Valokeilassa, osa 13

On taas (hyvin pitkästä aikaa) aika katsahtaa valokeilaan, ja tutustua johonkin sarjakuvahahmoon, ilmiöön tai tekijään joka mielestäni ansaitsee huomiota. Nykyään supersankarileffat ja TV-sarjat ovat tuoneet esiin paljon suurelle yleisölle tuntemattomia hahmoja, mutta yhä on paljon piilossa. Tässä osiossa tutustutan teidät sarjakuvien rikkaaseen maailmaan.

Vuonna 1963, Stan Lee ja Jack Kirby kynäilivät tarinan "At the Mercy of Rama-Tut - The Pharoah from the Future!" Fantastic Four -lehden numeroon 19. Tarina kertoo miehestä nimeltä Nathaniel Richards, joka syntyi 31. vuosituhannella. Nathaniel Richards eli rauhan maailmassa, mutta hän oli pakkomielteinen niin sanotun sankarien ajan tarinoista, varsinkin Ihmenelosten edesottamuksista. Richards omasi saman sukunimen kuin ryhmän johtaja Reed Richards, ja hän alkoi tutkimaan heitä enemmän. Richards rakensi lopulta aikakoneen, jolla hän matkasi menneisyyteen. Hän kuitenkin ajoi hieman ohitse, ja päätyi vuoteen 2960 eaa. Hänen aikakoneensa teki pakkolaskun, jonka seurauksena Richardsin näkökyky vaurioitui. Aikakoneen mukana tuotujen robottien ansiosta Richards valtasi pian egyptin, ja aloitti valtakautensa faarao Rama-Tutina. Rama-Tut paransi näkönsä yrteillä, ja tarina näistä yrteistä säilyi nykyaikaan asti, joka johti Ihmeneloset matkustamaan ajassa taaksepäin Egyptiin löytääkseen nämä yrtit, jotta he voisivat parantaa ystävänsä Alicia Mastersin näön. Rama-Tutin vartijat ja faarao itse onnistuivat vangitsemaan Ihmeneloset. Reed, Möykky ja Johnny orjuutettiin, ja Susan Stormista piti tulla Rama-Tutin puoliso. Möykyn ansiosta Ihmeneloset onnistuivat pakenemaan, ja faarao Rama-Tutin valtakausi tuli päätökseensä, tämän paetessa aikakoneelleen. Hänen keksintönsä jäivät kuitenkin Egpytiin, josta ne löysi mutantti nimeltä En Sabah Nur, joka vahvisti itseään niiden avulla, muuttaen itsensä Tuhoksi. 

Ja tästä alkoi tarina, jonka seuraamuksia näemme yhä sarjakuvissa ja pian myös elokuvissa. 

1963 Kirbyn ja Leen tarinassa "Kang the Conqueror" (Avengers #8), Kostajat saavat hätäilmoituksen Rick Jonesin johtamalta "teiniprikaatilta", että outo alus on laskeutunut maahan. Tästä aluksesta astelee ulos mies nimeltä Kang Valloittaja, joka ilmoittaa tulleensa valtaamaan Maa-planeetan sen surkeilta puolustajilta. Kang oli jo valloittanut oman vuosituhannensa maailman, ja halusi uuden haasteen jota sankarien ajan supersankarit hänelle edustivat. Kostajat (Kapteeni Amerikka, Thor, Muurahaismies, Rautamies ja Ampiainen) koittavat taistella Kang Valloittajaa vastaan, mutta hän on voittamaton, vangiten Kostajat alukseensa ja esittäen vaatimuksensa; maan mahtavimmatkaan sankarit eivät voi häntä pysäyttää, joten maailman on antauduttava hänen edessään. Rick Jonesin ja teiniprikaatin avulla Kostajat kuitenkin vapautuvat, ja hyökkäävät Kangin kimppuun uudestaan, tällä kertaa tietoisina siitä että hänen supertekninen pukunsa antaa hänelle teknologisen edun. Kangin puku tuhotaan, ja häpäisty aikamatkaaja palaa takaisin omalla vuosituhannelleen. Kang palasi kerta toisensa jälkeen yrittämään sekä maailman valloituista että Kostajien tuhoamista. Tarinassa Celestial Madonna (Avengers #127-135, 1977-1978), Kang saapuu etsimään niin kutsutun "taivaallisen madonnan" jonka hän päätteli olevan joko enigmaattinen Mantis, supersankari Purppuranoita tai tämän mentori Agatha Harkness. Kang kaappasi kaikki kolme sekä osan Kostajista, ja vetäytyi vanhaan päämajaansa Egyptiin, jonne hän oli vuosituhansia sitten perustanut päämajan. Kostajien jäsen Miekkamies herätti Pyramidissa stasis -unessa nukkuvan Rama-Tutin, ja Kang ja Rama-Tut taistelivat, ja lopulta he katosivat limboon ajan tuolle puolelle, josta heidät löysi mies nimeltä Immortus.

Immortus oli 31. vuosituhannen absoluuttinen yksinvaltias, joka nuoruudessaan oli valloittanut koko universumin, mutta nyt piti itseään lähinnä ylläpitäjänä, jättäen hallinon muille. Immortus tapasi kolme toismaallista olentoa joita kutsuttiin nimelltä Ajan Vartijat (Time Keepers), jotka antoivat hänelle tehtävän suojella aikavirtaa. Immortus kävi pelastmassa Kangin ja Rama-Tutin, vangiten faaraon ja auttaen Kangia palaamaan takaisin taisteluunsa Kostajien kanssa. Kang palkitsi Immortuksen vangitsemalla hänet. Kangin taistelu Kostajia vastaan päättyi huonosti ja Valloittaja paiskautui takaisin omaan aikaansa. Kostajat vapauttivat Immortuksen, joka kiitoksena antoi vastauksia Purppuranoidalle ja Visionille heidän menneisyydestään, ja myöhemmin vihki nämä kaksi Kostajaa aviopariksi. Kuitenkin, Immortus pelasi pitkää peliä. Hänen tehtävänsä oli suojella aikavirtaa, ja hän teki mitä tahansa sen eteen. Tarinassa Avengers Forever (AF 1-12, 1998-1999) Immortus koitti tappaa Rick Jonesin, mutta Kang Valloittaja pelasti Kostajien ystävän ja hälyytti supersankarit apuun. Immortus paljasti, että Rickin supervoima "Destiny Force" johtaisi ihmiskunnan galaktiseksi supervallaksi. Immortus käytti vuosia manipuloidakseen ihmiskehitystä, pitäen heidät maa-planeetalla jotta Ajan Vartijat eivät tuhoaisi maata. Ajan Vartijat päättävät lopulta tuhota maan, mutta Kostajat päihittävät heidät taistelussa Ajan Lopussa. Kangin apu Rick Jonesille oli osoitus siitä, ettei tämä aika-terroristi ollut vain megalomaaninen valloittaja, vaan ihminen joka ymmärsi millaista on olla nuori ja pelokas omasta voimastaan.

16-vuotias Nathaniel Richards oli lapsinero, joka sai kasvaa rauhan ja hyvinvoinnin aikana. Häntä kuitenkin vaivasi koulukiusaajat, jotka saivat hänet epäilemään itseään ja tuntemaan syvää vihaa. Kerran kun hänen kiusaajansa olivat Nathanielin kimpussa, saapui Kang Valloittaja. Kang pelasti Nathanielin pahalta vammalta, joka olisi johtanut Nathanielin vakavaan sairaalahoitoon ja samalla ajanut hänen vanhempansa konkurssiin hoitojen kanssa. Kang näytti Nathanielille tulevaisuuden; hänestä tulisi yksi päivä Kang Valloittaja. Nathaniel kauhistui, sillä hän ei halunnut tulla diktaattoriksi. Nathaniel varasti Kangin teknologian, ja karkasi 2000-luvulle, hakeakseen apua Kostajilta. Nathaniel saapui huonoon aikaan, sillä juuri tuolloin Kostajat olivat lopettaneet Purppuranoidan psyykkisen romahduksen takia, jonka johdosta oli kuollut Kostajat Vision, Haukansilmä ja Muurahaismies (Scott Lang). Visionin jäänteiden avulla Nathaniel löysi suunnitelman, jonka Vision oli luonut tätä ennakoiden; lista nuorista sankareista, joista voisi tulla Kostajien seuraava sukupolvi. Vuonna 2006 julkaistussa Young Avengers -tarinassa Sidekicks (Young Avengers 1-6) Nathaniel etsi käsiinsä Eli Bradleyn alias Patriootin, muodomuuttaja Teddy Altmanin alias Hulkkion ja  mystikko Billy Kaplanin eli Wiccanin. Nathaniel itse otti tittelin Iron Lad, ja heistä tuli Nuoret Kostajat. Kang lopulta löysi heidät, sillä jos Iron Lad jäisi 21. vuosituhannelle, hänestä ei ikinä tulisi Kang Valloittajaa. Aikalinjojen hajotessa Iron Lad tappoi Kangin, ja lähti takaisin tulevaisuuteen ottamaan paikkansa Kangina, vannoen kuitenkin olevansa parempi. Hänen haarniskastaan syntyi uusi Vision, joka jakoi monia Nathanielin muistoista. Myöhemmin Iron Lad palasi takaisin, tutkittuaan aikavirtoja ja etsien tapaa välttää muodomuutoksensa Kangiksi. Iron Lad kauhistui kuullessaan, että Kostajat aikoivat tappaa Purppuranoidan ja ehkä myös Wiccanin heidän voimiensa tähden, ja pelasti Nuoret Kostajat ja Purppuranoidan Kostajien, Ryhmä-X:än ja Magneton välisestä taistelusta. Taistelussa Tohtori Doomin kanssa Nuori Kostaja Cassie Lang alias Stature kuolee, ja Iron Lad haluaa viedä rakastamansa sankarin tulevaisuuteen pelastaakseen hänet. Vision estää häntä, ja Iron Lad tuhoaa Visionin. Kauhistuneet sankarit tajuavat nähneensä sen hetken, miten Nathaniel Richardsista syntyi Kang Valloittaja. 

Kun Rama-Tut pakeni Ihmenelosia vuonna 2960 eaa, hänen pakonsa ei ollut täydellinen. Aikakone paiskasi hänet (silloiseen) nykyaikaan, jonne hän jäi jumiin. Rama-Tut tutki tätä aikaa hetken, ja Tohtori Doomista inspiroituneena hän verhoi itsensä haarniskaan ja antoi uuden nimen itselleen: Scarlet Centurion. Centurionin aikakone pystyi enään vain pieniin harppauksiin, mutta hän käytti tätä ajaakseen Kostajat kaaokseen, noutaen menneisyyden Kostajat taistelemaan nykyisiä sankareita vastaan valheiden ja teknologiansa aivopeseminä. 

Kun Kang Valloittaja ensimmäisen kerran hävisi Kostajille, hän päätti perustaa sillanpääaseman 1900 -luvulle, josta hän voisi tarkkailla ja tutkia tätä aikaa itse. Vuonna 1901 Kang perusti kaupungin Wisconsiniin nimeltä Timely, esittäen sen perustajaa Victor Timelya. Samalla Kang rakensi linnoituksensa Chronopoliksen aikojen väliseen risteykseen, josta hän pystyi tarkkailemaan sekä omaa aikaansa, Kostajien aikaa että Victor Timelyn aikaa. Aikanaan Victor Timely kuoli, ja hänen paikkansa otti Victor Timely Jr. vuonna 1929. Tämä Victor Timely auttoi tutkija Phines Hortonia luomaan keinotekoisen ihmisen, ensimmäisen Liekin, jonka pohjalta Ultron myöhemmin rakensi Visionin. Vuonna 1980 oli Victor Timely III Timely Industriesin kautta onnistunut luomaan teknologisia saavutuksia, joita käytti muun muassa Ihmeneloset. 

Kang Valloittaja perusti myöhemmin Kangien Neuvoston, lukuisista aikavirroista koostuneen ryhmän Kangeja joiden tarkoitus oli vahtia Kangin toimia, pitää aikalinjaa turvassa ja tuhota Kangeja jotka eivät taipuneet heidän tahtoonsa. Tämä paljastui lopulta Immortuksen juoneksi, jonka tarkoituksena oli varmistaa että Kangista tulisi joku päivä Immortus. Ja kyllä, te jotka ajattelette sitä; Rick and Mortyn Council of Ricks perustuu mitä luultavammin juuri tähän ideaan.

Kun Kang Valloittaja hävisi ensimmäisen kerran Kostajille, hän päätti voittaa heidät etukäteen muuttamalla maailmanhistorian kulkua vuosisatoja aikaisemmin. Kang aikamatkusti 500-luvulle, voitti Kuningas Arthurin ja pyöreän pöydän ritarit ja aloitti maailmanvalloituksen tekno-ritariensa avulla. Kosminen olento nimeltä Uatu Seuraaja huomasi tämän, ja ilmoitti Ihmenelosille Kangin suunnitelmista. Möykky taisteli Kangin tekno-ritareita vastaan Liekin vapauttaessa Merlinin jonka taikojen avulla sankarit ajoivat Kangin takaisin omalle vuosituhannellensa.

Tässä tarinassa ei sinänsä esitellä mitään uutta Kangista,
mutta haluan mainita sen koska Tekno-Ritarit ja Merlin.

Immortus sai pyhän tehtävänsä suojella aikavirtaa Ajan Vartioilta, jotka linkittyivät byrokraattiseen aikajärjestöön nimeltä TVA - Time Variance Authority. Nämä olennot eivät syntyneet itsestään, vaan heidät loi TVA:n viimeinen työntekijä joka asuu ajan lopussa; He Who Remains. Vuoden 2021 Loki -sarjan viimeisessä jaksossa He Who Remains kertoo olevansa aika-ja ulottuvuusmatkaaja, joka tunnettiin monilla nimillä. Kerran, hän oli Valloittaja. Loki-variantti Sylvie tappaa hänet, vapauttaen multiversumin hänen ikeestään ja avaten tien He Who Remainsin varianteille Maahan-199999. 

Ja tämä, arvon lukijat, on Marvel Cinematic Universen Vaihe Neljän seuraava iso antagonisti. Hän on Kang Valloittaja, Rama-Tut, Immortus, Iron Lad, Victor Timely ja Scarlet Centurion. Ja hän ei ole tulossa. Hän on jo täällä.

Aasa T

PS. Kangilla oli myös hyvä arc animaatiosarjassa Avengers: Earth's Mightiest Heroes, joka kaikessa rehellisyydessä on ehkä paras ja helpoiten seurattava versio Kang Valloittajan edesottamuksesta tähän mennessä. Sarja on muutenkin hyvä ja löytyy Disneyplussasta.

Valokeilassa, osa 12

On aika taas katsahtaa valokeilaan, ja tutustua johonkin sarjakuvahahmoon, ilmiöön tai tekijään joka mielestäni ansaitsee huomiota. Nykyään supersankarileffat ja TV-sarjat ovat tuoneet esiin paljon yleisöille tuntemattomia hahmoja, mutta yhä on paljon piilossa. Tässä osiossa tutustutan teidät sarjakuvien rikkaaseen maailmaan.

Mutta aluksi, puhutaanpa hieman superrikollisista.

Kuten kappaleessa kiljua ja derridaa lauletaan:

"Kaikki tahtovat olla se roisto,
Sankareille aina nauretaan"

Kaikki pitävät jostain konnasta. Usein tuntuu siltä että supersankarifanit ovat enemminkin superrikollis-faneja. Kuinka monen lempihahmoja on hahmot kuten Jokeri, Venom, Magneto tai Lex Luthor? Doctor Doom, Kingpin ja monet muut sarjakuvien kylmäveriset konnat nauttivat suurta suosiota, osa nykyään jo sarjakuvafanien piirien ulkopuolella. Elokuvat ovat omalla panoksellaan vain nostaneet pahisten nimeä yhä korkeammalle. Heath Ledger, Tom Hiddleston, Ian McKellen, Tom Cavanagh, Vincent D'Onofrio, Michael B. Jordan ja monet muut ovat ikuistaneet superrikkollisen joko TV-sarjaan tai elokuvaan. Miksi ihmiset sitten pitävät pahiksista, tarkemmin juuri superrikollisista? Johtuuko se kontrastista puhtoiseen sankariin, joka vaikuttaa saavuttamattomalta ihanteelta ja jonka suoraselkäisyys on tylsää verrattuna superrikollisen vapauteen ja maallisiin ihanteisiin. Onko helpompaa nähdä itsensä vastustajassa kuin sankarissa, varsinkin jos olet itse hieman ulkopuolinen? Tämä voi olla syy miksi Batmanin konnat ovat niin suosittuja; rikas ja loputtoman lahjakas kostaja, jonka viholliset ovat hylkiöitä, kiusattuja, traagisia hahmoja, joista useat ovat ajautuneet pahalle tielle yhteiskunnan takia; Killer Croc, Pingviini, Pakkasherra, Hatuntekijä, Myrkkymuratti. Tälläkin fanituksella on omat sisäiset laatikkonsa. Yksi on rakkaus B- ja C-luokan superkonnia kohtaan. Rakkaus hahmoja kuten Batrocia ja Kapteeni Bumerangia kohtaan, jotka eivät ole maailmanvalloitusta yrittäviä megalomaanisia maailmanlopun uhkia, vaan pienempia, arkisempia, hieman työväenluokkaisia rikollisia. Osalle tämän tyyliset konnat ovat aidompia, hauskempia....ylivertaisempia.

Superior Foes of Spider-Man

So this comic, right?

Hämis-Heinäkuu jatkuu yhä, ja tänään puhumme lyhyestä minisarjasta joka ilmesty samaan aikaan Superior Spider-Manin kanssa. Kirjoittaja Nick Spencer, vielä muutaman vuoden päässä Hydra-Kapun kirjoittamisesta, kertoi hauskan, villin, absurdin ja nerokkaan tarinan superrikollisen osasta maailmassa, jossa he eivät voi onnistua. Uusi Kuuden Kopla, Hämiksen perinteinen pahistiimi, jonka Tohtori Mustekala itse loi tuhoamaan Hämähäkkimiehen, on saanut uuden jäsenistön. James Sanders alias Vauhtipiru, pirullisen nopea jaloistaan mikä on hyödyksi kun on käsittämätön ääliö. Overdrive, nimetön pakoautojen mestari ja vähiten omistautunut superrikollinen ikinä. Janice Lincoln alias Kuoriainen, joka on aivan liian älykäs ja järjestelmällinen menestyäkseen tässä porukassa. Herman Schultz alias Tärisyttäjä, ikuinen nyrkkeilysäkki joka ei uskalla lyödä takaisin. Fred Myers alias Bumerangi, ryhmän johtaja, uransa lopussa oleva palkkatappaja jolla on isoja suunnitelmia. Kuudes jäsen voi olla kuka tahansa. Ehkä hän on Dormammu. 

Is this a sex thing?

Hahmot ovat siis kokoelma erilaisia matalan uhkatason ja onnistumisen konnia, jotka koittavat saavuttaa jotain elämässään. Entäs sitten tarina? Noh, Bumerangilla on tiedossa keikka, jolla he saisivat rahaa, kunniaa ja valtaa saavuttaakseen ansaitsemansa aseman superrikollisten keskuudessa. Edesmenneen kyborgi-gangsteri Silvermanen pää, jonka omistaja saisi kunniaa ja vallan tämän entisestä rikollisesta valtakunnasta. Tämä on rötösherra Leland "Pöllö" Owlsleyn päämajassa piilossa. Mutta on ongelma. Bumerangi vapautui vankilasta, mikä on hyvä, mutta hänen ehdonalaisvalvojansa on entinen Bumerangin kollega Mach VII. Onneksi Mach VII on helppo huijata, mutta muut Kuuden Koplasta potkivat silti Bumerangin ulos, peläten tämän vaarantavan tehtävän. Kameleontti, supersankareita, superkonnia, juonia, selkäänpuukotusta, ansoja, valehtelua- eikä Silvermanen pää ole kuin vasta alkua. 

Trust me!

Superior Foes of Spider-Man on Shane Black -elokuva sarjakuvamuodossa. Toki se myös muistuttaa Spencerin aikaisempia rikossarjoja kuten Thief of Thievesia, mutta rakenne ja elementit tässä sarjakuvassa ovat hyvin lähellä toiminnan mestari Blackin elokuvia kuten Kiss Kiss Bang Bangia ja The Nice Guysia. Absurdin yksinkertainen ja samalla monimutkainen juoni johon päähenkilöt tuntuvat ajautuvan vahingossa, päähahmo selittämässä asioita ja historiaa siitä miten tähän päädyttiin, fiaskoja joista hahmot jotenkin selviävät ihmeen kaupalla, vain päätyäkseen jotenkin pahempaan soppaan. Bumerangi on veistetty samasta puusta kuin Kiss Kissin  Harry Lockhart; hän menestyy parhaiten puhumalla, höpöttäen niin gangsterit kuin ehdonalaisvalvojat luottamaan tähän. On joku joka osoittaa järkeä mutta häntä ei kuunnella, pahis joka saa moraalisesti arveluttavat sankarimme vaikuttamaan rehellisiltä kansalaisilta ja romanssi joka ei tule ikinä toimimaan. Jopa silloin kun Kuuden Kopla tuntuu voittavan, ei se tule kestämään kauaa. Shane Blackin elokuvat ovat mustia komedioita, joissa jonkun epäonnistumista seuraa aina toisen epäonnistuminen, ja Superior Foes seuraa tätä lähellä.

S' hot.

Millaista on olla superrikollinen? Elokuvissa konnan ura ei usein kestä kauaa. Hän yrittää, voittaa, ja häviää, usein kuollen lopussa. Mutta supersankarisarjakuva vaatii jatkuvuutta. Suositun hahmon on palattava. Marvelin kulta-ajalla superkonnia luotiin tehdastahdilla, heittäen kaiken seinälle, toivoen jonkun pitävän kiinni. Bumerangi, Kuoriainen, Vauhtipiru ja Tärisyttäjä olivat aikanaan kovia nimiä, oman hetkensä ajan. Nyt he ovat jääneet pysyvempien nimien jalkoihin. Kuka välittää Bumerangista kun on Napakymppi? Kenenkä mielestä Tärisyttäjä on Hämähäkkimiehen arkkivihollinen, kun on Venom ja Menninkäinen? Kuka edes muistaa Vauhtipirua, miestä joka sai Suurmestarilta voimat ja uhkasi kerran koko maailmaa? Kaikki nauravat heille ja kukaan ei pidä heitä uhkana maailmassa, jossa rikollisen arvo on imagossa ja teoissa. Jotkut Kuuden Koplasta unelmoivat suuria; Kuoriainen haluaa olla isänsä kaltainen rikollisjohtaja, nero punomassa juonia alaistensa totellessa jokaista käskyään. Overdrive ei halua olla rikollinen ikuisesti, vaan unelmoi olevansa vielä jokin päivä sankari ja Kostajien jäsen. Tärisyttäjä tyytyisi pienempäänkin osaan. Vauhtipiru ei suunnittele mitään. Bumerangi haluaa voittaa. Edes yhden kerran.

Bumerangin vanha puku ei juuri ollut kehujen arvoinen.

Total Heisenberg moment.

Puhuin tämän tekstin alussa työväenluokan rikollisista. Nämä hahmot ovat juuri tätä porukkaa. He ovat arjen puurtajia superrikollisuuden maailmassa; kaikki suuret olivat kerran kuin he. Pankkiryöstäjiä, kidnappaajia, alakastin palkkatappajia, teollisuusvakoojia, muskelimiehiä. Hahmot kuten Salaman vihollisporukka Rogues, joidenka koodisto kieltää poliisien ja naisten sekä lasten tappamisen. Marvelin Romutusryhmä, nyrkkisankarien ja aivottomien öykkärien ryhmä joidenka jumalaiset voimat ovat kenen tahansa palveluksessa. Kuuden Kopla ei peittele omaa keskiluokkaisuuttaan. Ei hienoja pahuuden pesäkoloja, vaan kosteita kellareita. Ei apulaisten armeijoita levittämässä valtaa ympäri kaupunkia. Kuuden Koplan tavoite on ryöstää juttuja ja saada rahaa, ei valloittaa universumia. Tärisyttäjä on ollut tässä pelissä mukana tarpeeksi kauan, että on oppinut arvostamaan yksinkertaisempia tavoitteita. Tämä on hieman toivottoman realistinen näkemys, mutta sellaista on olla osa alempaa yhteiskuntaluokkaa. Isomman tavoittelu voi tuntua mahdottomuudelta. Toisaalta, se voi olla sen arvoista.

Harva hahmo on yhtä samaistuttava kuin Herman Schultz.

 ☠☠☠☠ !

Superior Foes of Spider-Man on hauska, villi, erikoinen ja loputtoman kiehtova katsaus sekä superrikollisuuteen että työväenluokan elämän realitiitteihin, mennen lähes metafiktiiviseksi upea loppuratkaisunsa kanssa. Se vetoaa lukijaansa samalla tavalla kuin Aku Ankka vetoaa; me näemme itsemme Bumerangin tavoitteissa voittaa edes kerran, Kuoriaisen suurissa suunnitelmissa ja elämässä idioottien ympäröimänä, Overdriven "miten minä oikein päädyin tähän tilanteeseen" asemassa, Tärisyttäjän lohduttomuudessa ja Vauhtipirun hedonismissa. He eivät ole hyviä ihmisiä, mutta ainakaan he eivät syö ihmisiä kuten Pöllö tai tapa sankareiden tyttöystäviä Napakympin tapaan. Kyse on aiemmin puhutusta samaistumisesta altavastaajaan; maailmassa jossa Hämähäkkimies ei ole enään pikku-Parker vaan megalomaaninen Ylivoimainen Hämähäkkimies, on superkonnat ilman merkittäviä voimia tai tavoitteita me, koittaen raapia kasaan edes jotain ennen kuin on liian myöhäistä. Se on kaikessa huumorissaan kalsea ja karu maailma, jossa jokainen on uhrattavissa hetken menestyksen vuoksi. Nick Spencer ei kerro suoraa mitä näille hahmoilla tapahtuu lopulta. Saamme vain yhden version, Bumerangin tarinan. Ehkä he voittivat, saaden kaiken minkä haluavat ja ovat nyt kovimmat konnat ikinä. Tai sitten he olivat sitä koko ajan. Kaikki riippuu siitä, miten voiton määrittelee.

"Don't stop/ believing~~"

Tämä oli Valokeilan kahdestoista osa. Sarjakuvat ovat täynnä hahmoja ja ihmeitä, jotka eivät ole saaneet vielä ansaitsemaansa näkyvyyttä, ja minun tehtäväni on nostaa ne valokeilaan. Ensi kertaan!

Fight Club (1999)

Atte T

PS. Tärisyttäjä on parasta, ja pidän siitä kuinka Spencer muisti tämän olevan aika kova luu, jolla on keskimäärin enemmän voittoja Hämähäkkimiehestä kuin Tohtori Mustekalalla. Vaikka teksti kutsuu häntä luuseriksi ja pelkuriksi, joka kerta kun Tärisyttäjä joutuu taisteluun on hän kovin vastustaja kentällä. Mitä yritän siis sanoa:

Valokeilassa, osa 11

On taas aika katsahtaa valokeilaan, ja tutustua johonkin sarjakuvahahmoon, ilmiöön tai tekijään joka mielestäni ansaitsee huomiota. Nykyään supersankarileffat ja tv-sarja ovat tuoneet esiin paljon yleisölle tuntemattomia hahmoja, mutta yhä on paljon piilossa. Tässä osiossa tutustutan teidät sarjakuvien rikkaaseen maailmaan.

Mutta aluksi, puhutaan hieman Jason Aaronista. 


Kun tässä blogissa puhun sarjakuvista ja sarjakuvantekijöistä, aika usein tietyt nimet nousevat esiin. Grant Morrison on ehkä suosikkini alalla tällä hetkellä ja hän on kirjoittanut muutaman suosikkisarjakuvistani. Ed Brubakerin sarjakuvat ovat myöskin olleet esillä. Nyt puhun kolmannesta tekijästä jonka sarjakuvat kerta toisensa jälkeen nousevat omien suosikkieni joukkoon. Esittelin noin vuosi sitten Valokeilassa hänen loistavan X-Men- sarjakuvansa Wolverine and the X-Men. Kyseessä on Jason Aaron. Aaronilla on ollut niin sanotusti hyvä putki päällä jo jonkin aikaa; rikossarjat Scalped ja Southern Bastards ovat molemmat hienoja moderneja lännentarinoita Yhdysvaltojen reunamailta, hänen työnsä Marvelilla kattaa niin Wolverine and the X-Men putken, suhteellisen suositun Doctor Strange- sarjan ja hän sai kirjoitttaa myös Marvelin vuosikausiin ensimmäistä Star Wars- sarjakuvaa joka sekin oli huipputyötä. Tänään haluan kuitenkin puhua eräästä tietystä sarjakuvasta Aaronin resumeessa. Kyseinen sarjakuva sai ilmestyessään aikaan huomattavaa mediahuomiota ja perinteinen valitusyleisö ei vieläkään ole lopettanut aiheesta kitisemistä. Aiheemme on Jason Aaronin Mighty Thor- spesifisti tämä versio:

Jane Foster alias Thor

Teille jotka ette aktiivisesti seuraa sarjisskeneä tai nämä hahmot ovat tuttuja enemmän elokuvien puolelta, hieman taustatarinaa: Jason Aaron on kirjoittanut Thoria jo 5 vuotta. Hän aloitti tittelin Thor: God of Thunder alla, ja tämän sarjan kaksi ensimmäistä osaa käännettiin myös suomeksi: Jumalten Tuho ja Luojapommi aloittivat sarjan Thorille hyvin uudenlaisessa seikkailussa, jossa Thor yhdisti voimansa nuoren ja vallattoman Thorin sekä vanhan Kuningas Thorin kanssa taistelussa Teurastaja- nimistä entiteettiä vastaan, joka pyrki tappamaan jumalat. Tämän jälkeen Aaron aloitti Thor- mythoksen uudelleenkasaamisen; hän esitteli yhdeksän maailmaa uudestaan, ja loi uusia hahmoja edustamaan näitä maailmoja. Tähän kuului myös Maailmojen Kongressi, joka ratkaisisi ongelmat maailmojen välillä Odinin sijaan. Hän toi takaisin vanhoja hahmoja kuten syöpää sairastavan Jane Fosterin, peikko Ulikin ja Malekith Kirotun ja kehitti uudenlaisen vihollisen Thorille, kapitalistisen sadistin ja Roxxon- yhtiön CEO:n Dario Aggerin. Mukana oli myös potentiaalinen uusi mielitietty, S.H.I.E.L.D- agentti Rosalinda Solomon joka jahtasi ekologisia tuhoja tekevää Aggeria. Sanalla sanoen, Jason Aaron ei vain kirjoittanut Thoria vanhoilla säännöillä, vaan loi uutta maailmaa ja mythosta 2010- luvun hengessä.

It was pretty dope.

Sitten hän kirjoitti tarinan nimeltä Original Sin. Piilotetut totuudet sankarien menneisyydestä paljastuivat, ja kaikkitietävyyden saanut Nick Fury (pitkä ja tyhmä tarina) kuiskasi muutaman sanan Thorin korvaan- ja yhtäkkiä hän ei enään ollut Mjolnirin arvoinen. Vasara oli nyt jumissa kuussa, ja ukkosenjumalaa ei enään ollut. Kunnes:

Kyllä, kuussa on happea, why do you ask?

Kun uutinen tästä muutoksesta tuli esiin, muistaen reaktioiden olevan juuri sitä mitä odottaa nörttiyleisöltä. Valitusta siitä nainen on Thor, valitusta siitä että tämä on vain "Marvelin SJW- agendaa", tuhat ja yksi huonoa vitsiä siitä että eikös nimen pitäisi olla Whor ja niin pois päin. Itse olin alusta alkaen tämän idean takana; Uusi Thor näytti siistiltä, arvoitus siitä kuka vasaraa kantoi oli mielenkiintoinen ja Aaron oli aikaa sitten todistanut olevansa loistava kirjoittaja. Luottoni oli ansaittua, sillä Jason Aaron on Mighty Thorin sivuilla laittanut kasaan oikeain mainion sarjakuvaseikkailun josta ei viihdettä, eeppisyyttä ja aitoa sankaruutta puutu. Yksi huomioitava asia; moneen vuoteen ei Thor ole omannut "siviiliminää". Thor on ollut kokoaikaisesti Thor. Haluan pureutua yhteen tiettyyn elementtiin tässä sarjakuvassa, mutta nyt lienee aika puhua siitä kuka tämä uusi Thor oikein on. Kyseessä on toki spoiler viiden vuoden takaa, mutta siitäkin huolimatta- spoilerivaroitus. Okei? Okei.

Kun Thor pelasti maan sankarit ja Asgardian urhot Malekithin johtamilta jättiläisiltä, alkoi Odin ja Odinson (nyt vasaraton vanha Thor; sarjakuvat ovat monimutkaisia!) molemmat omilla tavoillaan selvittämään kuka tämä uusi Thor on. Odinson halusi tietää vain totuuden, mutta Odin ei voinut sietää tätä uutta Thoria. Jason Aaronin käsissä Odin on patriarkaalinen sovinisti, ja ajatus naisesta Thorina hänen ainoan poikansa sijaan oli liikaa hänelle. Taisteltuaan monien muiden naissankarien rinnalla Odinin lähettämää Tuhoajaa vastaan, Thor palasi takaisin Asgardiaan jossa hän palasi takaisin oikeaan olomuotoonsa- Jane Fosteriksi, rintasyöpää sairastavaksi lääkäriksi ja Thorin ex- tyttöystäväksi.

Hyvä supersankaritarina voi muodostua erilaisista osista. Joskus pelkkä lennokas meno ja hauska skenaario riittää pitämään sen ylhäällä, joskis timanttinen juoni ja oikea tapa kertoa on kaiken avain. Mutta kun olet lukenut supersankaritarinoita tarpeeksi, alkaa yhä enemmän näiden hahmojen ja tarinoiden psykologia kiinnostamaan enemmän. Parhaat tarinat ja hahmot kestävät aikaa, sillä heistä löytyy aina mielenkiintoisia ulottuvuuksia. Tom Kingin Batman on omaa loppuaan ja tulevaisuuttaan spekuloiva mies joka pohtii perintöään. Hämähäkkimies on arjessa pärjäämisen ja hyvien tekojen välissä tasapainotteleva tavallinen skidi. Thorista Jason Aaron on löytänyt- tai enemminkin uudelleen tuonut esiin- tämän syvemmän ulottuvuuden. Kun Stan Lee ja Jack Kirby alunperin 1962 loivat hahmon, oli Thorilla siviiliminä Donald Blake, rampa lääkäri. Ideana oli, että Odin laittoi Thorin asuttamaan Blaken ruumista jotta tämä oppisi nöyryyttä. Tämä idea tuotiin osittain esiin Captain America- First Avenger -elokuvassa;

"Weak man knows the value of strength."

Jane Foster myös sanoo tämän suoraan. 

"The world needs a Thor. That's all that really matters. We need a god who understands what it means to be humbled. To be mortal. A god who knows how precious life is. How delicate. A god who struggles every day to life a worthy life. Who suffers so that no one else will have to."

Mighty Thor on siis tarina syöpää sairastavasta naisesta, joka on hiljalleen kuolemassa. Thorina hän on vapaa tekemään hyvää täysin vapaasti; Thor voi heitellä vuoria, lentää halki avaruuden, luoda sateen kuivan maan ylle, puolustamaan heikkoja ja viattomia ympäri maailman- mutta tämä katkaisee aina hoidon, ja Jane Foster ei parane lääkäreiden tehdessä kaikkensa. Jane tietää, että hänen aikansa on rajallinen. Ennemin tai myöhemmin syöpä vie häneltä hengen, koska syöpä on perseestä, mutta jos hän voi sinä aikana tehdä mahdollisimman paljon hyvää maailmalle, hän tekee sen. Balanssi uskomattoman voiman ja kuolemansairauden välillä on mielenkiintoinen, suhteellisen uniikki Marvelin puolella ja myöskin representaation väline; kuinka monta syöpäsairasta kunnon supersankaria tulee mieleen mainstream- sarjakuvien puolelta? Mukana on myös pelkoa tästä vääjäämättömästä kohtalosta; kun Thor taistelee Feeniksiä vastaan, hän kuiskaa itselleen: "En halua kuolla sängyssä maaten"- ajatus voimattomuudesta jumalaisen voiman jälkeen pelottaa Janea. Usein Thorin kaltaisia loputtoman vahvoja sankareita pidetään tylsinä- jos he ovat niin vahvoja, niin voimallahan kaikki ongelmat voidaan ratkaista? Mighty Thor vastaa tähän osittain kyllä, mutta kyse enemmän siitä kuka tätä voimaa käyttää ja mihin. Kyse ei ole juurikaan siitä voiko Thor voittaa lyömällä tämän vihollisen X, koska luultavasti hän voi, se on ennalta varma lopputulos. Mutta mitä Janen täytyy uhrata että hän voi voittaa vihollisen tekee tästä mielenkiintoista.

Thorin isoimmaksi viholliseksi näissä sarjakuvissa on muodostunut Malekith, mutta vaikka kirottu haltia onkin viihdyttävä pahis, on aiemmin mainittu uusi pahis Dario Agger hieman osuvampi. Agger on kyltymättömän ahneuden ja kapitalismin perikuva; superyhtiön CEO joka kohtelee työväkeään kuin orjia ja pitää kaikkia uhrattavina. Malekith on enemmän ison mittakaavan uhka, eräänlainen korvike uudelleen brändätylle Lokille joka ei enään toimi sataprosenttisena pahiksena. Toki Thor kohtaa monenlaisia vastustajia; tuoreimmassa albumissa hän kohtasi S'hiarr-alieneiden jumalat jotka haastoivat Thorin todistamaan jumaluutensa, ja tässä tarinassa Aaronin kiinnostus uskonnoista ja uskosta oli ehkä eniten esillä. Mutta Dario Agger on temaattinen vastakohta Thorille; rikas mies jolla olisi valtaa ja voimaa tehdä oikeaa muutosta maailmassa, mutta hän käyttää kaiken tämän louhiakseen maapallon hedelmättömäksi ja sitten tehdäkseen saman kaikille muille Yhdeksälle maailmalle Malekithin avulla. Amerikkalainen Agger rahoittaa sotaa ympäri galaksin, jotta hän voi saada niiden luonnovarat omaan käyttöönsä. Thor on supersankari, joka auttaa ihmisiä pyyteettömästi ja hänen vastustajansa on ahne kapitalisti tehtaanomistaja; Aaronin Thor on lähellä alkuperäistä Jerry Siegelin ja Joel Shusterin Terämiestä tässä asetelmassa, mikä tuntuu näin 2010-luvulla jokseenkin freesiltä. Niin, ja hän on myös minotauros. 

Useimmat supersankaritarinat voidaan luokitella voimafantasiaksi. Siitä lähtien kun Clark Kent riisui paitansa ja lensi Teräsmiehenä taivaalle, on tämä ollut kiinteä osa fanikulttuuria. Clark ja Peter Parker ovat tavallisia arjen puurtajia, jotka tekevät ihmeellisiä tekoja. Voimafantasia on osa supersankarien viehätystä, ja se on samaistumisen lieveilmiö. Joskus tämä voimafantasia voi suuntautua negatiivisiin suuntiin. Tämä on se ongelma mikä syntyy kun Tuomarin kaltaisista hahmoista aletaan tekemään liian samaistuttavia; armeija ja poliisivoimat alkavat käyttämään tämän symbolia. Mighty Thor on voimafantasiaa voimattomille, niille joidenka arki on selviytymistä, oli kyse sitten mielenterveysongelmista tai syövän kaltaisesta sairaudesta. Sarjakuvat tarjoavat eskapismia, johon kuuluu mahdollisuus nähdä itsensä fantastisissa tarinoissa. Samalla Thorin ollessa ulkopuolinen myös Asgardissa, on hän altavastaaja vanhoillisessa yhteiskunnassa, mikä on hyvä lisä tähän asetelmaan. Jukstapositio aidon heikkouden ja kärsimyksen ja jumalaisen voiman välillä toimii todella hyvin.

Tiedän että Janen pesti Thorina on väliaikainen. Kyynikot ovat laulaneet tätä laulua siitä lähtien kun hän ensimmäisen kerran tarttui vasaraan. Enemmin tai myöhemmin vanha Thor palaa sankaroimaan omalla nimellään. Tämä on ollut näkyvissä sarjiksessa itsessään; Janen aika Thorina on rajallinen tämän sairauden edetessä. Nämä sarjakuvat ovat tosin niin hyviä, että en oikeastaan välitä. Toki teknisesti loputtomaan jatkuvissa sarjoissa on oma ilonsa, ja haluankin lukea Ms. Marvelia vielä kymmenenkin vuoden päästä, mutta jotkut tarinat on hyvä päättää. Loppu ei ole aina huono asia, ja suljetut tarinat kuten Gotham Central ja Superior Spider-Man omaavat jotain mitä alati jatkuvat tarinat voivat hukata; tarinakaaren ja selkeän teeman. Mighty Thor on ollut yhtä iloa. Thorin kamppailut ulkopuolisena Asgardissa ovat mielenkiintoisia, tämän taistelut ympäri yhdeksän maailman erittäin siistejä, Dario Agger ja Malekith ovat juuri oikeanlaisia kelmejä tähän tarinaan ja Russel Dautermanin taide hivelee silmiä. Thor on juuri oikean sortin sankari; epäitsekäs, mutta taipuvainen virheisiin luottaessaan voimiinsa liikaa, valmis tekemään aina oikean teon, koska Jane jos kuka tietää, millainen arvo jumalaisilla voimilla on.

Usein kysytään leikkimielisesti, että minkä supervoiman haluaisit. Mielekkäämpi kysymys, johon haluan palata tulevaisuudessa, on kysymys joka näkyy myös Mighty Thorin kirjoittamisessa: Jos sinulla olisi supervoimat, miten käyttäisit niitä- tai enneminkin;

Jos olisit jumala, miten käyttäisit voimiasi?

Tämä oli Valokeilan yhdestoista osa. Sarjakuvat ovat täynnä hahmoja ja ihmeitä, jotka eivät ole saaneet vielä ansaitsemaansa näkyvyyttä, ja minun tehtäväni on nostaa ne valokeilaan. Ensi kertaan!

Atte T  

PS. Tiedän että Thor-leffoja luultavasti tehdään Chris Hemsworthilla niin kauan kun tämä vain jaksaa, mutta haluaisin ehkä nähdä tämän sarjakuvan adaptoitavan Logan- henkiseksi (ei väkivaltaiseksi vaan enemmän pohdiskelevaksi) tarinaksi. Natalia Portman syöpää sairastavana Janena, ystävät ympärillää hyysäämässä, kunnes Mjolnir ilmestyy tämän luokse ja muuttaa tämän Thoriksi. Siihen voisi sitten joko tuoda Dario Aggerin tai Malekithin takaisin kuolleista, tällä kertaa sarjakuva-uskollisempana versiona. Veikkaisin että voisi upota suuriin yleisöihin tehokkaasti, Portman todellakin olisi oikea tähän rooliin ja tämä voisi olla tyyliltään erilainen MCU:n katalogissa. Do it. 

PPS. Menossa mukana myös fanisuosikki Lady Loki, ainakin pienen hetken verran: 

Valokeilassa, osa 10

On taas aika katsahtaa valokeilaan ja tutustua johonkin sarjakuvahahmoon, ilmiöön tai tekijään joka mielestäni ansaitsee huomiota. Nykyään supersankarileffat ja tv-sarjat ovat tuoneet esiin paljon suurelle yleisölle tuntemattomia hahmoja, mutta yhä on paljon piilossa. Tässä osiossa tutustutan teidät sarjakuvien rikkaaseen maailmaan.

Mutta aluksi, puhutaan hieman Avengers Academysta.

Avengers Academy oli Christos Cagen luoma sarja, joka kertoi Hank Pymin perustamasta Kostajien Akatemiasta, jossa koulutettiin Kostajien uutta sukupolvea. Opettajina toimi Hank Pym, Tigra, Vauhtipallo, Elohopea ja muita hieman kovan koulun itse käyneitä supersankareita. Mutta Kostajien Akatemian takana oli salaisuus; oppilaita ei oltu valittu sen perusteella kuinka suuri potentiaali heillä olisi sankareina, vaan sen vuoksi kuinka todennäköisesti heistä tulisi seuraavat Pahuuden Mestarit. Nämä nuoret olivat viittä vailla valmiita superkonnia, joidenka taustassa tai kyvyissä oli jotain joka oli aiheuttanut huolta Kostajien riveissä. Pymin ja koulun tarkoitus olisi siis kääntää nuoret pois tältä tieltä, ja mahdollisesti koulia heistä tulevia supersankareita uudelle vuosikymmenelle. Keitä nämä rosvosektorilla häärivät teinit sitten olivat? Humberto Lopez alia Reptil, luokan johtaja ja innokas supersankarifani jonka kyky muuttua dinosauruksiksi ajaa hänet välillä raivoisaksi; Jeanne Foucalt alias Finesse, tuhattaituri jonka valokuvamuisti on omiaan taistelulajeissa mutta tekee hänestä kylmän ja tunteettoman, ja hän on mahdollisesti superrikollinen Urakoitsijan tytär; Jennifer Takeda alias Hazmat, radioaktiivinen ihminen jonka temperamentti ja myrkyllinen ulosanti tekee hänestä kävelevän ydinsaasteen; Brandon Shape alias Striker, narsistinen ihmisdynamo joka tappoi agenttinsa vahingossa tekemällä tästä suprajohteisen; Madeline Berry alias Veil, nuori nainen jonka keho muuttuu myrkyllisiksi kaasuiksi hiljalleen ilman Madelinen kykyä aina hallita sitä; sekä sankari josta haluan puhun tänään tarkemmin- minun suosikkisupersankareitani....

Ken Mack alias Mettle

Kyllä, hän on sankari, vaikka näyttääkin Kolossin ja Punakallon yhdistelmältä. Ken Mack on teini-ikäinen hawaijilainen, joka surffausonnettomuudessa huomasi että hänen ihonsa alla on punainen, iridiumista muodostuva luusto. Silloinen S.H.I.E.L.D:in johtaja Norman Osborn (pitkä tarina) lupasi auttavansa tätä. Lopputulos oli se, että Osborn käytännössä nylki Mackin kehon ja "vapautti" tämän iridiumisen superkehon paljaaksi. Ken Mack oli Osbornin tutkittavana, kunnes lopulta Osborn potkittiin ulos virastosta ja tämän salaiset projektit paljastuivat. Ken Mack liittyi Hank Pymin perustamaan Kostajien Akatemiaan, ja aloitti koulunsa supersankaruuteen ja valitsi nimensä- Mettle.
Taustatarinana tämä on varsin yksinkertainen, mutta Mettlen kanssa matka on osa kokonaisuutta. Academy on sarja jossa lähtökohtana on se, että nämä nuoret voivat potentiaalisesti kasvaa hirviöiksi, mutta he voivat myös olla suurimmat sankarit Kostajien riveissä. Ja Mettle oli olennainen osa ryhmää.

Mettlen supervoimat olivat käytännössä tuhoutumaton iho ja suunnattomat voimat jota hänen oli vaikea hallita. Osbornin käsittelyssä tämän tuntoaisti oman voimankäytön suhteen meni sekaisin, ja Mettle pelkää alati hajottavansa kaiken mihinkä hän koskee, oli kyseessä sitten huonekalut tai ystävät. Tämä yhdistyy hyvin samaan tapaan kuin Ihmenelosten Möykyllä Mettlen luonteeseen- hän on ihmisläheinen, isotunteinen ja helposti kiihtyvä kaveri, joka ei halua satuttaa ketään. Mettle oli lungi surffariteini, ja sitten hänet sysättiin superrikollisten ja maailmanlopun skenaarioiden maailmaan tuhoutumattomana ja kykenevänä heittelemään autoja kuin koripalloja. Kun Kostajien Akatemian oppilaat kutsuttiin auttamaan Punakallon natsiarmeijan hyökättyä Washington DC:hen, on Mettle täysin eksyksissä taistelun keskellä ja lopulta sotatilanteen raakuus ajaa tämän pahaan paikkaan.

Mutta Mettle ei ole alati synkistelemässä, eikä anna tämän muuttaa häntä pahempaan suuntaan. Mettle nimittäin on, ainakin pintapuolisesti, tullut termeihin oman ulkonäkönsä kanssa. Toki hän inhoaa sitä ettei voi katsoa omaa pikkusiskoaan ilman että tämä alkaa itkeä paniikissa, mutta ehkä hän voi auttaa ihmisiä tällä tavalla. Mettle muodostaakin vahvan sidoksen Jennifer Takedan eli Hazmatin kanssa. Hazmat on radioaktiivinen ihminen, ja hänen pitää ihmisten ympärillä ollessaan pitää suojapukua päällä. Hazmat, kuten Mettle, kamppailee oman ihmisyytensä menettämisen kanssa, mutta hänen aggressionsa ja ihmisvihansa ovat paljon enemmän pinnalla kuin Mettlellä. Mettle tosin on ainoa joka ymmärtää Hazmatia- tämän kyynisyys ja ärsyyntyneisyys on suoja, jonka alla Hazmat on loputtoman surullinen elämänsä menettämisestä. Heidän suhteensa on kasattu huolella, ja se oli supersankarisarjakuvien parhaimmistoa- romanttinen, mutta myös traaginen.

Ja Mettle oli ennen kaikkea todellinen sankari. Hän halusi aina auttaa muita, olla parempi versio itsestään. Hän tiedosti alusta alkaen oman asemansa potentiaalisena massatuhoaseena, ja vaikka tämän suuret tunteet ja kokemat traumat ajoivat hänet välillä konfliktiin opettajien ja mahdollisten ystävien kanssa, jotka ylenkatsoivat tämän kokemuksia. Kun bisnesmies Jeremy Briggs tarjosi hänelle ja Hazmatille mahdollisuuden elää normaaleina ihmisinä- hän otti tarjouksen vastaan, sillä hän haluaa kuitenkin olla sisimmissään normaali. Mutta kun Briggs paljastuukin superrikolliseksi ja ystävät tarvitsevat apua, Hazmat juo vasta-aineen parannukseensa ja muuttuu taas radioaktiiviseksi, antaen Mettlelle mahdollisuuden elää onnellinen elämä. Mettlen käsitys onnellisesta elämästä tosin on elämä Hazmatin kanssa. Hän uhrasi mahdollisuuden normaaliin elämään Hazmatin ja ystäviensä vuoksi. Tämän tason sankaruus on sitä miksi minä pidän supersankareista.

Ja niin Mettle ja Hazmat päättivät elää elämänsä yhdessä, supersankaroiden ja ollen täydellisen epätäydellinen parivaljakko- misantrooppinen radioaktiivinen kyynikko ja hellämielinen ja isotunteinen rentoilija, yhdessä maailmaa vastaan. Kaikki oli hyvin, Avengers Academy päättyi onnelliseen nuottiin ja lukijat jäivät odottamaan näiden hahmojen paluuta takaisin sarjakuviin.

Ja sitten tuli Avengers Arena. 

Avengers Arena oli Dennis Hopelessin kirjoittama minisarja, jossa Ryhmä-X pahis Arcade kaappaa joukon supersankari-teinejä ympäri maailmaa Murhamaailmaansa, josta vain vahvimmat selvisivät pois. Näiden teinien joukossa oli Kostajien Akatemian Hazmat, Reptil, X-23 ja tietysti Mettle. Hunger Games/ Battle Royale superteineillä, käytännössä. Ja nyt supervoimakas Arcade päätti että kisa alkaa sillä että hän tappaa jonkun, todistaakseen että hän ei ole leikkimässä. Aina aggressiivinen Hazmat koittaa hiljentää Arcaden, mutta päätyykin tämän tähtäimen alle. Juuri ennen kuin Arcade on tappaa Hazmatin, astuu Mettle esiin.

Tämä sopi Mettlen luonteeseen. Hän on juuri niin epäitsekäs ja aidon sankarillinen, että hän uhraisi itsensä hetkessä rakkaansa puolesta. Hän päätti alusta lähtien, ettei aio leikkiä Arcaden pelissä, saatikka sitten tappaa tai satuttaa ketään. Ja Arcade tappoi hänet.

Ja minä VIHAAN tätä. Luin koko Avengers Arenan, josko rakastamani hahmo tulisi takaisin. Luin jopa sitä seuranneen Avengers Undercoverin jossa murhamaailmasta selviytyneet teinit koittivat löytää Arcaden ja päätyivätkin soluttautumaan Pahuuden Mestarien riveihin. Mettle ei palannut koko tarinan aikana, eikä Hopeless käsittele Hazmatin surua kovinkaan syvällisesti, ja tietysti Avengers Undercoverin kohdalla hänellä on jo uusi poikaystävä kiikarissa.

Supersankarigenreen kuuluu ontto ja typerä sanonta "kukaan ei koskaan kuole lopullisesti sarjakuvissa". Tämä on totta, varsinkin jos hahmo on valkoinen mies tai Jean Grey, mutta kuolleiden sankarien ja sivuhahmojen määrä supersankarisarjakuvissa on huomattava, varsinkin naisten, lasten ja vähemmistöjen kohdalla. Mettle kuuluu tähän kategoriaan, ja minua ärsyttää vielä eniten se että Avengers Arenan typerä, eksploitatiivinen premissi antaa kuvan että tämän sankarilliset puolet olivat syy miksi hän kuoli, ja että hänen kaltaisilleen ei ole paikkaa tässä tarinassa. Hän kuoli, koska Hopeless halusi shokkiarvoa ensimmäiseen numeroon, todistaa ettei Arcade leiki ja koska Mettle käyttäytyi joka tilanteessa kuten oikea supersankari.

Ei, minulla ei ole mitään varsinaisen painavaa sanottavaa tästä. Tämä vain oli perseestä, ja Mettle olisi ansainnut parempaa.

Tämä oli Valokeilan kymmenes osa. Sarjakuvat ovat täynnä hahmoja ja ihmeitä, jotka eivät ole saaneet vielä ansaitsemaansa näkyvyyttä, ja minun tehtäväni on nostaa ne valokeilaan. Ensi kertaan!

Atte T

Valokeilassa, osa 9

On taas aika katsahtaa valokeilaan ja tutustua johonkin sarjakuvahahmoon, ilmiöön tai tekijään joka ansaitsee huomiota. Nykyään supersankarileffat ja tv-sarjat ovat tuoneet esiin paljon suurelle yleisölle tuntemattomia hahmoja, mutta yhä on paljon piilossa. Tässä osiossa tutustutan teidät sarjakuvien rikkaaseen maailmaan.

Mutta aluksi, puhutaanpa hieman Ryhmä-X:stä.

Ryhmä-X omaa hyvin kirjavan historian, jopa supersankarien mittapuulla. Stan Leen ja Jack Kirbyn luoma alkuperäisryhmä oli vielä hyvin perinteinen supersankariryhmä ongelmineen ja hahmoineen. Mutta tämä ei ollut enään kovinkaan iskevää, ja Ryhmä-X:än tulevaisuus oli 70-luvulle siirtyessä vaakalaudalla. Mutta Len Weinin avulla Ryhmä-X selvisi uudelle vuosikymmenelle, ja pian mukaan tuli legendaarinen Chris Claremont jonka ohjauksessa mutanteista tuli Marvelin suosituimmat sankarit Hämähäkkimiehen rinnalle. Ryhmä-X muuttui samaa uniformua pitävistä tylsimyksistä moniväriseksi ja monikulttuuriseksi ryhmäksi, ja mukaan tuli tulevat fanisuosikit: Storm, Wolverine, Painajainen, Kitty Pryde ja monia muita. Claremont kirjoitti Ryhmä-X sarjakuvia 17 vuotta, jonka jälkeen työt siirtyivät muille. Jos 70-80 luku oli Ryhmä-X:än kulta-aikaa, oli kasarin loppu ja 90-luku sen synkimmät hetket. 90-luku oli myös alkutahti koko sarjan monimutkaistumiselle. 2000-luvulla eri kirjoittajat koittivat luoda omaa jalanjälkeään mutanttien historiaan eri lopputuloksilla. Grant Morrisonin synkkä ja erikoinen aika sai faneja, mutta sen mustavalkoinen moraalisuus häiritsi monia (ja syystä, varsinkin Magneton tapauksessa) mutta Joss Wheadonin Astonishing X-Men sai todella hyvän vastaanoton ja sitä pidetään modernina klassikkona. Mutta 2000-luku oli kuitenkin kokonaisuutena todella sekava X-kaanonin suhteen. Hahmoja kuoli ja tuli takaisin, isoja kriisejä joista harva toimi millään tasolla, mutanttien suhteet maailman kanssa paranivat hetkeksi ja pahenivat saman tien. Mutta 2011 alkoi sarja, joka oli todella hyvä, vei mutanttimaailman asioita hieman eteenpäin ja palasi takaisin Ryhmä-X:än juurille ja siihen, mikä näissä hahmoissa vetoaa. Ja jos haluaa hypätä modernien mutanttiseikkailujen kelkkaan, on tämä hyvä kelkka sitä varten:

Wolverine and the X-Men

Wolverine ja Kyklooppi ovat aina olleet vastakkain johtajina. Lopulta kuitenkin Wolverine saa tarpeekseen Kykloopin halusta kouluttaa jokainen mutanttilapsi sotilaaksi ja eristäytyä yhä enemmän ihmiskunnasta. Hän johtaa joukon mutantteja pois Utopia-saarelta takaisin vanhoihin maisemiin, ja perustaa uuden koulun: Jean Greyn Koulu Kyvykkäille Nuorille. Oppitunti on alkanut.

Kirjoittajanero Jason Aaronin (Mighty Thor, sarja jonka pariin palaamme tulevaisuudessa) 42-osainen tarinakokonaisuus Wolverine and the X-Men on modernin Marvelin parhaimpia sarjakokonaisuuksia. Sen fokuksena on taas kouluympäristö sekä nuoret mutantit, ja mukana on paljon tuttuja hahmoja Ryhmä-X:än historiasta, läheltä ja kaukaa. Vaikka sarjassa on useampi kuvittaja (pääasiallisesti Chris Bachalo ja Nick Bradshaw, mutta muitakin on) pysyy sarjan design ja yleisilme yhtenäisenä. Erityisesti Bradshawin upean pikkutarkka kuvitus on omiaan useimmissa taistelukohtauksissa ja isoissa ryhmäkuvissa. Itse rakastan tämän kansia, jotka suunniteltu hyvin ja ovat täynnä hauskoja yksityiskohtia. 

Ja kyllä, aloitetaan ilmiselvällä. Wolverine on kieltämättä vuosien aikana kokenut saman kohtalon kuin Batman, eli ylisaturaation. Wolverine on ollut seitsemän eri X-elokuvan päähenkilö, hän on ollut sankari omissa sarjoissaan, useissa ryhmäsarjoissa ja hän on Kostajien jäsen. Wolverine ei myöskään usein saa mitään uutta tai merkittävää tekemistä, ei ainakaan muuta kuin olla "väkivaltainen jäsen" tai olla vastahankainen. Jason Aaron painottaa sarjassa kuitenkin Wolverinen asemaa opettajana ja isähahmona. Vuosien varrella Logan on koulinut useita oppilaita- useimmat nuoria naisia kuten Kitty Pryde, Jubilee, X-23 ja Hisako- ja hänen elämänkokemuksensa antaa hänelle hyvän pohjan tähän. Siinä missä Kyklooppi haluaa kouluttaa taistelijoita, Wolverinen tarkoitus on opettaa nuoria oppilaitaan selviytymään maailmassa. Ja hän ei ole yksin- mukana on aikuisen saappaisiin astunut Kitty Pryde, omaa paikkaansa yhä etsivä Jäämies, hajamielinen ja hieman erakoituva Peto, voimakas joskin hieman synkkä telepaatti Rachel Summers sekä talonmiehenä toimiva eläkkeellä oleva superrikollinen Sammakko.

Entäs sitten oppilaat? Mukana on tietysti iso joukko viime vuosituhannella esiteltyjä nuoria mutantteja kuten Anole, Rockslide ja Hellion, mutta mukana on myös joukko tuoreempia hahmoja jotka toimivat ns. keskushahmoina. Idie Okonkwo alias Oya, nuori nigerialainen tyttö jonka kyky on kontrolloida lämpötiloja. Idietä vaivaa tämän kasvatuksesta nouseva itseinho, joka pitää tämän todellista potentiaalia aisoissa. Broo Broolainen, Alien-ripoff rotu Broodin edustaja, joka päinvastoin kuin muu rotunsa ei ole osa parvimieltä ja on kasvissyöjä sekä pasifisti. Mutaationa suuri älykkyys. Broo on minun lempihahmoni sarjassa. Kubark alias Kid Gladiator, Shiar-alienrodun sotilasjohtaja Gladiaattorin poika joka on vaihto-oppilaana koulussa. Kubark on egoistinen seikkailija, jonka mielipuuhaa on asioiden lyöminen ja maan nynnymäisyydestä valittaminen. Hän on supervahva, osaa lentää ja omaa optiset säteet. Evan Sabanhnur alias Genesis, Ryhmä-X vihollisen Apocalypsen teini-ikäinen klooni joka haluaa olla supersankari. Supervahva, kestävä, osaa lentää ja muuttaa muotoa. Evan on joko Ryhmä-X:än suurin sankari tai lopullinen tuhoaja. Ja sitten on Quentin Quire alias Kid Omega, terroristi ja omega-tason mutantti joka on aiheuttanut lukuisia ongelmia Ryhmä-X:lle. Voimakas telepaatti ja telekineetikko, ja aivan käsittämätön kusipää, jonka ego vetää vertoja jopa Kubarkille.

Kubark, Evan, Broo, Idie ja Quentin.

Näissä hahmoissa piilee sarjan sydän. He muodostavat monipuolisen piirin ystäviä, jotka ovat hyvin erilaisia ja joidenka yhteentörmäystä on aina hauska seurata. Vaikka heistä osa onkin itsekkäitä egomaanikkoja ja synkistelijöittä, on Jason Aaronin kuivan huumorin kautta heidän vitsailunsa usein hyvin toimivaa. Ja he eivät tietenkään pysy tällaisina, sillä sarja on täynnä oivaa hahmokehitystä. Idien itseinho ei varsinaisesti katoa, mutta hänen itsetuntonsa kohenee huomattavasti ja hän alkaa olemaan aktiivisempi toimija ryhmässä. Broo vaikuttaa aluksi hyvin tyytyväiseltä oloonsa, mutta hän kamppailee oman väkivaltaisen luontonsa kanssa. Voiko hän pidätellä väkivaltaista verenperintöään aisoissa, vai onko hän vain tikittävä aikapommi ystäviensä ympäröimänä? Kubark laskee hieman suojaustaan jonka hän on rakentanut oman bravadonsa ja pullistelunsa avulla, ja tarina jossa näemme Kubarkin kotonaan kertoo paljon miksi hän on tuollainen. Evan kohtaa paljon pelkoa ja vihaa kohtaansa syntyperänsä vuoksi, ja hänen tarinansa on tasapainottelua vihan ja toivon välillä. Ja sitten on Quentin Quire, jonka "anarkisti"-asennetta puidaan läpi humoristisesti. Lukijan ei ole tarkoitus ajatella että Quentin on välttämättä cool tai siisti, päinvastoin. Quentin on ääliö, mutta kuten kaikissa mutanteissa, hänessäkin on potentiaalia olla jotain parempaa jokin päivä. Remmiin liittyy mukaan myöhemmin joukko uusia mutantteja; Trevor Hawkins alias Silmäpoika, hermoheikko teini jonka keho on täynnä silmiä jotka...näkevät, Jiang Jing alias Keiju, kiinalainen mutantti-ylisuorittaja joka osaa lentää ja muuttua kristalliksi sekä Iara Dos Santos alias Haityttö. Hän on hai. Haityttö on suosikkimutanttini.

On tietysti huomioitava tarinan pahikset, ja Wolverine and the X-Menin pitkäaikaisin ja suurin vihollinen on uusin versio Helvetintulen Klubista. Osaa teistä saattaa muistaa heidät Claremontin sarjakuvista tai loistavasta X-Men: First Class-elokuvasta. Mutta kyseessä on uusi versio, jonka johdossa on...joukko lapsia. Ahneita, hirviömäisen moraalittomia lapsia, johtajanaan 12-vuotias asetehtailija Cade Kilgore. Kilgore on pikkuhirviö joka haluaa tuhota Jean Greyn Koulun sekä mutanttien ja ihmisten väliset suhteet kokonaan, koska se on hyväksi bisneksille. Mukana on myös Frankesteinin suvun nuorin vesa, joka tehtailee tuhoaseita Kilgoren käytettäväksi. Mukana pyörii myös klassisia Ryhmä-X pahiksia kuten Sapelihammas, Mystikko, Wendigo ja Sauron. Tarinan aikana myös käydään lävitse turhauttava Avengers vs X-Men-kriisitarina, jossa tapellaan hetki turhanpäiväisesti sankareiden kesken, ja sitten hieman enemmän syystä Feeniks-Viisikkoa kohtaan (pitkä, tyhmä tarina). Mielenkiintoisesti myöhemmin vihollisena toimii SHIELD, jonka asenne Ryhmä-X:ää kohtaan on viilentynyt huomattavasti Kykloopin perseilyn vuoksi. Mutta pahikset ja niiden turpaan mättäminen ei ole se syy miksi tästä tarinasta niin monet pitävät.

Ei, Jason Aaronin tehtävä ei ollut luoda eeppistä megajuonta tai uutta Magnetoa. Hän on hyvin selkeä tavoitteistaan Wolverine and the X-Men #42 lopussa:

"I wanted to reclaim the tag line that once ran above the title of the original X-Men series: "The Strangest Teens of All!"

And above all else, I wanted it to be fun.""

Ja sitä se onkin. Wolverine and the X-Men on paluu vanhaan, mutta hyvässä mielessä. Se on teinidraamaa, mutta puhaltaa siihen uutta henkeä Jean Greyn Koulun ollessa fantastinen tapahtumaympäristö, Hahmot käyvät läpi romansseja ja riitoja, mutta nämä ollaan myös sidottu hahmokasvuun, varsinkin Idien ja Quentinin tapauksessa. Ja hahmoista kukaan ei ole vakava kivikasvo, kaikille konflikteille on osuva syy ja asiat osataan hoitaa myös puhumalla. Seikkailut eivät ole ylisynkkiä verikekkereitä vaan mielikuvituksellisia ja absurdeja skenaarioita joissa eri hahmot pääsevät hienosti esille. Koulun tilukset paljastuvat Krakoaksi, Eläväksi Saareksi! Kasinohuijaus avaruudessa! Frankesteinin hirviön johtama sirkus saapuu kaupunkiin! Luokkaretki Villiin Maahan jossa madonreiät pulauttelevat pihalle luolamiehiä ja robotteja! Wolverine and the X-Men ei pelkää olla hupsu tai käyttää yliampuvia skenaarioita tarinankerrontaan. Jason Aaron pitää myös aina kiinni jostain aidoista johonka lukija voi tarttua kaiken villiyden keskellä. Hahmoja määrittelevät oman paikan löytäminen ja itsensä kanssa eläminen, ja hyvä kirjoittaja osaa käyttää hulluimpiakin tilanteita tämän kertomiseen. Wolverine haluaa olla hyvä opettaja ja Charlesin uskon arvoinen, ja opettaa nuoria mutantteja selviytymään maailmassa Tämä ei tarkoita pelkästään taistelukykyä, vaan juurikin elämästä nauttimista ja kaikkeen- hyvään kuin pahaankin, varautumista. Aaron lopetti tarinan vielä erittäin hyvin, ja kerrankin Ryhmä-X:än tulevaisuus näytti positiiviselta. Wolverine and the X-Men on sitemmin jatkunut muiden kirjoittajien kynän alla, mutta alkuperäisen sarjan taikaa se ei ole saavuttanut. Se on ollut isoa ja enteilevää ja...tylsää, verrattuna Aaronin lennokkaaseen menoon. Minulle Wolverine and the X-Men on juuri sitä mitä Ryhmä-X:än ja sarjakuvien muutenkin pitäisi olla aina- värikästä, mielikuvituksellista ja ennen kaikkea- hauskaa. 

JGS Forever!

Tämä oli Valokeilan kahdeksas osa. Sarjakuvat ovat täynnä hahmoja ja ihmeitä, jotka eivät ole saaneet vielä ansaitsemaansa näkyvyyttä, ja minun tehtäväni on nostaa ne valokeilaan. Ensi kertaan!

Atte T

Ps.

God I love this series.

Valokeilassa, osa 8

On taas aika katsahtaa valokeilaan ja tutustua johonkin sarjakuvahahmoon, ilmiöön tai tekijään joka ansaitsee huomiota. Nykyään supersankarileffat ja tv-sarjat ovat tuoneet esiin paljon suurelle yleisölle tuntemattomia hahmoja, mutta yhä on paljon piilossa. Tässä osiossa tutustutan teidät sarjakuvien rikkaaseen maailmaan.

Mutta aluksi, puhutaanpa hieman Gothamista.

Kun 2014 Fox-kanava aloitti Gotham-tv-sarjansa, olin aika innoissani. Sarja joka kertoo Gothamin poliisivoimista ennen Batmania on hauska idea, jolla voidaan luoda kuva rikosten piinaamasta kaupungista ja minkälaisia poliiseja sieltä tulee. Jim Gordon on hyvä protagonisti, puhdas poliisi Gothamin historian likaisimpana poliisiaikana. Poliisiasema on täynnä erilaisia hahmoja joita voi käyttää hyväksi ja gangsteriosastolta löytyy paljon uniikkeja hahmoja käytettäväksi. Nuori Pingviini oli ehkä kuitenkin sarjan paras keksintö; samalla kun seuraamme Jim Gordonin sotaa rikollisuutta vastaan näemme myös Oswald Cobblebotin matkan pikkukonnasta superrikolliseksi. Ja jos sarja haluaa, voisi se heittää mukaan pienen luokan Batman-vihollisia kuten Zsazzin, Mustan Hämähäkin tai ehkä Anarkyn. Mainoksissa oli vetävä slogan: "Ennen Batmania, ennen Pingviiniä, ennen Kissanaista- oli Gotham." Gotham on muutakin kuin Batmanin elämän näyttämö, hienoa työtä!

Mutta hyvin pian Gotham näytti kuitenkin todellisen luontonsa. Se ei ollut kiinnostunut kertomaan tarinaa Gothamista ilman Batmania ja superkonnia. Sen sijaan sarja kertoo nuoren Bruce Waynen aikomuksista kostaa vanhempiensa kuolema, selvittää Wayne-yhtiöiden salaisuus, kouluttaa itsensä taistelijaksi ja ystävystyä mysteerisen Selina Kylen kanssa. Se kertoo Pingviinin monimutkaisesta ja vuoristomäkimäisestä juonesta syöstä gangsteri Fish Mooney vallasta ja lopulta nousta "Gotham kuninkaaksi" ja pitää kiinni vallastaan kaikin keinoin. Se kertoo Theo Galavanin kostosta Waynen sukua kohtaan ja hulluuden noususta Gothamissa ja Sisäisen Tutkinnan agendasta ja Jim Gordonista aina välillä ja AAAAAAARGH! Gotham on pelkkä sekamelska, joka esittelee tuotantokausi kerrallaan Batmanin vihollisia joista iso osa on nyt Brucea hyvät 15-20 vuotta vanhempia. Pakkasherra, Hullu Hatuntekijä, Arvuuttaja, Azrael, Tiikeritär, Nukentekijä, Kalkkarokäärme, Zsazz, Flamingo, Roman Falcone, Kaksinaama-nämä kaikki ja pari muutakin ollaan jo esitelty aikuisina ihmisinä sarjassa. Ainoastaan enigmaattinen Robin Lord Taylor Pingviinin roolissa jaksoi pitää minua kiinnostuneena, mutta sekään ei riittänyt enään viime kauden kohdalla. Ja Gothamista entistä surullisemman tekee se, että Gothamin poliisitoimista emme varmaankaan tule näkemään tv-sarjaa vähään aikaan. Mikä on todella suuri sääli, sillä todella, todella hyvä televisiosarjan saisi tehtyä sarjiksesta nimeltä....

Gotham Central

Gotham City on kaupunki siinä missä mikä muukin. Aurinko nousee aamulla, laskee illalla ja ihmiset menevät kouluun, töihin ja sitten kotiinsa. Mutta Gothamissa on myös rikollisuutta, joka ei tunne armoa tai seuraa mitään järkeä. Batman suojelee, mutta hän ei kerkeä kaikkialle. Gothamin poliisivoimat tekevät kaikkensa, ja sen etsivät ratkovat rikoksia jotka eivät tunnu tekevän järkeä. Mutta sellainen on Gotham.

Ed Brubakerin ja Greg Ruckan luoma Gotham Central on poliisisarjan ja supersankarifiktion saumaton yhdistelmä. Se kesti noin 40 numeroa ja ilmestyi vuosina 2003-2006 ja sinä aikana voitti sekä Eisner-palkinnon että Harvey-palkinnon parhaasta sarjasta. Se ei kerro Batmanista tai Robinista, ei Batgirlistä eikä todellakaan Harley Qunnista. Se kertoo Gothamin Poliisin etsivistä jotka ratkovat henkirikoksia joihin välillä liittyy jokin Batmanin maailman hullu elementti, mutta välillä kyseessä on "normaaleista" rikoksista. Batman esiintyy sarjassa, mutta hän näkyy aniharvoin ja aina varjoissa. Edes Jim Gordon, ilmiselvin hahmo tähän sarjaan, ei esiinny kuin sivuhahmona. Gotham Central on tarina poliiseista kentällä, jotka uhraavat joka päivä henkensä Gothamin kaduilla.

Gotham Centralissa on hyvin laaja ja alati vaihtuva hahmogalleria. Batman-animaatiosarjasta sarjakuviin noussut Renee Montoya toimii yhdessä vakavan ja kyynisen Crispus Allenin kanssa tehokaksikkona, joidenka kivenkova ammattilaisasenne ja lievä antisosiaalisuus erottaa heidät muista etsivistä. Vanhat parrat Sarge Davies ja Nelson Crowe pohtivat välillä filosofisia sekä viiksien merkitystä nykypäivänä ja kovia kokenut Marcus Driver luulee olevansa pariaan Josie Macia fiksumpi mutta on kovasti väärässä. Siviilivirkailija Stacie vastailee puhelimiin, on näkymätön muille ja kääntää öisin päälle lepakkosymbolin kapteeni Maggie Sawyerin käskystä. Jokainen hahmo on mielenkiintoinen, erilainen ja välittömästi tunnistettava tärkeimmän ulottuvuuden kautta: luonteen. Crispus on synkkä, äkkipikainen ja huumoriton, Driver piilottelee traumaa huumorin ja ammattimaisuuden takana ja Maggie Sawyer pitää yllä kovaa ulkokuorta jonka ansiosta hän on saavuttanut asemansa ja häntä ei enään kutsuta "Metropoliksen tytöksi". Renee Montoya on pitkän linjan etsivä, noussut katukytästä ja "Gordonin lellikistä" mutta menettämättä uskoaan poliisiin....tai Batmaniin.

Gotham Central muodostuu kahden-neljän osan tarinoista jossa valitut hahmot ovat pääosassa ja he selvittävät jonkun rikoksen. Rakenteeltaan tarinat toimivat kuten mikä tahansa poliisisarja The Wiresta Kovaan Lakiin, jossa rikokset ja skenaariot antavat tilaisuuden kertoa hahmotarinoita. In Line of Duty aloittaa koko sarjan; etsivä Charlie kuolee Pakkasherran käsissä, mikä johdattaa etsivät tämän perään ja paljastamaan hänen suuremman juonensa kaupungin varalle...jonka Batman estää. Useita ihmisiä kuolee ennen kuin Batman saa hänet kiinni. Tämän jälkeen Charlien vanhasta tapauksesta nousee esiin uusia todisteita murhaan johon saattaa liittyä arsonisti-superrikollinen. Kissanainen on epäiltynä murhasta ja tämä kiristää etsivä Josieta auttamaan maineensa puhdistuksessa. Omia suosikkejani on UnreSolved jossa vanhan rikoksen uhri tappaa itsensä, joka johtaa karmivaan paljastukseen ja Harvey Bullockin paluuseen, sekä Soft Targets jossa joulun kiireisimpänä viikkona tarkka-ampuja alkaa ampumaan satunnaisia ihmisiä kaupungissa, aloittaen pormestarista. Sitten etsivät löytävät tämän ajastetut aseet ja läppärin...

SIVUHUOMIO. Jokeri on hahmo jota on ylikäytetty ihan liikaa. Varsinkin New 52-Batmaneissa Jokerista tehtiin aivan liian iso uhka ja häneen alkoi kyllästyä. Mutta Gotham Centralin realistisessa ja rajussa maailmassa Jokeri toimii kuin ihme. Gotham Centralin ote hahmoon oli innoite Dark Knightin Jokerin takaa ja se näkyy. Hän on karmiva! Jokeria ei olla yritetty muuttaa miksikään muuksi kuin mitä hän on. Hän laukoo huonoja vitsejä, hauskoja vitsejä ja tappaa vailla sääliä. Samoin se tapa miten hahmot puhuvat hänestä, reagoivat häneen on iso tekijä tässä. Ja kun poliisit tapaavat Jokerin, on piirtäjä Michael Larkin versio Jokerista...ihminen. Ja se tekee hänestä pelottavan.

Mutta tunnetuin ja palkituin kaikista tarinoista on Half a Life. Renee Montoya on ollut fanien suosikkihahmoja 90-luvulta lähtien tämän esiinnyttä Batman-animaatiosarjassa. Latinopoliisi joka lyö ensin ja kyselee sitten, noussut peruskytän paikalta etsiväksi ja on pitänyt omiaan Batmanin pahimpia vihollisia vastaan. Ja kuten monet Batman fanit tietävät, hän on myöskin lesbo. Tämä on se tarina jossa hänet pakotetaan kaapista ulos ja missä tämän paljastuksen monia tasoja tarkastellaan. Nykyään sarjakuvissa tuntuu että maailma on aina 100% okei homoseksuaalisuuden kanssa- mikä on siis hyvä asia- mutta Gotham Central on eri asia. Poliisiasemalla on oma maailmansa, ja niissä piireissä erilaisuus ei ole aina hyvästä. Ja Renee on vuosia kamppaillut arvostuksensa kanssa. Häntä on kutsuttu Gordonin lellikiksi, Batmanin apuriksi ja kaikeksi muuksikin. Ja hänellä on myöskin ollut syy pitää se puoli elämästään piilossa. Reneen perhe on katolilaisia, ja hän pelkää menettävänsä rakastavan perheensä, harvoja asioita joihinka hän voi luottaa. Hänellä on hyvä keskustelu ulostulemisesta Maggie Sawyerin kanssa joka oli aikaansa edellä. Tähän lisätään stalkkeri, vanha vihollinen ja savuava ase ja Half a Life on parhaita DC-tarinoita joita kuunaan on julkaistu.

Gotham Central ei ole iloinen tarina millään tasolla. Larkin taide on realistista ja yksinkertaista, Brubakerin ja Ruckan tarinat synkkiä ja raadollisia. Gotham Central on myöskin aikuisimpia tarinoita joita olen lukenut. Tällä en tarkoita nyt väkivaltaa ja synkkyyttä vaan tapaa millä tarinaa kerrotaan. Gotham Central on dialogipohjaista tarinankerrontaa. Poliisitutkinta muodostuu kysymyksistä ja kaikki siinä välissä on hahmojen välistä keskustelua joko persoonallisista asioista tai rikostutkinnasta. Se ei ole toimintaa, räjähdyksiä tai nopeaa ja flippanttia vitsailua. Hahmot puhuvat kuin oikeat ihmiset- Ed Brubakerin suurin vahvuus- ja se tekee tarinasta realistisen oloisen. Tähän tosin sopii täydellisesti se, että Batmanin konnista tai kollegoista ei tehdä synkkiä tai realistisia vaan he ovat yhtä räikeitä ja värikkäitä kuin muissakin sarjiksissa. Tästä syntyy hyvä kontrasti joka tekee tarinasta aidon tuntuisen mutta samalla juurruttaa sen DC:n maailmaan eikä se tunnu irtonaiselta.

Poliisitoimi Gothamissa ei voi olla helppoa. Vuosia tv-sarjat, elokuvat ja sarjakuvat ovat antaneet Gothamin poliisivoimista huonon kuvan. Käytännössä ainoa pätevä työntekijä vuosien ajan on ollut Jim Gordon. Mutta kun alkaa miettiä Gothamia, niin se on luonnollisesti poliiseja vastaan. Rikos on yleistä aina, ja tietyt tapahtumat ovat muuttaneet yleistä ilmapiiriä. Rikosperheet kuten Falconet ja Maronit ovat hallineet lahjuksilla ja kiristyksellä. Sitten tuli Batman, joka paransi ilmapiiriä...hetkeksi. Hulluus vallitsee Gothamissa, niin isossa kuin pienessäkin mittakaavassa. Ja se on arkipäivää. Kun Charlie kuolee Pakkasherran käsissä, Driver joutuu kertomaan tämän kuolemasta hänen vaimolleen jonka on tunnistettava ruumis. Pakkasherra tappaa lisää, ja kun Batman saa hänet lopulta kiinni ei Driver tai kukaan muukaan saa tyydystä siitä. Ja he sanovat toisilleen: "Sellainen on Gotham." Tuo lause toistuu sarjakuvan aikana useasti, sillä se on heille tapa pysyä järjissään maailmassa joka ei tee mitään järkeä. Heitä ei olla koulutettu kohtaamaan superrikollisia tai toimimaan omankäden oikeutta jakavien supersankarien kanssa. Poliisivoimat on korruption kynsissä, hyviä ja likaisia kyttiä ei aina erota. Miehet kuten Corrigan voivat jatkaa laittomuuksia sinisen hiljaisuuden muurin takaa kun hyvä poliisit kuolevat palveluksessa. "Sellainen on Gotham." Gotham Centralin loppu kuvastaa koko sarjaa täydellisesti ja ei ole onnellinen loppu. Mutta kaikesta tästä negatiivisyydestä huolimatta-ja osittain sen vuoksi- Gotham Central on parhaimpia sarjoja joita on koskaan tehty. Se on jännittävä, se tarttuu lukijaan kiinni eikä päästä irti ja pakottaa hänet välittämään näistä etsivistä maailmassa jossa jokainen päivä voi johtaa tuskaan, suruun tai kuolemaan. Se on DC:n parhaimpia luomuksia, pakkolukemistoa kaikille Batman-faneille ja merkittävä teos supersankarisarjisten historiassa.

Tämä oli Valokeilan seitsemäs osa. Sarjakuvat ovat täynnä hahmoja ja ihmeitä, jotka eivät ole saaneet vielä ansaitsemaansa näkyvyyttä, ja minun tehtäväni on nostaa ne valokeilaan. Ensi kertaan!

Atte T