maanantai 30. lokakuuta 2017

Stranger Things- hahmot, teksti ja lopetus

Tämän vuoden kohokohta televisiopuolella oli ehdottomasti kauan odotettu toinen tuotantokausi Netflixin Stranger Things-sarjaan. Stranger Things oli viime vuoden parhaimpia yllätyksiä; 80-luvun mediasta inspiraatiota imevä, rakastava pastissi niin Steven Spielbergin kuin Stephen Kingin elokuvista, täynnä uusia ideoita ja mahtavaa näyttelijätyötä. Loistava käsikirjoitus, tarttuva musiikki ja täydellinen tasapaino kauhun, epätoivon, menetyksen ja voiton välillä. Dufferin Veljesten vankkumaton näkemys antoi sarjalle täysin oman lookin ja tunnelman joka sitoo katsojan sarjan maailmaan ja tapahtumiin välittömästi. Ensimmäinen kausi oli yhtä juhlaa, ja toisen kauden koittaessa oli jännitys katossa. Mitenkä tämä vertautuu ensimmäiseen kauteen? Kierretäänkö tarinassa kehää, onko tämä liikaa toisintoa ja onnistuuko ensimmäisen kauden taika toimimaan uudelleen?



Kyllä, tuhat kertaa kyllä. Stranger Things 2 lumosi minut uudestaan ja yhtä voimakkaasti kuin ensimmäinenkin kausi, ja monellakin tapaa jatkoi sarjan tarinaa uusiin ja mielenkiintoisiin sfääreihin. Voisin tehdä tästä tekstistä perinteisen kolme-neljäkappaleisen arvostelun mutta....miksi? Me tiedämme että tämä sarja on hyvä, kaikki ovat katsoneet sen ja ne jotka eivät jostain syystä ole, menkää katsomaan kausi 1 ja ymmärrätte mistä puhun. Mistä minä tänään haluan kuitenkin puhua on Stranger Things 2:en  eri elementit, jotka nostavat sen niin oman pastissi-genrensä kuin modernin television huipulle helposti. Tämä tarkoittaa käytännössä hahmoja, intertekstuaalisuutta ja tarinaa kokonaisuutena. Turvavyöt kiinni, nyt mennään.

Sisältää juonipaljastuksia molemmilta kausilta!

Vahvoja naisia, herkkiä miehiä

Ensimmäisen kauden parhaimpia yllätyksiä oli sen naishahmojen tärkeys tarinassa. Vaikka ensimmäinen kausi lähti hyvin perinteistä "poikaporukka" lähtökohdasta Mike Wheelerin (Finn Wolfhard), Lucas Sinclairin (Caleb McLaughlin) ja Dustin Hendersonin (Gaten Matarazzo) hyvän ystävän Will Byersin (Noah Schnapp) kadottua. Tätä katoamista lähtee selvittämään myös Hawkinsin kylän poliisipäällikkö Jim Hopper (David Harbour) sekä Willin isoveli Jonathan Byers (Charlie Heaton). Mutta ne, jotka saattavat tarinan loppuun ja ovat ajavia voimia kolmessa eri tarinassa ovat enigmaattinen supervoimainen lapsi Eleven (Millie Bobby Brown), Will Byersin äiti Joyce (Winona Ryder) ja sivullisen uhrin Barbaran paras ystävä Nancy Wheeler (Natalia Dryer). Eleven on syy ja ratkaisu yliluonnollisiin uhkiin Hawkinsissa, Joyce ei ikinä luovuta tai lopeta poikansa etsimistä ja Nancy Wheeler etsii ystäväänsä ja kohdattuaan Demogorgonin hänen tahtonsa vain vahvistuu. Toki pojat, Hopper ja Jonathan tekevät paljon asian eteen ja ovat yhtä tärkeitä tarinan kannalta, mutta nämä naiset olivat kuitenkin ne joidenka ansiosta Will Byers saatiin pelastettua, sekä sarjan posiitivisin yllätys joka jatkui yhä tällä kaudella.



Miehistä puheenollen; jo ensimmäinen kausi näytti, kuinka Stranger Thingsin mieshahmot monellakin tapaa rikkovat perinteisten kuvaamansa aikakauden sekä nykyajan mieshahmojen odottamuksia. Kova, äijämäinen käytös tai itsevarmuus on jätetty sivualalle. Will Byersin kantava teema oli rehellisyys sekä herkkyys, ja juuri tämän herkkyyden sekä taiteellisen luonteen takia häntä kiusataan alati. Ujo Jonathan ei osallistu muiden ikäistensä juopotteluun ja perinteiseen kukkoiluun, ja häntä pidetään friikkinä tämän takia. Jopa Jim Hopper, sarjan vahvin mieshahmo, on juuri ja juuri traumansa kanssa pärjäävä ihmisromu. Ja tietysti pojat Mike, Lucas ja Dustin ovat kaikki nörttejä ja oman yhteisönsä hylkiöitä, jotka käyttävät D&D:tä ja popkulttuuria selittämään omia ongelmiaan ja maailmaa ympärillään. He eivät pelkää itkeä, halata, näyttää tunteitaan ja olla erilaisia. Ja he eivät kasva pois näistä hahmoelementeistä, koska ne eivät ole heikkouksia! Herkkyys ja aito empatia sekä ihmisläheisyys tekevät näistä hahmoista oudolla tavalla uniikkeja tässä ajassa.



Ja toinen kausi vain lisää panoksia tämän suhteen. Eleven on Hopperin pyynnöstä kadonnut kaikkien elämästä, mutta hän ei voi vain pysyä neljän seinän sisällä vaan haluaa selvittää oman paikkansa maailmassa. Joycen huolenpito yhä oireilevasta Willistä eskaloituu uusiin mittoihin ja tämän rakkaus poikaansa kohtaan on pysäyttämätöntä. Nancy Wheeler kokee syyllisyydentunnetta Barbaran suhteen ja haluaa saada syylliset tämän kohtalon takana oikeuden eteen. Uusi hahmo Maxine "Mad Max"  Hargrove (Sadie Sink) ajautuu Lucasin ja Dustinin ihastuksen takia mukaan tapahtumiin, ja tämän myrkyllinen perheympäristö on tehnyt hänelle kovan ulkokuoren. Max oli riskaabeli lisäys- skeptiset kovishahmot voivat olla äkkiä ärsyttäviä, mutta Sadie Sink saa hahmon toimimaan elekiellellään hyvin ja tämän luonteelle annetaan looginen selitys Billyn muodossa. Maxin lopullinen konflikti veljensä Billyn (Dacre Montgomery) kanssa on erittäin toimiva ja vakuuttava kohtaus.



Will Byersin elämä ei ole helpottunut lainkaan; outojen tapahtumien johdosta häntä kiusataan yhä enemmän ja tätä vainoavat visiot vain jatkavat tämän ahdistusta maailmasta. Wil Byers kokee uskomatonta painetta koko ajan ja tämän hajoaminen kyyneliin on joka kerta uskottavaa ja todella raadollista. Ja kun Will kärsii, kärsii myös Jonathan, joka ei kestä nähdä veljeään tuskissaan ja alkaa itse hajota loppupuolella pahasti, haluten vain kaiken loppuvan. Hopper repeytyy kahden välille koittaessaan auttaa Joycea Wilin kanssa ja huolehtia Elevenista, ja lopulta hän menettää Elevenin luottamuksen. Hopper toimii myös Elevenille ja Mikelle positiivisena isähahmona, joka ei hyväksikäytä eikä ylenkatso näitä lapsia vaikkei aina heitä ymmärräkkään. Steve näkee oman idioottimaisuutensa kiteytyneenä Maxin isoveljessä Billyssa; seksistisessä, myrkyllisen maskuliinisuuden ja sosiopaattisen raivon kiteytymä, ja alkaa hieman miettiä itseään uudessa valossa. Uusi hahmo Bob Newby (Sean Astin) on kuin päähahmoryhmä aikuisena; nörtti ja hieman outo mutta pohjimmiltaan kiltti ja herkkä mies, joka ei pelkää olla rehellinen tunteidensa kanssa ja auttaa muita niin hyvin kuin vain voi.



Sivuhuomio: näyttelijätyö on tässä sarjassa aivan uskomattoman korkealla, mutta Noah Schnapp on Will Byersina aivan toisella tasolla. Hän ei saanut paljoakaan ruutuaikaa viime kaudella, mutta nyt hän on tapahtumien keskiössä ja pääsee näyttämään kykyjään näyttelijänä kunnolla. Ja mitä hän tekee on uskomatonta. Will on herkkä ja hiljainen lapsi ja tämän visiot ajavat tämän haurasta mieltä koko ajan enemmän hajalle. Hän on vain kosmisen olennen pelinappula, ja Will ei kestä tätä lainkaan. Hänen tuskanhuutonsa, itkuinen vastustuksensa kamppaillessaan olennon kanssa mielessään ja uskomaton, lähes häiritsevä olemuksensa näissä kohtauksissa on loistavaa ja todistaa Noah Schnappin olevan todellinen tähtinäyttelijä.




Stranger Thingsin hahmot ovat aitoja ja eläviä. Edes uskomaton kusipää Billy ei ole yksiulotteinen hahmo, vaan tämän omalle käytökselle annetaan perusta omasta perheestään. He eivät ole superihmisiä jotka kestävät kaiken, vaan he kärsivät, näyttävät oman surunsa mutta myöskin yrittävät kaikkensa pärjätäkseen. Joyce ei ole valmis luovuttamaan poikaansa yliluonnollisille olennoille, ja on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen lapsensa takaisin, mikä horjuttaa herkkää Jonathania, jota pitää pystyssä vahva ja kovia nähnyt ja kokenut Nancy. Tämä kaikki on rakennetu huolella ja taidolla, ja tekee Stranger Thingsistä niin aidon tuntuista kaiken epäaidon ympäröimänäkin.



E.T ja Oliver Twist- Elevenin tarina

Eleven oli ensimmäisen kauden parhaimpia hahmoja ja tämän rooli sarjassa oli tärkeä ja täynnä syvyyttä. Elevenin tarina oli ensimmäisellä kaudella käytännössä "E.T mutta avaruusolennon sijaan hän on 11-vuotias tyttö". Pojat löytävät hänet, pelottavat pukumiehet ovat tämän perässä, hän asuu yhden pojista luona tämän vanhempien sitä tajuamatta, hän luo vahvan suhteen pojan kanssa ja käyttää ihmeellisiä voimiaan pelastaakseen päivän pariinkin otteeseen. Lopulta hänen on mentävä pois, jotta muut voivat jatkaa elämäänsä rauhassa. Mutta messiaanisen arkkityypin sijaan Eleven on traumatisoitunut lapsi joka ei ole päässyt kokemaan aitoa lapsuutta tai myötätuntoa ikinä. Eleven on vielä hyvin pitkälti lapsi, joka ei aivan ymmärrä jokaisen tekonsa seurauksia. Mutta kun Mike ja muut pojat ovat kilttejä häntä kohtaan, Eleven alkaa löytämään vihdoinkin rakkautta maailmasta.




Ja toisella kaudella tämä intertekstuaalinen tarina jatkuu Oliver Twistin muodossa. Oltuaan aluksi valtion hoivissa, Eleven karkaa ja päätyy lopulta Jim Hopperin hoteisiin, jossa hän saa turvallisen kodin. Hän ei kuitenkaan viihdy poliisin luona, ja lopulta lähtee kaupunkiin. Kapungissa hän päätyy rikollisten lasten piiriin, jossa karismaattinen johtaja suostuttelee hänet lain väärällä puolelle. Mutta Eleven ei ole paha eikä rikollinen, ja lähtee lopulta pois synkästä ja vaarallisesta kaupungista, palaten takaisin maalle jossa hän voi olla onnellinen. Oliver Twist on tarina hyvästä ja pahasta ja yhteiskunnan reunoilla elävistä hylkiöistä, ja Elevenin kasvutarina on paljolti tämän valinta vihassa ja surussa elämisen tai eteenpäin liikkumisen välillä. Hänen sisarensa Kali (Linnea Berthelsen) ei ole onnistunut päästämään vihastaan irti, ja uskoo että tappamalla kaikki vastuussa hänen tuskastaan hän pääsee etenepäin, ja auttaa samalla Elevenia. Eleven ja Kali ovat mielenkiintoinen leikkaus samasta puusta; traumatisoituneet ja täynnä raivoa olevat esiteinit, mutta Kali ei ole kokenut aitoa rakkautta kuten Eleven on, eikä hän ymmärrä tämän maailmaa. Ja tämä kulminoituu näiden kahden hahmon viimeisiin sanoihin toisillensa:

Kali: "They cannot save you!"
Eleven: "No. But I can save them."

It's never just about you.



Intertekstuaalisuus rakenteen luojana

Kuten aiemmin sanoin, Stranger Things omaa paljon pastissin tapaan intertekstuaalisia viittauksia Spielbergin ja Kingin elokuviin sekä moniin muihin 80-luvun tieteisfiktiotarinoihin. Näkyvimmät näistä innoituksen lähteistä vat E.T, Painajainen Elm Streetillä, It, Carrie, Firestarter, Stand by Me ja The Thing, ja 2. kausi heittää mukaan vielä Aliensin ja Manaajan, mutta nämä ovat lähinnä osa estetiikkaa ja tyyliä. Ja Stranger Things ei ole mikään viittaussirkus jossa tiputellaan vitsejä elokuvista tai kopioidaan suoria lineja tai kohtauksia tökerön mielistelyn vuoksi. Pojat sarjassa käyttävät alati popkulttuuria itseilmaisuna ja  selviytymismekanismina, viitatessaan luonnottomiin olentoihin D&D-hirviöinä. Intertekstuaalisuus eli tekstienvälisyys on tärkeä elementti pastisseissa, sillä se juurtaa sitä johonkin tuttuun ja antaa katsojalle mahdollisuuden tarkastella tuttua tarinankerronan elementtiä uudessa valossa. Ja Stranger Things käyttää intertekstuaalisuutta aseenaan taidokkaasti, huomaamattomasti ja joka kerta tehokkaasti.

Stand By Me (1986)

Olen kuullut muutamaan otteeseen sanottavan, että Stranger Things ei ole kauhua vaan scifiä. Olen kunnioittavasti eri mieltä, sillä vaikka Stranger Things ei pelota juuri sinua, ovat kauhun taiteelliset elementit juurrutettu syvälle sen tekstiin. Yhdistämällä kauhu-ja scifitarinoiden kuten Painajaisen Elm Streetillä ja The Thingin visuaalisuutta ja E.T:n ja Stand By Me:n nostalgista lapsuuskuvaa Stranger Things pääsee kauhun tärkeimpään elementtiin kiinni: tutun ja turvallisen tuhoamiseen. Se perustaa jännityksensä yhteen vaikuttavimmista kauhun muodoista, eli "aikuisten pelkoon", pelkoon joka perustuu lasten vaarantamiseen ja perheenjäsenten menetykseen. Lasten tappaminen on iso tabu kulttuurissamme, ja lasten vaarantaminen-erityisesti lasten jotka ovat sarjan päähenkilöt ja joidenka tarinaa me seuraamme- on erittäin toimiva tapa rakentaa kauhua. Pikkukaupungin viattomuus, turvallisuus ja nostalginen kuva 80-luvun elämästä tuhotaan kaikki hiljalleen sarjan aikana juurikin lisäämällä siihen Lovecraftiaanisia, säälimättömiä olentoja. 

Nightmare on Elm Street (1984)


Mutta intertekstuaalisuus ei lopu vain tähän. Yllä käyttämäni esimerkit E.T:stä ja Oliver Twististä Elevenin tarinan suhteen ei ole ainoa rakenteellinen viittaus sarjassa. Oliver Twistissä orvon Oliverin rikoksen teille johdattaa pirullinen Fagin, ja tässä kohtaa Stranger Things eroaa tästä tekstistä. Elevenin ja Kalin suhde on hyvin mielenkiintoinen yhdistelmä kolmea erilaista tarinalähdettä: Imperiumin Vastaiskua, Ryhmä-X:ää ja keskitysleiritrauman alluusiota. Koko Kalin ryhmästä huokuu Ryhmä-X:ää muistuttava hylkiöiden perhe-fiilis. Ja kuten nuori Magneto, Kali ja Eleven metsästävät niitä jotka satuttivat heitä, ja eräässä kohtauksessa oleva subteksti huutaa "keskitysleiriselviytyjät paenneen natsin perässä".  Kalin opettaessa Elevenia luottamaan vihaansa voimia käyttäessään tulee helposti mieleen X-Men: First Classin vastaava kohtaus, jossa Charles neuvoo Magnetoa käyttämään hyviä muistojaan voimiensa lähteenä. Mutta Kalin ja Elevenin suhteessa on myös paljon samanlaista kuin Yodan ja Luke Skywalkerin suhteessa Imperiumin Vastaiskussa. Kali neuvoo Elevenia unohtamaan asioiden koon ja keskittymään tunteeseen sisällään, antaa tälle vision isästään joka kertoo Elevenin sisäisestä pimeydestä ja lopulta Eleven jättää Kalin- ja mahdolliset tulevat opetukset- koska hänen ystävänsä tarvitsevat hänen apuaan. Näin Stranger Things käyttää intertekstuaalisuutta luomaan vahvaa, helposti samaistuttavaa ja tehokasta rakennetta tarinaan, joka luo uusia tasoja mitä enemmän sitä alkaa ajattelemaan.

The Warriors (1979)


Loppu on tärkein

"Last act makes the film. Wow them at the end, and you got a hit." -Robert McKee, adaptation.

Stranger Things on synkkä sarja, ja sanoisin että 2. kausi yltää vielä synkempiin sfääreihin. Siinä on pelottavia teemoja, rankkoja ja jopa häiritseviä kohtauksia jossa ei säästellä katsojaa juurikaan. Tämä ei tarkoita ainoastaan väkivaltaa tai verta, vaan myös kohtauksia kuten sisäisesti palava Will Byers kirkumassa tuskissaan tai perheväkivalta Billien ja Maxin kodissa. Tähän päälle ahdistava tunnelma, musiikki joka ei jätä rauhaan ja lohduttoman epätoivon tunne joka nousee molemmilla kausilla esiin lopun jo häämöttäessä. Nykyaikaisten synkkien TV-sarjojen ongelma on juurikin liiallisen synkkyyden aiheuttama apatia katsojassa. Väkivalta, lohduttomuus, hahmokuolemat ja epämiellyttävien hahmojen menestyminen saattavat ehkä reflektoida todellisuutta, mutta katsoja voi nopeasti menettää mielenkiinnon ja turhautua siihen, että sarja ei anna hänelle mahdollisuutta iloita sankarien voittaessa. Game of Thrones kärsii tästä mielestäni paljon, mutta myös monet muut Netflixin ja HBO:n sarjat ovat jääneet jumiin tähän samaan suonsilmäkkeeseen.



Mutta Stranger Things on eri maata. Dufferin Veljekset ovat tajunneet mitenkä tehdään sarjaa, joka ei ainoastaan jännitä, pelota, ahdista ja haasta ajattelemaan vaikeitakin asioita, vaan myös nauramaan, hymyilemään ja panostamaan näiden hahmojen ihmissuhteisiin. En edes muista koska viimeksi olin tuulettanut niin innokkaasti, kun Eleven tuli pelastamaan kaikki "demodogseilta", kuinka paljon Hopperin yritykset luoda oikeaa kotio Elevenille liikuttivat minua tai kuinka Mike, Max, Lucas ja Steve pelastuivat eivät väkivallan, vaan Dustinin myötätunnon takia yllätti minut iloisesti. Stranger Things seuraa tarkasti 80-luvun tyyliä siinäkin, että sen rakenne matkii monien aikansa lastenelokuvien rakennetta; tarina voi olla synkkä, siinä voi olla kauheitakin hetkiä jolloin katsoja voi olla todella huolestunut siitä mitä siinä tapahtuu, mutta loppu on aina onnellinen. Tämä ei tarkoita vain tarinan loppua, vaan myös hahmojen lopetuksia. Bob Newby kuoli hirvittävällä tavalla, mutta hän pelasti myös kaikki-lapset, Joycen, jopa häntä ylikatsoneen Hopperin. Bob kuoli sankarina, ja se oli tärkeää. Sillä lopetus on aina tärkein. Miken, Maxin, Lucaksen, Dustinin ja lopulta Elevenin tanssiessa koulun talvitansseissa, on tunnelma levollinen, rauhallinen ja ennen kaikkea, ansaittu tarinassa. Stranger Things 2 todisti ettei ensimmäinen kausi ollut mikään yhden tempun ihme, vaan Dufferin Veljekset, näyttelijät, käsikirjoittajat, kuvaajat ja säveltäjät ovat luoneet yhden parhaimmista TV-sarjoista jota on koskaan tehty. Mihin Stranger Things menee tästä? Mitä kauhuja pieni Hawkinsin kylä joutuu vielä kokemaan, ja pääseekö Eleven ikinä normaaliin elämään kiinni? Se ei ole tärkeää nyt, sillä nyt he ovat kaikki onnellisia. 



Loppu on tärkein.

Atte T

Ps.

"Every single day/ Every word you say/ Every game you play
Every night you stay/ I'll be watching you...
"



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti