luvun elämästä tuhotaan kaikki hiljalleen sarjan aikana juurikin lisäämällä siihen Lovecraftiaanisia, säälimättömiä olentoja. 

Nightmare on Elm Street (1984)

Mutta intertekstuaalisuus ei lopu vain tähän. Yllä käyttämäni esimerkit E.T:stä ja Oliver Twististä Elevenin tarinan suhteen ei ole ainoa rakenteellinen viittaus sarjassa. Oliver Twistissä orvon Oliverin rikoksen teille johdattaa pirullinen Fagin, ja tässä kohtaa Stranger Things eroaa tästä tekstistä. Elevenin ja Kalin suhde on hyvin mielenkiintoinen yhdistelmä kolmea erilaista tarinalähdettä: Imperiumin Vastaiskua, Ryhmä-X:ää ja keskitysleiritrauman alluusiota. Koko Kalin ryhmästä huokuu Ryhmä-X:ää muistuttava hylkiöiden perhe-fiilis. Ja kuten nuori Magneto, Kali ja Eleven metsästävät niitä jotka satuttivat heitä, ja eräässä kohtauksessa oleva subteksti huutaa "keskitysleiriselviytyjät paenneen natsin perässä".  Kalin opettaessa Elevenia luottamaan vihaansa voimia käyttäessään tulee helposti mieleen X-Men: First Classin vastaava kohtaus, jossa Charles neuvoo Magnetoa käyttämään hyviä muistojaan voimiensa lähteenä. Mutta Kalin ja Elevenin suhteessa on myös paljon samanlaista kuin Yodan ja Luke Skywalkerin suhteessa Imperiumin Vastaiskussa. Kali neuvoo Elevenia unohtamaan asioiden koon ja keskittymään tunteeseen sisällään, antaa tälle vision isästään joka kertoo Elevenin sisäisestä pimeydestä ja lopulta Eleven jättää Kalin- ja mahdolliset tulevat opetukset- koska hänen ystävänsä tarvitsevat hänen apuaan. Näin Stranger Things käyttää intertekstuaalisuutta luomaan vahvaa, helposti samaistuttavaa ja tehokasta rakennetta tarinaan, joka luo uusia tasoja mitä enemmän sitä alkaa ajattelemaan.

The Warriors (1979)

Loppu on tärkein

"Last act makes the film. Wow them at the end, and you got a hit." -Robert McKee, adaptation.

Stranger Things on synkkä sarja, ja sanoisin että 2. kausi yltää vielä synkempiin sfääreihin. Siinä on pelottavia teemoja, rankkoja ja jopa häiritseviä kohtauksia jossa ei säästellä katsojaa juurikaan. Tämä ei tarkoita ainoastaan väkivaltaa tai verta, vaan myös kohtauksia kuten sisäisesti palava Will Byers kirkumassa tuskissaan tai perheväkivalta Billien ja Maxin kodissa. Tähän päälle ahdistava tunnelma, musiikki joka ei jätä rauhaan ja lohduttoman epätoivon tunne joka nousee molemmilla kausilla esiin lopun jo häämöttäessä. Nykyaikaisten synkkien TV-sarjojen ongelma on juurikin liiallisen synkkyyden aiheuttama apatia katsojassa. Väkivalta, lohduttomuus, hahmokuolemat ja epämiellyttävien hahmojen menestyminen saattavat ehkä reflektoida todellisuutta, mutta katsoja voi nopeasti menettää mielenkiinnon ja turhautua siihen, että sarja ei anna hänelle mahdollisuutta iloita sankarien voittaessa. Game of Thrones kärsii tästä mielestäni paljon, mutta myös monet muut Netflixin ja HBO:n sarjat ovat jääneet jumiin tähän samaan suonsilmäkkeeseen.

Mutta Stranger Things on eri maata. Dufferin Veljekset ovat tajunneet mitenkä tehdään sarjaa, joka ei ainoastaan jännitä, pelota, ahdista ja haasta ajattelemaan vaikeitakin asioita, vaan myös nauramaan, hymyilemään ja panostamaan näiden hahmojen ihmissuhteisiin. En edes muista koska viimeksi olin tuulettanut niin innokkaasti, kun Eleven tuli pelastamaan kaikki "demodogseilta", kuinka paljon Hopperin yritykset luoda oikeaa kotio Elevenille liikuttivat minua tai kuinka Mike, Max, Lucas ja Steve pelastuivat eivät väkivallan, vaan Dustinin myötätunnon takia yllätti minut iloisesti. Stranger Things seuraa tarkasti 80-luvun tyyliä siinäkin, että sen rakenne matkii monien aikansa lastenelokuvien rakennetta; tarina voi olla synkkä, siinä voi olla kauheitakin hetkiä jolloin katsoja voi olla todella huolestunut siitä mitä siinä tapahtuu, mutta loppu on aina onnellinen. Tämä ei tarkoita vain tarinan loppua, vaan myös hahmojen lopetuksia. Bob Newby kuoli hirvittävällä tavalla, mutta hän pelasti myös kaikki-lapset, Joycen, jopa häntä ylikatsoneen Hopperin. Bob kuoli sankarina, ja se oli tärkeää. Sillä lopetus on aina tärkein. Miken, Maxin, Lucaksen, Dustinin ja lopulta Elevenin tanssiessa koulun talvitansseissa, on tunnelma levollinen, rauhallinen ja ennen kaikkea, ansaittu tarinassa. Stranger Things 2 todisti ettei ensimmäinen kausi ollut mikään yhden tempun ihme, vaan Dufferin Veljekset, näyttelijät, käsikirjoittajat, kuvaajat ja säveltäjät ovat luoneet yhden parhaimmista TV-sarjoista jota on koskaan tehty. Mihin Stranger Things menee tästä? Mitä kauhuja pieni Hawkinsin kylä joutuu vielä kokemaan, ja pääseekö Eleven ikinä normaaliin elämään kiinni? Se ei ole tärkeää nyt, sillä nyt he ovat kaikki onnellisia. 

Loppu on tärkein.

Atte T

Ps.

"Every single day/ Every word you say/ Every game you play
Every night you stay/ I'll be watching you..."

Coppolan Bram Stokerin Draculan monet puolet

Woof, mikä otsikko.

Kyllä, lokakuu on lopuillaan mikä tarkoittaa että Halloween on aivan nurkan takana. Tänä vuonna palaan aiheen pariin kolmen jutun muodossa, joista yhdessä palaan taas pelottavien sarjakuvien pariin....

Mutta tänään haluan puhua hieman vampyyreista. Olen sanonut kantani vampyyrileffoista aiemminkin; en ole genren suurin ystävä ja mielestäni ne ovat ylikäytettyjä ja aivan liian harvoin hyvin käytettyjä elokuvahirviöitä. Siinä sanassa on ehkä syynsä; minulle vampyyri on yhä elokuvien hirviö, ei traaginen sankari ja romanttinen supersankari. Dracula itse on minulle yhä keskeisin vampyyrihahmo, ja kukaan ei ole vielä saanut tehtyä täydellistä adaptaatiota Bram Stokerin alkuperäisteoksesta. Mutta yksi todella hyvä yritys on tehty, ja se kuuluu ehdottomasti parhaimpien vampyyrielokuvien joukkoon. Tänään puhumme Francis Ford Coppolan elokuvasta Bram Stoker's Dracula!

Irlantilaisen kirjailija Bram Stokerin alkuperäisteos Dracula ei ollut ensimmäinen vampyyritarina. Vampyyrilegendat kuuluvat lähes jokaiseen kulttuurin jossain muodossa, joskin itäisessä euroopassa nämä tarinat muistuttavat eniten nykyaikaista muotoaan. Dracula keräsikin paljon elementtejä kansantaruista, aiemmista vampyyritarinoista-ja kirjoista ja kiteytti näiden pohdalta definitiivisen version. Hän myöskin yhdisti ensimmäisenä Vlad III Tepesin eli Vlad Seivästäjän, romanialaisen kansansankarin ja sotasankarin vampyyritarinoihin. Draculasta tuli nopeasti koko genren merkittävin teos, ja tulevat vampyyritarinat sekä vampyyreja koskevat ideat ja ajatukset perustuvat Stokerin luomaan mytologiaan. Draculasta tehtiin sitemmin useita adaptaatioita; ensimmäinen nykypäivään asti selviytynyt sellainen on saksalainen Nosferatu: Eine Symphonie Des Grauens vuodelta 1922. F.W Murnaun ohjaama teos vaihtoi kaikkien hahmojen nimet ja yksinkertaisti juonta, koska ei saanut Stokerin leskeltä lupaa teoksen suoraan adaptaatioon. Nosferatu on aikansa tuote, mutta se on yhä toimiva ja karmiva elokuva. Huomattavasti tunnetumpi adaptaatio on Todd Browningin klassikko Dracula vuodelta 1931. Bela Lugosin Dracula on luultavasti Stokerin teoksen jälkeen merkittävin panos vampyyrimythokselle, tuoden seksikkyyden ja charmikkuuden hahmoon ensimmäisen kerran. Stokerin Dracula oli vanha ja ruma mies, karvanaamainen ja pitkäkynsinen hiippari joka yhdistettiin ennemin tauteihin (varsinkin sukupuolitauteihin kuten syfilikseen) kuin charmanttiin ulkomaalaiseen viettelijään. Seksikkyys oli puhtaasti subtekstissä, mutta Lugosi teki tästä vain tekstiä.

Alkuperäisteoksesta on tehty noin viisi suoraa adaptaatiota, mutta yksikään niistä ei ole onnistunut kirjan tunnelman siirtämisessä valkokankaalle. Stokerin kirjoitukselle ominainen viipyilevä, hiljalleen kasautuva kauhu on hyvin vaikea toteuttaa samalla lailla kuin kirjassa (David Fincher tai Denis Villeneuve voisi ehkä onnistua tässä), ja hahmomuutoksia tehdään alati adaptaatioihin. Enkä sano että Coppolan teos olisi mikään tarkin adaptaatio, nimestään huolimatta. Se seuraa tapahtumia tarkasti, mutta lisäsi ison romanttisen lisäosan ja subtekstin, paljon reinkarnaatioon liittyviä teemoja ja subtekstiä ja laajensi Draculan osaa tarinassa. Mutta tästä huolimatta ja tästä syystä....minä rakastan tuota elokuvaa! Bram Stoker's Dracula on minulle goottilaisen vampyyrikauhun mestariteos, joka kuitenkin on täynnä pieniä heikkouksia ja hämmentäviä valintoja, mutta mielestäni sen vahvuudet ja hyvät valinnat korjaavat nämä virheet. Seuraavaksi käyn läpi tämän elokuvan vahvuudet ja mitenkän Coppolan omat valinnat adaptaatiota tehdessä ovat vaikuttaneet lopputulokseen, hyvässä kuin pahassakin.

Näyttelijät

Tämä jakaa eniten mielipiteitä. Kukaan ei ole dissaamassa Gary Oldmanin tai Anthony Hopkinsin roolisuorituksia, ja Tom Waitsin Renfield on ehdottomasti elokuvan mieleenjäävimpiä hahmoja. Hopkinsiin ja Oldmaniin palaan myöhemmin, mutta aluksi on vuorossa Keanu Reeves ja Winona Ryder, kaksi näyttelijää joista pidän hyvin paljon. Reeves napattiin elokuvaan mukaan tämän suosion ollessa nosteessa 90-luvun alussa Bill & Ted-elokuvien ansiosta, ja hänen toivottiin vetävän varsinkin nuoria naisia katsomaan elokuvaa. Valitettavasti tämä on kuitenkin Reevesin uran heikoimpia kohtia. Jonathan Harker on todella pökkelö ja on vain kourallinen kohtauksia jossa hän antaa ulos uskottavaa tunnetta. Reeves itse on sanonut olleensa kuvausten aikaan todella väsynyt töiden määrästä, mutta mielestäni Reeves ei ollut lähtökohtaisestikkaan oikea valinta rooliin. Winona Ryder suoiutuu paljon paremmin, joskin hänenkin on vaikea kuulostaa englantilaiselta. Mina Harker on hahmona elokuvan monimutkaisempia; onko hän uskollinen rakkaalle Jonathanille jonka Dracula lumoaa, vai odotusten painostamana Jonathanin juokse ajautunut nainen, joka haikailee karismaattisen Draculan perään? Elokuva ei anna tästä selvää vastausta, ja tätä ei auta lainkaan reinkarnaation elementit tarinassa. Lopussa hän lähes vaihtaa puolta Draculan rinnalle, mutta lopulta hän kuitenkin surmaa omin käsin Draculan, eikä tämä loppu anna suoraa vastausta kumpaankaan kantaan tämän hahmon suhteen.

Gary Oldman sen sijaan on elokuvan parhaimpia puolia. Tämä oli hänen läpimurtonsa suureen suosioon, ja syystäkin. Oldman pistää kaikkensa peliin Draculana, ja vaikka hän näyttääkin välillä hieman höntiltä raskaan maskeerauksen takaa, on hän joka kerta uhkaava ja vaikuttava juurikin Oldmanin itsensä ansiosta. Alussa varsinkin hänen puhetavassaan ja kehonkielessään on jotain todella outoa, aivan kuten hän alati koittaisi muistaa mitenkä ihmisten kanssa puhutaan ja toimitaan- ja tämä on todella karmivaa. Dracula on yhdistelmä alkuperäisen teoksen hirviötä ja Lugosin viettelijää; hän on välillä todella hirviömäinen ja kuvottava, mutta yhtäkkiä hän on ilman paitaa ja kiharat hiukset hulmuavat olkapäille. Dracula on myös hyvin traaginen hahmo, mikä oli jokseenkin uutta tämän hahmolle. Hänen muutoksensa vampyyriksi ja tavoitteensa elokuvassa pyörii menetetyn rakkauden ympärillä, ja kuinka kirkko jota hän puolusti petti hänet. Tämä on kaukana Draculan alkuperäisestä tavoitteesta, eli Englannin valloittamisesta! Oldman näyttelee elokuvan aikana kolmea erilaista hahmoa; vanhaa ja rauhallista kreiviä, nuorekasta ja charmanttia ruhtinasta ja lopulta hirviömäistä ja kuvottavaa Draculaa. Gary Oldmanin Dracula ei ainoastaan ole hyvä roolisuoritus, vaan myös vampyyrigenren merkittävimpiä versioita ikonisesta hahmosta.

"BLOOD IS LIFE! BLOOD IS LIFE!"

Mutta Dracula ei ole minun suosikkihahmoni elokuvassa. Tämä paikka kuuluu Anthony Hopkinsin versiolle Abraham Van Helsingista. Hopkins on, sanalla sanoen, mahtava Van Helsing. Hän on lähes autenttinen versio kirjan enigmaattisesta ja höpsöstä tohtorista, joka muuttuu sekunnin sadasosassa vakavaksi ammattilaiseksi. Sori, Cushing, Jackman, Warner ja muut, Hopkins vie voiton parhaimpana versiona hahmosta. Hän kiinnittää katsojan huomio joka kerta, kohtaukset jossa hän huutaa kilpaa Draculan kanssa ovat yhtä tunteiden vuoristorataa ja lähes jokainen lause tämän huulilta on kultaa. Hän pukeutuu kuin kuningas, puhuu asioista suoraan ja toimii eikä vitkastele. Teräksinen mieli ja järkkymätön tahto, mutta kuten monet muut kaltaisensa hahmot, tämän hieman veltto ruumiinrakenne ja vanha ikä tasapainottavat tätä cooliutta hienosti. Van Helsingin hahmosta löytyy useita versioita, mutta Hopkins on ehdottomasti viihdyttävin ja tyylikkäin versio hahmosta ikinä.

"Ja, she was in great pain. Then we cut of her head and drove a stake through her heart, and burned it, and then she found peace!"

Hieno mies.

"Me olemme Jumalan hourupäitä, me kaikki!"

Ulkonäkö ja tunnelma

Tämä on Draculan ja Van Helsingin jälkeen elokuvan mieleenjäävin osuus. Bram Stoker's Draculan ulkonäkö on täysin uniikki, jopa oman genrensä mittapuulla. Coppola halusi tehdä koko elokuvan ilman tietokone-efektejä (CGI) vaan halusi käyttää elokvateollisuuden vanhempia menetelmiä kuten kuvauspaikalla tehtäviä efektejä ja kameraefektejä. Kun tuotantoon palkattu tiimi sanoi tämän olevan mahdotonta, Coppola erotti heidät ja palkkasi poikansa Roman Coppolan tekemään efektit. Lopputulos antaa elokuvalle hyvin vanhanaikaisen tunnelman, siirtäen katsojan itsensä vuosisadan vaihteen tilaan ja tunteeseen, kun 90-luvun tietokonegeneroidut efektit eivät ole koko ajan häiritsemässä. Päällekäisiä filmiotoksia, räjähteitä paikan päällä, valotuksia ja muuta käytetään yhteistyössä erittäin yksitysikohtaisen lavastuksen, puvustuksen ja maskeerauksen kanssa. Coppola pyysi visuaalisen puolen suunnittelijoita jokaisen valinnan kohdalla "menemään outoon suuntaan" ja lopputulos näkyy kankaalla. Aina Draculan haarniskasta Sewardin mielisairaalaan, Bram Stoker's Draculan ulkonäkö on iso syy sen uniikkiin tunnelmaan.

Ja tämä tunnelma on...hyvin vaikea määritellä. Siinä on elementtejä Hammer-elokuvien mässäilevästä hurmeesta, goottilaisen romantiikan melodramatiikasta ja Roger Cormanin kauhuelokuvien kuten House of Usherin tyylistä. Se on paikkapaikoin karmiva, mutta hetkessä se on taas hieman huvittava; paras esimerkki tästä on kohta missä Van Helsing tajuaa Lucyn sairauden olevan Draculan syy, ja Draculan manaama myrsky enteilee tämän viimeistä vierailua Lucyn luona- kohtaus on pitkään karmiva ja enteilevän paha, kunnes Van Helsing alkaa nauramaan kuin mielipuoli ja on koko tilanteesta enemmän innoissaan kuin kauhuissaan. Van Helsing on itseasiassa usein humoristinen katalysti kohtauksissa; Vampyyri-Lucyn menettäessä päänsä leikkaa elokuva suoraan Van Helsingiin syömässä punakkaa nautapaistia. En usko että nämä ovat täysin tahallisia valintoja, mutta pidän niistä; tarina on tietoinen tilanteen osittaisesta uskomattomuudesta ja on valmis pelaamaan tilanteita välillä hieman kevyemmän kautta. Tähän lisäksi elokuvan elämää suurempi draaman määrä ja jokaisen näyttelijän pyrkimus syödä ympäristöä dialogillaan niin paljon kuin mahdollista, on Bram Stoker's Draculan tunnelma yhtenäisen sekava paketti joka täydentää itseään niin visuaalisuuden kuin musiikinkin osalta.

Kenen haudataan tällaisissa vaatteissa lasiarkkuun? 

Tarina ja teemat

 Kuten aikaisemmin sanoin, alkuperäisteoksessa Draculan tavoite oli vallata Englanti ja terrorisoida sitä oman tahtonsa mukaan, aivan kuten hän teki Karpaateilla. Hän ostaa maata Lontoosta, luodakseen erillisiä paikkoja joissa piileksiä pitkin suurkaupunkia, ja Mina Harker ja Lucy Westenra ovat vain kaksi ensimmäistä paikallista uhria tällä matkalla. Tätä ollaan muutettu huomattavasti Coppolan elokuvassa, jossa Draculan tavoite pyörii lähes täysin Minan ympärillä, sillä tämä on Draculan muinaisen rakastetun Elisabethan reinkarnaatio eli uudelleensyntymä. Tämä valitettavasti tekee kirjan aktiivisesta Lucysta vain reagoijan. Hän ei ala itse selvittämään mitä Lucylle on tapahtunut ja mihin Jonathan on hukkunut, vaan alkaa vehtaamaan charmikkaan ulkomaalaisen kanssa ja on sitten yhtä yllättynyt kun hän tajuaa että tämä lumoava, susille puhuva ulkomaalainen on sama joka vangitsi Jonathanin ja tappoi Lucyn. Ja kuten aiemmin sanoin, elokuvan neutraali kanta siihen oliko Mina lumottu vai toimiko hän vapaasta tahdostaan ei auta tässä lainkaan.

Draculan merkittävimmat panokset genrelleen olivat kolme ideaa; vampyyrien perinteiset heikkoudet ja kyvyt, kauhu joka seuraa kotiin ja korruptoi sen ja vampyyrien yhdistäminen sukupuolitauteihin. Varsinkin jälkimmäinen on vahvasti esillä tässä elokuvassa, varsinkin kun Van Helsing esitellään pitämässä luentoa syfiliksestä ja muista "veneraalitaudeista". Vampyyrius on tartunta tai infektio, ja vereen liittyvä eroottinen tematiikka on iso osa vampyyri-mythosta. Kirjassa tämä on vielä tarkemmin linkitetty seksuaaliseen väkivaltaan, ja kohtaukset joissa Dracula juottaa vertaan Minalle on hyvin helposti luettavissa metaforana raiskaukselle. Tämä teema loistaa poissaolollaan elokuvasta, ja sen on on korvannut enemmän viettelykseen ja aikakauden pidättäytyvän kulttuurin rikkomiseen. Tämä on samaan aikaan hyvä juttu ja toisaalta taas ongelmallinen osa elokuvaa. Ensinnäkin, raiskaukseen ja muuhun seksuaaliseen väkivaltaan liittyvät teemat ovat hankalia käsitellä sulavasti ja alkuperäisteos ei ole mikään feminismin merkkiteos ja olisi vaatinut paljon työtä tehdä kontekstista hieman vähemmän inhottava. Mutta toisaalta tämä viettely-subteksti hankaloittaa Minan hahmoa ja poistaa tämän aktiivisen toimijan osan Draculan nappaamisessa. Toki Mina on se joka tappaa Draculan lopullisesti elokuvassa, mutta ennen tätä hän vain haikaili tämän perään ja koitti parhaansa hankaloittaa tehtävää. Sukupuolitautien subteksti heittää lisää kapuloita rattaisiin, varsinkin Minan juotua (omasta tahdostaan) Draculan verta ja tajuttuaan mitä hän teki hän huutaa "epäpuhdasta" isoon ääneen. Eli Dracula on viettelijä, joka haluaa Minan itselleen, ja samalla levittää omaa sairauttaan ympäriinsä, ja tappaa Lucyn koska hän oli sielä, ja Mina lankeaa tämän viettelyyn ja rakastuu Draculaan mutta samalla pitää tätä epäpuhtaana rakkautena ja inhoaa itseään, ja lopulta hän tajuaa että hän rakastaa Draculaa niin paljon että on valmis tappamaan tämän jotta tämä voi saada syntinsä anteeksi- WAU. Bram Stoker's Draculassa on paljon menossa, ja juurikin vaihtuvien teemojen ja näkökulmien takia on vaikea määrittää onko sen valinnat hyviä vain huonoja.

Olipas negatiiviset pari kappaletta. Jos tarinatasolla ja subtekstissä on kaikki näin sekavaa ja outoa, miksi sitten pidän tästä elokuvasta niin paljon?

Koska se ei ole helppo elokuva, ei millään tasolla. Näyttelijäsuoritukset ovat yliampuvia tai hämmentäviä mutta usein viihdyttäviä, erikoisefektit ovat suoraan 1930-luvulta yhdistettynä modernimpaan kuvaustyyliin, ja se on puvustettu kuin 1950-luvun Roger Corman-elokuva joka meni naimisiin viktoriaanisen muotikatalogin kanssa. Sen tarina on esitetty romanttisena melodraamana kaukaisesta rakkaudesta, mutta sen sisään on upotettu hyvin groteski sukupuolitauteihin liittyvä subteksti ja vahva hyvä tyttö/paha tyttö-tematiikka. Coppola oli sanonut elokuvan puku-ja lavastesuunnittelijoille "menkää outoon suuntaan" ja pois kaikesta turvallisesta, ja minusta tuntuu että Coppola seurasi itsekkin tätä ohjenuoraa. Bram Stoker's Dracula on outo elokuva, karmiva mutta romanttinen, hauska paikkapaikoin mutta taas toisaalta todella ongelmallinen aina välillä. Mutta se on outo elokuva tehtynä taidolla ja rakkaudella, kertoen erikoisen kirjan tarinan erikoisella tavalla. Ehkä joku päivä saamme täydellisen version alkuperäisteoksesta, jossa Mina Harker on se aktiivinen toimija joka hänen kuuluukin olla, jossa Dracula on vain vahva taustatekijä, ei päänäyttelijä ja tarinan kauhu kasautuu hetki hetkeltä ja käänne käänteltä, ahdistaen katsojia kautta maan. Mutta nyt voimme tyytyä tähän kauniiseen pieneen sekamelskaan, ja suosittelenkin tänä Halloweenina tutustumaan Francis Ford Coppolan Bram Stokerin Draculaan ja tämän moniin eri puoliin.

Atte T

Ps. Lucy koitetaan parantaa verensiirroilla, joka aikanaan oli uusi ja jännitävä lääketieteen ala. Hänen verensä on saastunut Draculan toimesta, ja ainoa tapa jolla hänet voidaan parantaa että jokainen tämän potentiaalisista aviomiehistä- Tri Seward, Quincey ja Lordi Godalming- valuttavat omaa vertaa tämän sisälle, palauttaakseen tämän puhtauden.

Ja kun ottaa huomioon, mihin kirja vertasi vampyyreita aiemmin....yeah.

Rick and Morty- Synkin Kausi?

Puhuin Rick and Mortysta aiemmin tänä vuonna jo kerran, jossa kehuin sen fiksua tarinankerrontaa ja kuinka se käyttää suhteellisen vakavastiotettavia scifi-tarinoita komedian pohjana. Se on täynnä popkulttuuriviittauksia, mutta se on yhtä lailla täynnä viittauksia filosofisiin ajatusmaailmoihin ja teorioihin. Listasin jopa viisi suosikkijaksoani, sillä minun oli vaikea sanoa vain yhtä suosikkia. Joudun nyt kuitenkin ottamaan sanomiani takaisin. Uusin kausi pisti minut ajattelemaan asioita uudestaan, ja muuttamaan mielipidettäni tietyistä asioista.

Useimmat tämän kauden jaksoista ansaitsisivat olla tuolla listalla. 

Jokainen jakso tällä kaudella ei ollut mestariteos; kokoelmassa on pari hieman yksinkertaisempaa ja vähemmän käänteentekevää jaksoa, mutta mielestäni nerokkaammat jaksot tällä kaudella ja kauden rakenne ja subteksti auttavat niiden ylitse. Tänään puhun muutamasta jaksosta tällä kaudella, ja miksi ne toimivat niin hyvin sekä mitä ajattelen Rick and Mortyn tulevaisuudesta tarinoiden suhteen.

Rickshank Rickdeption- aseta odotuksesi sopiviksi

Rickshank Rickdeption oli kaikin tavoin yllätys, enkä puhu nyt pelkästään sen aprillipäivän julkaisusta ilman varoitusta. Se onnistuu pariinkin otteeseen vetämään katsojalta maton alta sen suhteen, mitä on tapahtumassa ja missä jakson fokus on. Se onnistuu tällä tavoin asettamaan tietynlaiset odotukset koko kaudelle- mitä tahansa voi taas tapahtua. Rickshank Rickdeption on pöydän puhdistus hyvin eeppisen ja pelikenttää muuttaneen 2. kauden finaalin jäljiltä. Rick vapautuu vankilasta, onnistuu samalla tuhoamaan sekä Federaation että Rickien Neuvoston lähes kokonaan, onnistuu ajamaan Federaation ulos Maasta ja näin vieden kaiken kehittyneen teknologian pois maasta. Status Quo on palautettu- mitään ei ole tapahtunutkaan. Lukuunottamatta yhtä kohtaa; Rick onnistuu ajamaan Jerryn pois perheestä ja Bethin ottamaan avioeron miehestään. Tämä oli mielestäni hyvä veto: se antaa tilaa kertoa hieman erilaisia Jerry-tarinoita ja antaa kenties mahdollisuuden kasvattaa tätä hahmona. Miten tämän kanssa kävi, no, palataan siihen myöhemmin.

Sitten oli jakson keskeisin twisti, jossa katsojaa kusetetaan luulemaan että Rickillä on jonkinlainen synkkä taustatarina, jossa pommi tappaa hänen vaimonsa ja nuoren Bethin. Tämä, kuten saattoi arvata, on tietysti valetta, Rickin luoma väärä muisto jolla hän huijasi federaatiota päästämään hänet vapaaksi. Tämä oli hyvin käsikirjoitettu kohtaus, mutta myös iso osa kauden teemaa. Lopussa Rick perinteiseen tapaan vauhkoaa Mortylle neljättä seinää rikkoen kauden sisällöstä, ja kuinka tämä on "synkin kausi" ja kuinka häntä motivoi tietty McDonaldsin lopetettu maustekastike. Kaikki nämä kolme liittyvät vahvasti jakson teemaan, ja kuinka se sopii myös kauden loppua ajatellen. 

Pickle Rick- Shit Gets REAL

Pickle Rick on ehkä suosikkijaksoni tältä kaudelta, ainoastaan Ricklantis Mixup on jakso joka voi toimia tämän haastajana. Pickle Rickin käsikirjoittajana toimi Jessica Gao, ja haluan mainita tämän erikseen koska hän teki todella hienoa työtä tämän jakson kanssa. Rick on muuttanut itsensä suolakurkuksi, sattumalta juuri silloin kuin perheen pitäisi lähteä käymään perheterapeutin luona. Morty ei usko hetkeäkään että kyseessä olisi sattuma, mutta Beth ymmärtää, joskin vie palautussäteen mukanaan panttina. Suolakurkku-Rick aloittaa uskomattoman seikkailunsa viemärien läpi aina salaiseen CIA-vankilaan, aina vain matkatessaan kohti terapeuttia ja palautussädettä joka sielä odottaa. Samaan aikaan Beth, Summer ja Morty ovat terapeutin luona, joka parhaansa mukaan koittaa avata perheen solmuja Bethin koko ajan kieltäessä merkittävien ongelmien olemassaoloa.

Suolakurkku-Rickin seikkailut ovat hauskoja, ja on lähes naurettavaa kuinka monimutkaiseen juoneen ja tapahtumasarjaan tämä eksyy CIA:n vankilassa. Mutta se ei ole syy miksi pidän jaksosta niin paljon. Syy miksi Pickle Rick on niin hyvä on viimeiset 7 minuuttia jaksosta. Rickin viimein saavuttua terapeutille, kysyy terapeutti Rickiltä miksi hän ei halunnut tulla perheensä mukaan tänne. Rick vastaa tylysti, että hän ei arvosta terapiaa tai häntä, eikä hänen kaltaisensa älykäs nero tarvitse sitä. Tähän terapeutti vastaa- 

"Rick. Ainoa yhteys sinun kyseenalaistamattomalla älylläsi ja sairaudella joka hajottaa perhettänne on se, että kaikki perheessänne käyttävät älyä oikeutteaakseen sairautenne. Te vaihtelette sen välillä, onko oma mielenne pysäyttämätön voima vai parantumaton kirous. Ja luulen sen johtuvan siitä, että ainoa teille täysin järjetön konsepti on että teidän mielenne on teidän kontrollissanne. Sinä tulet tänne, sinä puhut minulle, sinä päätät halventaa ammattiani aivan kuten sinä päätit muuttua kurkuksi. Sinä olet oman universumisi herra. Ja silti, olet siinä ja liot rotanpaskassa ja veressä. Mahtava mielesi muuttuu kirjaimellisesti kasvikseksi oman tekosi kautta. En epäile lainkaan sitä, että tylsistyisit järjiltäsi terapiassa, ihan kuin minä tylsistyn hampaita pestessäni tai persettäni pyyhkiessä. Koska korjaaminen, ylläpito ja puhdistaminen ei ole seikkailu- sitä ei voi tehdä niin että siinä kuolee. Se on...työtä. Ja pohjimmiltaan osa ihmisistä ovat valmiita työskentelmään, kun taas toiset mieluummin kuolevat. Jokainen saa valita itse. "

 Tätä seuraava hiljaisuus on lamaannuttava, mutta pahempaa oli vielä edessä. Kun perhe lähtee kotiin, alkavat Rick ja Beth pyytämään toisiltaan pikkuisen anteeksi ja naureskelemaan koko jutulle...kun taas lapset takapenkillä sanovat "hänen olleen mukava" ja "voimmeko mennä takaisin." Perheongelmien- kuten muidenkin mielenterveyteen ja sosiaalityöhön liittyvät ongelmat- voidaan korjata vain, jos osapuolet haluavat itse korjata ongelman. Rick ja Beth elävät kielteessä ongelman suhteen, mutta lapset olisivat valmiita tekemään asian suhteen jotain. Mutta Rick ja Beth eivät edes vastaa heille. Aikaisempi verilöyly oli vain Rickin maailman- myrkyllisen maskuliinisuuden ja äijäkulttuuriin- kiteytys, jonka punchline jatkuu yhä terapien puolelle. "En minä tarvitse mitään apua, heikot lampaat tarvitsevat apua." Niinpä niin. Pickle Rick on käsikirjoituksellisesti sarjan timanteimpia jaksoja, ja osoitus siitä kuinka Rick and Mortyn nihilismillä on pointtinsa.

Ricklantis Mixup- Tales From The Citadel- Rick Gets Topical

Jos Pickle Rick on suosikki kauden jaksoista, on Ricklantis Mixup varmasti kakkosena listalla. Se alkaa suhteellisen viattomasti, kun Rickiä ja Mortya tullaan pyytämään osallistumaan uuden Rickien Linnoituksen vaaleihin, mutta pääkaksikkoa ei kiinnosta ja he lähtevätkin Atlantikseen, virkkoen että ei Linnoituksessa tapahdu ikinä mitään jännää. Ja sitten loppujakso on neljä yhteensidottua tarinaa Linnoituksesta, jotka kaikki esittävät tämän paikan elämää erilaisesta näkökulmasta. Kolme näistä perustuu suoraan kolmeen eri elokuvaan- Oppilas-Mortyjen tarina perustuu elokuvaan Stand By Me, poliisitarina Rick-ja Morty-poliiseista Tranining Dayhin ja tehtaassa työskentelevän Rickin kohtalo on otettu Brazilista. Lainaukset ovat hyvin tehtyjä, ja liittyvät vahvasti jakson teemoihin.

Ja sitten on tietysti Pahan Mortyn paluu. "Morty Trumpin" valtaannousu on rakennettu todella hyvin jaksossa, ja sen rinnastukset Yhdysvaltojen poliittiseen tilanteeseen on hyvin selkeät. Mortya ei oteta tosissaan, hänen taustallaan on mahdollisesti uran tuhoava skandaali ja hän puhuu peruskansan puolesta tavalla, joka muistuttaa paljon Amerikkalaisen poikkeusaseman filosofiaa. Tämä yhdistettynä siihen, että Rickien Linnakkeessa kaikki ovat joko Rickeja tai Mortyja, eli samanlaisia. Jossain on olemassa se paikka, jossa Rickit ja Mortyt elävät hyvin Linnakkeessa, mutta me emme näe sitä. Me näemme institutionaalisen syrjinnän luoman alamaailman, jossa valtiovalta on sinua vastaan lähtökohtaisesti, ja se miltä näytät vaikuttaa siihen saatko hymyn vai pistoolin kasvojasi vasten. Voiko maailman älykkäin mies olla onnellinen putkimiehenä tai keksitehtaan liukuhihnalla? Onko Rickien luontainen ylemmyydentunne mahdoton este todellisen yhteiskunnan toimivuuden edellä? Ricklantic Mixup on hyvä, yksittäinen jakso jonka yhteiskunnalliset teemat on tehty hyvin ja monitahoisesti.

Morty's Mind Blowers- Ei seuraamuksia, ei vastuuta

Morty's Mind Blowers oli eräänlainen spinoff-jakso aikaisempien kausien Interdimensional Cable TV-jaksoille, jotka muodostuvat sekalaisista, lähes kokonaan improvisoiduista otoista. Mind Blowers taasen on kokoelma eri skenaarioita joita Rick ja Morty ovat kokeneet, mutta mitkä Rick on pyyhkinyt pois Mortyn mielestä ettei tämä sekoa. Hauska idea, tekee Rickistä yhä joko isomman kusipään tai hieman paremman ihmisen riippuen näkökulmasta ja mahdollisuus käyttää sitä hahmokasvuun.

Mutta Morty's Mind Blowers ei välitä mitään näistä. Mind Blowers on hauska jakso, ja skenaariot mitä he ovat kokeneet ovat hauskoja, mutta sen pointti ei ole monimutkaistaa tai syventää sarjan maailmaa, vaan valoittaa enemmän tekijöiden- ja maailman- filosofiasta: millään ei ole väliä. Tämä muistokone on vain uusi portaalipyssy. tapa kirjoittaa mitä tahansa ulos sarjasta ja tehdä mitä huvittaa. Ja taas, lopussa kaikki palautuu normaalitilaan, ilman että kukaan on oppinut mitään tai kasvanut hahmona. Koska Rick ei ymmärrä virheistä oppimisen käsitettä, tai ei ainakaan usko että Morty olisi kykeneväinen moiseen. Tästä pääsemme viimeiseen jaksoon...

The Rickchurian Mortydate- millään ei ole merkitystä

3. Kauden finaalilla oli paljon edessään. Kulunut kausi oli asettanut panoksia korkealle, luonut monia mahdollisia loppuvastuksia- Morty Trump, Phoenix Person ja jopa Beth mahdollisesti! Mutta mitä jakso lopulta teki kaiken kanssa oli samaan aikaan täydellinen pettymys että täydellinen lopetus tälle kaudelle, omalla tavallaan.

Koska The Rickchurian Mortydate päättyy status quon palautumiseen takaisin normaalitilaan. Jakson aikana Rick ja Yhdysvaltain Presidentti riitautuvat, ja tästä seuraa naurettavan monimutkainen taistelu, joka päättyy siihen että Rick määritellään kansainväliseksi terroristiksi. Beth, Rickin kloonipuheista ahdistuneena, palaa takaisin Jerryn luokse. Morty kyllästyy lopullisesti Rickin käytökseen ja kasuaaliin perheenjäsenten manipulointiin. Rickchurian Mortydate oli dekonstruktio sarjan perinteisestä jaksosta, kääntyen aina vasemmalle siinä missä aiemmin ollaan käännytty oikealle, kritisoiden oman sarjansa jaksojen rakennetta. Rick ei kohtaa itseään pahempaa vihollista, hän on vihollinen. Tämän takia jakso on kauden finaaliksi hyvin antiklimaattinen. Ei isoa kulminoituvaa juonta, ei uutta isoa pahista tai vanhojen paluuta. Vain Rick, olemassa käsittämätön kusipää Presidenttiä kohtaan ilman syytä,  Jakson lopussa 1) Perhe on taas koossa, aivan kuten ensimmäisen kauden alussa, 2) Rick on taas listattu rikollinen, tällä kertaa Maan lakien edessä ja 3) Jerry on taas perheen patriarkka. Mutta pieniä muutoksia on tullut. Perhe on huomattavasti onnellisempi, Beth ei enään sokeasti kunnioita Rickiä ja Jerry on ansainnut jonkinlaista kunnioitusta perheessään. Synkin kausi päättyy hyvin iloisesti, asioiden ollessa hyvällä mallilla. Olemme palanneet kauden 1 aloitusasetelmaan.

Ja tästä pääsemme siihen, mikä varsinkin tällä kaudella on noussut mielestäni ensisijaiseksi sarjassa. Olen nähnyt ja kuullut muilta faneilta paljon teorioita multiversumista, hahmojen todellisista luonteista ja kohtaloista, kuka Rick on kukakin ja mikä on Morty Trumpin todellinen luonne? Onko Rickin taustalla jokin suuri tragedia, onko hänen kapinajuurensa osa jotain suurempaa tarinaa vallankumouksesta tai sorrosta? Osa näistä nojaa juurikin multiversumin olemassaoloon, ja siihen minkä universumin Rick ja Morty ovat kyseessä milloinkin.

Ja minä rakastan teitä kaikkia, mutta ei. Multiversumiteoria on tieteisfiktion tapa kertoa tarinoita erilaisessa tapahtumaympäristössä, ja Rick and Morty käyttää tätä oikeuttaakseen sen, että se voi tehdä mitä haluaa. Morty's Mind Blowers todisti tämän hienosti- pitkään teorioissa esillä olleen multiversumin pohjana on ollut Rick Potion #9:än lopetus, jossa Rick ja Morty vaihtavat universumista toiseen. Mind Blowersissa näytetään kuitenkin, että tämä ei ole edes ainoa kerta kun Mortykin on vaihtanut universumia. Mitä tämä tarkoittaa Phoenix Personin, Morty Trumpin, mikrouniversumien, Rickin Linnoituksen tai muun suhteen?

Ei mitään. Koska Rick and Morty ei välitä näistä. Koska Rick and Morty voi kumota minkä tahansa hahmokasvun, minkä tahansa maailman ison muutoksen, perhekriisin tai suuren juonikuvion yhdellä napin painalluksella. Dan Harmon ja Justin Roiland ovat luoneet täydellisen pohjan lähes loputtomalle tarinankerronalle, jossa he ovat vapaita tutkimaan mitä tahansa ideoita ja teemoja ilman mitään seuraamuksia ikinä. Tämä koko kausi oli juuri tätä; kokoelma hienoja jaksoja, joissa käytiin läpi erilaisia ajatuksia hahmoista ja heidän maailmastaan, mutta lopuksi kaikki päättyy tilanteeseen jossa mikään ei ole muuttunut. Rickin tavoite elämässä on saada szechuan-kastiketta, vaikka kestäisi 9. kautta. Tällä ei ole mitään merkitystä- kuten ei millään sarjassa muutenkaan. Ja tämä on ihan okei.

"Nobody belongs anywhere, nothing matters anymore. Come watch TV."

Atte T

PS. Minä pidän tästä sarjasta hyvin paljon, ja minusta siinä on paljon hienoja ideoita joita kelpaa miettiä enemmänkin. Mutta fanikulttuuri tämän sarjan ympärillä on välillä yhtä myrkyllinen kuin Rick itse. 

    

Atte Arvostaa: Blade Runner 2049

Blade Runner on mielenkiintoinen tapaus scifi-leffojen mittapuulla. Nykyään se on aito genrensä klassikko, rakastettu ja ihailtu elokuva joka antaa ajattelemisen aihetta ja pohdittavaa monestakin eri näkökulmasta ja joka kuuluu ohjaaja Ridley Scottin parhaimpiin elokuviin. Mutta aikanaan se lytättiin kriitikoiden toimesta, eikä se menestynyt lippuluukuilla juuri lainkaan. Oma suhteeni tähän klassikoon on...suurimmaksi osaksi positiivinen. Sen tietyt osa-alueet (Deckardin ja Rachaelin "romanssi" on yksi näistä) aiheuttavat minulle hieman liikaa närää elokuvan kanssa jotta voisin sanoa sen olevan ylitsepääsemätön klassiko, mutta pidän siitä silti. Ja nyt, Herran vuonna 2017, on yksi suosikkiohjaajistani tehnyt sille jatko-osan.

SISÄLTÄÄ PIENIÄ JUONIPALJASTUKSIA!

Blade Runner 2047

Elokuva: Tulevaisuudessa raskaimmista töistä huolehtivat replikantit, keinotekoiset ihmiset. Nykyiset mallistot ovat tottelevaisempia kuin vanhat, jotka nyt pakoilevat yhteiskunnan reunamilla. Näitä metsästävä blade runner K (Ryan Gosling) törmää rutiinikeikan aikana mysteeriin, joka voi mahdollisesti syöstä jo reunalla olevan maailman kaaokseen. Tästä salaisuudesta on myös kiinnostunut replikanttitehtailija Wallace (Jared Leto), joka näkee siinä mahdollisuuden siirtää toimintansa aivan uudelle tasolle...

Denis Villeneuve on tällä hetkellä parhaimpia ohjaajia alalla. Hän on hakannut ulos viisi elokuvaa viimeisen neljän vuoden aikana, ja jokainen niistä on ollut ykkösluokkaa. Ja kun sanon viisi, tarkoitan myös uusinta. Blade Runner 2049 on helposti tämän parhaimpia elokuvia, ellei jopa paras sekä alkuperäisen elokuvan ansiokas seuraaja. Olin huolissani aluksi pituudesta (2h 43 min), mutta tämä oli turha huoli sillä Hampton Fancherin ja Michael Greenin käsikirjoitus ja Villeneuven pistämätön kyky tahdittaa leffojaan saa kaiken tuntumaan tiiviltä pakkaukselta. Tarinassa riittää käänteitä ja yllätyksiä, mutta myös satunnaisesti ripoteltua huumoria joka auttaa paljon, sillä Blade Runner 2047 on synkkä ja karu tavalla jota ei välttämättä heti tajua.

"Tää jätkähän on saatana Blade Runner." -Krista Kosonen

Ryan Gosling tekee hienoa työtä protagonistin roolissa, ja kertoo paljon tämän hahmosta ja elokuvasta itsessään, että tämän replikantti-luonne ei ole mikään salaisuus elokuvassa, vaan se paljastetaan ensimmäisen 10 minuutin sisällä. Gosling myöskin tekee koko "olen replikantti, mitä ovat tunteet" hommasta taidetta, ja hän tuntuu välittömästi luonnolliselta valinnalta tähän rooliin. Hän tekee uskomatonta työtä kavojen pienillä ilmeillä ja antaa hyvän kuvan henkilöstä, joka pelkää näyttää mitään tunnetta. Baby Goose on täydellinen päätähti Blade Runnerin hillittyyn ja ahdistavaan tunnelmaan. Harrison Fordin paljon mainostettu rooli on huomattavasti pienempi elokuvan mittakaavassa, mutta erittäin tärkeä sellainen ja on kiva nähdä Fordia yrittämässä oikeasti, eikä vain keräämässä palkkasekkiä.

Mutta kaksi elokuvan mielenkiintoisinta roolisuoritusta tekevät Ana de Armas ja Sylvia Hoeks hologrammiohjelma Joina ja replikantti Luvina. Joi on hologrammiohjelma jolla on monimutkainen ja monellakin tapaa uniikki suhde K:n kanssa, ja Ana de Armas tekee hienoa työtä tämän kanssa. Joi on massatuotettu ohjelma, ja juurikin Anan uniikin ulosannin takia tämän eksakti luonne ja rakkauden taso K:hon pysyy mysteerinä. Luv taasen on Wallacen alainen, ylitehokas replikantti joka seuraa K:n tutkimusten jalanjäljissä. Hoeks muuttuu kiltistä sihteeristä (Rachael 2.0) hyvin nopeasti sormia murskaavaksi ja satunnaisia ohjusiskuja laukovaksi terminaattoriksi, ja hänestä muodostuu nopeasti hyvin uhkaava hahmo. Myös Jared Leto tekee kiitettävää työtä ahdistavan ja egoistisen Wallacen roolissa (voi olla että Leto kanavoi kerrankin itseään rooliin...) ja Dave Bautista on hyvin mieleenjäävä replikantti Sapper Mortonina.

Blade Runner 2049 on visuaalisesti uskomattoman näköinen, tuoden Scottin vision Los Angelesista takaisin mutta antaen omat panostuksena tähän. Kuvaajana toimiva Roger Deakins on alan legenda, ja tämän kompositiot kertovat tarinoista ja teemoista yhtä paljon kuin dialogi ja näyttelijät. Eletty, ruosteinen ja kärsinyt estetiikka näkyy yhä kaduilla, ja temppeleitä ja palatseja muistuttava arkkitehtuuri hallitsee megakorporaatioiden titaanisia konttoreita. Suunnattomat maatalouskompleksit muistuttavat sieluttomia karttakuvia ylhäältäpäin, ja San Diegon suuri kaatopaikka on painajaismaisen realistinen kuva kulutusyhteiskunnan lopputuloksesta. Tämä maailma ja monet scifi-elementit tarinassa ovat osa Villeneuven ja käsikirjoittajien nerokkuutta; he kääntävät peilin katsojaa kohti, näyttäen kuvan maailmasta ja yhteiskunnasta jota vielä ei ole, mutta joka on tulossa. Siinä on yhteiskunnallisia ahdistustiloja, joita tuovaa teknologiaa ei ole vielä osalti edes olemassa. Hologrammiohjelmat jotka kuvastavat meidän kuvaamme ihmisyydestä, ötökkäfarmit, replikantit, upotetut muistot ja yhteiskunnan sekä markkinoinnin luomat mielikuvat omasta paikasta maailmassa luovat ajatuksia herättävän verkon, joka muodostuu Blade Runner 2049:än rakenteen: 2 tuntia erilaisia scifi-ideoita upotettuna hitaasti paljastuvaan juoneen, ja viimeisen 40 minuutin aikana Villeneuve lyö katsojaa naamaan, huutaen: "idiootti, luit mitä sinun haluttiin lukevan!" Se sattuu, mutta samalla silmäsi aukeavat.

Jos Blade Runner 2049:llä on jokin heikko kohta, on se musiikissa. Hans Zimmer ja Benjamin Wallfisch tekevät hyvää työtä, ja musiikki on iso tekijä elokuvan tunnelman luomisessa, mutta osa musiikeista ovat turhankin geneerisiä Zimmer-torvia ja parhaimmat palat on poimittu Vangeliksen alkuperäisestä soundtrackista. Villeneuven hovisäveltäjä Johann Johansson (Prisoners, Sicario, Arrival) oli siirtynyt projektista pois, ja se valitettavasti kuuluu lopputuloksessa. Parissa kohtaa oltaisiin voitu myös jättää pois callback-henkiset muistelut, jolloin lopputulos olisi voinut olla hieman sulavampi ja mahdollisesti voimakkaampi. Mutta nämä ovat käytännössä ainoat asiat mitkä jäivät häiritsemään elokuvassa. Uskon että osalle Blade Runner 2049 voi tuntua tylsältä sen pituuden vuoksi, ja ne jotka odottavat Deckardia eniten elokuvassa tulevat pettymään. Mutta minulle Blade Runner 2049 oli jymymenestys, loistava scifi-leffa jossa riittää tasoja ja ideoita mietittäväksi pitkäksi aikaa, ja uskon että tulevat katselukerrat tulevat vain laajentamaan näkemystäni elokuvasta. Blade Runner 2049 on vuoden parhaimpia elokuvia, brutaali ja kylmä elokuva, joka asettaa lankoja ja polkuja katsojan eteen, ja kun niitä alkaa seuraamaan, paljastuu lopusta tyhjentävä, lopullinen teesi joka kiteytyy täydellisesti elokuvan viimeiseen kuvaan. Blade Runner 2049 on ehdottomasti aikasi arvoinen.

Atte T

PS. Seuraavaksi Villeneuve on tekemässä DYYNI-leffaa. Kun Villeneuve lyö senkin kunnarina ulos, haluan että hän tekee Stalker-adaptaation, kiitos. 

PPS. Kyllä, elokuvassa puhutaan Suomea. 

Avaruusleffat tieteen puolestapuhujina

Me elämme uutta tieteisfiktion kultakautta. Tämä näkyy varsinkin elokuvissa ja televisiossa, jotka tarjoavat toinen toistaan innovatiivisempia ja erilaisempia tieteistarinoita. Star Wars on pessyt itsensä pois prequel-elokuvien jättämistä tahroista ja syventää alati maailmansa kuvaa. Star Trek Beyond pelasti sakkaavan elokuvasarjan, ja uusi Star Trek: Discovery-sarja on alkanut ihan lupaavasti. Stranger Things, The Expanse ja Rick and Morty keräävät television puolella yhä mainetta ja mammonaa sekä laajaa arvostusta fiksun kirjoittamisen saralla. Denis Villeneuven Arrival oli ehdokkaana parhaaksi elokuvaksi Oscar-gaalassa aiemmin tänä vuonna ja tämän seuraava elokuva on ylihuomenna ensi-iltaan saapuva Blade Runner 2049, jota on kehuttu jo laajalti alkuperäisen klassikon arvoiseksi seuraajaksi. Paras scifi on sellaista, joka saa meidät katsomaan jotain asiaa elämässämme uudestaan ja miettimään ihmisyyttä. Guardians of the Galaxy vol 2 on tämän vuoden- ja kenties koko genrensä- parhaimpia supersankarielokuvia ja se käytti tähtien takaista planeettaa vertauskuvana myrkyllisestä maskuliinisuudesta ja huonoista perhesuhteista.

Mutta vaikka näistä kaikki ansaitsisivat tarkempaa syyniä ja analyysiä (Star Trekin uuden sarjan arvioin patreon-muurin taakse, ja Rick and Mortyn viimeisimmästä kaudesta kirjoitan ensi viikolla) niin tänään haluan puhua tietynlaisesta tieteisfiktiosta. Tämä kuuluu genren osa-alueeseen josta nautin henkilökohtaisesti hyvin paljon, vaikkakin toinen esimerkeistä ei varsinaisesti kuulu tieteisfiktion pariin sen perustuessa tositapahtumiin. Puhun tänään hieman avaruuselokuvista, tarkemmin sanoattuna The Martianista ja Hidden Figuresista.

Avaruuselokuvilla tarkoitan juuri näitä; tarinoita ja kertomuksia avaruuden tutkimisesta. Nämä ovat aina vedonneet minuun, sillä, noh, AVARUUS. Pidän heittämällä ihmiskunnan hienoimpana saavutuksena kuukävelyä ja avaruuden valloittamisen aloitusta, ja jos minulta kysyttäisiin, niin varoja saisi syytää ilolla NASAn ja muiden avaruushallintovirastojen yhteistyötä (laskin joskus kaikkien resurssit ja budjetit yhteen katsoakseni, paljonko kansanvälisellä projektilla olisi rahaa Mars-matkaa varten). Elokuvat jotka kuvaavat ihmisten kamppailua avaruuden valloituksen kanssa ovat minulle suuria inspiraation lähteitä, ja The Martian ja Hidden Figures ovat parhaimpia esimerkkejä tästä, joskin hyvin eri tavalla.

Puhutaan aluksi The Martianista. Ridley Scottin vuonna 2015 tullut elokuva perustuu Andy Weirin samannimiseen kirjaan vuodelta 2011. Siinä miehitetty marsin lento vuodelta joutuu tekemään hätäpoistumisen planeetan pinnalta hiekkamyrskyn iskiessä. Onnettomuus johtaa kuitenkin siihen, että astronautti ja botanisti Mark Watney (Matt Damon) jää taakse Marsin pinnalle. Alkaa kamppailu aikaa ja Marsia itseään vastaan, kun Watney aloittaa selviytymistaistelun. Samaan aikaan NASA alkaa miettimään, mitenkä yksinäinen astronautti saadaan kotiin. The Martian oli ilmestyessään jymymenestys ja kriitikot sekä yleisö rakastivat sitä. Se on yhä Scottin parhaimpia elokuvia, ja helposti paras sitten Kingdom of Heavenin. Kauniisti kuvattu, erittäin hyvin ja fiksusti kirjoitettu ja sisältää yhden parhaimmista musiikkimontaaseista (David Bowien Starman) ikinä. Damon loistaa pääroolissa, mutta myös sivunäyttelijät kuten Jessica Chastain, Michael Pena, Chiwetel Ejiofor, Donald Glover ja Benedict Wong tekevät loistavia roolisuorituksia.

Ja näiden syiden lisäksi rakastan The Martiania, koska se on rehellisesti tieteen puolella. Tiede esitetään eri muodoissa, mutta aina vain positiivisena voimana. Kukaan ei sano "menimme liian pitkälle/luulimme olevamme jumalia"- paskaa onnettomuudesta, vaan se on juurikin se- onnettomuus, josta Watney ja NASA selviytyvät tieteen ja älykkyyden avulla. Watney kasvattaa perunoita, kerää vettä ja kehittää viestintäkanavan maahan, ja kaikki selitetään sulavasti ja fiksusti elokuvan aikana. Hänen pelastamistyönsä ei ole varma nakki, sillä NASAn täytyy miettiä alati resurssien käyttöä ja julkista mielipidettä, sillä niiden varassa koko järjestö lepää. Mutta kukaan ei ole pahis tai yritä estää tehtävän onnistumista. Ainoa antagonisti koko elokuvassa on Marsin luonto. Watney pelastetaan kansainvälisen yhteistyön ja ankaran tieteilyn tuloksena, ja lopputulos tälle koko traagiselle tarinakaarelle on kriisin yhteentuoma avaruusprojekti, jossa NASA ja CNSA matkaavat yhdessä takaisin Marsiin. The Martian on ylistyslaulu tieteelle, sen tuomille ratkaisuille jopa äärettömän lohduttomissa tilanteissa ja kuinka kamppailu sen nimissä voi yhdistää maailman.

Hidden Figures on hieman erilainen, mutta yhtä toimiva kokonaisuus. Theodore Melfin ohjaama elokuva perustuu Margot Lee Shetterlyn samannimiseen kirjaan, joka perustuu tositapahtumiin. Hidden Figures ei ole siis tieteiselokuva, ei varsinaisesti. Se on faktaa, mutta se sopii The Martianin rinnalle tyylinsä ja teemojensa puolesta ja kuten scifi, se käsittelee hyvin humaania aihetta. Hidden Figures kertoo kolmesta naisesta- nerokaasta matemaatikosta Katherine Johnsonista (Taraji P. Henson), toiveikkaasta insinööristä Mary Jacksonista (Janelle Monae) ja heidän epävirallisesta esinaisestaan  Dorothy Vaughanista (Octavia Spencer) jotka työskentelevät NASAlle 1961 avaruuslentojen aikaan lentolaskujen parissa. Katherine saa ylennyksen ja pääsee työskentelemään miehitettyjen avaruuslentojen pariin kiitos taitojensa analyyttisen geometrian parissa. Mutta tätä - sekä hänen ystäviensä- työtä heikentää segregaatiopolitiikka, joka Virginiassa oli vielä vahvasti voimassa.

Kuten The Martian, myös Hidden Figures jätettiin tyhjin käsin Oscar-gaalassa mikä on huutava vääryys, sillä Hidden Figures on erinomainen elokuva. Taraji P. Henson veti viime vuoden parhaimpia roolisuorituksia Katherine Johnsonina, ja se että hän ei saanut edes ehdokkuutta oscareissa on....no, ei yllättävää Akatemian historian tuntien. Mahershala Ali, Jim Parsons ja Kevin Costner tekevät myös kaikki hyvää työtä hyvin erilaisissa rooleissa, ja Allison Schroederin käsikirjoitus on hyvin rakennettu pitkän, piinavan tunteiden piilottelun ja lopullisen räjähdyksen varaan, ja tämän räjähdyksen Henson hoitaa tyylikkäästi ja suurella tunteella.

Hidden Figures, kuten The Martian, on myöskin iso kannanotto tieteen puolesta, mutta aikakaudellisesta kontekstista. Mercury-lentojen suunnittelun takkuilu johtuu alueen tiukasta segregaatiopolitiikasta: Katherinen päivästä osa kuluu 40 minuutin taukoihin, sillä alueella ei ole värillisten WC:tä, ja insinööri Staffordin (Jim Parsons) rasistisen syrjinnän hankaloittaessa tämän työtä. Mary Jackson on kekseliäs insinööri, mutta hän ei voi hakea insinöörin paikkaa NASAlta koska tarvitsee siihen jatkokoulutuksen, jota ei tarjota mustille Virginiassa. Dorothyn johtamat laskijat ovat vaarassa joutua tietokoneen korvaamiksi, ja Dorothy koittaa suostutella esinaistaan Vivian Mitchellia (Kirsten Dunst) antamaan hänelle mahdollisuuden työhön. Jos Hidden Figuresilla on yksi iso teema, on se seuraava: rasismi ja syrjintä hidastavat tiedettä, ja sillä ei ole tilaa modernissa maailmassa. Se oli estää Katherine Johnsonia tekemästä työtään täydellä kapasiteetilla, Mary Jacksonia kouluttautumasta haluamalleen uralle ja Dorothy Vaughania etenemästä urallaan eteenpäin. Mutta heidän päättäväisyytensä ja periksiantamattomuutensa sekä tietysti huomattava älynsä ja omistautuneisuutensa aloillaan auttoi heitä onnistumaan ympäristössä, joka on systemaattisesti heitä vastaan. Tiede ei välitä ihonväristäsi, seksuaalisuudestasi tai vakaumuksestasi.

 En inhoa montaa klisettä elokuvissa. Kliseet ovat olemassa syystä, ja ne ovat hyviä työkaluja käsikirjoittajalle. Mutta "tiede on pahasta/leikimme jumalaa"-klisee on jotain jota en voi sietää. Se vie nopeasti kaiken mielenkiintoni elokuvaan ja sen näkemykseen tieteen asemasta. Se on jäänne 1800-luvun tieteiskirjallisuudesta ja varhaisista scifi-leffoista 1940-60-luvuilta, jolloin isot loikkaukset aseteollisuudessa ja tieteessä aiheuttivat huolta ihmisissä. Kun elokuvat kuten Transcendence tai Mimic esittävät tieteen jonakin joka sokeuttaa tai johtaa pahoihin asioihin, on minulla ongelma kyseisen leffan kanssa. Mutta elokuvat kuten The Martian ja Hidden Figures juhlistavat ihmisen potentiaalia jonka tiede voi avata. Minä rakastan näiden kaltaisia elokuvia, jotka voivat rohkaista uutta sukupolvea siirtymään tieteellisille aloille, inspiroida tekemään jotain johonka muut eivät usko ja tekemään suuria harppauksia tieteen saralla. Kuvitteellisempi tieteisfiktio on aina toivottavaa, mutta The Martianin ja Hidden Figuresin kaltaiset, tosielämään ja realistisiin skenaarioihin juurrutetut avaruusleffat voivat joskus olla vielä tehokkaampia viestin välittäjiä.

Atte T