torstai 11. kesäkuuta 2020

Tekijän Kuolema- voiko taiteen erottaa taiteilijasta?

Yksi sivuilmiö joka median salamannopean saatavuuden aikana on noussut esiin entistä enemmän on kirjailijoiden, ohjaajien ja muiden taiteiden tuottajien näkemysten ja mielipiteiden näkyvyys. Kun minä olin lapsi, ei minulla ollut käryäkään kirjailijoiden kuten R.A. Salvatoren tai ankkapiirtäjä Don Rosan henkilökohtaisista ajatuksista tai näkemyksistä näiden tuotosten ulkopuolelelta. Varsinkin sosiaalisen median alustat kuten Twitter on tuonut esiin monenlaisia asioista meille rakkaiden kulttuurituotteiden tekijöistä. #MeToo- ilmiö levisi juurikin Twitterissä, paljasten kuinka monet Hollywoodin kulta-ohjaajista ja näyttelijöistä ovat ansioituneet myös seksuaalisen häirinnän alalla. Nostaakseni esiin viimeaikaisen esimerkin joka monella on varmasti mielessä, myös Harry Potterin luoja J.K Rowling on paljastanut todellisen nahkansa transfoobikkona, ja tämä on tuottanut paljon päänvaivaa Potter- kirjojen, elokuvien ja muiden oheismateriaalien ystäville; voivatko he jatkaa sarjan tukemista tietäen, että samalla he rahoittavat hyvin äänekästä ja vaikutusvaltaista ihmistä, joka jakaa transfobisia vihamanifesteja alustallaan? Voinko yhä nauttia hänen teoksistaan? Voinko erottaa teoksen taiteilijastaan?

Tänään me pohdimme, voimmeko me tappaa kirjailijaa ei hei kuunnelkaa loppuun asti en mä tarkoittanut sitä noin älä soita kyttiä jumalauta



1. Roland Barthes, yliopistossa, filosofian oppikirjalla!

Semiootikko ja kirjallisuusteoreetikko Roland Barthes kirjoitti vuonna 1967 esseensä La mort de l'auteur, englanniksi death of the author ja suomeksi tekijän kuolema. Barthes argumentoi, että klassinen kirjallisuuskritiikin malli joka huomioi teoksen tekijän tarkoitukset ja henkilökohtaisen historian on turhan rajaava. Barthes siis ehdotti, että teos ja tekijä pitää erottaa toisistaan, vapauttaa teos tekijän tyranniasta. Kirjailija on vain käsikirjoittaja, ja tärkeämpää ympäröivä kulttuuri, aikakausi ja kirjallisuushistoria teosta tutkiessa. Lainatakseni Barthesia: "Teoksen ainutlaatuisuus ei ole sen alkuperässä, vaan sen määränpäässä." Tuhoamalla tekijän äänen teoksesta, on teoksen tutkiminen ja kritiikki sitä kohtaan monipuolisempaa ja myös lukijakokemukset monipuolisempia. Joidenkin mukaan Barthes vapautti teokset tekijän diktatuurista, ja lukijalla on täten vapaus ja valta tulkita tekstiä tekijästä ja tämän intentioista riippumattomana.



Monet ovat ottaneet Barthesin ajatuksen sellaisenaan; teos ja tekijä on erillisiä toisistaan, ja siispä voin nauttia elokuvista jotka on ohjannut hyväksikäyttäjä tai kirjailijan teoksista, vaikka kirjailija onkin pahan luokan homofoobikko. Mutta minkä he unohtavat, on laaja kritiikki Barthesin ideaa kohtaan. Michael Foucaultin luennossa Mikä on Tekijä (1969), Foucault nostaa esiin kirjailijan uniikin auktoriteetin tekstiinsä, ja miten nykyaikana näitä on vaikea erottaa. Meille ei ole tärkeää seinämaalausten tekijät, vaan niiden kulttuurinen sidos ja historiallinen konteksti, mutta kirjallisuudessa tekijän konteksti on aina mukana. Jos otetaan esimerkiksi joitain tunnettuja kirjailijoita; jos unohdamme kirjailijan kokonaan esimerkiksi Narnian Tarinoiden tapauksessa, jää tekstin tulkinnasta pois kokonaan C.S. Lewiksen kristillinen apologetiikka ja anglikaanisuuden vaikutus teoksen ilmiselvissä kristillisissä teemoissa. Jos noudattaisimme tekijän kuolemaa Narnian Tarinoiden kohdalla, olisi meillä hyvin puuttellinen ja aukkoja täynnä oleva tulkinta teoksesta.

Hän Kuoli Syntiemme Tähden, Mutta Nousi Sitten Ylös Kuolleista.


Tekijän Kuolema ei ole "get out of jail free"- kortti, jota saa käyttää halutessaan. Se on kirjallisuuskritiikin teoria, jota voidaan soveltaa analyysissa ja kritiikissä. Eikä tämän kritiikki ole olemassa vain nolaamassa sinua tykkäämiesi asioiden nojalla, vaan tarjoamassa laajempaa katsauskuvaa tekijän, taiteen ja taiteen kuluttajan suhteeseen. Mutta ymmärrän myös täysin halun erottaa taiteilija taiteesta. On monia elokuvia ja sarjoja joista ennen pidin todella paljon, mutta olen nyt käytännössä "luopunut" juuri niiden tekijöiden takia. Kuten tubettaja Lindsay Ellis asian ilmaisi; "Kun kysytään onko moraalisesti oikein erottaa taiteilija taiteesta tai tuote kansallisesta konglomeraatista, on se mitä oikeasti kysytään "kuinka voin kuluttaa mediaa kuten lapsena?"" Mutta emme voi palata takaisin lapsuuteen. Aikuisina meidän velvollisuutemme on kuluttaa mediaa eettisesti. On myös eri asia soveltaa tekijän kuolemaa kirjailijaan joka on, noh, kuollut. H.P. Lovecraft oli rasisti, antisemististi ja homofoobikko, mutta hänen teostensa myynti ja adaptointi uusiin medioihin ei tuota hänelle enään minkäänlaista pääomaa, ei sosiaalista tai konkreettista. Sama ei päde tekijöihin, jotka aktiivisesti jatkavat sekä taiteen tuottamista että vihapuheen suoltamista. Heidän jatkuva tukemisensa leffalippujen, kirjaostosten ja muun puolesta antaa sosiaalista pääomaa heille, ja validoi heidän asemaansa ja sitä mihin he sitä käyttävät.

Pyörikööt hän haudassaan.


Harry Potter onkin tässä suhteessa...mielenkiintoinen esimerkki. Olen sitä sukupolvea, jolle näiden kirjojen lukeminen lapsena oli sukupolvikokemus ja joka käytännössä katsoen kasvoi elokuvasarjan mukana. Vasta paljon myöhemmin (kiitos PoC- kriitikoiden tuoman näkemyksen) olen alkanut itsekkin näkemään ja tajuamaan kirjasarjan rumat elementit; velhomaailman pakotettu segregaatio jollekka ei tehdä sarjan aikana juuri mitään, Hermionen yritys vapauttaa kotitontut palvelu-orjuudesta on lähinnä iso vitsi, kirjan ainoa merkittävä aasialainen hahmo on nimeltään Cho Chang, Irvetan maahiset ovat ahdistavan vanhanaikaisen antisemitistisiä karikatyyrejä- lista jatkuu. Tekijän kuoleman käyttäminen saisi meidät miettimään, mistä nämä elementit ovat teokseen tulleet? Ovatko ne osaa kulttuuria jossa kirja on syntynyt, eli valkoista englantilaista ylempää keskiluokkaa? Voidaanko Harry Potterin perusteella tehdä päätelmiä sen kirjoittajasta? Jos samaa metodia voidaan käyttää C.S. Lewisiin ja H.P. Lovecraftiin, en näe syytä miksei Rowlingin tekstin teemoja voisi yhdistää hänen ajatusmaailmaansa. Hänen transfobiansa ei varsinaisesti näy hänen kirjoissaan, ja postuumisti Rowling on heitellyt ideoita enemmän diversiteetiltä rikkaasta Tylypahkasta- tiedättehän, sillä tavalla että kukaan ei voi oikeasti suuttua siitä tai jättää kirjoja ostamatta. Hän sai mahdollisuuden tehdä Dumbledoren vihjatusta homoseksuaalisuudesta konkreettista toiseen Fantastic Beasts- elokuvaan jonka hän itse käsikirjoitti, mutta näin ei käynyt. Vaikka Harry Potterin teksti ei olekkaan transfobista sinänsä, on Rowlingin omat ajatukset tämän suhteen äänekkäät ja myrkylliset, ja hän on yhä hyvin vaikutusvaltainen ja isolla jalustalla varustettu julkisuuden henkilö, joka nyt käyttää tätä alustaa ja pääomaa vihapuheeseen. Rowling on todennut, että jos haluatte kuvitella tai kirjoittaa fanifiktiota Harry Potterista jossa jotkut hahmoista ovat homoja tai Hermione on mustaihoinen, heillä on siihen vapaus ja hän suorastaan kannusti siihen. Rowling tuskin ajattelee samalla tavalla fanifiktiosta, jossa osa hahmoista on transsukupuolisia.

Emma Watson ja Daniel Radcliffe sen sijaan ovat antaneet tukensa
transihmisten oikeuksien puolesta.


Haluan käyttää nyt tätä teoriaa ja sen kritiikkiä käsitelläkseni erästä kirjoittajaa, jonka työstä suuresti pidän, mutta jonka henkilökohtainen historia on myös värittämässä näitä tarinoita mielenkiintoisella, uniikilla ja myös ongelmallisella tavalla:

2. Tom King, Mister Miracle ja Batman 

Juuri ennen DC Comicsin menestyksekästä Rebirth- aloitetta, oli sarjakuvakirjoittaja nimeltä Tom King hankkinut itselleen nimeä kirjoittajana. DC:lle hän kirjoitti The Omega Men- sarjakuvan, joka käsitteli korporaatioita ja vapaustaistelijoiden konfliktia. Marvelille hän teki yhden minun suosikki-sarjakuvistani, Vision- lyhytsarjan, joka kertoo Kostajien pitkäaikaisen jäsenen Visionin yrityksestä luoda perheen ja elää normaalia, perus- amerikkalaista perhe-elämää, ja sitten kaikki menee pieleen. Molemmat saivat suurta, positiivista huomiota ja varsinkin Visionia pidettiin suurelti epätyyppillisen monitahoisena Marvel-sarjakuvana. DC teki liikkeensä, King meni kustantamon palkkalistoille vakituisesti ja pian hänelle annettiin isot saappaat täytettäväksi: Batman- lehden vakiokirjoittajan pesti Scott Snyderin pitkän ja monipuolisen New 52- rupeaman jatkajaksi. Samalla hän työsti DC:lle teosta, jota monet tulisivat kutsumaan hänen magnum opuksekseen, ja joka on yhä yksi parhaimmista sarjakuvista joita DC:ltä on tullut ulos: Mister Miracle. Sekä Mister Miracle että Batman omaavat samanlaisia elementtejä, jotka voidaan johtaa Tom Kingin henkilökohtaisiin kokemuksiin.

Vision (2016)


Sisältää juonipaljastuksia Tom Kingin Batman- sarjasta ja Mister Miraclesta.

Batmanissa yksi varhaisimpia tarinakokonaisuuksia on I am Suicide- arc. Siinä Batman koittaa parantaa supersankari Gotham Girlin (pitkä tarina) järkkyneen mielen, ja ainoa joka voisi parantaa Gotham Girlin on se joka on vastuussa hänen ongelmistaan; mieltenhallintaan erikoistunut superrikollinen Roger Hayden alias Psyko-Piraatti, joka on Batman vihollisen Banen "vieraana" hänen linnoituksessaan Santa Priscan valtiossa. Siispä Batman kasaa "oman" Suicide Squadinsa, joiden avulla hän tekee laittoman hyökkäyksen Santa Priscan maaperälle ja kaappaa Psyko-Piraatin Gothamiin. Bane käytti Psyko-Piraattia vapautuakseen addiktoivasta Venom- stimulantista, ja hän lankeaa saman tien Batmanin vietyä hänen parannuksensa pois. Mister Miraclessa sota Apokolopsin ja New Genesiksen välillä syttyy uudestaan, ja masentunut kahlekuningas Scott Free alias Mister Miracle ottaa osaa tähän taisteluun. Mister Miracle vaihtelee Scottin mielenterveyden ja perhe-elämän ja Apokolips-Genesis sodan hirveyksien kuvaamisessa; turhia kampanjoita joissa ei saavuteta mitään, salamurhia jotka eskaloivat konfliktia, lasten tappamista ja joukkojen tietoista tapattamista.

Mister Miracle (2018)


Ennen kuin Tom King kirjoitti sarjakuvia työksensä, hän toimi 7 vuotta CIA:n agenttina terrorismin vastaisessa toiminnassa Irakissa, astuen palvelukseen 9/11 terroristi-iskujen jälkeen. King on puhunut työstänsä satunnaisesti sosiaalisessa mediassa ja haastatteluissa, usein ylpeänä työstään ja sen merkityksestä. King on myös täysin tietoisesti käsitellyt monissa teoksissaan veteraanien mielenmaisemaa ja kokemuksia; The Omega Men on hyvin selvä tapaus, mutta myös Visionissa on traumaattisten kokemusten kanssa elämistä normaaliuden verhon alla. Stars & Stripes- lehden haastattelussa (kyllä, tiedän, eww) King sanoo:

"What I try and put in my comic books is that concept that people don't really know what they're going to come back with.. and say "look what I did, the wounds that occured, and I'm still going". "

Tämä on kieltämättä yksi syy miksi Kingin Batman, Vision ja Mister Miracle on toiminut niin hyvin tällä saralla. King selkeästi on kokenut kovia aikanaan palveluksessa, ja nämä kokemukset ovat kanavoituneet raadollisiksi ja todellisiksi kuvauksiksi traumoista ja kivusta. Mutta toisaalta samaan aikaan, King palveli CIA:ssa ja on ylpeä tästä, ja se on viimeinen asia jota kenenkään pitäisi olla ihmisoikeuksia, kansainvälisiä lakeja ja geneven sopimusta rikkovan järjestön riveissä palvelemisesta. Samalla nämä teemat ovat valuneet näihin hahmoihin; Batmanin "tarkoitus pyhittää keinot"- asenne on Kingin alla vain vahvistunut, ja monet ovat olleet hyvin pettyneitä siihen miten Jack Kirbyn selkeän antifasistiset New Gods- hahmot on valjastettu Irakin sodan peilaamiseen lapsia tappavina sotilaina ja yksimielisinä sotilasjohtajina. Kingin kirjoituksessa näkyy vahvasti "good soldier/good cop"- mentaliteetti; ihmisoikeusrikokset ovat yksittäisten virheitä, eikä niiden perusteella voi tuomita koko toimintaa.

Batman (2017)


Mutta minä todella, todella pidän Tom Kingista kirjoittajana. Mister Miracle on mielestäni mestariteos, sen kaltaisia uniikkeja taideteoksia harvoin tulee kahden suuren kustantamon tuotannosta. Rebirth- aloitteen Batman on ollut mielestäni laadukasta ja persoonallista. Hänen tarinansa traumoista, kivusta ja sen kanssa elämisestä ovat tärkeitä ja merkityksellisiä, ja supersankarimedia on toimiva tapa tuoda näitä teemoja esiin tuttujen hahmojen kautta. Tässä piilee tekijän kuoleman ongelma; minä voisin lukea Kingin teoksia irroitettuna hänestä, mutta kokemuksena se olisi huomattavasti köyhempi- mutta samalla saan kamppailla tekijän tuoman painolastin kanssa. En vertaa tässä Tom Kingia Rowlingiin; toinen omaa ongelmallisen kontekstin, toinen jakaa vihapuhetta alustallaan. Mutta joka tapauksessa valinta on kuluttajalla; haluatko vain sivuuttaa tekijän pois taiteesta jonka kulutat, jolloin teet tietoisen päätöksen hiljaisen hyväksynnän suhteen, vai lähestyä tekijää kriittisestä näkökulmasta ja huomioida tämän painolastin taiteessa josta nautit, ja kenties tehdä asialle jotain? Joka tapauksessa tämä valinta on sinun tehtävä. 

"Median kulutus nykyaikana on vaikeaa tehdä viattomasti, ja minä todellakin ymmärrän kaipuun tätä viattomuutta kohtaan. Eikä minulla ole mitään argumenttia sitä vastaan muuta kuin...tätä on aikuisuus." - Lindsay Ellis

Aasa T    

PS. Älkää jakako Rowlingin transfobista manifestia; sen sijaan jakakaa Daniel Radcliffen vastinetta, jonka suomenkielisen käännöksen voitte löytää Kehrääjän sivuilta. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti