X-Men -elokuvasarjan hidas nousu ja tuho

Aloin tänä vuonna katsomaan uudestaan Marvel Cinematic Universen elokuvia järjestyksessä Disneyplussasta. Taka-ajatukseni oli, että kirjoittaisin jotain ajatuksiani elokuvasarjasta ja sen tulevaisuudesta. Tämä uudelleenkatselu on kuitenkin hieman jäänyt ja en oikein ole keksinyt mitään mielekästä sanottavaa jota minua fiksummat kirjoittajat eivät olisi jo sanoneet; kaavamaisuus ja homogeenisyys, kytkökset propagandaan, laajempi keskustelu Disneyn otteesta tunnettuun popkulttuuri-kuvastoon ja muut teemat jotka nousivat esiin on jo mielestäni paljolti läpikäyty. Teksti piti kuitenkin kirjoittaa jostain, ja supersankarit eivät jätä minua rauhaan. DC Extended Universen kirjoittamisessa ei ole mieltä, sillä olen senkin monesta elokuvasta kirjoittanut suht tyhjentävästi, sekä siihen liittyvistä lieveilmiöistä kuten myrkyllisistä fanikunnista. Tästäkään aiheesta ei juuri analyysin puutetta ole. Mutta sitten muistin, että en ole nähnyt yhtä 2000 -luvulla tehtyä valtavirran supersankarielokuvaa: Foxin The New Mutants oli kiitos lukuisten siirtojen, lykkäysten ja pandemian ansiosta jäänyt katsomatta. Sitten aloin miettimään koko Foxin X-Men elokuvasarjaa, ja päätin katsoa ne kaikki putkeen ennen The New Mutantsia. X-Men -leffat on omalla tavallaan mielenkiintoinen anomalia; ensimmäistä X-Men leffaa pidetään modernin supersankari-inflaation alkulähteenä, mutta lopulta elokuvasarjan impakti laajempaan popkulttuurin on pieni verrattuna sen kahteen kilpailijaan. Millaisia sen musiikit olivat? Mitä teemoja ne käsittelivät? Millainen tämä ensimmäinen supersankarien jaettu elokuvasarja oikeastaan oli? Nyt kun elokuvasarja on virallisesti kuollut ja kuopattu, on hyvä aika katso tarkemmin niiden perintöä, niiden merkitystä ja monia, monia ongelmia. 

Mutta ensin, lista asioista joita minä en aio nostaa esiin ja siten kuluttaa palstatilaa. Tästä tulee muutenkin hirviömäisen pitkä teksti koska puhumme elokuvasarjasta joka kattaa 20 vuotta ja 13 elokuvaa, ja on aiheita joihin en jaksa tuhlata aikaani:

1. Ohjaajat.  Kyllä, ohjaajat. X-Men elokuvasarjalla on ollut kahdeksan ohjaajaa, joista en nostaisi kuin kaksi tai korkeintaan kolme kategoriaan "hyvä tai mielenkiintoinen" (nämä ovat James Mangold, Matthew Vaughn ja Tim Miller). Sarjan ruorissa alusta asti ollut Bryan Singer on joku josta en halua puhua saatikka antaa hänelle mitään kunnianosoitusta elokuvasarjan onnistumisista. Ohjaajana Singer on aina ollut keskinkertainan lahjakkuus, jonka visuaalinen tylsyys on pitkälti määritellyt myös elokuvasarjan visuaalista tylsyyttä. Kahdeksasta ohjaajasta kaikki ovat myös olleet valkoisia miehiä, joten mikään erilaisten visioiden riemuvoitto tämäkään elokuvasarja ei ole ollut. On kuitenkin yksi aihealue jossa Singer pitää ottaa esiin, ja siihen palaamme myöhemmin.

2. Erikoisefektit. Erikoisefekteistä valittaminen 20 vuotta vanhassa elokuvasarjassa on pitkälti turhaa nillittämistä. Teknologia kehittyy ja budjetit kasvavat alati, ja hyvästä elokuvasta ei tee huonoa vanhanaikaiset erikoisefektit. Jos väittäisin muuta niin en voisi enään ylistää The Supermania samalla tavalla kuin ennen. 

3. Jatkumo-ongelmat. Suunnitelmat muuttuvat, ja varsinkin näin pitkässä elokuvasarjassa on ymmärrettävää, että kaikki palapelin palat eivät mene yhteen täydellisesti. X-Men elokuvat eivät ole helpottaneet omaa työtään kahdella erilaisella aikalinjalla, aikamatkustuksella ja eri ohjaajien tekemillä eriävillä päätöksillä.  Päinvastoin kuin MCU:lla, X-Menillä ei ole ollut yhtä suunnanjohtajaa joka pitäisi huolen tällaisista ongelmista. 

Noniin, asiaan.

1. Mutantteja ja metaforia: X-Menien temaattinen sisältö

"We are the X-Men, dated reference for racism from the '60s!" - Deadpool 2

Stan Lee ja Jack Kirbyn luoma Ryhmä-X on sarjakuvana kehittynyt kenties enemmän kuin yksikään muu Marvelin sarjoista, ja sen historia on aivan liian monimutkainen läpikäytäväksi tässä blogitekstissä. Mihin voin keskittyä on kuitenkin niiden jatkuvat teemat ja miten nämä ovat vaikuttaneet elokuvasarjojen sisältöön. Ryhmä-X:än merkittävä ero 1960-luvulta lähtien esimerkiksi Kostajiin tai Ihmenelosiin on heidän suhteensa laajempaan yhteiskuntaan. Mutantit Marvelin maailmassa ovat olleet pelon ja vihan kohteita alusta lähtien. Supervoimaiset ihmiset eivät ole outoja tässä maailmassa, mutta useimmat supersankareista ovat joko tieteen lopputuloksia tai mystisia olentoja. Mutantteihin liittyy sekä ydinaseiden ajan pelkotiloja ihmiskunnan tulevaisuudesta että aina ajankohtaista erilaisuuden pelkoa; mutantit ovat kuin me, mutta vahvempia ja vaarallisempia. Mutantit edustavat muutosta, uutta aikaa ja tuntematonta tulevaisuutta. Leen ja Kirbyn mutanteista on kirjoitettu monelta kantilta analyysin suhteen. Yleisin luku on että mutantit ovat metafora rasismille, joka tekee järkeä varsinkin aikakauden kontekstissa jossa ne luotiin. 1960-luvulla ihmisoikeuskysymykset olivat vahvasti pinnalla, ja mutanttien asema vihattuna vähemmistönä on vahvasti kytköksissä tähän. On myös esitetty mielenkiintoinen teoria siitä miten mutantit tuolloin olivat myös vahva vertauskuva kommunisteille Yhdysvalloissa (kuka tahansa voi olla he, heitä vihataan ja pelätään ymmärtämättä, yrittävät vain tehdä maailmasta paremman paikan jne) mutta päinvastoin kuin vainotun vähemmistön vertauskuva, tämä ei ole jäänyt juuri elämään 1960-luvun jälkeen. 

Mutta kuinka hyvin tämä rodullisen toiseuden metafora oikeastaan toimii Ryhmä-X:än kontekstissa? Ryhmä-X:än yleisin narratiivi rakentuu kahden taistelevan osapuolen kamppailuun. Ryhmä-X ja sen johtaja Charles Xavier taistelevat "ihmisten jotka sekä vihaavat että pelkäävät heitä" puolesta, vastustajinaan Magneton johtama Pahojen Mutanttien Veljeskunta (nykyään etuliite "paha" on tiputettu pois ja puhutaan lähinnä Veljeskunnasta) jotka tahtovat hävittää ihmiset mutanttien ylivallan edessä. Xavieria ja Magnetoa on monelta suunnalta verrattu Martin Luther King Jr:iin ja Malcolm X:ään - molemmat kamppailevat mutanttien asian puolesta käyttäen erilaisia metodeja. Sekä ohjaajat että näiden hahmojen näyttelijät ovat nostaneet myöhemmin myös esiin tämän samanlaisuden. Tämä on kuitenkin lähtökohtaisesti väärä ja jopa loukkaava luenta MLK:n ja Malcolm X:än elämästä, osa liberaalia ja modernia valkopesua. MLK ei ollut pelkkä assimilaation kannattaja vaan paljon radikaalimpi toimija kun muistetaan ja Malcolm X ei puoltanut valkoisten ihmisten kansanmurhan puolesta. Näiden historiallisten aktivistien lätkäiseminen kahden valkoisen hahmon päälle on monellakin tapaa loukkaavaa mutkien suoristamista. Mutantit eivät muutenkaan oikein toimi rodullisena toiseutena. Rotu on sosiaalinen konstruktio, ei biologinen fakta joka jaottelee ihmisryhmiä erikseen. Mutanttien maailmassa rotu on oikea asia, mikä palvelee lähinnä rasistien tarkoitusperiä. Hyvin pitkään (ja osittain myös yhä) valtaosa mutanteista oli myös valkoisia, jotka pystyivät sulautumaan massaan mukaan. Miten tämä reflektoi rodullistettujen ihmisten todellisuutta, jotka eivät voi olla näkymättömiä heitä vihaavan yhteiskunnan silmissä? Rodun lukeminen Ryhmä-X:ssä tekee järkeä enemmän sen juutalaisten luojien kontekstissa, joille assimilaatio ja mukautuminen oli ainoa tapa saada töitään esille antisemitistisessä yhteiskunnassa, mutta afroamerikkalaisten rodullistettujen ihmisten kokemusten lukeminen mutanttien kautta on ongelmallinen tie. 

Ja siinäkin kontekstissa on Magneto A Big Fucking Yikes

Tässä suhteessa elokuvat tekivät onnistuneen valinnan siirtäessään vainoamisen ja vihan kontekstin pois rodusta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohdalle. Singer on ensimmäisestä X-Men elokuvast alkaen nostanut esiin tämän puolen mutanttien asemassa, ja mutanttien elämän konteksti sopii tähän paremmin kuin hyvin. Mutantteja ei voi elokuvissa suurilta osin tunnistaa mutanteiksi ulkonäöltään, ja he pitävät tämän piilossa, "pysyvät mutanttikaapissa". Kun heidän todellinen minänsä paljastuu, seuraa vihaa, pelkoa ja halveksuntaa. Eittämättä kolmen ensimmäisen elokuvan kuuluisimmassa kohtauksessa X-Men 2:ssa jäätä hallitsevan mutantti Bobbyn (Shawn Ashmore) kertoo mutanttiudestaan vanhemmilleen, ja hänen äitinsä kysyy "oletko koittanut olla olematta mutantti", aivan kuten homofobiset vanhemmat voivat anoa lapsiin "lopettamaan homona olemisen". Samassa elokuvassa on kohtaus joka sopii toisenlaiseen sateenkaarivähemmistön allegoriaan. Sini-ihoinen muodonmuuttaja Mystikko (Rebecca Romjin) tapaa vastaavanlaisesti tunnistettavan Painajaisen (Alan Cumming), joka kysyy Mystikolta miksi tämä ei aina näytä samalta kuin muutkin, jotta tämä voisi sulautua paremmin. Mystikko vastaa "meidän ei pitäisi", ja tästä voi lukea vahvasti transsukupuolisuuteen liittyviä teemoja. Transihmiset voivat olla paljon näkyvämpiä yhteiskunnassa kuin seksuaalivähemmistöt, ja transfobisen yhteiskunnan vaatimus sulautumiseen on iso keskustelunaihe transsukupuolisuuden ympärillä. Mutanti kuten Mystikko, Painajainen, Peto ja muut visuaalisesti ilmiselvät mutantit voivat toimia vertauskuvina erilaisille, binäärisessä ja transfobisessa yhteiskunnassa näkyville ihmisille. Meidän ei pidä mukautua yhteiskuntaan joka vihaa meitä, yhteiskunnan pitäisi mukautua hyväksymään erilaisuus.   

In picture: the best character in the movies.

Kertooko X-Men elokuvasarja sitten vähemmistöihin kohdistuvasta vihasta? Kyllä, mutta hyvin laiskasti. Kaikkien pääsarjan X-Men elokuvien pohjana (lukuunottamatta ehkä Apocalypsea ja Dark Phoenixia) on jonkinasteinen teema erilaisuuden hyväksymisestä. Tätä erilaisuuden hyväksymistä kuitenkin hallaa sen antagonistiset voimat, eli Magneto, joka tuottaa ongelmia tässäkin luennassa. X-Menien maailmassa on hyviä vähemmistöjä jotka haluavat elää harmoniassa ja huonoja vähemmistöjä jotka haluavat ylivaltaa. Millaista todellisuutta tällainen jako kuvastaa? Magneto (Ian McKellen & Michael Fassbender) itsessään on yksi elokuvasarjan päähenkilöitä, jonka taustatarina, motivaatiot, halut ja tarpeet on esitetty hyvin, ja on täysin ymmärrettävää miksi hän halajaa ihmiskunnan tuhoa. Magnetoa ohjaa pelko historian toistumisesta ja haluttomuus kokea samoja menetyksiä uudestaan. Magneto haluaa sotaa, mutta hän tarvitsee perhettä, ei seuraajia. Kuitenkin, on Magneto joka välissä yrittämässä "Kansanmurha 2.0" ratkaisua, joka vie hänet välittömästi pois enemmän sympaattisen antagonistin kategoriasta. Hän ei edes First Classin jälkeen edes mielenkiintoisesti kamppaile tämän kanssa, vaan heiluu alati täystuhon ja "aww, kavereitahan tässä ollaan" välillä. Tätä vähemmistöteemaa myös mielestäni syö pois näiden elokuvien homogeenisyys. Suurin osa näyttelijöistä sarjassa on valkoisia, normaalikehoisia heteroita. Vasta Deadpool 2:ssa (2018) tuli ensimmäinen homopari Teenage Negasonic Warheadin (Brianna Hildebrand) ja Yukion (Shiori Kutsuna) muodossa, ja hekin olivat elokuvassa vain kahdessa kohtauksessa ja jakavat ehkä 10 vuorosanaa. The New Mutants on ensimmäinen elokuvasarjan tuotos jossa on vähemmistöön (kahteen, itseasiassa) kuuluva protagonisti, alkuperäiskansaan kuuluva Dani Moonstar (Blu Hunt) ja tämän ihastus Rahne Sinclaire (Maisie Williams), mutta tässä kohtaa vähemmistöteema on vaihtunut traumojen käsittelyyn - joka oli hyvä, sillä homohahmojen ei tarvitse aina olla elokuvissa vain lgbtq -teemojen käsittelemistä varten. 

Haluan lisää elokuvia painajais-psyykikosta ja hänen ihmissusi -tytydestään.

On kuitenkin hyvä mainita mitä muuta pääsarjan X-Menit ovat käsitelleet, ja miten ne ovat työssään onnistuneet. X-Men: First Class, joka suurine virheineenkin on yhä yksi elokuvasarjan parhaimmistoa, käsittelee vahvasti kylmän sodan pelkotiloja mutanttien kautta. Mutantit tässä elokuvassa on valittu paljolti sen mukaan, millaisia jänniteitä ne luovat kylmän sodan jo valmiiksi herkälle näyttämölle. Elokuvan aikana ihmiskunta näkee, miten joku voi hallita ajatuksia, voi nostaa sukellusveneitä meren pohjasta ja kääntää ohjukset käyttäjiään vastaan, toimia elävänä kaikuluotaimena, olla kuka vain ja olla missä vain. Tämä elokuva ehkä paremmin kuin yksikään muu X-Men elokuvista esittää miksi ihmiskunta pelkää mutantteja; heillä on voimia jonka edessä vanhat valtiovallan elimet ovat mitättömiä. First Class antaa sekä Charlesille (James McAvoy) että Magnetolle paljon lisää sielunelämää ja persoonaa, ja sitä kautta tuo mutantteja lähemmäksi ihmiskuntaa, tehden tästä pelosta julmempaa. On tosin myös mainittava, että First Class tapahtuu keskellä Yhdysvaltojen silloisia ihmisoikeuskamppailuja, ja ainoa Ryhmä-X:än jäsen joka kuolee on mustaihoinen Darwin (Edi Gathegi) joka ei ole ainoastaan tylsän kliseistä vaan myös hämmentävän suuri virheaskel teemojen suhteen. X-Men: Days of Future Past tuo vähemmistöteemaa enemmän esiin, jossa yhden miehen vähemmistöpelko (joka on sidottu vahvasti biologiaan) johtaa lopulta maailmanloppuun. Mutta vaikka kuinka mietin tuota teemaa niin en pääse kuin yhteen lopputulemaan; malliyksilöiden täytyy esittää miten vähemmistöt eivät ole vaarallisia status quolle, muuten me ansaitsemme tuhoutua. Apocalypse ja Dark Phoenix ovat kinkkisempiä tapauksia. Apocalypsessa on paljon puhetta omasta potentiaalista, niin hyvään kuin pahaankin, ja tämä on aikalailla samalla käsittelyn tasolla kuin X-Meneissa yleensäkkin. Dark Phoenix on enemmän hahmovetoinen, keskittyen vahvasti Xavierin tendenssiin kontrolloida naisia ympärillään, mutta muuten se on vain toinen kerta kun Chris Claremontin Dark Phoenix Saga toistetaan valkokankaalla ilman sarjakuvan varsinaisia teemoja. 

X-Men elokuvat eivät hyvin pitkään olleet kiinnostuneet vähemmistöjen teemasta kuin pinnallisesti. Paras esimerkki kaiken muun kuin toiminnan ja supervoimien esittämisen hylkäämisestä sarjassa on X-Men Origins: Wolverine, puuduttavan tylsä ja tyhjä elokuva joka johti myös alkuperäisen elokuvasarjan jatkumon osittaiseen hylkäämiseen. Elokuvasarja, joka perustui yhteen tunnetuimpaan ja rakastetuimpaan supersankariryhmään jonka monipuoliset ja vaihtuvat jäsenet ovat tunnettuja ja täynnä persoonaa, päätti lopulta fokusoitua vain kolmeen mieheen.

2. Wolverine, Xavier ja Magneto - miehisyys ja miessuhteet

"Stewart or McAvoy? God these timelines are confusing." - Deadpool.

Alkuperäiset kolme X-Men elokuvaa omaavat laajan hahmogallerian, tuoden monia sarjakuvien ystävien suosikkihahmoja valkokankaalle; Storm (Halle Berry), Jean Grey (Famke Janssen), Rogue (Anna Paquin), Kitty (Elliot Page), Peto (Kelsey Grammer), Painajainen, Kyklooppi (James Marsden), Mystikko, Sapelihammas (Tyler Mane) ja niin pois päin. Sama elokuvasarja tekee kuitenkin myös karhunpalveluksen näille hahmoille, joista vain Jean Grey ja Rogue omaavat jonkinlaista kehitystä hahmona. Vaikka Storm on sarjakuvissa ollut Ryhmä-X:än johtaja ja yksi karismaattisimmista hahmoista koko mutanttikirjossa, ei Halle Berry saa juuri mitään mihin purra näyttelijänä kiinni. James Marsden sai ehkä hankalimman työn; tee geneerisestä johtajamutantti Kykloopista jotenkin mielenkiintoinen, ja hänet jätetään käsikirjoituksen kautta täysin oman onnensa varaan ja lopputuloksena on hahmo ilman mitään omaa elämää. Rogue, sarjakuvien rakastettu itsevarma ja vahva supersankari, on ensimmäisessä elokuvassa lähinnä työkalu jolla viedä juonta eteenpäin, eikä hänen sarjakuva-minänsä näy millään tavalla jatko-osissakaan. Nämä eivät ole huonoja näyttelijöitä missään nimessä: Alan Cummingin Painajainen on erilainen kuin tuntemani Painajainen, mutta Cumming saa näyttelijänä minut uskomaan tähän versioon ja on sääli ettei hän saanut mahdollisuutta toistaa roolia. Sama pätee Kelsey Grammerin Petoon, joka muistutti minua X-Men animaatiosarjan hillitystä, akateemisesta älyköstä mutta Grammerin omalla energialla. Ongelma on siinä, että yksikään heistä ei ole tämän elokuvasarjan päähenkilö, vaan he toimivat sivuhahmoina varsinaiselle päähenkilölle: Wolverinelle. 

Hugh Jackmanin Wolverine on X-Men elokuvien parhaiten muodostettu ja eniten kehittynyt hahmo. Tämä ei ole mielipide, vaan aikalailla fakta. Jackman on saanut enemmän mahdollisuuksia tuoda hahmoaan esille, eniten tilaa narratiivissa ja 7 elokuvan aikana on Wolverine kasvanut, regressoitunut, oppinut ja sai vielä parhaan mahdollisen lopetuksen hahmolleen. Samoin Jackmanin roolisuoritus on kautta linjan ollut sarjan parhaimpia. Jackman ei ollut mikään läpihuutojuttu rooliin, mutta hän teki roolista omansa samaan tapaan kuin Christopher Reeves, Tobey Macguire, Margot Robbie, Robert Downey Jr. ja Chris Evans ovat tehneet omista supersankarirooleistaan. Wolverinen kasvu on liittynyt paljolti hänen traumoihinsa ja siitä nousevaan luottamuksen puutteeseen, sekä usein kyvyttömyyteen nähdä suuria kuvioita. X-Men 1:ssa Wolverine on avoimesti halveksuva Xavierin yritystä ja Ryhmä-X:ää kohtaan, mutta hän näkee Roguessa jonkun johon samaistua, ja liittyy heihin suojellakseen nuorta mutanttia paremmin. X2:ssa Wolverinen yritys saada sulkeumaa traumoilleen aluksi epäonnistuu, ja hänen tarpeensa saada tietää historiastaan on konfliktissa hänen asemansa Ryhmä-X:än jäsenenä kanssa. Lopussa hän hyväksyy, että hänen historiansa ei ole tärkeää, vaan hänen tulevaisuutensa. X-Men: Last Standissa Wolverine on noussut Kykloopin eristäytymisen myötä johtajaksi mutanteille, ja hänen rakkautensa Jean Greyta kohtaan on konfliktissa ryhmän tehtävän kanssa; suojella ihmisiä ja mutantteja niitä uhkaavilta tahoilta. X-Men Origins on käytännössä vain taustatarina Wolverinelle joka on aikalailla samanlaisessa asemassa kuin Solo: A Star Wars Story; hahmon taustaa kerrotaan turhaan, samalla tehden hallaa aikaisempien elokuvien hahmorakennukselle. Wolverinessa on Jean Greyn kuoleman jäljiltä Wolverine ajautunut syrjään, unohtanut tehtävänsä eläen vain surun ja tuskan kanssa elämässä, joka ei ikinä pääty. Elokuvan aikana Wolverine oppii elämään surunsa kanssa, rakastamaan uudelleen ja siten löytämään merkitystä elämälleen. Days of Future Pastin Wolverine on hyvin sinut itsensä kanssa, ja tiedostaa Xavierin ja Ryhmä-X:än merkityksen elämälleen, maksaen takaisin oppejaan avustaessaan menneisyyden Xavieria tämän kivikkoisella tiellä. Loganissa Wolverine on taas pohjalla, virheiden ja epäonnistumisien painon kaataessa hänet maahan. Pettymyksen suosta Wolverine kuitenkin nousee, ansaitsee nimensä uudestaan ja kuolee kuin elikin; taistellen niiden puolesta, jotka eivät itse siihen pysty. 7 elokuvan aikana Wolverinesta muodostuu monipuolinen ja vahva kuva hahmona, mutta se muodostuu kirjaimellisesti melkein kaikkien muiden hahmojen kustannuksella, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

Wolverinen keskeinen asema elokuvasarjassa vahvistaa myös sen heteronormatiivista imagoa. Wolverine on kenties koko supersankarigenren maskuliinisin hahmo. Hän on sarjakuvissa edustanut vastakohtaa Kykloopin sovinnaiselle, modernille miehisyydelle, ollen villi, viriili ja eläimellinen. Tähän nojaa varsinkin hänen interaktionsa Jean Greyn kanssa; Jeanille Kyklooppi on turvallinen mies jonka kanssa mennä avioon ja perustaa perhe, mutta Wolverine on seikkailu, "paha poika" ja jännittävä vaihtoehto tylsälle Scott Summersille. Wolverine on aina valmis toimintaan ja aina teräksisen kova, if you catch my drift. Jackmanin roolisuoritus seuraa paljolti tätä tietä, hyläten samalla hahmon trikoot ja naamarin sarjakuvien sivuille, keskittyen joko lumberjack -estetiikkaan ja hihattomiin paitoihin. Kolmen ensimmäisen elokuvan aikana omien ongelmiensa lisäksi Wolverinea ajoi eteenpäin hänen rakkautensa Jean Greyta kohtaan, ja hyvä käsikirjoitus ja ohjaaja olisi varmaan saanut Wolverinen, Jeanin ja Kykloopin kolmiodraamasta jotain oikeasti irti. Kykloopin ollessa kuitenkin hahmona lähes täydellinen tyhjiö, ei hänen osuutensa tässä kolmiodraamassa ole edes oikea osa. Jeanin uhrattua itsensä (kohtauksessa joka ei ihan oikeasti tee mitään järkeä mutta toki, ymmärrän tarkoituksen) ja palaten sitten takaisin Feeniksinä (me palaamme tähän vielä...), jolloin Wolverinen tehtävä on joko kontrolloida Jeania tai lopettaa hänet, sillä hän on liian vaarallinen ja voimakas. Olen nähnyt jopa luennan siitä, miten Wolverine käsittelisi omalla tavallaan impotenssia, sillä Wolverine on menettänyt siinä tiensä, menettää voimansa ja on heikompi ja epävarmempi ja vasta kun hän hyväksyy olevansa Wolverine uudestaan on hän takaisin vanhassa pelikunnossa. Joka tapauksessa keskittymällä niin pitkään Wolverineen, on X-Men elokuvat menettäneet paljon siinä mitä muuta ne olisivat voineet kuvata tässä tarinamaailmassa. Kun elokuvasarja sai uuden suunnan X-Men: First Classin myötä, oli toivo olemassa siitä että ehkä nyt voitaisiin keskittyä johonkin muuhun. Casting lisäsi joukon nuoria, lupaavia näyttelijöitä niin uusien hahmojen kuin nuorempien versioiden rooliin, valmiina aloittamaan puhtaalta pöydältä. Sääli että lopulta näitäkin elokuvia kiinnosti lähinnä miesten väliset suhteet ja heidän suhteensa sarjan naisiin.

Look at the  m u s c u l a r i t y ~

First Classin keskeinen narratiivi on Xavierin ja Magneton ystävyydessä, erimielisyydessä ja välien rikkoutumisessa. McAvoy ja Fassbender onnistuvat tässä hienosti, ja elokuva asettaa hienosti heidän erilaiset lähtökohtansa mutta myös sen miten Charles on ehkä juuri sitä mitä Magneto tarvitsee: poikaystävän, joka auttaa häntä näkemään maailmassa muuta kuin sokean koston, löytämään paikan vihan ja rauhan välistä. Lopussa kuitenkin ihmiskunnan näyttäessä jälleen huonomman puolensa, eroavat Xavier ja Magneto toisistaan. Days of Future Pastissa Xavierin ja Magneton suhde on hajonnut, kunnes se saadaan korjattua käytännössä yhden keskustelun aikana, he ovat eri mieltä siitä mitä pitäisi tehdä ja he lähtevät eri suuntiin. Apocalypsessa Magneto, ainoa hahmo koko elokuvasarjassa joka ei tarvitse ylimääräistä motivaatiota toiminalleen, menettää uuden perheensä 8 minuuttia niiden esittelyn jälkeen ja ajautuu taas napit vastakkain Xavierin kanssa. Magneto kuitenkin tällä kertaa auttaa Xavieria voittamaan En-Sabah Nurin (Oscar Isaacs) ja elokuvan lopussa Xavier ja Magneto lähtevät taas eri suuntiin. Dark Phoenixissa Xavier ja Magneto ovat eri mieltä Jean Greyn (Sophie Turner) kohtalosta, kunnes Magneto auttaa Xavieria voittamaan avaruusolennot ja lopussa he pelaavat shakkia keskenään Xavierin eläköidyttyä Ryhmä-X:än johtamisesta. Wolverinen jäätyä taka-alalle pääsarjan elokuvista, tuli hänen tilalleen käytännössä kaksi uutta hahmoa käymään uudestaan ja uudestaan läpi samaa tarinaa eri tavoilla. En sano että miesten välisten suhteiden kuvaamisessa olisi mitään pahaa, päinvastoin. First Class erityisesti toimii Xavierin ja Magneton suhteen traagisena kuvauksena, ja miten heidän ystävyytensä esitetään toimii joka kerta kiitos kahden loistavan näyttelijän. Mutta kun neljä elokuvaa seuraa lähes samaa kaavaa (Days of Future Pastin alkua lukuunottamatta) ei tämä suhde ikinä kehity, vaan on jatkuvassa regression ja korjauksen vuorovaikutuksessa ilman merkittävää vaikutusta heidän suhteellensa. Samalla se on jälleen syönyt happea muilta hahmoilta, kuten Nicholas Houltin Hank McCoylta ja Jennifer Lawrencen Mystikolta. Josta puheen ollen...

Samalla kun nämä uudet elokuvat ovat keskittyneet Xavieriin ja Magnetoon, on fokuksessa ollut myös heidän naissuhteensa. X-Men elokuvien piti odottaa The New Mutantsiin asti ennen kuin naishahmojen väliset suhteet ilman miesten osallisuutta olivat millään tavalla näkyvä osa tätä elokuvasarjaa. Keskeisin näistä on ehdottomasti Mystikko, jonka oli tarkoitus saada oma taustatarinansa näiden elokuvien myötä, joka johtaisi hänen muodonmuutokseensa (heh) Rebecca Romjinin Mystikoksi. Mystikko on itsetietoinen omasta ulkonäöstään, ja haluaa First Classissa hyväksyntää ja läheisyyttä niin Xavierilta, Hankilta kuin Magnetolta. Xavier ei näe häntä kuin siskona, ja ei luota hänen tekevän oikeita ratkaisuja. Hank ei oman sisäistetyn mutanttivihansa takia osaa arvostaa Mystikkoa sellaisena kuin hän on ja Magneto puolestaan rohkaisee häntä olemaan oma itsensä. Mystikko on kenties tämän toisen elokuvasarjan keskeisin naishahmo, ja lopulta hänen valintansa elää avoimesti Mystikkona perustuu siihen että komea mies sanoi häntä kauniiksi. Days of Future Past on myös elokuva jossa impulsiivinen Mystikko pitää pysäyttää joko väkivallalla tai puhumalla ettei hän edesauta maailmanloppua, juonikuvio joka toistetaan Dark Phoenixissa eri hahmolla. Apocalypse on elokuva jossa Lawrence oli ensimmäisen kerran totaalisen checked out näyttelijänä, mutta samalla elokuva jossa hänen motivaationsa on ehkä parhaiten esillä; hän vastustaa asemaansa jonkinlaisena sankarina, peläten sekä sen vastuuta että omaa menneisyyttään, kunnes hän nousee Xavierin poissaollessa Ryhmä-X.än johtajaksi. Sitten tapahtui Dark Phoenix, johon Mystikon tarinakaari päättyi tämän virallistettua kuolinilmoituksensa puhumalla mahdollisesta eläkkeestä. Dark Phoenix nostaa ensimmäisenä esiin sen että hei, Xavier on oikeastaan aika manipuloiva, holhoava ja toksinen ihminen, joka aivopesee ihmisiä ja tekee päätöksiä toisten puolesta luottamatta muihin. Tämä maksaa hänelle Mystikon hengen ja ajaa hänet eläkkeelle, mutta laajempi introspektio jää rymistelyn alle. Samaan kontrolloitavien naisten kategoriaan menee myös Moira McTaggert (Rose Byrne), jonka Xavier aivopesee ja myöhemmin tuo takaisin omaan eläämänsä kun mieli tekee (kadoten tämän jälkeen taas mystisesti elokuvasarjasta) sekä Jean Grey. Meidän pitäisi varmaan puhua Jean Greysta.  

Sidenote: Älkää enään adaptoiko Feeniks -saagaa, pliis.

X-Men elokuvat ovat kahdesti yrittäneet adaptoida sarjakuvien suosittua klassikkotarinaa, Chris Claremontin Dark Phoenix Sagaa eli suomeksi Feeniks -saagaa. Alkuperäinen Feeniks -saaga on tarina jota monet muistavat lämmöllä, sillä se oli pitkään alustettu ja rakennettu tarina jossa Jean Grey oli vahvasti keskiössä ja se meni moniin eri suuntiin; mukana oli niin Helvetintulen klubi kuin kaukaisen galaksin Shi'ar -keisarikunta, seikkailuja Kuussa ja galaktisia kaksintaisteluja. Ainoa elementti mitä tästä alkuperäisestä tarinasta on otettu mukaan on Jean Greyn voimien aiheuttama vaara muille ihmisille sekä Greyn kuolema tarinakaaren lopussa. X-Men: Last Standissa paljastuu, että Jean on maailman voimakkain mutantti, joka kehitti lapsena sivupersoonan nimeltä Feeniks, joka on "puhdasta tunnetta, intohimoa ja raivoa." Charles loi psyykkisiä muureja Jeanin päähän pitääkseen Feeniksin poissa, rajoittaen samalla Jeanin voimia. Feeniks vapautui Jeanin kuoltua X2:ssa pelastaessaan muut mutantit tuhoisalta tulvalta. Kun Jeanista tulee lopulta Feeniks, ei hän kuitenkaan ole "puhdasta tunnetta", vaan muuttu jäyhäksi ja yksilmeiseksi patsastelijaksi, joka ei esitä näitä visusti piilossa pidettäviä tunteitaan juuri koskaan. Tämän voimien vapauduttua lopussa ja uhatessa koko maailmaa, on Wolverinen pakko tappaa hänet, käyttäen näin vihaamaani tropea "miehen pitää tappaa rakastamansa nainen", jonka tarkoitus on aina rankaista naishahmoja liiallisesta voimasta. Elokuvasarjan "reboottauksen" jälkeen Dark Phoenix oli toinen yritys adaptoinnissa. Siinä Jean Grey oli myöskin hyvin voimakas mutantti jo lapsena, ja Xavier loi taas muureja tämän pään sisään lukitakseen sekä tämän traumat että todelliset voimat niiden taakse. Avaruuskäynnin jälkeen Jean imee itseensä kosmisen entiteetin nimeltä Feeniks -voima, jonka perässä on myös D'Bari -alienit, joiden maailman se tuhosi. Jean ei pysty kontrolloimaan voimiaan ja sen tuomia houkutuksia, ja suostuu antamaan aluksi voimansa D'Barien johtajalle Vukille (Jessica Chastain), kunnes lopulta käyttää voimaa tappaakseen kaikki maassa olevat D'Barit (oletetusti siis kaikki D'Barit, yay genocide!) sankarillisessa lopputaistelussa, jonka jälkeen hän tuhoaa itsensä. Molemmat elokuvat petaavat samaan Claremontin ja kumppaneiden teemaan siitä, miten liika voima on pahasta ja johtaa aina tuhoon. Elokuvat vain korostavat enemmän sitä miten juuri naisella tämä liika voima on pahasta tunteellisuuden ja tunteellisen repression takia. Samalla kaikki mielenkiintoinen sisältö ja nyanssi tästä tarinasta on otettu pois; sarjakuvassa Jean on ulkoisen korruptioyrityksen kohteena tuoda hänen repressoidut halunsa esiin ja Jeanin oma sielunmaisema on paljon enemmän esillä sitä kautta, Shi'arien motivaatio Jeanin pysäyttämiseksi on paljon parempi kuin D'Barien koska me näemme Jeanin tekemän tuhon ja Shi'arit ovat oikeita hahmoja, ei laiskoja skrulli -ripoffeja ilman mitään persoonallisuutta. On villiä miten X-Men elokuvat saivat käytännösä toisen mahdollisuuden kertoa tämä rakastettu tarina uudestaan, ja molempina kertoina he missasivat koko tarinan pointin ja kaiken mielenkiintoisen ja jännittävän sisällön joka teki siitä mitä se on. Lopputuloksena on kaksi tylsää ja harmaata tarinaa jossa keskitytään vain "uh oh Jean on vahva hänet pitää lopettaa kuin vesikauhuinen eläin" -aspektiin tarinasta.

voi tätä tunteiden paloa

Tylsästä ja harmaasta puheen ollen:

  

3. Sininen on kevään muotiväri X-kartanossa

"It's funny that I only ever see two of you, it's almost like the studio couldn't afford another X-Men." - Deadpool.

On ihan hyvä tuoda tässä kohtaa esiin oma suhteeni laajempaan Ryhmä-X tuoteperheeseen. Päinvastoin kuin niin monet muut suomalaiset mutanttifanit, minä en lukenut Claremontin kirjoittamia ja John Byrnen kuvittamia tarinoita nuorena, joten minulta puuttuu tuo nostalginen suhde niihin tarinoihin. Siinä kohtaa kun aloin itse lukemaan Ryhmä-X:ää suomeksi, oli lehden kirjoittaja-piirtäjä tiiminä Grant Morrison ja Frank Quitely, ja mutanttien maailma oli hyvin erilainen. Morrison ja Quitely tekivät ehkä merkittävimmän tunnelman ja estetiikan muutoksen sarjan parissa sitten Claremontin ja Byrnen. Heidän mutanttimaailmansa oli outoa, mielikuvituksellinen ja monipuolinen sen visiaalisessa identiteetissä. Mutantit eivät olleet enään pääosin tavallisen ihmisen näköisiä tallustajia tai sini-ihoisia karvapalloja, Morrisonin ja Quitelyn ottaessa sanan "mutantti" ja lähtien juoksemaan sen kanssa. Glob Herman on läpikuultavaa, pinkkiä hyytelöä jonka sisällä hänen sisäelimensä ja luurankonsa on kaiken kansan nähtävillä. Barnell Bohusk alias Beak on linnunnokkainen, surkastuneiden sulkien peittämä rääpäle joka osaa juuri ja juuri liitää jos siltä tuntuu. Ugly John on kolmikasvoinen mutantti ilman mitään erityisvoimia. Ernst on supervahva, mutta näyttää vanhalta naiselta ollessaan varhaisteini. Morrison ja Quitelyn mutantit olivat kehollisesti toiseutettu ihmiskunnasta, tehden siitä ymmärrettävemmän osan heidän identiteettiään; mitä muka Xavier tai Jean Grey tietävät mutantti-vihasta, he voivat kadota väkimassaan ja pysyä mutanttikaapissa. Millaista on oikeasti olla kehollisesti erilainen, tulla nähdyksi aina vihamielisten tahojen toimesta? Tämä monipuolisuus on jatkunut muiden kirjoittajien kynästä, luoden hahmoja kuten Anole, Rockslide, Bling!, Mercury, Face, Chamber, Shark Girl, Eye Boy ja Broo, antaen samalla Ryhmä-X:llä vahvemman visuaalisen identiteetin joka erottaa heidät Kostajista ja muista supersankariryhmistä, tehden samalle heidän kohtaamastaan vihasta ja pelosta uskottavampaa. 

Tässä kontekstissa on minun mielestäni X-Men elokuvien mutanttihahmot ja heidän representaationsa ollut tylsää ja harmaata. Kehollisesti erilaiset ja poikkeavat mutantit ovat hyvin harvinaisia. Mystikko, Peto ja Painajainen edustavat käytännössä tätä kategoriaa, ja he ovat kaikki jonkinlaisia variaatioita sini-ihoisesta ihmisestä, ja kaksi heistä viettää suurimman osan ajastaan näyttäen täysin normaalilta. Taustalla häärii Enkeli (Ben Foster & Ben Hardy), jolla on hämmentävän vähän mitään tekemistä vaikka onkin yksi alkuperäisestä viidestä Ryhmä-X:än jäsenestä sarjakuvissa ja Sapelihammas on hieman erikoisen näköinen, mutta on myöskin hyvin toissijainen hahmo ilman merkittävää sisältöä tai persoonaa. Xavierin koulun oppilaat ovat koko elokuvasarjan ajan täysin tavallisen näköisiä nuoria ja lapsia, ja se saa samalla koulun tuntumaan hyvin arkiselta ja tylsältä paikalta. Vaikka tämä valinta tukee ehdottomasti aiemmin mainittua homoseksuaalisuuden subtekstiä (he ovat tavallisia ihmisiä jolla on salaisuus), syö se kuitenkin elokuvasarjalta paljon pois. Ja tiedän mikä tähän oli syynä varsinkin kolmen ensimmäisen elokuvan aikana; teknologia ja budjetit. Kuten aiemmin sanoin, en halua varsinaisesti kritisoida erikoisefektien ulkonäköä tai niiden puuttetta. X-Men elokuvia rajoitti aikakautensa teknologia ja vielä suhteellisen suppeat budjetit tässä genressä, mikä sitoi käsiä sen suhteen mitä voitiin tehdä. Mutta tämä syy ei oikein toimi enään 2010 -luvulle siirryttäessä. First Classissa Peto, Mystikko ja Azazel (Jason Flemyng) edustavat visiaalista toiseutta, mutta siirryttäessä Days of Future Pastiin ovat molemmat Mystikko ja Peto suurimman osan ajasta ihmisen näköisiä ja Azazel on tapettu aikapäiviä sitten. Taustalla pyörähtää Sammakko (Evan Jonigkeit) ja tuntematon piikkipäinen mutantti, jotka ovat variaatioita aiemmin nähdyistä mutanteista elokuvasarjassa. Apocalypsessa titulaarinen hahmo on taas yksi sini-ihoinen (siniharmaa?) mutantti ja Enkeli mainittiinkin jo aiemmin. Tässä kohtaa on myös Xavierin koulu taas toiminnassa, ja sen oppilaskunta on yhtä mitäänsanomattoman ihmismäistä kuin kolmessa ensimmäisessä elokuvassakin. Sama pätee myös Ryhmään itseensä, Mystikon, Pedon ja Painajaisen (Kodi Smit-McPhee) ollessa yhä kolme variaatiota sini-ihoisesta mutantista. Deadpool toi mukaan Kolossin (Stefan Kapicic) joka ei muutu kertaakaan ihmismuotoonsa ja Deadpool 2:ssa Juggernaut (Ryan Reynolds/David Leitch, just roll with it) on oma hirviömäisen iso itsensä. Lopputuloksena on  kuitenkin X-Men elokuvien hahmojen monipuolisuus visuaalisesti hyvin yksitoikkoista ja vailla mielikuvitusta. 

voi tätä mielikuvituksen lentoa

 

Sama pätee myös puvustukseen. Elokuvasarjan alkuperäinen puvustus on sitemmin noussut lähes memeettiseen asemaan. Mustat nahkapuvut eivät olleet kovinkaan uskollisia sarjakuvien uniformuille, hyläten kaikki värit näistä värikkäistä hahmoista. Ensimmäisen kerran kun näyttelijät laittoivat puvut päälleen he eivät kyenneet juuri liikkumaan niissä, ja jopa polvenkorkuinen kivimuuri oli mahdoton ylittää niissä. James Marsden on myöhemmin kommentoinut, miten mikään ei ollut niin epä-supersankarimaista kuin ne puvut. Tässä näkyy vielä 1990-luvun vaikutus supersankarien imagoon; yleisön nauraessa värikkäämmille muovipuvuille Batman & Robinissa, oli vastaus tähän pysyä "realistisessa" mustassa väriteemassa. Sama päti myös Magneton kokomustaan pukeutumiseen. Kahta vuotta myöhemmin X-Menin jälkeen Sam Raimin Spider-Man todisti, miten värikkyys ja sarjakuva-uskollisuus ei ollut niin mahdotonta kuin X-Menin tekijät sen luulivat olevan. Hiljalleen alkoivat puvut hieman kehittyä: keltainen tai sininen raita korostamassa hahmon identiteettiä hiuksenhienosti oli Last Standin näkyvin muutos aikaisempiin elokuviin. First Class toi ensimmäisen kerran värit mukaan kunnolla mutanttien puvustukseen, ja sen puvut ovat yhä paras versio niin sanotusta virallisesta mutantti-univormusta. Tämä ei kestänyt kauaa, Days of Future Pastissa olemme takaisin mustassa nahassa ja kevlarpuvuissa. Apocalypsessa mutanttien värimaailma on yhä lähinnä mustaa, poikkeuksena En-Sabah Nurin ja tämän Neljän Ratsumiehen vaatetus. Dark Phoenixissa on esillä uusin versio mutanttien puvustuksesta, joka on ihan jees toisinto First Classin puvuista, mutta ne hylätään ensimmäisen tehtävän jälkeen nopeasti, ja loppuelokuva mennään siviiliasuissa. Magneto on tässä isoin pohjanoteeraus; kautta linjan Magneto on näyttänyt parhaimmalta elokuvissa (Fassbender on komea, mutta kukaan ei kanna viitta kuin McKellen!) vaikka hänen ulkoasunsa on muuttunut paljon, mutta Dark Phoenixissa hänellä on enään vain kypäränsä, ja hän näyttää niin oudolta. Argumentit sekä yhdenmukaisten pukujen että yksilöllisten asujen puolesta ovat uskottavia. Xavier halusi sarjakuvissa mutanttien näyttävän yhtenäisiltä, näyttäen supersankareilta joihin ihmiset voisivat luottaa. Toisaalta yksilölliset puvut tuovat hahmojen luonnetta esiin paremmin, ja normaalien ihmisten näköiset Ryhmä-X:än jäsenet erottuvat toisistaan paremmin monipuolisilla puvuillaan. Tämä oltiin tajuttu Deadpoolissa, jossa Kolossilla, Deadpoolilla, Yukiolla ja Negasonic Teenage Warheadilla on kaikilla erilaiset puvut, mutta kaikki näyttävät yhä selkeästi tämän tarinamaailman hahmoilta. Elokuvasarjan kuluessa ovat puvut jääneet entistä enemmän taakse pääsarjan elokuvissa, jääden kilpailevien supersankarielokuvien jalkoihin sarjakuvien visuaalisuuden tuomisessa valkokankaalle. On kyseenalaista että Deadpool on juuri kaikista hahmoista se jonka elokuvasarjassa on kaikkein sarjakuva-uskollisimmat puvut koko elokuvasarjassa. Katsokaa nyt vaikka Shatterstaria!

Lewis Tan deserved better.

Lopuksi: mitä jäi käteen, miten tästä eteenpäin?

"Well, that's just lazy writing." - Deadpool 2

Ihmiset eivät lopeta puhumista Marvel Cinematic Universesta ja DC Extended Universesta, niin hyvässä kuin huonossakin. MCU on menestynein esimerkki oman jaetun elokuvamaailman toteutuksesta tällä vuosituhannella, ja DCEU on... ollut ihan kiva kilpailija. MCU:sta puhutaan paljon ja se jaksaa kiinnostaa ihmisiä, koska sen suurin voimara hyvien näyttelijöiden ja suorastaan nerokkaan studiomanageroinnin osalta on se, miten jokainen elokuva kertoo tarinamaailman eri kolkasta eri tavalla. Iron Manit ovat letkeitä toimintakomedioita, Captain Americat alati kehittyviä, aloittaen pulpista ja siirtyen siitä agentti-trilleriin, Thorit ovat fantastisia avaruusoopperoita joissa planeetat ja niiden elämän kirjo vaihtelee jatkuvasti. Elokuvat myös avaavat uusia ulottuvuuksia (joskus kirjaimellisesti) tarinamaailmaan; Guardians of the Galaxy toi Marvelin avaruusmaailmat mukaan kunnolla, Doctor Strange avasi ovat taikuuden ja loputtomien universumien maailmaan ja Black Pantherin kautta Wakanda tarjosi monta uutta tapaa katsella tätä maailmaa. Elokuvat eivät ehkä itsessään ole kovinkaan erilaisia toisistaan, joskus kaavamaisia ja usein liian turvallisia, mutta yhdessä ne ovat muodostaneet eheän, monipuolisen tarinamaailman jonne katsojat tuntuvat haluavan palata takaisin yhä uudestaan ja uudestaan. Sama on alkanut hiljalleen päteä myös DCEU:n elokuviin. Kolmen elokuvan oltua tylsän samanlaisia, alkoivat uudemmat DCEU:n elokuvat näyttämään ja tuntumaan erilaisilta; Aquaman esittelee kokonaisen uuden maailman ja on visuaalisesti yhtä sarjakuvien iloa, Shazam! keskittyi pienen perheen elämään ja samalla avasi DCEU:n historiaa ja taikamaailmaa esiin hienosti ja Birds of Preyn fokus oli Gothamin rikosmaailmassa, joka sekin tuntui tätä kautta paljon elävämmältä kuin koskaan aiemmin elokuvissa. Avain elokuvasarjojen menestykseen tuntuu nykyään olevan variaatiossa ja houkutuksessa siitä, että mahdollisesti nämä hahmot nähtäisiin joskus yhdessä samassa elokuvassa. 

Tässä tehtävässä X-Men elokuvasarja epäonnistui, ja tajusi virheensä liian myöhään. Neljä ensimmäistä X-Men elokuvaa omaavat kaikki saman päähenkilön, ja sivuhahmot jäävät joka elokuvassa lehtereilel soittelemaan. First Class oli ensimmäinen kerta kun kokeiltiin jotain uutta, ja Days of Future Past oli huomattava sen sekoittaessa sekä alkuperäisen trilogian veteraaneja että uuden elokuvasarjan nuoria tähtiä sekaisin, mutta Endgame se ei ollut. Vasta Deadpoolin kohdalla aloimme nähdä jotain variaatiota tässä tarinamaailmassa ja tarinoissa joita se kertoo (pienempi mittakaava panosten suhteen auttaa paljon), mutta tässä kohtaa myös niiden sijoitus laajempaan tarinamaailmaan oli hatara; olivatko Deadpoolit itsenäisiä teoksia vai pitikö niiden tapahtua samaan aikaan pääsarjan elokuvien kanssa? Deadpool 2 tekee humoristisen viittauksen tähän, mutta Deadpoolin kanssa on vaikea tulkita mikä on vitsi ja mikä on oikea narratiivinen linkki. Logan tapahtuu ilmiselvästi ainakin alkuperäisen trilogian ja Wolverinen jälkeen johonka myös Days Of Future Past nojaa. The New Mutants tuntui Deadpoolin tapaan itsenäisemmältä teokselta, mutta sitten se teki viittauksia Loganiin, elokuvaan jonka pitäisi tapahtua vuonna 2029 mutanttien oltua sukupuuton partaalla! TIEDÄN, sanoin alussa etten puhu jatkumo-ongelmista mutta koska tämä fokuksen puute on ollut iso tekijä siinä miten elokuvasarja on rakennettu ja miten yleisöjen ymmärrys niistä muodostuu, niin se on hieman pakko mainita. Jos X-Menien ongelmat voidaan niputtaa siististi kolmeen pääpisteeseen, ovat ne köyhä sisältö, yksitoikkoiset hahmoperspektiivit ja tylsä visuaalinen ilme. Jokaiseen noista voidaan lisätä asteriski joka nostaa esiin kuitenkin kehuja; sisältö ei ole ehkä kovin syvällistä, mutta vähemmistöteeman käyttö on kuitenkin kiitettävää sinänsä, hahmoperspektiivit ovat hyvin homogeenisiä mutta näyttelijät saavat ne toimimaan ja visuaalinen ilme - no, siihen minulla ei ole juuri mitään positiivista lisättävää. Painajainen on näyttänyt hyvältä aina? Joo, mennään sillä. Sanotaan että X-Men elokuvat olivat supersankariboomin ensisykäykset, mutta monet viihdeteollisuuden ihmiset ovat antaneet kunnian tästä Bladelle, toiset taas antavat krediitin Spider-Manille sen räjäyttäessä pankin paria vuotta myöhemmin. Jos oletetaan että X-Men aloitti tämän kaiken, niin tosiasia on se että MCU:n ja DC:n vauhdissa se ei ole pysynyt mitenkään. 

Ainakaan viimeinen leffa ei ollut huonoin?

X-Men elokuvasarja on kuollut ja kuopattu, ja oikeudet ovat palanneet takaisin Marvelin omistukseen. Tällä hetkellä esituotannossa on kuulemma projekti nimeltä "The Mutants", ja harva se viikko fanikunnat arvailevat milloin mikäkin elementti WandaVisionissa tai Falcon & Winter Soldierissa povaa mutanttien saapumista MCU:hun. Omat tunteeni tästä ovat...sekavat. En tiedä oikein miten mutanttien uniikki narratiivi saadaan osumaan MCU:n jo valmiiksi superihmisiä vilisevään maailmaan. Falcon & Winter Soldier tuntuu osittain petaavan tätä keskustelua puhumalla superihmisten vaaroista, ja kieltämättä superihmisten yllättävä paljastuminen keskuudestamme olisi tähän keskusteluun sopiva lisäys. Ryhmä-X:än tehtävä maailmassa on ollut "suojella maailmaa joka vihaa ja pelkää heitä", ja jos tämä on yhä suunnitelma on MCU:n mutanttileffan tehtävä tehdä tästä pelosta jotenkin uskottavaa narratiivisesti MCU:n kontekstissa. Uusien mutanttien ilmestyminen nopeasti ympäri maailmaa a'la Avengers vs X-Menin päätös voisi olla tie tähän, varsinkin jos keskitytään ulkoisesti ilmiselviin mutantteihin. Jos tätä vähemmistöteemaa halutaan käsitellä, niin suosittelen jättämään Magneton vielä vaihtopenkille, hänet on niin sanotusti jo nähty. Sen sijaan aiemmin mainitsemani Grant Morrisonin New X-Men voisi toimia parempana lähteenä pahiksille. John Sublimen johtamat U-Miehet ovat ihmisiä jotka uskovat maailman kuuluvan homo perfectukselle, kolmannelle ihmiselle jotka ottavat valittujen mutanttien ominaisuudet itselleen tullakseen paremmiksi. X-Men mutta Jordan Peelen Get Outin kautta kuljetettuna. Tuossa perusideassa on jo paljon sekä ajankohtaisia teemoja vähemmistöjen kohtelusta ja arvottamisesta, jonka päälle pätevä käsikirjoittaja voi luoda merkityksellisiä hahmotarinoita. Toisaalta taas myös enemmän letkeä ja värikäs meininki on vaihtoehto, ja Ryhmä-X:än vihollisgalleriassa on yhtä sun toista hilpeää superkonnaa käytettävänää; kuka meistä ei haluaisi nähdä tätä kohtausta MCU:ssa?

Hänen nimensä on Sauron, hän on mutantti
ja haluan rooliin Matthew McConaugheyn.

 

Uudelleenkatsottuna vuonna 2021, X-Men elokuvasarja on mielenkiintoinen, turhauttava, välillä innostava ja sitten taas turhauttava kokonaisuus. Turhautuneisuus on siitä mielenkiintoinen tunne että se implikoi aina hyvän olemassaoloa, ja juuri tämä potentiaali ja hyvät ideat suhteessa toteutukseen, itseään toistavaan narratiiviin ja tekijöiden kunnianhimottomuuteen kuvaa täydellisesti näitä elokuvia. Minulla oli hauskaa monien elokuvien kanssa, olin positiivisesti yllättynyt miten hyvin tunteelliset panokset ja narratiivi toimi osassa niistä, päinvastoin kuin muistin. Olen myös hieman surullinen että sarja on päättynyt; tuskallisen Dark Phoenixin jälkeen olisi fokus Xavierista ja Magnetosta voinut siirtyä muualle ja The New Mutants oli erittäin lupaava alku näiden nuorien mutanttien taipalleelle. Olisiko niistä tullut mitään? Paha sanoa. Mitä X-Men eniten kaipasi oli erilaisia tekijäitä elokuvasarjan ruorissa, ja toivon että tämä on ensimmäinen asia joka korjataan uusien mutanttielokuvien kanssa (Ava DuVernay, Wachowskin siskot, Angela Robinson, muutama nimi jotka tuli mieleen). Monille nämä elokuvat ovat kuitenkin hyvin tärkeitä, ja en halua todellakaan muuttaa kenenkään mieltä tai kertoa että hei, rakastamasi elokuvat ovat ihan paskoja and you should feel bad. Mielestäni on kuitenkin niin, että lukuunottamatta paria avainnäyttelijää on X-Menien kulttuurinen impakti ja merkitys supersankarielokuvalle ollut heikko. Viimeiset vuosikymmenen aikana ovat ihmiset ovat olleet internetissä enemmän kiinnostuneita mutanttien siirtämisestä MCU:n puolelle kuin heidän oman elokuvasarjansa jatkamisesta, joka kertoo paljon siitä kuinka heikon jäljen nämä elokuvat ovat lopulta jättäneet. Mutt tarve mutanteille on selkeästi suuri. Ryhmä-X on yhä Marvelin suosituimpia sarjoja, jonka pitkää ikää ja suosiota ei ole edes typerät studiomandaatit onnistuneet kaatamaan. Näiden elokuvien pitäisi olla enemmän, niiden pitäisi innostaa minun kaltaisiani sarjakuvien ja elokuvien faneja. Ryhmä-X:än teemat vähemmistöihin kohdistuvasta vihasta, marginalisoiduista ihmisistä ja oman perheen luomisesta ovat ensisijaisen tärkeitä, ja minusta on surullista miten nämä elokuvat ovat niin pitkään epäonnistuneet näiden teemojen merkityksellisessä käsittelyssä. Haluaisin rakastaa näitä elokuvia, mutta loppujen lopuksi The New Mutantsin päätyttyä 5 päivän elokuvaputken jälkeen en tuntenut oikeastaan muuta kuin helpotusta. Vihdoin tämä on ohi.

Aasa T

Ja nyt, objektiivinen ja siten ainoa paikkansa pitävä listaus X-Men elokuvista parhaimmuusjärjestyksessä:

1. Logan

2. X-Men: First Class

3. X-Men 2

4. Deadpool 2

5. X-Men: Days Of Future Past/ New Mutants

6. Deadpool

7. Wolverine. 

8. X-Men. 

9. X-Men: Apocalypse.

10. X-Men: Dark Phoenix

11. X-Men: Last Stand

12. X-Men Origins: Wolverine.