keskiviikko 31. elokuuta 2016

Kamala Khan- Supersankarien tulevaisuus

Vaikka luenkin sarjakuvia yhtenään ja joka kuukausi hankin vähintään yhden uuden sarjakuvan luettavaksi, en enään lue kovin montaa jatkuvaa sarjaa. Tähän on olemassa parikin syytä. Ensinnäkin, moderni sarjakuvateollisuus ei tue pitkäaikaisia sarjoja ilman status quon muuttamista joka toisen kirjan kohdalla. Sarjojen oletetaan kestävän vuoden, ehkä kaksi jonka jälkeen uusin suuri tapahtumasarjis katkaisee julkaisun. Tämän jälkeen sarja ja hahmot joko sulautetaan johonkin toiseen sarjaan, sarja alkaa alusta uudella perusperiaatteella tai hahmo on kuollut. Toisekseen, useimmat nyt-ilmestyvät sarjat...eivät ole kovin hyviä. DC:ltä en seuraa tällä hetkellä mitään (odotan DC:n Rebirth-numeroideni saamista) ja Marvelin loputon lehtien lopetus ja uudelleenaloitus ei rohkaise lainkaan tutustumaan uusii sarjiksiin.

Mutta tähän sääntöön on olemassa poikkeuksia, ja seuraan joitain sarjoja uskollisesti ja odotan uuden osan ilmestymistä innolla. Ja vuodesta 2014 lähtien sarja jota seuraan yhä ja joka on pysynyt tasaisen hyvänä on Ms. Marvel.



Kamala Khanin loi neljä tekijää: tuottajat Sana Amanat (nykyinen Marvelin taiteellinen johtaja) ja Stephen Wacker, kirjoittaja Willow G. Wilson ja piirtäjä Adrian Alphona. Marvel oli jo aikaisemmin tehnyt päätöksen Ms Marvelin tittelin uudelleen henkiin herättmisestä ja tämä joukko sai tehtäväksensä luoda uuden hahmon. Amanat oli kertonut kollegalleen Wackerille anekdootteja ja hauskoja tarinoita lapsuudestaan ja siitä millaista oli kasvaa Amerikassa musliminuorena, ja tästä nousi idea tehdä hahmosta myöskin muslimi. Näin syntyi Kamala Khan, New Jerseyssä asuva Amerikan-pakistanilainen teini joka supervoimat (kyky muodonmuutoksiin ja keskivahva regeneraatio) saatuaan ryhtyi uudeksi Neiti Ihmeeksi, sillä hän ihailee entistä Neiti Ihmettä Carol Danversia, joka nykyään tunnetaan paremmin nimellä Kapteeni Ihme. Kamala tekikin ensiesiintymisensä Captain Marvel-lehdessä.



Ensimmäinen kysymys mikä varmasti nousee monella mieleen on tietysti uskonto. Näinä poliittisina ja...tapahtumarikkaina aikoina vaikea olla huomioimatta uskontoon liittyviä asioita. Kirjoittaja Willow G. Wilson, itsekkin muslimi, sanoi että tämä sarjis ei ole evankeliumi tai saarnausta. Hän halusi esittää Kamalan sellaisena kuin monet nuoret ovat: uskonto ja varsinkin oma henkilökohtainen usko ei ole yksinkertaista ja sen kanssa joutuu kamppailemaan. Ja tästä on pidetty kiinni koko sarjan ajan. Kamala on muslimi, tästä ei ole kysymystäkään. Mutta se ei ole hänen hahmonsa. Hän ei koko ajan refereoi uskonoppeja tai tunge rukouksia tai kirouksia jokaiseen lauseeseensa kuten monien "uskonnolisten" hahmojen kanssa tuppaa olemaan. Hänen vanhempansa ovat muslimeita, ja Kamala on kasvatettu näiden tapojen mukaan. Tietysti hän kapinoi aina välillä tätä vastaan-onhan hän teini- mutta se on vain luonnollista. Ms Marvel on yksiä uskonnollisesti tasapainoisimpia sarjakuvia jossa kaikilla on jotain mihinkä he uskovat, ja he seisovat samalla viivalla uskojensa kanssa ei-tunnustuksellisella, ei-tuomitsevalla, rauhallisella rukoilualueella.

(C) Adrian Alphona


Kamala Khan on nuori teini New Jerseyssä. Hän käy koulua, kirjoittaa fanifiktiota ja pelaa videopelejä sekä viettää aikaa parhaan ystävänsä Nakian ja Brunon kanssa. Kamala haluaisi olla kuten muut nuoret ja sulautua joukkoon, mutta tämä on välillä vaikeaa ylihuolehtivien vanhempien vuoksi. Yksi yö hän kuitenkin päättää mennä salaa bileisiin ja viettämään aikaa ns. "coolien nuorten" kanssa. He koittavat tietysti juottaa Kamalan humalaan, jonka tajuttuaan hän juoksee pois paikalta murtuneena. Samana yönä hänen kohtalonsa muuttui, kun outo sumu pyyhkäisi ylitse New Yorkin, yltäen aina Jerseyhyn asti. Tämä oli terrigen-sumu, joka vapautui Epäinhimillisten kuninkaan Mustan Salaman laukaisemasta Terrigen-pommista. Terrigen on aine joka herättää joissain ihmisissä piilevän Epäinhimillisen metageenin, tehden tästä yhden heistä ja antaen samalla tälle supervoimia. Kamala Khanissa oli tämä metageeni, ja sumu aloitti tämän voimien vapautumisen. Kamala näki tämän aikana hengelliset oppaansa ja kertoi unelmistaan...erittäin oudossa näyssä.

(C) Adrian Alphona

Kamala unelmoi olevansa supersankari kuin Kapteeni Ihme, ja että hän haluaisi näyttää samalta, koska silloin muut hyväksyisivät hänet helpommin. Tämä ei tietenkään pidä paikkansa ja Kamala tajuaa sen pian. Hän sai nämä voimat ei siksi että hän olisi hyvä, vaan että hän voisi tehdä hyvää. Ja niin Kamalasta tuli Neiti Ihme, New Jerseyn suojelija. Hän kohtasi ensimmäisen vihollisensa  Keksijän, jonka koko olemus ja tausta teki pahaa mainetta Jerseylle ja joka hyökkäsi Kamalan ikäluokkaa vastaan, vedoten milleniaalien huonoo itsetuntoon ja arvottomuuden tuntoon. Kamalan itse kuuluessa 9/11 jälkeen kasvaneeseen ikäpolveen on nämä asiat hyvin lähellä häntä. Ms Marvel ottaa kantaa asioihin ja katsoo niitä Kamalan kautta, mutta se tekee tämän taidolla ja osaa yllättää sillä aina. Hullu keksijä joka palkkaa toimettomia nuoria avukseen? Milleniaalien arvontunteen katoaminen muiden kohtelun ja paineen vuoksi. Kamalan tapaan Terrigen-pommista voimansa saanut Epäinhimillinen joka alkaa satuttamaan muita? Ääriliikkeet ja siitä nouseva yleinen muiden samannäköisten ja tapaisten profilointi. Muiden hänen ikäistensä käytös ja tapa puhua hänen ja Nakian kulttuurista huoltapitäen? Sankarikompleksi ja musliminaisten "pelastaminen" heidän itse valitsemiltaan tavoilta. Tämä on tavaraa jota ei käsittellä kunnolla televisiossa saatikka sitten elokuvissa, mutta sarjakuvissa kaikki on mahdollista.

(C)Takeshi Miyazawa


Ms Marvel-lehden päähenkilö on tietysti Kamala, mutta hänen elämänsä on täynnä mielenkiintoisia ja hyviä sivuhahmoja. Lapsuudenystävä Nakia toimii tasapainona Kamalan villille ja innokkaalle luonteelle olemalla viileä ja tyyni alati ja paras ystävä Bruno on kelpo tiedemiehen alku jonka rakkaus Kamalaa kohtaan pysyy tiukasti piilossa tämän peläten sen rikkovan heidän välinsä. Hänen mentorinsa Medusa, epäinhimillisten kuningatar ei aina ymmärrä Kamalaa mutta osaa silti auttaa tätä tiellään supersankariksi yhdessä kaikkein rakastaman ahmamutantti Wolverinen kanssa. Ja sitten on tietysti hänen perheensä- pankissa työskentelevä laiskanpulska isä Yusuf, äänekäs ja huolehtivainen äiti Muneeba ja konservatiivinen, hyvin uskonnollinen isoveli Kamran. Kamalan vanhemmat ovat kuin kenenkä tahansa 16-vuotiaan vanhemmat- huolehtivaisia, tiukkoja ja jonkin verran ymmärtämättömiä teini-iän tuomista muutoksista. Mutta huolen takana on rakkaus, ja se näytetään molempien vanhempien kohdalla useaan otteeseen. Kamran on kaikista hahmoista riskaabelein, sillä fundamentalistisia hahmoja ei aina osata käyttää oikein ja muuttuvat nopeasti yksiulotteisiksi selostajiksi. Kamran on poikkeus tähän. Kamran elää mielenkiintoisessa asemassa perheensä ja maailman välissä. Hän on äärimmäisen tarkka elintavoistaan ja siitä mitä hän tekisi työksensä mikä ärsyttää Yusufia jonka mielestä pojan pitäisi mennä töihin eikä vain notkua moskeijalla. Hän pukeutuu traditionaalisiin muslimien vaatteisiin ja tämä ei ainakaan auta häntä saamaan töitä nykyajan Yhdysvalloissa. Kamranilla ei ole muuta paikkaa kuin uskonsa jossa hän tuntee itsensä mukavaksi. Mutta mikä tekee näistä kaikista hahmoista hyviä on heidän kykynsä muuttua. Kuten Kamala itsekkin, he kasvavat tarinan aikana tilanteiden mukaan. Bruno ja Kamala puhuvat tunteistaan toisiaan kohtaan, luokkatoveri ja "huolenpitotrolli" Zoe kohtaa tunteensa ja kasuaalin rasisminsa ja ystävystyy Nakian kanssa, Kamran kohtaa jonkun joka ajattelee samalla lailla kun hän ja alkaa avautua- kaikki tämä tekee tarinasta paljon muutakin kuin vain pahisten hakkaamista, ja usei nekin voitetaan tieteen ja älykkyyden avulla puhtaan voiman sijaan.

(C) Mahmud Asrar


Kamala on itse tämän kaiken keskellä loistotähtenä. Hän on tarinan alussa tietyllä tapaa kliseinen nörtti joka haluaa enemmän elämältään, mutta samantien tehdää selväksi että maailma ei kuitenkaan toimi tällä tapaa. Hän saa voimansa, mutta se ei tee hänestä saman tien täydellistä sankaria joka hän halusi olla. Kamalan tarina on oman paikkansa löytämistä ja sitten siinä elämistä. Toki tähän kuuluu perushommat kuten salainen identiteetti ja vaikeat tilanteet sen kanssa, mutta tämä pelataan näppärästi komediana ja draamana tilanteen sitä vaatiessa. Kamala on rento, mutta samaan aikaan yliajattelee asioita. Hän haluaa auttaa mahdollisimman montaa, mutta ei tiedä aina mitenkä. Ja jopa maailmanlopun koittaessa (Secret Wars 2015) hänen pääasiallinen tavoitteensa on auttaa mahdollisimman montaa ennen loppua. Kamala ei ole kuitenkaan täydellinen. Hän on itsepäinen, lyhytnäköinen, hieman tekopyhä ja Kamala haluaa koko ajan miellyttää muita oman hyvinvointinsa edellä. Mutta missään kohtaa nämä negatiiviset luonteenpiirteet eivät muutu hahmon pääasialliksi teemoiksi ja Kamala oppii virheistään. Hänen lähin analoginsa muista supersankareista on nuori Hämähäkkimies- koulun ja supersankaroinnin välillä hyppivä sankari jonka tarinan isoa tekijöitä on ihmissuhteet ja elämän monet isot ja pienet ongelmat. Mutta päinvastoin kuin Hämis, Kamala oppii virheistään ja kasvaa hahmona. Hänen elämänsä ei ole yhtä helvettiä ja vastoinkäymistä sillä Kamala on avautunut ihmisille elämässään, saaden jotain mihinkä nojata kun maailman paino on liikaa. Mutta kaikkein parasta Kamalassa on hänen motivaationsa. Hän ryhtyi supersankariksi samasta syystä kuin Teräsmies- hänellä on supervoimat ja maailmassa on ongelmia ja hän voi auttaa. Kenenkään ei tarvinnut kuolla tämän takia. Ei ammuttuja enoja tai vanhempia. Kamala on supersankari koska se on oikein.

(C) Adrian Alphona

Ja Ms Marvel on lehtenä kaiken tämän lisäksi hauska ja loputtoman viihdyttävä. Supersankarilehtien yhä jatkuva ongelma on ylitseampuva synkkyys. Marvel on alkanut pääsemään pois tästä sudenkuopasta muidenkin lehtiensä kanssa, mutta DC:llä tämä on yhä iso ongelma. Sarjakuvat ovat taidemuoto jonka ei tarvitse olla realistinen, jota ei rajoita erikoisefektibudjetit tai konventionaaliset tarinankerronnan muodot. Kamala kohtaa mitä oudoimpia, värikkäimpiä ja luovimpia otuksia ja vihollisia kuten Keksijän joka on epäonnistuneen kloonauksen tulos Kärpäsen (1958) tyyliin, värikkäät ja monimuotoiset Nuhumans-rikolliset sekä tietysti Lokin. Kamalan muodonmuutoskyvyt yhdistettynä tämän ailahtelevaan tunnetilaan tuottaa kerta toisensa jälkeen hauskempia tilanteita. Perinteiset supersankariongelmat kuten "miksi Neiti Ihme ja Kamala eivät ikinä kohtaa" ja "vaara uhkaa kaupunkia mutta myös perheillallinen kutsuu" pelataan huumorin keinoin uusin ja huvittavin keinoin. Adrian Alphonan uniikki kynänjälki tekee tästä vielä hauskemman näköistä tilanteen sitä vaatiessa, ja New Jersey on samaan aikaan asutun näköinen mutta myös fantastinen ympäristö supersankariseikkailuille ilman päätä eikä häntää.

(C) Adrian Alphona
(C)Adrian Alphona
(C) Nico Leon

Kamala Khan on mielestäni supersankarien tulevaisuus, Hämähäkkimies 2010-luvulle. Ms Marvel on lehti joka korvasi minun kohdallani Hämähäkkimiehen tarinana samaistuttavasta sankarista. En ehkä jaa moniakaan Kamalan ongelmista (ilmiselvistä syistä) mutta tämä ei tarkoita ettenkö voisi olla sympaattinen hänen tarinaansa kohtaan. Kamala on samaistuttava ja helposti lähestyttävä hahmo ilman vuosikymmenien painoa olkapäillään kuten Hämähäkkimiehellä tai muilla Marvelin entisillä "tavissankareilla". Hän on tuore perspektiivi maailmaan ja tuulahdus uutta ja pirteää energiaa vuosikymmeniä vanhaan taidemuotoon. Tarinat ovat moderneja ja niissä on nykyajan ongelmia ja tilanteita mutta toisaalta nämä ongelmat omaavat pitkän historian, mikä tekee niistä ajattomia. Se on nuorena olemista, oman itsensä ymmärtämistä, ajatusmaailmojen ja uskon kanssa kamppailua, rakkautta, vihaa ja kaikesta tästä oppimista. Kamala Khan on positiivinen hahmo joka ei syyllistä itseään martyyriksi, valita kuolleista vanhemmistaan tai käyttäydy kuin idiootti. Hänen versionsa "Suuri Voima/Suuri Vastuu"-opetuksesta on "Hyvyys ei ole olemista vaan tekoa." Hän ei halua satuttaa ketään, vain suojella kaupunkiaan ja sen asukkaita jotka turvaavat häneen epäilyn sijaan. Kun luen Ms Marvelia ja Kamalan tarinaa, tunnen oloni aina paremmaksi, ja haluan aina lukea lisää. Kamalan maailma on ihaltava, ja vaikka se ei ole täydellinen on siinä lämpöä ja charmia. Se on lähes täydellinen sarjakuva niin käsikirjoitukseltaan kuin piirostyöltön ja edes reboot ei ole onnistunut pysäyttämään sen menestystä ja laatua. Ms Marvel on lehti jonka haluaisin myös Suomen lehtikauppojen hyllyihin Hämähäkkimies-lehtien viereen vaihtoehdoksi. Kamala on saavuttanut suuren suosion ympäri maailmaa enkä näe syytä miksi Suomen pitäisi olla poikkeus. Ms Marvel on tällä hetkellä paras yhä jatkuva sarjakuva jota luen ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille.

(C) Adrian Alphona


Ilmestyneet 5 kokelmalehteä.


Olipas hauskaa. On mukavaa kehua jotain hyvää. Voisin tehdä tätä enemmänkin. Tulevaisuudessa lisää kokonaisten sarjojen esittelyä ostoslistoja varten!

Atte T





sunnuntai 21. elokuuta 2016

Kasarifantasiaa: Legend (1985)

Kun aiemmin tänä vuonna puhuin fantasiaelokuvista ja miten niiden menestys ja suosio heijastuu niiden tyyliin, mainitsin ohimennen että 80-luku oli fantasiaelokuvien kulta-aikaa ennen 2000-lukua. Toki ne eivät silloin saaneet laajaa suosiota ja kriitikot lähes poikkeuksetta inhosivat niitä, mutta nykyään lähes jokainen niistä on kulttiklassikko. Nämä "kasarifantasia-elokuvat" olivat usein hyvin samantyylisiä ja paljolti kliseiden täyttämiä, mutta lähes jokaiselle oli jotain uuttakin tarjottavaa joko visuaalisesta lähtökohdasta tai tarinankerronnallisesta suunnasta. Ajattelinkin nyt raottaa tämän pienen genren kultaista arkunkantta ja jakaa ajatuksiani ja mielipiteitäni näistä elokuvista. Mahdollisesti saatatte tunnistaa yhden jos toisenkin näistä elokuvista ja ehkäpä onnistun herättämään muistikuvia kauan sitten unohdettuja.

Ensimmäinen elokuva jonka esittelen on henkilökohtainen suosikkini genrestä. Tiesittekö että Ridley Scott- mies Alienin, Blade Runnerin, Gladiaattorin, Kingdom of Heavenin ja The Martianin takaa- ohjasi 1985 fantasiasatuleffan jossa oli yksisarvisia, keijuja, hiisiä ja iso punainen paholainen? Ja että tämän elokuvan pääroolissa oli 23-vuotias Tom Cruise? Tämä elokuva on Legend.



Legend on tarina prinsessasta, yksisarvisesta ja Pimeydestä. Prinsessa Lili (Mia Sara) rakastaa luontoa ja metsiä. Hänen toinen rakkautensa on Jack O' the Green (Tom Cruise). Kun Jack näyttää Lilille paikan missä yksisarviset asuvat, johdattaa Lili vahingossa joukon hiisiä paikalle jotka tappavat toisen yksisarvisista herransa Pimeyden (Tim Curry) käskystä ja kaappaavat Lilin ja toisen Yksisarvisen. Nyt Jackin ja metsän keijujen täytyy pelastaa yksisarvinen ja Lili ennen kuin maailma peittyy ikuiseen pimeyteen ja aurinko kuolee.



Legendin tarina on niin peruskamaa että pelkkä juonen kuuleminen ei myy elokuvaa kenellekkään. Mutta se tapa millä tämä tarina kerrotaan ja Ridley Scottin raaka ohjaajantaito tekevät tästä elokuvasta kliseen fantasialeffan sijaan klassisen satuelokuvan. Kaikki sen kuvauksesta kohtaussommitteluun, musiikkiin, puvustukseen ja lavastukseen on täynnä saduille ominaista tunnelmaa. Ridleyn Scottin elokuvia yhdistää aina se että ne näyttävät upealta, oli lopputulos mikä tahansa ja Scott on pitänyt tästä kiinni nykypäivään asti. Fantasiaelokuvissa visuaalisuus on elintärkeää, sillä mikään dialogi tai taustaselostus ei kuvaa maailmaa kuten uniikki visuaalinen tyyli. Symbolismi, vertauskuvallisuus ja unenkaltaiset visiot ovat kaikki palikoita joista Legendin uniikki ilme on koottu. Kun Pimeyden kaappaama Lili tanssii valssin tahtiin mustan mekkonsa kanssa ja leikkaamatta lainkaan pois tästä tanssista vaihtuu Lilin mekko siihen jonka kanssa hän tanssi. Tanssiko hän oikeasti mekon kanssa vai oliko tämäkin vain osa Pimeyden linnan unenomaista tunnelmaa?



Näyttelijät ovat loistavia ja fantasiaelokuvan perinteisiin mittasuhteisiin verrattuna pienikokoinen joukko. Kuulun siihen leiriin jonka mielestä Tom Cruise on loistava näyttelijä. Useimmat eivät pidä hänestä enkä tiedä onko entinen avaruuspaavi yleisestikkään persoonana mikään miellyttävin, mutta Cruise on näyttelijä joka ei koskaan tee mitään hutiloimalla. Hän on aina mukana täysillä oli projekti mikä tahansa. Eikä nuori Cruise ole poikkeus tähän millään tavalla. Hän vaihtuu taianomaisesta metsän miehestä pelokkaaksi mutta rohkeaksi sankariksi tyylikkäästi ja hän ei saa mitään näyttämään liian helpolta mutta silti onnistuu lähes kaikessa mitä tekee. Harva näyttelijä pystyy tämän kaltaiseen suoritukseen ja on silti miellyttävä hahmona seurata. Mia Sara on juuri sopivan ihanteellisen satumainen prinsessana mutta hänen kohtauksensa Pimeyden kanssa ovat ne joista pidän eniten, Vaikka naurettavan karismaattinen antagonisti onkin syödä kaiken tilan Saran ympäriltä, seisoo hän kuitenkin vahvasti tämän lavakarisman ansiosta suuren punaisen paholaisen rinnalla. David Bennent on loistava metsänhaltia Honeythorn Gumbina ja on hämmentävää tajuta että näyttelijä on yli 20-vuotias lapsekkaan haltian roolissa. Tämä on myöskin stunttimies ja jokapaikanhöylä Kiran Shahin näkyvimpiä rooleja ja on hauska nähdä yleensä täysin tunnistamaton Kiran nuorempana kaverina. (Kiran Shah on Ginarrbrik-kääpiö Narnian Tarinoissa, Hiisikirjuri ensimmäisessä Hobitti-elokuvassa ja romunkerääjä Teedo Force Awakensissa. Mies on kaikkialla!)



Mutta minkä kaikki muistavat tästä elokuvasta on Pimeys ja häntä näyttelevä Tim Curry. Kun puhutaan näyttelijöistä jotka ovat luoneet uran muistettavien pahisten ja moraalisesti arveluttavien hahmojen parissa, nimet kuten Christopher Lee, Vncent Price ja Tim Curry nousevat esiin. Curryn matala, hunajainen ääni on omiaan saatanalliselle Pimeydelle. Pimeys on, kaikki asiat huomioon ottaen, demoni. Ei kuitenkaan Saatana vaikka hän siltä näyttääkin sillä jopa Pimeyden yläpuolella oli jokin jota hän kutsuu "isäkseen" mutta tämä ei kuitenkaan estä ketään yhdistämästä Curryn hahmoa raamatun pääpahikseen. Hän ei vain tuhoa ja riehu vaan viettelee ja juonii, koittaen ajaa viattomuutta ja hyvyyttä julmuuteen ja korruptioon. Hän puhuu pehmeästi ja viekoittelevasti mutta raivostuessaan hänen äänensä on kuin ukkonen. Rob Bottinin uskomaton maskeeraus, jonka tekeminen kesti yli viisi tuntia, ei hidasta lainkaan Curryn ominaista kasvonäyttelyä vaan vahvistaa sitä entisestään. Hänen demoninen hymynsä, raivokas irveensä ja aneleva kärsimyksensä ovat kaikki hyvin uskottavia ja Curry myy jokaisen ilmeensä sataprosenttisesti. Ja joka kerta kun Curryn ikoninen, räjähtävä nauru täyttää mustat luolat ja helvetinomaiset kuilut jatkaa se yhä sitä samaa tematiikkaa ja tunnelmaa mitä elokuva on jo valmiiksi täynnä.



Kuten olette saattaneet jo tajuta, tämä satu keijuista, prinsessoista ja yksisarvisista on itseasiassa hyvin synkkä elokuva, mikä onkin yksi kiertävä elementti kasarifantasiassa. Sen maailma on heti yksisarvisen kuoltua kuin matka lävitse Danten Infernon. Parimetriset hanget ja jäätävä tuuli tappaa maaseudun perheet koteihinsa, myrkyllisessä suossa asuva vihreä hirviö syöskyy kirkuen vedestä syömään sankarit ja Pimeyden linnan vartijoina toimivat ihmissyöjä-örkit ovat ehkä kammottavin versio örkeistä jonka olen kuunaan nähnyt. Pimeyden linna on kuten herransa suora vertaus helvettiin. Sen käytävät ovat suuria ja tyhjiä, ruumiita ja luurankoja on joka puolella ja tuliset uunit leiskuavat alati. Mutta tämä synkkyys on osa sen luonnetta. Yksi asia mikä on selkeää heti alusta pitäen on että Ridley Scott selkeästi halusi mennä satuestetiikassaan lähemmäksi Grimmin satujen perinteitä ja nykyisten satujen kansatarujuuria kuin Disneyn ja muiden tekijöiden "pehmeämpää" näkemystä satuihin. Keijut eivät ole vain kikattavia hyväntekijöitä vaan täysin muukalaismaisen moraalin omaavia mielipuolia jonka motiivit ja mielipiteet asioihin ja toisiinsa vaihtuvat alati. Hiidet ja peikot eivät ole vain ilkikurisia kiusantekijöitä vaan sadistisia pikkuhirviöitä ja idea jonkun leipomisesta piiraaseen on sekä samaan aikaan hauska että karmiva. Suossa asuva hirviömäinen akka Meg Mucklebones on varsinkin hyvin perinteinen synkempien satujen hahmo joka näyttää upealta ja sopii elokuvan tunnelmaan oivasti.

...jota näytteli Star Trekin Robert Picardo. Hmm.

Legendin musiikit ovat mielenkiintoinen tarina erikseen. Eurooppalaisessa julkaisussa musiikit sävelsi legendaarinen Jerry Goldsmith, mutta jenkkijulkaisun musiikit teki Saksalainen elektronimusabändi Tangerine Dream. Fanit ovat jakautuneet kahteen leiriin siitä kumpi soundtrack on "oikea ja parempi" versio ja ovat valmiita haukkumaan toisen aina tarvittaessa. Nykyisin helpommin saatavilla oleva versio käytätä Goldsmithin musiikkia ja itse seison sen takana vakaasti. Musiikki on iso tekijä luomaan Legendin unenomaista ilmapiiriä ja taianomaisesta painajaismaiseen vaihtuvaa tunnelmaa. Lilin valssi mustan mekkonsa kanssa, Pimeyden esiin tulemisen viipyilevä mutta alati uhkaava puhallinkuoro ja yksisarvisen kuolemaa enteilevä pauhaava kuoro. Jerry Goldsmith oli legenda jonka mittava työ on täynnä ikuisia klassikoita ja Legend kuuluu näihin klassikoihin. Yhdessä elokuvassa hän käyttää niin montaa eri tyyliä ja tapaa luoda tunnelmaa kohtauksiin että on vaikea kuvitella mitä ihmettä tuotantoväen ja Scottin päässä oikein liikkui kun Goldsmithin sävellykset jätettiin "vain" elokuvan eurolevitykseen.



 Legend on fantasiaelokuva minun makuuni. Se on selkeästi fantasiaa ja ihmiset ja muu "maallinen" on vähemmistöä sen värikkäässä maailmassa. Se ei yritä esittää olevansa realistinen tai samaistuttava millään tasolla vaan tähtää juurikin siihen satukirjojen fiktiiviseen kauneuteen joka on jossain utopian ja painajaisen välillä. Olen hokenut "unenomaisuutta" koko tämän tekstin ajan mutta se on päällimäinen tunnetila mikä elokuvasta jää mieleen. Kuten kaikki unet se voi olla kaunis ja ihanteellinen paratiisi yhdessä kohtaa, muuttua uhkaavaksi ja luonnottamaksi toisessa ja lopulta muuttua painajaiseksi josta ei ole pakenemista muuta kuin heräämällä. Tällaisia elokuvia ei olle tehty paljoa tässä subgenressä eikä kukaan ole tässä yhtä hyvä kun elokuvallisuuden mestari Ridley Scott. Legend kuuluu fantasiaelokuvien huippuluokkaan ja on oman genrensä kulmakiviä. Kasarifantasia voi olla kliseistä ja camp-henkistä viihdettä verrattuna nykyaikaiseen realistiseen, synkkään ja monitasoiseen fantasiatarjontaan, mutta se ei tarjoita etteikö se sisältäisi Legendin kaltaisia helmiä jotka ovat paljon viihdyttävämpiä ja teknisesti paremmin toteutettuja. Legend kiteyttää minulle sanonnan "tämänkaltaisia elokuvia ei tehdä enään."

Atte T

tiistai 9. elokuuta 2016

Valokeilassa, osa 7

On taas aika katsahtaa valokeilaan ja tutustua johonkin sarjakuvahahmoon, ilmiöön tai tekijään joka ansaitsee huomiota. Nykyään supersankarileffat ja tv-sarjat ovat tuoneet esiin paljon suurelle yleisölle tuntemattomia hahmoja, mutta yhä on paljon piilossa. Tässä osiossa tutustutan teidät sarjakuvien rikkaaseen maailmaan.

Mutta ensin, puhutaanpas hieman Carmine Infantinosta.



Carmine Infantino oli Brooklyniläinen sarjakuvapiirtäjä jonka työtä ja painoarvoa nykyaikaiselle supersankarisarjakuvalle harva tietää. Infantino työskenteli 40-luvulla satunnaistöissä eri sarjisfirmoilla kuten Timelylle (josta tuli sitemmin Marvel) ja Fawcetille (jotka julkaisivat Shazamia) kunnes 1947 hän löysi vakipaikkansa DC Comicsilla. Ensimmäisessä sarjiksessaan hän loi Mustan Kanarialinnun hahmon, ja siitä lähtien Dinah Lance on ollut fanien suosikkihahmoja. Mutta 1956 hän päätti muutta sarjakuvien imagon kokonaan ja aloitti tietämättään sarjakuvien hopea-ajan. Showcase #4 loi Salaman hahmon uudestaan Barry Allenin muodossa. Infantinon design Salamalle oli futuristinen, sci-fi-henkinen mutta yksinkertainen ja oli jotain millaista ennen ei oltu nähty. Robert Kanigher ja Gardner Fox vastasivat tarinoista, mutta Infantinon taide kertoi tarinaa kirjoittajien kanssa tasavertaisesti ja hän oli paljon mukana hahmojen luomisprosessissa. Tämä tyyli ja design innoitti monia ja Salaman tyyliä kopioi niin Vihreä Lyhty kuin Hämähäkkimieskin. Hän uudisti Batmanin lookin 66' tv-sarjan tyyliseksi, loi Batgirlin hahmon ja sarjan suosio nousi uskomattomiin lukuihin. Stan Lee tarjosi Infantinolle töitä Marvelilta 22 000 taalan hintaan, mutta DC antoi hänelle taidejohtajan pestin ja hän pysyi DC:n tallissa. Myöhemmin hänestä tuli DC:n kustantaja ja päätoimittaja, ja hänen hellässä huomassaan DC siirtyi kulta-aikaasa sellaisten nerojen kuin Denny O'Neilin, Neal Adamsin ja Jack Kirbyn tehdessä töitä Infantinon johtamina. Infantino kuoli 2013, jättäen taaksensa mittaamatton määrän luovuutta. Carmine Infantino oli DC.lle mitä Stan Lee oli Marvelille, mutta hänen vaikutuksensa oli paljon laajempi. Hän loi modernin supersankarin estetiikan, joukon DC:n tunnetuimmista hahmoista ja Salaman laajan pahisgallerian, johon kuuluu mm. Negatiivi-Salama, Gorilla Grodd, Kapteeni Pakkanen, Peilimestari ja...

Kapteeni Bumerangi


"G'day. Name's Captain Boomerang. Here's WHY."

Oh yeah, were doing this. George "Digger" Harkness näki päivänvalonsa ensimmäisen kerran vuonna 1960 Flash-lehden numerossa 117. Australialainen Digger oli pikkukriminaali ja tyhjänpäiväinen nilkki, joka oli hyvä vain yhdessä asiassa- bumerangien heittelyssä. Diggerin äidin "ystävä" herra Wiggins (Diggerin oikea isä) oli lähettänyt nuorelle pojalle niitä lahjaksi yhtenään ja ne olivat köyhän Harknessin perheen ainoat lelut. Digger muutti Yhdysvaltoihin ja haki töitä Wigginsiltä. Hänestä tuli Wigginsin lelufirman maskotti- Kapteeni Bumerangi. Työ ei kuitenkaan ollut loistokasta saatikka sitten rahanahneen Diggerin mieleen palkkatasolla. Hän alkoi käyttämään pukua ja bumerangejaan ryöstelyyn ja pian Salama sai vihiä hänestä. Digger onnistui kuitenkin huijaamaan Salamaa luulemaan että hänet oltiin lavastettu, näyttäen Salamalle vanhempansa joita hän elätti työllään. Salama uskoi, ja Bumerangi kolkkasi hänet ja tämän jälkeen lähes tappoi hänet koittaen ampua tämän jättiläisbumerangilla mereen. Tämä ei onnistunut, Salama karkasi ja kiikutti Diggerin vankilaan.



Kapteeni Bumerangin pitkä ura Salaman vihollisena alkoi tämän jälkeen. Hän alkoi kehittelemään erilaisia bumerangeja taistellakseen maailman nopeinta miestä vastaan. Räjähätäviä bumerangeja, veitsenteräviä bumerangeja, äänibumerangeja, yliäänibumerangeja ja aikamatkustus-bumerangeja. Digger, kuten niin monet muutkin Salaman vihollisista, on vain tavallinen ihminen. Hänen ollessa vankilassa ties kuinka monennen kerran, auttoi kaksi muuta superkonnaa häntä pakenemaan. Nämä kaksi olivat Peilimestari ja Kapteeni Pakkanen, kaksi muuta tavallista ihmistä joidenka aseistus auttoi heitä taistelemaan Salamaa vastaan. Monen Salaman vihollisen idea tai temppu perustuu siihen mitenkä taistella salamannopeaa miestä vastaan. Kylmä hidastuttaa kaiken- Kapteeni Pakkanen! Et voi juosta peilikuvaasi pakoon- Peilimestari! Vaikka kuinka nopea Salama onkaan, ei hänkään voi torjua sitä mitä ei näe- kuten palaavaa Bumerangia. Ja niin Peilimestari, Kapteenit Pakkanen ja Bumerangi, Helleaalto, Säävelho, Hyrrä ja Pillipiipari muodostivat Rogues-ryhmän. Rogues toimi yksinkertaisella mutta toimivalla periaatteella. He tekisivät rikoksia suojellen toistensa selustaa Salamalta ja sitten jakaen potin keskenään tasan. Roguesin rikosaalto pyyhkäisi yli Central Cityn ja Keystone Cityn pankkien ja gallerioiden, ja Bumerangi oli vihdoin löytänyt paikan johonka hän kuuluu, ja oli onnellinen.



Tietenkään tämä ei voinut jatkua. Bumerangi ajautui pian uusiin ongelmiin. Hän jäi kiinni, mutta tällä kertaa hän ei viety Rautahuipun vankilaan Central Cityssa vaan Belle Reven huippuvankilaan. Sielä hänet "värvättiin" mukaan ohjelmaan jossa hänen taitojaan tarvittaisiin. Tämä salainen ohjelma oli nimeltään Iskuryhmä X-eli Suicide Squad. Suicide Squadin riveissä hän vaihtoi luotettavat toverinsa Rogueissa itsetuhoiseen Deadshottiin, umpihulluun Lumoajattareen, vakavamieliseen Bronze Tigeriin ja pomottavaan Kenraali Flaggiin. Tällöin alkoivat Diggerin sisäiset synkät puolet nousta pintaan. John Ostrander teki Diggeristä uskomattoman ärsyttävän, itseriittoisen, seksistisen rasistin joka loi koko ajan jännitettä tilanteeseen ja ryhmän tasapainoon. Digger valitti koko ajan kaikesta, mutta hoiti suurimmassa osassa tehtävistä silti tonttinsa kunnolla. Hän myöskin osoitti olevansa fiksumpi kuin monet antavat ymmärtää- hän huijasi Slipknotin räjäyttämään rannekepomminsa vain nähdäksensä toimivatko ne oikeasti, teki rikoksia incognito pukeutuen Peilimestariksi ja pelasti tilanteen parikin kertaa nopealla ajattelullaan. Mutta nämä olivat lyhyitä pätkiä sielä täällä, ja suurimman osan ajasta hän oli yksinkertainen ja lyhytnäköinen kriminaali. Hän on oli ryhmän jäsen yli kaksikymmentä vuotta eikä kuollut kertaakaan.


"You blood bike! Nobody laffs at Captain Boomerang!"

2000-luvulla Diggerin elämä siirtyi erilaisiin kuvioihin. Suicide Squad-lehti oli lopetettu ja hänen esiintymisensä Salaman lehdissä oli vähentynyt. Kapteeni Bumerangi oli muuttunut niin monen muun hahmon tapaan vitsiksi synkässä ja huumorittomassa maailmassa. Hänen tunnetuin esiintymisensä tuli Brad Meltzerin kiistanalaisessa sarjakuvassa Identity Crisis. Digger oli tässä uransa loppupuolella oleva renttu, ylipainoinen narkkari jolle muut pahiksetkin nauroivat. Mutta hänellä oli yksi positiivinen puoli- hänellä oli poika. Identity Crisiksen pars osuuus oli Diggerin yritys päästä takaisin poikansa Owenin elämään. He juttelivat, Digger opetti poikaansa heittämään bumerangeja ja hän kertoi tarinoita uraltaan. Mutta tapansa mukaan Digger innostui liikaa, ja koetti palata takaisin vanhaan ja otti vastaan salamurhaduunin. Kohde oli Robinin (Tim Drake) isä Jack Drake. Bumerangi tappoi hänet, mutta kuoli saaminsa haavoihin Draken aseesta. Owen otti hänen paikkansa Kapteeni Bumerangina ja osoitti olevansa isänsä veroinen, joskin paljon moraalisempi mies. Sitten koitti Synkin Yö, ja kuolleet nousivat haudoistaan taistelemaan eläviä vastaan mustien voimasormusten avulla. Digger oli näiden zombien joukossa, ja hän tappoi oman poikansa jonka jälkeen Kapteeni Pakkanen tappoi hänet vuorostaan. Kun Valkoinen Lyhty nostatti joukon sankareita ja pahiksia takaisin elävien kirjoihin suurempaa tarkoitusta varten, oli Kapteeni Bumerangi heidän joukossaan. Hän halusi tietää miksi juuri hän palasi henkiin eikä hänen poikansa tai parhaan ystävänsä Pakkasen sisko, ja ajautui taas moniin uusiin ongelmiin. Mutta samalla hän sai jotain uutta- supervoiman. Hän pystyi luomaan erilaisia bumerangeja tyhjästä, ja käytti niitä saadakseen vastauksia.



New 52-reboot jatkoi tämän uuden metaihmis-version käyttöä mutta tällä kertaa hän oli eksklusiivisesti Suicide Squadin jäsen. Samoin hänen tiettyjä luonteenpiirteitään oltiin viilattu taaksepäin. Hän oli yhä suupaltti ja loputtoman itseriittoinen, mutta hän oli suvaitsevaisempi muita kohtaan. Digger käytti myöskin hänen petollista ulkokuortaan ja mainettaan hyväksi soluttautuessaan terroristijärjestö Basiliskiin kaksoisagenttina. New Suicide Squad-sarjassa hän pääsi taas parrasvaloihin ryhmän stabiilina jäsenenä. Hänen roolinsa muuttui hyvin hauskaksi ja kunnioittavaksi- hän oli vanhaa kaartia. Bumerangi oli ryhmän pitkäaikaisin jäsen ja se antoi hänelle aseman ryhmän vanhana äijänä. Häntä paljon kovemmat konnat ihmettelivät ryhmän toimintaa ja sen jäsenten kaoottisuutta Diggerin nostaessa jalkansa tuolille ja myhäillessä. Tämä oli hieno veto ja nosti hattua Kapteeni Bumerangin pitkälle menneisyydelle Suicide Squadin parissa. Ja nyt kun DC:n Rebirth-reboot aloitti sarjan alusta, oli hän taas ryhmä perustajajäsen Deadshotin ja Harleyn kanssa.



"NOBODY DOUBLE CROSSES CAPTAIN BOOMERANG!"

Bumerangi on esiintynyt eri sarjoissa useaan otteeseen. Ensimmäisiä oli Justice League Unlimited-sarja jossa hän koitti Iskuryhmä X:än kanssa varastaa tietoja ja aseita Oikeuden Tornista, kiertoradalla olevasta supersankarien linnoituksesta. Samassa sarjassa hän myöskin liittoutui Kapteeni Pakkasen, Peilimestarin ja Silmänkääntäjän kanssa koittaakseen tappaa Salaman, mutta Orion ja Batman estivät tämän. Hän ei ole esiintynyt The Flash-tv-sarjassa, mutta hän tuli Arrowin ja Flashin crossover-jaksossa jossa hän koitti tappaa A.R.G.U.S-osaston vastaavan johtajan Lyla Michaelsin. Bumerangia näytteli Nick Tarabay ja hän oli....ihan okei. Toki hän oli badass ja bumerangit olivat hienoja, mutta luonteeltaan hän oli kuin märkä pahvinpalanen. Ensimmäisen elokuvaesiintymisenä Digger Harkenss teki Batman: Assault on Arkham-leffassa joka tapahtui samassa jatkumossa suosittujen Arkham-pelien kanssa. Tämä oli Arrowin Bumerangi tehtynä kunnolla. Hän oli maanläheisempi versio mutta omasi silti sarjakuvien Diggerin luonteen. Pitkään pidin tätä versiota parhaimpana versiona Diggeristä sarjakuvien ulkopuolella.


"Oh, again? This seems like bloody recurring nightmare!"

Sitten tuli Suicide Squad-elokuva. Jai Courtney ei ollut näyttelijävalinta josta olin alunperin innoissani. Häntä ei tunneta mieleenjäävyydestä tai monimuotoisuudestaan enkä pidä häntä kovin persoonallisena tai miellyttävänä. Toisaalta, miellyttävyyden puute on osa Diggerin hahmoa. Nämä huolet olivat kuitenkin turhia, sillä Kapteeni Bumerangi on siirtynyt valkokankaalle täydellisesti. Hän on itsekäs, raukkamainen valehtelija ja rikollinen. Hänen kommentinsa muista konnista olivat hauskoja, hän oli puolet ajasta kaljatölkki kädessä ja hän jopa pääsi käyttämään räjähtävä bumerangia elokuvassa. Jai Courtney oli todella hyvä tässä roolissa ja jäi mieleen helposti vaikka rooli ei ollutkaan iso. Alun esittelyosuus kiteytti hyvin kasaan miksi pidin tästä versiosta. Häntä kutsuttiin Kapteeni Bumerangiksi, hän oli petollinen, ahne mies ja mutta hänkään ei pääse karmaa karkuun. Hänen tarinansa loppukin oli täydellinen "Kapteeni Bumerangi"-loppu. Jäin toivomaan että näen tulevaisuuden DCEU:ssa lisää Jain versiota Bumerangista.


"Well well, looks like 12 pounds of shit in a 10 pound bag." -Rick Flagg

Kapteeni Bumerangi on pahis josta en voi saada tarpeekseni. Hän on uniikki hahmo, ja vaikka hän oikeassa elämässä olisi luultavasti sietämätön, sarjakuvien sivuilla ja ruudussa hän on loputtoman hulvaton. Rakastan tämän aseistusta (bumerangit ovat aina olleet mielestäni siistejä), hänen designinsa toimii ja-ja- en tiedä! Jostain syystä Digger Harkness kiinnostaa minua hahmona suunnattomasti. En oikein osaa selittää sitä! Hän ei ole kovin syvällinen hahmo kuten Beta-Bill, hän ei ole poliittisesti mielenkiintoinen kuten Animal Man ja Question eikä hän ole yhtä urheilullinen ja reilu kuten Batroc. Hänessä on kyllä puolia joista voisi tehdä mielenkiintoisia tarinoita. New 52-jatkumossa Bumerangista tehtiin hieman erilainen, vähemmän rasistinen mutta enemmän elämänjanoinen. Hän piti lapsista (kenties Owenin muisto elää hänen sydämessään) ja ei omista isoja luuloja itsestään tai asemastaan. Hän tietää olevansa käytännössä merkityksetön, mutta tietää myös että maailma ei ole hänelle velkaa mitään. Hän elää täysillä, tappaa kenet haluaa ja ryöstää kenet haluaa. Kapteeni Bumerangi ei halua valloittaa maailmaa, tappaa Salamaa, tuhota multiversumia tai muutenkaan tehdä mitään pahaa kaikille. Hän haluaa vain oman osansa tästä maailmasta eikä anna kenenkään estää häntä.


Kapteeni Bumerangi ei ole jalo, rehellinen eikä erityisen rohkea. Mutta hän on oma itsensä, eikä pyytele sitä koskaan anteeksi.


Tämä oli Valokeilan seitsemäs osa. Sarjakuvat ovat täynnä hahmoja ja ihmeitä, jotka eivät ole saaneet vielä ansaitsemaansa näkyvyyttä, ja minun tehtäväni on nostaa ne valokeilaan. Ensi kertaan!



Atte T

Aikaisemmat osat:

Valokeilassa, osa 1
Valokeilassa, osa 2
Valokeilassa, osa 3
Valokeilassa, osa 4
Valokeilassa, osa 5
Valokeilassa, osa 6

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Suicide Squad- Sivuhahmojen valokeila

Suicide Squad oli kaikesta negatiivisesta huutelusta huolimatta erittäin viihdyttävä elokuva. Päinvastoin kuin Batman v Supermanin kanssa, menin katsomaan sen uudestaan lähes samantien. Ja toisella katselukerralla mielipiteeni elokuvasta nousi vain entisestään. Suicide Squad oli erittäin uskollinen sarjakuvajuurilleen ja kyltymättömänä DC:n sarjakuvien fanina tämä oli yhtä ilotulitusta. Vuosi takaperin kirjoitin Facebookissani jonkinkaltaisen selostuksen Suicide Squadin ideasta ja historiasta. Tämä oli kuitenkin lyhyt postaus ja keskityin siinä aika paljon elokuvan pohjustukseen. Ajattelinkin että nyt kun Suicide Squad saa mielestäni huono mainetta arvostelujen kautta ja sen idea ei välttämättä avaudu heti kaikille ja vain kaksi tai kolme elokuvan hahmoa on laajalti tunnettuja, on aika tehdä tämä kunnolla. Vyöt kiinni, nyt mennään.



Suicide Squad- viralliselta nimeltään Iskuryhmä X- sai alkunsa sarjakuvien iloisella ja värikkäällä Hopea-ajalla vuonna 1959. The Brave And The Bold #25 esitteli maailmalla Iskuryhmä X:än sen varhaisessa muodossa. Ryhmä muodostui tavallisista sotilaista ja spesialisteista jotka taistelivat isoja hirviöitä vastaan Oikeuden Puolustajien ollessa toimintakyvyttömiä McCarthy-ajan politiikan vuoksi. Tähän ryhmään kuului Karin Grace, Tri Hugh Evans, Jesse Bright ja Rick Flagg Jr. Ketään ei pakotettu tekemään mitään, vaan ryhmä muodostui todellisista patriooteista jotka olivat valmiita kuolemaan maansa puolesta huippuvaarallisissa tehtävissä. Sarjis oli kuten niin monet tuon ajan sarjakuvat- pulpahtava kokoelma värikkäitä seikkailuja jotka eivät kestäneet kovin kauaa. Vuosia myöhemmin tuli esiin kaveri nimeltä John Ostrander. Ostrander halusi herättää idean vaarallisten tehtävien ryhmästä takaisin henkiin, ja hän sai siihen tilaisuuden yhdessä legendaarisen Len Weinin kanssa. Legends oli DC:n tapahtumasarjis vuodelta 1986 joka pyöri Darkseidin hieman sulavamman maailmanvalloitusyrityksen ympärillä. Kun Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan kieltää kaiken supersankaritoiminnan Yhdysvaltain maaperällä (fiksua, eikös), alkavat puolustusministerön ihmiset suunnitella uutta puolustusta. Apuun tuli Amanda Waller, armoton ja älykäs hallituksen virkanainen. Hän organisoi joukon vangittuja superrikollisia ryhmäksi joka hyökkäsi Darkseidin hirviöiden kimppuun. Tämä ryhmä tarvitsi kuitenkin kenttäjohtajan, ja hän oli Rick Flagg Jr. Ryhmä pelasti maailman, ja Iskuryhmä X-ohjelma aloitettiin uudestaan salassa.



Ketä tähän ryhmään kuului? Floyd Lawton aka Deadshot- maailman paras ampuja, Ben Turner aka Bronze Tiger- taistelulajien mestari ja ex-salamurhaaja, Mark Desmond aka Blockbuster- väkivahva raivopää, Digger Harkness aka Kapteeni Bumerangi- sietämätön sarjarikollinen ja June Moone aka Lumoajatar-muinaisen noidan riivama nainen. Blockbuster kuoli ensimmäisellä tehtävällä, ja monet superrikolliset kävivät vuorotellen koittamassa onneaan ryhmän kanssa. Mindboggler, Slipknot, Kapteeni Pakkanen, Pingviini, Kroonos, Kreivi Vertigo, Nightshade ja monet muut. Suicide Squadissa oli sisään rakennettu tapa uudistaa hahmogalleriaansa. Ryhmä muodostui superrikollisista jotka saivat mahdollisuuden tehdä vaarallisia tehtäviä Yhdysvaltain hallitukselle vastineeksi lyhennetystä vankilatuomiosta. Nämä tehtävät olivat luonteeltaan arkaluonteisia ja usein kansainvälisiä lakeja rikkovia sekä äärimmäisen vaarallisia. Jokainen tehtävä oli paperilla itsemurhatehtävä, jonka mahdollisuudet onnistumiseen olivat pienet. Waller kehitteli myös ratkaisun ryhmän kasassa pitämistä varten. Kun ryhmässä on mukana Bumerangin kaltaisia ammattipelkureita ja Deadshotin tapaisia nihilistejä täytyy myös olla jotain vastapainoa. Jokaisen ryhmän jäsenen ranteessa oli räjähde. Jos sitä yritti ottaa pois, pum. Jos yrität karata, pum. Jos uhkasit muita ryhmän jäseniä, pum. Ja jos tehtävä menee pieleen ja asiasta tulee julkista, syytetään ryhmän superkonnia kaikesta ja pum pum pum. Tehtävät olivat vaarallisia ja kaikki eivät palanneet matkaltaan, osa kokeili onneaan rannekeiden kanssa ja menettivät raajansa. Tunnetuimpia esimerkkejä tästä oli se, kun Kapteeni Bumerangi uskotteli Slipknotille että pommit ovat kusetusta ja ei hallitus oikeasti heitä voi tappaa. Slipknot uskoi, ja menetti raajan Kapteenin nauraessa räkäisesti tämän kohtalolle. Bumerangi on ollut vastuussa monen kuolemasta oman laiskuutensa ja itsekkyytensä vuoksi mutta ei itse koskaan ole kuollut.



Ostranderin sarjassa ryhmä kohtasi paljon erilaisia uhkia joista osa on säilynyt nykyaikaan asti, osa ei. Ensimmäisenä he kohtasivat superterroristijärjestö Jihadin (voi 80-luku, olit niin viaton) ja tämä tarina sisälsi monia elementtejä jotka tekivät Ostranderin sarjasta niin suositun: väkivaltaisuus, toiminta, musta huumori ja hengen halpuus. He kohtasivat Darkseidin naispaholaiset, Venäläiset supersotilaat Punaraketit, Lumoajattaren veljen Incubuksen, Oikeuden Puolustajat ja Batmanin. Batman varsinkin inhoaa syvästi Suicide Squadia- se on törkeää ihmishengen tuhlaamista ja se antaa rikollisille joita hän ja muut sankarit ovat pistäneet vankilaan mahdollisuuden päästä takaisin kaduille. Mutta Batmanin lukuisat yritykset lopettaa ryhmän toiminta on aina kaatunut yhteen henkilöön- Amanda Walleriin. Amanda on DC:n parhaimpia, monimuotoisimpia ja vahvimpia hahmoja. Hänellä ei ole supervoimia eikä hän ole mikään superrikollinen. Hän on hallituksen korkea-arvoinen virkailija joka johtaa turvallisuuspalvelu Argusta rautaisella kädellä. Hän tekee kovia päätöksiä ja hänellä on silmiä kaikkilla. Hän oli iso, keski-ikäinen nainen joka seisoi vankkumattomana kuin muuri vaarallisten superrikollisten edessä ja komensi heitä kuolemaan maansa puolesta. Batman, jota lähes kaikki pelkäävät ja kunnioittavat, jäi aina kakkoseksi Wallerin kanssa.



Ostranderin sarja päättyi numeroon 66, jonka jälkeen Suicide Squad jatkoi satunnaista esiintymistä muiden sankarien lehdissä. Ryhmä kasattiin kasaan uudestaan New 52-rebootissa jossa he saivat oman lehtensä takaisin. Uudessa ryhmässä oli vain kaksi alkuperäisestä ryhmästä jäljellä, Deadshot ja vankilan ja ryhmän väliä juokseva Kapteeni Bumerangi. Ryhmän uudet jäsenet olivat Eric Needham aka Musta Hämähäkki- rikollisten tappaja, Chato Santana aka El Diablo- "pyrokineettinen heebo", Nanaue aka Kuningashai- muinaisen haijumalan inkarnaatio ja Harleen Quinzel aka Harley Quinn- Jokerin ex-tyttöystävä ja arvaamaton villi kortti. Tämä sarja oli....sekava. Sekava on oikea sana kuvaamaan sitä. Piirtäjät ja kirjoittajat vaihtuivat nopeasti ja tarinasta puuttui Ostranderin sarjan yhtenäisyys. Taide vaihteli ookoosta todella huonoon ja hahmot näyttivät erilaisilta joka toisessa lehdessä. He taistelivat Basiliski-nimistä järjestöä vastaan, kohtasivat Jokerin ja auttoivat omalla tavallaan hyviksiä voittamaan Forever Evil-tarinan aikana. Tällöin myöskin pommien sijainti siirrettiin kädestä päähän ja Amanda Waller laihtui ja nuoreni supermallin ulkomuotoonsa. Tämä sarja ei ollut kovin hyvä, joskin sen parempia puolia oli Harley Quinnin osuudet. Harley oli hauska lisä ryhmään, täysin holtiton ja arvaamaton tekijä joka saattoi pelastaa tai pilata päivän teoillaan. Sarja aloitettiin alusta nimellä New Suicide Squad, ja tämä sarja on kaikin puolin parempi kuin sen edeltäjä. Tarinat ja taide olivat yhtenäisempiä, kirjoittajan ideat olivat uniikimpia ja hahmogalleria oli hieman stabiilimpi. Tässä kohtaa ryhmän sisälle alkoi vakiintua tietty vakiokolmikko- muut jäsenet vaihtuivat, mutta nämä pysyivät. Ryhmään lisättiin Black Manta- merten kylmäverinen sarjamurhaaja, Slade Wilson aka Deathstroke- maailman paras palkkasoturi, Negatiivi-Salama- Salaman arkkivihollinen ja Jokerin Tytär- Jokeria palvova sekopää. Uusi ryhmä taisteli Ostranderin tarinoista tuttuja Punaraketteja vastaan, ryhmän sisäisiä soluttautujia vastaan-ja lopulta itse Isistä vastaan. Teknisesti kyseessä ei ollut Isis, vaan Salamurhaajien Liigan radikaali siipi mutta yhdennäköisyys oli nähtävissä. Nämä tarinat olivat hauskoja, väkivaltaisia ja täynnä hahmokehitystä jota edellisestä sarjasta uupui pahasti.



Vakiokolmikko josta puhuin oli aiemmin vakiokaksikko ennen uuden jäsenen tuloa. Nämä kaksi hahmoa olivat jokaisessa alkuperäisen ryhmän versiossa ja nykyisissä sarjoissa kolmas on myöskin ollut mukana kaikissa New 52-tarinoissa. Kun DC aloitti uuden Rebirth-reboottinsa, nämä kolme olivat Suicide Squadin ensimmäiset jäsenet. Nämä kolme ovat Deadshot, Kapteeni Bumerangi ja Harley Quinn.



Deadshot on järjen ääni ja tasapainottaja. Hän on nihilisti tappaja joka ei oikeastaan välitä elääkö vai kuoleeko hän. Hän on maailman paras ampuja eikä liiemmin ammu ohitse, mutta hänen pikkumaisuutensa ja musta huumorintajunsa usein pitkittää yksinkertaisia tehtäviä, varsinkin jos hänelle ei makseta siitä. Floydin kylmyyttä ja ihmisvihaa tasapainottaa tämän moraalinen keskusta- hänen tyttärensä. Hän haluaa olla osa tämän elämää ja olla hänelle hyvä isä, mutta Floydin oma sosiopaattinen luonne ja mieltymys tappamiseen hankaloittaa tätä. Lapset ovat muutenkin Deadshotin heikko kohta, ja tunteettomaksi tappajaksi hän on kuitenkin suhteellisen moraalinen ihminen.


Ja nyt, koska en ole sanonut sitä tarpeeksi usein, kas tässä suosikkini kaikista Suicide Squadin jäsenistä ikinä. Taustamusaa, maestro!



Kapteeni Bumerangi on pelkuri ja sekasorron elementti. Hän on rasisti, seksisti, juoppo ja ahne rikollinen joka ärsyttää olemassaolollaan kaikkia. Hän on kuitenkin tehokas taistelija ja erittäin hyödykäs kentällä. Hän on tappavan tarkka heittäjä ja monet aliarvioivat hänet helposti nimensä, aseistuksensa ja menneisyytensä vuoksi. Hänen arsenaalistaan löytyy niin räjähtäviä kuin veitsenteräviä bumerangeja jotka sopivat erilaisiin tilanteisiin. Hän on myös kävelevä harhautus-kovaääninen ja räjähtävä persoona joka kerää huomiota itseensä pois muilta ryhmän jäseniltä. Alunperin hän oli pelkuri ja lyhytpinnainen houkka joka oli se yksi tekijä joka yhdisti koko ryhmän, sillä kaikki vihasivat häntä. Konflikti synnyttää draamaa, ja Bumerangin tehtävä on aiheuttaa draamaa ryhmän sisällä ja tämä tehtävä on tärkeä sarjan toiminnan ja muiden hahmojen tykättävyyden vuoksi. Uudemmissa tarinoissa hän on kuitenkin saanut hieman positiivisempia ominaisuuksia. Digger on vapautta ja elämänjanoa edustava huoleton kaveri, joka haluaa pitää hauskaa- vaikkakin muiden kustannuksella.



Harley Quinn on villi kortti ja samaistuttava sekopää. Harley on karistanut Jokerin elämästään ja koittaa olla oman onnensa seppä ja luoda itsensä kaltaista kaaosta maailmaan. Hän on älykäs, mutta puhuu kuin bimbo. Hän on taitava taistelija, mutta käyttää aseenaan ylikokoista sirkuslekaa. Harley on helppo aliarvioida, mikä on hänen etunsa. Harley on uhkarohkea, innokas ja toimintavalmis koko ajan kaikkeen. Hänen innokuutensa ja elämänilonsa on hyvin samaistuttavaa, ja Harleyn pitkä historia fanisuosikkina on antanut hänelle vahvan pohjan hahmona. Hän on ehkä "hyvin" ryhmän jäsenistä, joskin hänen hulluutensa ajaa hänet välillä moraalialtaan syvempään päätyyn.



Kun tätä historiikkia verrataan nyt uuteen elokuvaan, on paljon samoja elementtejä siirtynyt valkokankaalle, mutta elementit on kerätty ryhmän pitkästä historiasta. Huomasitte varmaan vahvistetut nimet tekstistä? Nämä ovat samoja hahmoja jotka tulevat elokuvassa. Deadshot, Bumerangi, Waller, Flagg, Lumoajatar ja Slipknot alkuperäisestä sarjasta, Diablo ja Harley uudesta, tuomiolyhennykset, pommit kaulassa- jopa elokuvan vihollinen on poimittu suoraan sarjakuvista. Tunnelma, tehtävien luonne ja tietty toveruuden taso- kaikki ovat alkuperäisen sarjakuvan ja sen seuraajien ylläpitämiä elementtejä. Minä rakastan näitä sarjiksia- ne ovat Oikeuden Puolustajien kiiltokuvan musta kääntöpuoli. Murhaajat, varkaat ja mielipuolet käyttämässä voimiaan ja kykyjään tehdäkseen jotain hyvää maailmassa- mutta heidät on pakotettu siihen. He eivät myöskään ole kuolemattomia vaan useimmiten hyvinkin tavallisia ihmisiä omine taustoineen ja motiiveineen. He eivät halua valloittaa maailmaa tai juoni suuria kuvioita, mutta he ovat silti mielenkiintoisia.



Ostrander ja hänen edesmennyt vaimonsa Kim Yale saivat käsiinsä joukon luusereita, ja heistä piti tehdä sarjakuva jota kaikkien pitäisi lukea. He kuitenkin näkivät näiden hahmojen tarinat, motiivit ja luonteenpiirteet uniikkeina. Deadshot ei ole Batmanin vaarallisin vihollinen, mutta hän on hyvin monimuotoinen silti. Kapteeni Bumerangi on Salaman vihollisgallerian vähemmän vakuuttavia jäseniä, mutta hänen persoonansa tekee hänestä uniikin. Niin sanotut b-ja c-luokan hahmot ovat usein pelkkiä vitsejä ja sivuhuomautuksia, mutta Suicide Squad oli heidän valokeilansa jossa päästä esille. Ja kuten elokuvakin, sarjakuvat ovat aina olleet hyvin monimuotoisia. Suicide Squadin riveissä on aina ollut miehiä, mutta myös naisia, mustia, latinoja, homoja- vähemmistöt ovat aina olleet iso tekijä ryhmässä ja tehneet näistä tarinoista paljon realistisempia ja uskottavampia. Pahikset eivät ehkä ole supersankarien kaltaisia esikuvia, mutta heidänkin tarinansa voivat olla samaistuttavia, mielenkiintoisia ja viihdyttäviä ilman että he ovat itse hirviöitä. Maailma ei ole mustavalkoista, ja missää se ei näy niin hyvin kuin Suicide Squadin sivuilla ja uuden elokuvan maailmassa. Lukekaa, katsokaa ja nähkää se itse.

Ohhoh, olin unohtaa. Tässä Trixie.



Hyvä Luoja että rakastan tätä sarjaa.

Atte T


torstai 4. elokuuta 2016

Atte Arvostaa: Suicide Squad

Elokuva jota olen odottanut nyt vuoden verran on vihdoin täällä! Keskiviikkona Finnkino järjesti ennakonäytöksen johonka hankin välittömästi liput jotta pääsisin tekemään tämän arvostelun mahdollisimman nopeasti teille luettavaksi. Mielenkiinto Suicide Squadia kohtaan on laaja: Tämä on kolmas elokuva mukulaisessa DCEU:ssa, Jared Leton ensiaskeleet Jokerina Heath Ledgerin rakastetun version jälkeen ja hahmojen kuten Harley Quin ja Killer Croc ensiesiintyminen live-action muodossa. Ihmisten odotuksia tätä elokuvaa kohtaan nosti vielä lisää joukko uskomattoman hyvin tehtyjä trailereita, jotka maalasivat kuvan hyvin erilaisesta supersankarielokuvasta. Rakastin jokaista traileria monien tapaan ja hype oli kaikkialla hyvin korkealla.

Pyydänkin teitä nyt laskemaan tätä hypen tasoa alemmas.

Suicide Squad



Elokuva: Amanda Waller (Viola Davis) on keksinyt tavan jolla maailmaa voitaisiin suojella Teräsmiehen kuoltua. Kerää kasaan joukko pahiksista pahimpia, kytke heidän kaulaansa pommit ja lähetä tekemään itsemurhatehtäviä. Tähän tilanteeseen joutuu mm. maailman paras ampuja Deadshot (Will Smith), sekopää Harley Quin (Margot Robbie) ja katuva tappaja El Diablo (Jay Hernandez) sekä joukko muita värikkäitä superkonnia. Kun kriisi nostaa päätään, Iskuryhmä X lähetetään matkaan- vaan onko näistä konnista pelastamaan maailmaa?



Suicide Squad on hiomaton timantti. Se sisältää rutkasti asioita ja fiilistä joka tuntuu juuri oikealta suunnalta DCEU:n tulevaisuuden suhteen, mutta sen kompastuskivenä on tekninen toteutus. David Ayer on loistava ohjaaja jonka edellinen elokuva Fury on mielestäni sotaelokuvien aatelia. Toiminta toki näytti hyvältä silloin kun sitä näki tarpeeksi ja sotilaskohtaukset tuntuivat äärimmäisen tarkkaan mietityiltä ja uskottavilta. Elokuvan ongelmat ovat tarinassa ja tahdituksessa. Mistä elokuvassa pidin olivat hahmot ja niiden näyttelijät. Ilman näitä tyyppejä tämä elokuva olisi ollut huomattavasti kehnompi. Suicide Squadissa oli myös paljon sarjakuvien fiilistä eikä se häpeillyt lainkaan olevansa sellainen. Muistatteko kun aikoinaan puhuin klassisista superrikollisista ja kuinka niitä näkee niin harvoin elokuvissa? Nämä ovat niitä klassisia superkonnia. He eivät ole terroristi A ja bisnespamppu B, vaan "pankkirosvo joka ryösti kaikki Australian pankit" ja " Gothamin krokotiilimies" mikä antoi paljon enemmän makua hahmoihin. Hahmoja ei kutsuttu pelkästään Floydeiksi ja Georgeiksi, he olivat ylpeästi Deadshot ja Kapteeni Bumerangi. Pidän siitä että hahmot otetaan sellaisena kuin he ovat.

Look at that asshat. I love that guy.

Vaikka trailerit maalailivat aikalailla kaikkia hahmoja tasavertaisesti (paitsi ehkä Slipknottia, Adam Beach parka) on tämän elokuvan kolme päähenkilöä Deadshot, Harley ja Rick Flagg (Joel Kinnaman) ja he kaikki hoitivat tonttinsa huolella. Will Smith ei vedä Deadshotia tunteettomasti kuten alkujaan pelkäsin vaan enemmänkin hyvin sanavalmiina sosiopaattina. Hän ei pidä siitä että hänelle uhitellaan tai käskytetään liikaa. Deadshot on pikkumainen, mutta ammattilainen silti ja hänen motivaationsa pyörii vahvasti tyttärensä ympärillä mikä tuo häneen ihmisyyttä joka teki Deadshotista uskottavan hahmon. Deadshot oli elokuvan paras hahmo ja mielestäni tämä oli Smithin huippusuorituksia. Harley muistuttaa hyvin paljon sarjakuvien vielä parin vuoden takaista Harleyta vaikka on hänessä ripaus alkuperäistä innokkuutta. Harleyn tarina on koko elokuvan keskeisiä osuuksia mutta en ole varma päättyikö se mitenkään järkevästi. Margot Robbie on näyttelijänä loistava ja haluaisin ehdottomasti nähdä hänet tulevaisuudessa uudestaan Harleyna. Kohtaukset joissa Harley kulki ihmisyyden ja hulluuden rajaa olivat mielenkiintoisimmat ja ne tekivät hahmosta mielenkiintoisen. Ja saimme nähdä hänet hetken aikaa alkuperäisessä puvusa mikä veti heti ihon kananlihalle! Rick Flagg toimi hyvänä tasapainottajana. Hän ei ollut varsinaisesti järjen ääni eikä hän myöskään ollut hyvin pahisten joukossa- hänkin oli likainen. Mutta hänellä oli vahva visio ja tavoite, joka Flaggin mielestä nosti hänet rikollisten yläpuolelle. Kinnaman veti homman hyvin, joskin elokuvasta jäi uupumaan jonkinnäköinen loppu hänen ja ryhmän kanssa. Kuten sanoin, ongelmat ovat käsispuolella.



Muut hahmot ovat myöskin toimivia. Adewale-Akinnuoye Agbaje on erittäin toimiva Killer Croc, jonka sulava näyttely ja olemus tuo voimakkuutta ja kokoa hahmoon. Jai Courtney, Hollywoodin tylsin tähti, teki uransa parhaan roolisuorituksen Kapteeni Bumerangina, ja vaikka hahmon osuus ei ollut kovin iso oli joka hetki hänen kanssaan kuin suoraan sarjakuvista. Monet teistä tietävät obsessiostani mielenkiinnostani Bumerangia kohtaan (tässä kuva minusta ensi-illassa) ja olin erittäin iloinen että hahmo sai olla näinkin uskollinen juurilleen. Viola Davis on uskomattoman karismaattinen Amanda Wallerina ja hänen jäykkyytensä ei kuitenkaan ole missään nimessä huono asia. Waller on ammattilainen, ja hänen kova pintansa pitää sisällään kovemman sisustan. Elokuvan isoin yllätys oli kuitenkin Jay Hernandezin hahmo El Diablo. Hän oli loppupuolella hyvinkin tärkeä ja isosti esillä oleva hahmo ja tämä toimi hahmon tarinan kanssa. Hän on traaginen hahmo jota oli mielenkiintoista seurata juurikin Hernandezin työn vuoksi.  Hahmot jotka jäävät varjoon ja jonka puolia olisin halunnut nähdä enemmän olivat Katana ja June Moone. Karen Fukuhara näyttää upealta, ja pidin siitä että hän puhui lähes yksinomaan japania. Mutta me näimme vain vilauksia hänen hahmostaan, ja vaikka nämä pienet pätkät olivat hienoja, oli ne myös hyvin irtonaisia ja tämän vuoksi Katanan motiivit jäivät piiloon. Hän on Flaggin henkivartija- miten hän päätyi siihen ja miksi hän tekee sitä on iso kysymysmerkki. Myös Cara Delavignen June Moone jäi samaan kategoriaan, mikä oli huono homma kun hänen roolinsa oli jokseenkin tärkeä. 



Entäs sitten elefantti huoneessa eli Jokeri? Jokeri on hahmo josta kaikilla on jonkinnäköinen mielipide. Dark Knight ja Heath Ledgerin yhä legendaarinen roolisuoritus on kaikilla mielessä, ja osa pitää Jack Nicholsonin erittäin karismaattista roolisuoritusta parhaimpana. Jared Letoa kohtasi varmasti uskomattomat paineet tämän roolin suhteen. Mielestäni hän onnistui hyvin....ainakin osittain. Jokerin käytöksessä on jotain hyvin pelottavaa- hän on spontaani psykopaatti mikä tekee hänestä arvaamattoman ja hermostuttavan hyvällä tavalla. Myös koin että Harleyn ja Jokerin välillä oli rakkautta- jotain mitä en ole IKINÄ kokenut olevan näiden välillä aiemmin. Jokerin uusi ulkonäkö myöskin toimii ainakin omasta mielestäni ja tatuoinnit eivät häirinneet minua juuri lainkaan. Ja pidin myöskin siitä että Jokerin kohdalla oltiin palattu takaisin kohti tämän gangsterijuuria terrorismin sijaan. Mutta Jokerilta uupui silti jotain. En aluksi osannut oikein sanoa mitä, mutta sitten tajusin sen. Jokerilta puuttui "Why so serious?" "Where does he get those wonderful toys?" "Madness is like gravity!" "Wait 'til they got a load of me." Häneltä puuttui mieleenjäävyys. Olen varma että uudesta Jokerista saadaan sellainen vielä, mutta tässä elokuvassa hän jäi välihuomioksi, enkä kokenut että sain täyttä Jokeri-kokemusta.



Mistä pääsemmekin sitten isoimpaan kritiikkiini nimittäin tarinaan. Perustarina itsessään seuraa sarjakuvien ideaa hyvin tarkasti: superrikolliset pakkovärvätään mukaan itsemurhatehtäviin, mahdottoman oloinen tilanne esitellään ja kaiken keskenäisen taistelun keskellä pahikset taistelevat myös isoa uhkaa vastaan. Tämä voisi riittää hyvin pitkälle, mutta mukaan oltiin tungettu myös Jokerin ja Harley Quinnin taustatarina sekä Jokerin oma sivujuoni alkoi koko homma hieman paisua liitoksissaan. Elokuvassa oli outoja tahditusongelmia ja leikkauksia jotka häiritsivät hieman keskittymistä. Alkaako DC petsaamaan Director's Cut-versioihin ja viimeistään blu-raylla näemme kokonaisen version? BvS:än kohdalla tämä näyttää siltä ja Suicide Squad saattaa seurata tätä esimerkkiä. Myöskin Jokeri-fanien kannattaa varautua pienemmillä odotuksilla- reippaasta mainostuksesta huolimatta Jokerin osuus on pieni ja jos täysin rehellisiä ollaan, täysin turha flashbackeja lukuun ottamatta. Musiikit toimivat alussa todella hyvin: jokaisella hahmolla oli oma teemamusiikki esittelyjen aikana ja tämä antoi lisää tunnelmaa kohtauksiin. Mutta kun koko ajan kappaleet vaihtuivat ja biisit jatkoivat sointiaan taustalla alkoi se hieman häiritä. En muista lainkaan leffan omaa musiikkia, vain valmiit kappaleet. Elokuva myös mieluummin kertoi kun näytti asioita, mikä soti vahvasti elokuvan muuten hyvin kertovaa ja tyylikästä visuaalisuutta vastaan.  Olen myöskin hyvin reunalla siitä toimiko pahis vai ei. En tässä ala paljastamaan kuka pahis oli tai mitään muutakaan vastaavaa, sillä trailerit ovat tehneet niin hyvää työtä tämän piilottelussa etten halua pilata sitä. Hänen motivaationsa oli hyvin peruskamaa ja emme oikeastaan saaneet kunnon taustaa mikä olisi erottanut hänet kenestä tahansa maailmanlopun pahiksesta. Mikä on todella sääli sillä tämä pahis on erittäin hienon näköinen, uhkaava ja kiehtova samaan aikaan. Ja hän pystyi yksin taistelemaan koko ryhmää vastaan mikä on bonusta.



Tuntuupa tämä kovin negatiiviselta arvostelulta suhtautettuna siihen että hymyilin leveästi elokuvan loppuessa ja taputin yleisön mukana. En voi painottaa tarpeeksi- nämä hahmot tekevät elokuvan. Pienet esittelypätkät alussa olivat huikeita, ette tiedäkkään kuinka iloiseksi Bumerangin esittely teki minut. Toiminta on alkupuolella todella tyylikästä ja sliikkiä, ja Ayer on loistava kuvaamaan ampumistaistelua mikä teki Deadshotin seuraamisesta herkkua. Suicide Squad on myöskin hyvin hauska, ja tämä huumori nousee hahmoista ja heidän keskenäisestä toiminnastaan. Man of Steelin ja Batman v Supermanin huumorittomuuden jälkeen oli Suicide Squad tuulahdus raitista ilmaa. Minun mielestäni yksi hyvän elokuvan kriteereistä on se että haluat nähdä sen hahmot uudestaan ja nähdä jotain uutta näiltä hahmoilta. Tämä on fiilis mikä itsellä on päällimäisenä mielessä. Kun nämä konnat istuivat hetkeksi alas, korkkasivat pari olutta ja alkoivat jutella keskenään oli se mahtavaa seurattavaa. Hyvät hahmot voivat olla tarpeeksi tekemään keskiverrosta elokuvasta hyvän ja ennen kaikkea viihdyttävän elokuvan. Toivoin vain että juoni ja pahis olisivat olleet jotain vähän omaperäisempää, joskin uskon että tämä uppoaa massayleisöön helpommin. Suicide Squad on hauska, väkivaltainen ja viihdyttävä elokuva ja paras elokuva DC:n uudessa elokuvasarjassa. Se ei mielestäni todellakaan ansaitse laajaa negatiivistä kritiikkiä mitä se on saanut osaksensa. Tämä on hyvin uskollinen sarjakuvajuurilleen ja ei häpeile sitä lainkaan ja näiden hahmojen ja tarinoiden fanina osasin arvostaa sitä mitä tekijät olivat saaneet aikaiseksi, ja haluan nähdä Deadshotin, Harley Quinnin ja Kapteeni Bumerangin uuden itsemurhatehtävän edessä tulevaisuudessakin.

Atte T