Kasarifantasiaa: Legend (1985)

Kun aiemmin tänä vuonna puhuin fantasiaelokuvista ja miten niiden menestys ja suosio heijastuu niiden tyyliin, mainitsin ohimennen että 80-luku oli fantasiaelokuvien kulta-aikaa ennen 2000-lukua. Toki ne eivät silloin saaneet laajaa suosiota ja kriitikot lähes poikkeuksetta inhosivat niitä, mutta nykyään lähes jokainen niistä on kulttiklassikko. Nämä "kasarifantasia-elokuvat" olivat usein hyvin samantyylisiä ja paljolti kliseiden täyttämiä, mutta lähes jokaiselle oli jotain uuttakin tarjottavaa joko visuaalisesta lähtökohdasta tai tarinankerronnallisesta suunnasta. Ajattelinkin nyt raottaa tämän pienen genren kultaista arkunkantta ja jakaa ajatuksiani ja mielipiteitäni näistä elokuvista. Mahdollisesti saatatte tunnistaa yhden jos toisenkin näistä elokuvista ja ehkäpä onnistun herättämään muistikuvia kauan sitten unohdettuja.

Ensimmäinen elokuva jonka esittelen on henkilökohtainen suosikkini genrestä. Tiesittekö että Ridley Scott- mies Alienin, Blade Runnerin, Gladiaattorin, Kingdom of Heavenin ja The Martianin takaa- ohjasi 1985 fantasiasatuleffan jossa oli yksisarvisia, keijuja, hiisiä ja iso punainen paholainen? Ja että tämän elokuvan pääroolissa oli 23-vuotias Tom Cruise? Tämä elokuva on Legend.

Legend on tarina prinsessasta, yksisarvisesta ja Pimeydestä. Prinsessa Lili (Mia Sara) rakastaa luontoa ja metsiä. Hänen toinen rakkautensa on Jack O' the Green (Tom Cruise). Kun Jack näyttää Lilille paikan missä yksisarviset asuvat, johdattaa Lili vahingossa joukon hiisiä paikalle jotka tappavat toisen yksisarvisista herransa Pimeyden (Tim Curry) käskystä ja kaappaavat Lilin ja toisen Yksisarvisen. Nyt Jackin ja metsän keijujen täytyy pelastaa yksisarvinen ja Lili ennen kuin maailma peittyy ikuiseen pimeyteen ja aurinko kuolee.

Legendin tarina on niin peruskamaa että pelkkä juonen kuuleminen ei myy elokuvaa kenellekkään. Mutta se tapa millä tämä tarina kerrotaan ja Ridley Scottin raaka ohjaajantaito tekevät tästä elokuvasta kliseen fantasialeffan sijaan klassisen satuelokuvan. Kaikki sen kuvauksesta kohtaussommitteluun, musiikkiin, puvustukseen ja lavastukseen on täynnä saduille ominaista tunnelmaa. Ridleyn Scottin elokuvia yhdistää aina se että ne näyttävät upealta, oli lopputulos mikä tahansa ja Scott on pitänyt tästä kiinni nykypäivään asti. Fantasiaelokuvissa visuaalisuus on elintärkeää, sillä mikään dialogi tai taustaselostus ei kuvaa maailmaa kuten uniikki visuaalinen tyyli. Symbolismi, vertauskuvallisuus ja unenkaltaiset visiot ovat kaikki palikoita joista Legendin uniikki ilme on koottu. Kun Pimeyden kaappaama Lili tanssii valssin tahtiin mustan mekkonsa kanssa ja leikkaamatta lainkaan pois tästä tanssista vaihtuu Lilin mekko siihen jonka kanssa hän tanssi. Tanssiko hän oikeasti mekon kanssa vai oliko tämäkin vain osa Pimeyden linnan unenomaista tunnelmaa?

Näyttelijät ovat loistavia ja fantasiaelokuvan perinteisiin mittasuhteisiin verrattuna pienikokoinen joukko. Kuulun siihen leiriin jonka mielestä Tom Cruise on loistava näyttelijä. Useimmat eivät pidä hänestä enkä tiedä onko entinen avaruuspaavi yleisestikkään persoonana mikään miellyttävin, mutta Cruise on näyttelijä joka ei koskaan tee mitään hutiloimalla. Hän on aina mukana täysillä oli projekti mikä tahansa. Eikä nuori Cruise ole poikkeus tähän millään tavalla. Hän vaihtuu taianomaisesta metsän miehestä pelokkaaksi mutta rohkeaksi sankariksi tyylikkäästi ja hän ei saa mitään näyttämään liian helpolta mutta silti onnistuu lähes kaikessa mitä tekee. Harva näyttelijä pystyy tämän kaltaiseen suoritukseen ja on silti miellyttävä hahmona seurata. Mia Sara on juuri sopivan ihanteellisen satumainen prinsessana mutta hänen kohtauksensa Pimeyden kanssa ovat ne joista pidän eniten, Vaikka naurettavan karismaattinen antagonisti onkin syödä kaiken tilan Saran ympäriltä, seisoo hän kuitenkin vahvasti tämän lavakarisman ansiosta suuren punaisen paholaisen rinnalla. David Bennent on loistava metsänhaltia Honeythorn Gumbina ja on hämmentävää tajuta että näyttelijä on yli 20-vuotias lapsekkaan haltian roolissa. Tämä on myöskin stunttimies ja jokapaikanhöylä Kiran Shahin näkyvimpiä rooleja ja on hauska nähdä yleensä täysin tunnistamaton Kiran nuorempana kaverina. (Kiran Shah on Ginarrbrik-kääpiö Narnian Tarinoissa, Hiisikirjuri ensimmäisessä Hobitti-elokuvassa ja romunkerääjä Teedo Force Awakensissa. Mies on kaikkialla!)

Mutta minkä kaikki muistavat tästä elokuvasta on Pimeys ja häntä näyttelevä Tim Curry. Kun puhutaan näyttelijöistä jotka ovat luoneet uran muistettavien pahisten ja moraalisesti arveluttavien hahmojen parissa, nimet kuten Christopher Lee, Vncent Price ja Tim Curry nousevat esiin. Curryn matala, hunajainen ääni on omiaan saatanalliselle Pimeydelle. Pimeys on, kaikki asiat huomioon ottaen, demoni. Ei kuitenkaan Saatana vaikka hän siltä näyttääkin sillä jopa Pimeyden yläpuolella oli jokin jota hän kutsuu "isäkseen" mutta tämä ei kuitenkaan estä ketään yhdistämästä Curryn hahmoa raamatun pääpahikseen. Hän ei vain tuhoa ja riehu vaan viettelee ja juonii, koittaen ajaa viattomuutta ja hyvyyttä julmuuteen ja korruptioon. Hän puhuu pehmeästi ja viekoittelevasti mutta raivostuessaan hänen äänensä on kuin ukkonen. Rob Bottinin uskomaton maskeeraus, jonka tekeminen kesti yli viisi tuntia, ei hidasta lainkaan Curryn ominaista kasvonäyttelyä vaan vahvistaa sitä entisestään. Hänen demoninen hymynsä, raivokas irveensä ja aneleva kärsimyksensä ovat kaikki hyvin uskottavia ja Curry myy jokaisen ilmeensä sataprosenttisesti. Ja joka kerta kun Curryn ikoninen, räjähtävä nauru täyttää mustat luolat ja helvetinomaiset kuilut jatkaa se yhä sitä samaa tematiikkaa ja tunnelmaa mitä elokuva on jo valmiiksi täynnä.

Kuten olette saattaneet jo tajuta, tämä satu keijuista, prinsessoista ja yksisarvisista on itseasiassa hyvin synkkä elokuva, mikä onkin yksi kiertävä elementti kasarifantasiassa. Sen maailma on heti yksisarvisen kuoltua kuin matka lävitse Danten Infernon. Parimetriset hanget ja jäätävä tuuli tappaa maaseudun perheet koteihinsa, myrkyllisessä suossa asuva vihreä hirviö syöskyy kirkuen vedestä syömään sankarit ja Pimeyden linnan vartijoina toimivat ihmissyöjä-örkit ovat ehkä kammottavin versio örkeistä jonka olen kuunaan nähnyt. Pimeyden linna on kuten herransa suora vertaus helvettiin. Sen käytävät ovat suuria ja tyhjiä, ruumiita ja luurankoja on joka puolella ja tuliset uunit leiskuavat alati. Mutta tämä synkkyys on osa sen luonnetta. Yksi asia mikä on selkeää heti alusta pitäen on että Ridley Scott selkeästi halusi mennä satuestetiikassaan lähemmäksi Grimmin satujen perinteitä ja nykyisten satujen kansatarujuuria kuin Disneyn ja muiden tekijöiden "pehmeämpää" näkemystä satuihin. Keijut eivät ole vain kikattavia hyväntekijöitä vaan täysin muukalaismaisen moraalin omaavia mielipuolia jonka motiivit ja mielipiteet asioihin ja toisiinsa vaihtuvat alati. Hiidet ja peikot eivät ole vain ilkikurisia kiusantekijöitä vaan sadistisia pikkuhirviöitä ja idea jonkun leipomisesta piiraaseen on sekä samaan aikaan hauska että karmiva. Suossa asuva hirviömäinen akka Meg Mucklebones on varsinkin hyvin perinteinen synkempien satujen hahmo joka näyttää upealta ja sopii elokuvan tunnelmaan oivasti.

...jota näytteli Star Trekin Robert Picardo. Hmm.

Legendin musiikit ovat mielenkiintoinen tarina erikseen. Eurooppalaisessa julkaisussa musiikit sävelsi legendaarinen Jerry Goldsmith, mutta jenkkijulkaisun musiikit teki Saksalainen elektronimusabändi Tangerine Dream. Fanit ovat jakautuneet kahteen leiriin siitä kumpi soundtrack on "oikea ja parempi" versio ja ovat valmiita haukkumaan toisen aina tarvittaessa. Nykyisin helpommin saatavilla oleva versio käytätä Goldsmithin musiikkia ja itse seison sen takana vakaasti. Musiikki on iso tekijä luomaan Legendin unenomaista ilmapiiriä ja taianomaisesta painajaismaiseen vaihtuvaa tunnelmaa. Lilin valssi mustan mekkonsa kanssa, Pimeyden esiin tulemisen viipyilevä mutta alati uhkaava puhallinkuoro ja yksisarvisen kuolemaa enteilevä pauhaava kuoro. Jerry Goldsmith oli legenda jonka mittava työ on täynnä ikuisia klassikoita ja Legend kuuluu näihin klassikoihin. Yhdessä elokuvassa hän käyttää niin montaa eri tyyliä ja tapaa luoda tunnelmaa kohtauksiin että on vaikea kuvitella mitä ihmettä tuotantoväen ja Scottin päässä oikein liikkui kun Goldsmithin sävellykset jätettiin "vain" elokuvan eurolevitykseen.

 Legend on fantasiaelokuva minun makuuni. Se on selkeästi fantasiaa ja ihmiset ja muu "maallinen" on vähemmistöä sen värikkäässä maailmassa. Se ei yritä esittää olevansa realistinen tai samaistuttava millään tasolla vaan tähtää juurikin siihen satukirjojen fiktiiviseen kauneuteen joka on jossain utopian ja painajaisen välillä. Olen hokenut "unenomaisuutta" koko tämän tekstin ajan mutta se on päällimäinen tunnetila mikä elokuvasta jää mieleen. Kuten kaikki unet se voi olla kaunis ja ihanteellinen paratiisi yhdessä kohtaa, muuttua uhkaavaksi ja luonnottamaksi toisessa ja lopulta muuttua painajaiseksi josta ei ole pakenemista muuta kuin heräämällä. Tällaisia elokuvia ei olle tehty paljoa tässä subgenressä eikä kukaan ole tässä yhtä hyvä kun elokuvallisuuden mestari Ridley Scott. Legend kuuluu fantasiaelokuvien huippuluokkaan ja on oman genrensä kulmakiviä. Kasarifantasia voi olla kliseistä ja camp-henkistä viihdettä verrattuna nykyaikaiseen realistiseen, synkkään ja monitasoiseen fantasiatarjontaan, mutta se ei tarjoita etteikö se sisältäisi Legendin kaltaisia helmiä jotka ovat paljon viihdyttävämpiä ja teknisesti paremmin toteutettuja. Legend kiteyttää minulle sanonnan "tämänkaltaisia elokuvia ei tehdä enään."

Atte T