Aasa Arvostaa: Ystäväni Dahmer

Aika palata takaisin sarjakuvien ääreen! Viime syksynä tein ensimmäisen kerran pitkään aikaan poikkeuksen sääntöni arvostella vain uusia kotimaisia sarjakuvia. Silloin syksyn sarjisuutusten joukossa oli Usagi Yojimbo -kulttisarjan upouusi suomennos, ja se mielestäni ansaitsi päästä parrasvaloihin. Nyt kun tuo sääntö on rikottu kerran, en näe syytä palata vanhaan. Tänään arviossa siis arvostettu amerikkalainen sarjakuvateos, jonka uusi suomennos on vastikään tullut markkinoille.

SV: Sarjamurhaajat, syrjäytyminen, mt-ongelmat

Ystäväni Dahmer

Tarina: Ennen kuin sarjamurhaaja Jeffrey Dahmer tunnettiin nimellä Milwaukeen kannibaali, oli hän vain Jeff Dahmer, yksinäinen teini Milwaukeenin ylä-asteella. Derf Backderf tunsi hänet, kuten muutkin Reverin ylä-asteella, mutta tunsiko kukaan häntä oikeasti?

Jeffrey Dahmer oli ihmishirviö, jonka murhantöiden lopputuloksena kuoli 17 ihmistä. Sarjamurhaajat ovat kiehtovia hahmoja monille, ja tämä kiehtovuus nousee usein halusta ymmärtää mikä ajaa ihmisen tekemään tällaisia hirmutöitä. Tämän ympärille on noussut kokonainen genrefiktion muoto, jonka klassikot ovat hyvin tunnettuja: Psyko, Uhrilampaat, Psykopaatin jäljillä, Se7en, Zodiac, Miehet jotka vihaavat naisia, Hannibal ja niin pois päin. Ystäväni Dahmer kuitenkin ottaa hieman Mindhunteria muistuttavan tavan käsitellä sarhamurhaajaa, ja ei siis keskity murhiin tai murhaajan kiinnottamiseen. Ystäväni Dahmer on karu teos yksinäisyydestä, väliinpitämättömyydestä, syrjäytymisestä ja henkisestä väkivallasta joka edesauttoi muokkaamaan Dahmerista sellaisen minä maailma hänet tuntee. Dahmerin kanssa ylä-asteella kaveerannut Derf Backderf ei ole kiinnostunut Dahmerin elämän sensaatiosoinnista, vaan esittää lähinnä omia usein banaalin arkisia kohtaamisiaan Dahmerin kanssa, täyttäen aukkoja välissä lukuisilla tarinoilla ja Dahmerin tunnustuksilla jotka maalaavat surullisen kokonaiskuvan.

Ensimmäinen asia johon teoksessa luonnollisesti kiinnittää huomiota on Backderfin erikoinen piirrostyyli. Robert Crumbin karikatyrisen tyylin vaikutukset ovat näkyviä, ja Backderfin hahmot ovat siten samaan aikaan yksinkertaisen rujoja että täynnä persoonallisuutta. Tämä hieman pilakuvamainen toteutustapa osittain luo tarvittavan kevennyksen tarinan inhorealistiseen rujouteen, mutta välillä se on taas uskomaton tehokeino jolla tunnelma muuttuu erittäin karmivaksi. Synkät varjostukset niin Dahmerin kasvoilla kuin hänen maailmassaan korostavat yksinäisyyden ja syrjääntymisen tunnetta. Dahmer on samaan aikaan ilmeetön jäyhä jököttäjä jonka hiljaisuus on piinaavaa, mutta myös outoa älämölöä pitävä huomionkipeä luokan pelle, ja molempien kuvaamisessa kuvituksen kautta Backderf onnistuu erinomaisesti. Kuten aiemmin totesin, Ystäväni Dahmer ei kerro itse murhatöistä, ja siten teoksessa ei ole varsinaisesti väkivaltaa tai mitään kuvallista representaatiota Dahmerin hirmutöistä. Hyytävä tunnelma syntyy taiteen keinoin, kuvaten lähinnä Dahmerin päivittäistä arkea ja kehitystä ilman mässäilyä ruumilla tai Dahmerin tekojen yksityiskohdilla.

Millaista sitten oli Jeffrey Dahmerin elämä? Ystäväni Dahmerin mukaan hyvin yksinäistä ja karua. On aina ongelmallista alkaa vetämään suoria viivoja sarjamurhaajien tekoihin, ja tällä tavalla saadaan elokuvia kuten Joker jossa mielenterveysongelmat ovat ainoa syy väkivaltaiseen käytökseen. Kukaan ei voi loogisesti päätellä syy-seuraussuhteita epäloogisiin tekoihin, ja Backderf itsekin enemmän pohtii mikä olisi voinut vaikuttaa Dahmerin epäinhimillisiin mielitekoihin. On kuitenkin selvää että joku olisi voinut ehkä auttaa Dahmeria, mutta yhteiskunta jossa hän kasvoi ei ollut kiinnostunut oudon, yksinäisen teinin ongelmista. Hänen perhe-elämänsä oli täynnä tappelevia vanhempia, ja hänen hypokondrinen äitinsä oli yhtä eristäytyvä kuin Dahmer itsekin. Kun Dahmer alkoi juomaan, ei ketään oikein kiinnostanut sekään. Backderfin mukaan kuka tahansa olisi voinut haistaa viinan hajun Dahmerista, mutta opettajat Reveressä eivät viis välittäneet tästä, saatikka tämän läsnäolon puuttesta. Backderf ei missään kohtaa sympatisoi Dahmerin kanssa, mutta empatisoi tämän vaikeaa tilannetta ja osoittaa syyttävällä sormella vastuuntunnotonta koulujärjestelmää, homofobista yhteiskuntaa ja Dahmerin perhepiiriä, jotka eivät huomanneet Jeffreyn kärsimystä. Iso kysymys Ystäväni Dahmerissa on kuitenkin se, että olisiko tämäkään auttanut? 

Ystäväni Dahmer on kolkko teos, joka ei anna yksinkertaista vastausta vaikeaan kysymykseen: miten Jeffrey Dahmerin kaltaisia ihmishirviöitä syntyy? Sen sijaan se valoittaa oman kokemuksen kautta kasvuympäristöä joka edesauttoi syrjäytyneen, oudon ja yksinäisen nuoren miehen muodonmuutosta. Backderf ei anna armoa Dahmerille; hänen mielestään Dahmer on hirviö ja mikään määrä huonoa kasvuympäristöä ei anna anteeksi tämän tekojen kamaluutta. Mutta Ystäväni Dahmerin kaltaiset teokset voivat autttaa kuitenkin ymmärtämään, miten sarjamurhaajat eivät synny tyhjiössä. He eivät ole pimeyden synnyttämiä lihaksi tulleita painajaisia, vaan ihmisiä elämässä yhteiskunnassa, joka ruokkii heidän kuvottavia mieltymyksiään (monet sarjamurhaajat ovat naisvihaajia ja saalistavat yksinomaan naisia) ja epäonnistuu löytämään apua ajoissa. Yksi Ystäväni Dahmerin pysäyttävimmistä hetkistä oli se, kun kaksi poliisia pysäytti nyt aikuisen Dahmerin tämän ajettua keskellä tietä. Poliisien tentatessa Dahmeria oli tämän auton takakontissa yksi hänen ensimmäisistä uhreistaan roskasäkissä. Niin sanottujen "auktoriteettien" epäonnistuminen tehtävässään on kantava teema teoksessa. Ystäväni Dahmer on raju, ahdistava ja synkkä teos, jota minun ei tee mieli lukea luultavasti enään koskaan toiste. Tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö se onnistuisi tarinana, ja Ystäväni Dahmer onkin kaikin puolin erittäin hyvä sarjakuvaromaani, jota voin suositella varsinkin sarjamurhaajafiktion ystäville. Se on epämukavaa luettavaa, mutta muu olisikin aiheen ja todellisuuden halventamista.

Aasa T