Aasa Arvostaa: Wonder Woman 1984

 Vuoden mittaisen Marvel -elokuvien (ja supersankari-elokuvien ylipäätänsä) julkaisemisen tauon jälkeen on omalla tavallaan mielekästä, että DC on nyt eniten parrasvaloissa. Päinvastoin kuin Marvel, DC:llä on vielä paljon tunnettujakin hahmoja jotka eivät ole saaneet vuoroaan parrasvaloissa, kunhan vain Warner tajuaisi että ikuinen pyöritys Batmania ja Teräsmiestä voisi hetkeksi päättyä. Zack Snyder's Justice League ei ollut millään tavalla hyvä elokuva, mutta ainakin se oli erilaista. Nyt vuorossa on jatko-osa vuoden 2017 Wonder Womanille, epätäydellisen viihdyttävälle elokuvalla joka aikoinaan tarjosi uutta suuntaa ylisynkälle ja pönöttävän turhantärkeälle DC:n elokuva-universumille. Wonder Woman oli ilmestyessään DC Extended Universen parhaimmistoa, mutta sitemmin sen paikan on omissa kirjoissa vienyt merkityksellisempi Shazam, hulvaton viihdepommi Aquaman ja aliarvostettu Birds of Prey, jotka kaikki ovat tarjonneet sekä visuaalisesti että tyylillisesti erilaista supersankariviihdettä. Wonder Woman 1984 piti tulla jo paljon aikaisemmin, mutta kiitos COVID-19 pandemian on senkin julkaisua siirretty moneen otteeseen. Nyt se on kuitenkin nähtävissä HBO:lla. 

Wonder Woman 1984

Tarina: 70 vuotta ihmisten maailmassa elänyt Diana Prince (Gal Gadot) tekee pieniä sankaruuksia Washingtonissa, pysytellen piilossa parrasvaloista siiviliminänsä turvin. Hänen kanssaan museossa työskentelevä Barbara Minerva (Kristen Wiig) saa käsiinsä muinaisen artefaktin, jonka voimasta on kiinnostunut myös epäonnistunut öljypamppu Maxwell Lord (Pedro Pascal). Artefakti voi toteuttaa minkä tahansa toiveen, mutta kaikilla toiveilla on aina hintansa.

Wonder Woman ja Justice League loivat asetelman, jossa tämä elokuva elää; pitkän historiansa aikana Diana on pysytellyt piilossa, mutta on aina auttanut ihmisiä ja maailmaa kun tarve on noussut. Tämä on oiva tapa tehdä eri aikakausiin sijoittuvia Ihmenainen -elokuvia. Ideana poliittisesti myllertävä 1980 -luku on oiva alusta Ihmenaisen seikkailuille ja jossa hänen hahmonsa voisi kehittyä ja peilata aikakauden politiikkaa myös modernilla tavalla. Valitettavasti 1980 -lukua käytetään täysin samalla tavalla kuin sitä lähes aina käytetään: onttoon nostalgiaan ilman että aikakauden synkempiä ja poliittisempia puolia käsiteltäisiin muuten kuin pintapuolisesti. Wonder Woman '84 on värikästä ja välillä ihan viihdyttävää roskaa ilman merkittävää substanssia, hyvästä yrityksestä huolimatta. Jokaisen käänteen ja juonikoukon takana on mielenkiintoisen idean perusta, mutta niille ei rakenneta mitään; ei Dianan hahmoa, ei sivuhahmojen omia narratiiveja tai uusia ideoita joita käsitellä näiden hahmojen kautta. Patty Jenkins ei ole huono ohjaaja, ja elokuvan alku on hyvin lupaava lausunto muuttuneesta DC Extended Universesta ja eittämättä elokuvan paras osuus, mutta nyt ei osuttu maaliin laajemman tarinan ja tunnelman kanssa. Yksi käsikirjoittajista elokuvassa on Geoff Johns, sarjakuvien monityömies joka on kirjoittanut sekä loistavia tarinoita että pilannut niitä omilla väkinäisyyksillään ja ajattelemattomuudellaan. Johns on myös lähes legendaarisen huono kirjoittamaan Ihmenaista mielekkäänä hahmona, joka kannattaa myös pitää mielessä.

Gal Gadot on näytttelijänä turhauttava enigma; hänen habituksensa ja karismansa tekee hänestä täydellisen supersankarin näyttelijän, jonka puhdas läsnäolo huokuu klassista supersankarin estetiikkaa, mutta dialogin ja sulavempien tunteiden kanssa hän on lattea ja vie minut heti ulos hetkestä. Wonder Woman '84:ssa on hetkiä joissa hän loistaa, kuten hänen ensimmäinen kohtauksensa sekä tutustuminen Barba Minervan kanssa, mutta elokuvan kuluessä kaikki tunteet ja ilo vain karisee hänen suorituksestaan pois. Dianalla ei ole juuri myöskään merkittävää kehitystä hahmona, ja hänen tarinansa on sidottu melkein sataprosenttisesti Steve Trevoriin (Chris Pine), ja naishahmon motivaatioiden ja tunnemaailman sitominen lähes kokonaan mieshahmoon ei ole sitä parasta mahdollista kirjoittamista. Chris Pinen roolisuoritus Steve Trevorina oli Wonder Womanin parhaimpia yllätyksiä, ja olin alunperin vastahankaan sitä että hän tulisi takaisin. Pine on yhä hauska Trevorin roolissa, ja hänen aikamatkaajan hämmenyksensä 1980 -luvusta on viihdyttävää, mutta tapa jolla hänet tuotiin takaisin ja sen tuomat implikaatiot ovat häiritseviä ja Trevor syö ilmaa siltä, mikä olisi voinut olla elokuvan mielenkiintoisin puoli: Dianan ja Barbara Minervan suhteelta.

Kristen Wiig on ehdottomasti Wonder Woman '84:än parhaimpia puolia. Wiig on loistava näyttelijä, ja Barbaran kaltainen rooli sopii hänelle oikein hyvin, teoriassa. Wiig osaa hoitaa sekä komedian että draaman hyvin ja ostan sataprosenttisesti hänen kehityksensä hahmona juuri Wiigin roolisuorituksen kautta. Hän näyttää jopa hyvältä (myönnettävästi vaikeasti toteutettavana) Gepardina elokuvan lopussa. En nykyään juuri välittäisi tuoda sarjakuva-informaatiota elokuva-arvioihin, sillä jokaisen elokuvan pitäisi pystyä seisomaan omilla jaloillaan ja sarjakuva-uskollisuus ei ole tie hyvään elokuvaan, mutta Barbaran ja Dianan suhde sarjakuvissa on se mitä odotin tältä elokuvalta eniten. Sarjakuvissa Barbara on oman hubriksensa ja patriarkaalisten rakenteiden uhri, jonka kokemat traumat ovat tehneet hänestä katkeran ja vihaisen, ja vain Diana ymmärtää ja empatisoi hänen kanssaan. Wonder Woman '84:ssa Barbara on vain "vihainen nörtti", kliseinen kömpelys joka saatuaan supervoimat alkaa välittömästi käyttämään niitä väärin. Hän on käytännössä sama hahmo kuin Elektro umpisurkeasta Amazing Spider-Man 2 -elokuvasta. Aikaisemmin elokuvassa Barbara oli joutua seksuaalisen väkivallan uhriksi, ja myöhemmin Barbara kostaa miehelle uusilla voimillaan, mutta jostain syystä Jenkins kuvaa kohtauksen hänen pahuuden syntytarinaan, ei triumfina patriarkaalisen väkivallan voittamisesta. Hänen motivaationsa on ymmärrettävä, mutta se ei tee siitä yhtää vähemmän kliseistä ja hänen ja Dianan suhteen ei annettu kehittyä syvemmäksi joka vei sen vähäisenkin impaktin pois heidän kohtaamisestaan elokuvan lopussa.  

Huomatkaa pahistakki ja pahismeikki merkkinä muutoksesta pahikseksi.

Sitten on Maxwell Lord. Maxwell Lord on omalla tavallaan myös kliseisen hahmodesignin tuotus; geneerinen 1980-luvun bisneshai joka viis välittää sivullisista kerätessään henkilökohtaista mammonaa, ollen yhtä aikaa karismaattinen ja limainen. Samalla hän on myös Donald Trump -hahmo tukkansa ja maneeriensa kanssa, pahiksen arkkityyppi jollaisia tulemme näkemään tulevaisuudessa paljon. Mutta Pedro Pascal tekee kaikkensa, ja tarkoitan aivan kaikkensa, nostaakseen roolisuorituksensa kirjoittamisen yläpuolelle. Pascal ei pidättele yhtään, ja lopputuloksena on energinen ja suuria tunteita täynnä oleva hahmo, joka jättää jopa Gadotin jalkoihinsa karismallaan. Mutta Wonder Woman '84 kompastuu ylipitkässä elokuvassaan pahasti jättämällä leijonanosan hänen taustastaan vain muutaman nopean takauman varaan elokuvan lopussa. Laittamalla niitä alkuun ja petaamalla Maxwellin taustaa kaltoinkohdeltuna ja nolattuna ja esittämällä hänen huonoa isäsuhdettaan reflektiona hänen omaan statukseensa isänä olisi Maxwell Lord voinut olla muutakin kuin klisee. Maxwellin trumpismi näkyy hänen tyhjissä lupauksissan jotka ajavat maailman kaaokseen, ja tämäkin on mainio idea joka kuitenkin hukkuu kaiken alle, ja on konfliktissa Maxwellin haparoidun taustatarinan kanssa. On myös huomion arvoista, miten Wonder Woman '84:an kaksi pahista ovat molemmat päähänpotkittuja ja väkivallan uhreja, jotka sitten katkeroituivat, ja tämä on niin vanhanaikaista, tylsää ja myrkyllistä kirjoittamista että olen aidosti hämmentynyt miten tämä on voinut tulla samalta tekijältä kuin erilaisuutta ylistävä ja syviä arpia kantavia ihmisiä kunnioittava Wonder Woman. 

Patty Jenkins kielsi WW84:än olevan poliittinen, mutta
miten muuten tämä kohtaus pitäisi lukea?

Sama tunnelmaa rikkova kliseisyys näkyy myös elokuvan muissa osissa 1980 -luku on suosittu alusta nykyään sen nostalgisuuden takia. Vaikka nostalgiasykli on usein siirtää esitettävien aikakausien suosiota mediassa, on 1980 -luku jäänyt elämään suosittuna alustana; Stranger Things, IT, Ready Player One, Bumblebee, Joker ja niin poispäin. Harva näistä kuitenkaan käsittelee 1980 -lukua mitenkään muuten kuin pintapuolisesti, käyttäen sen estetiikkaa ja tyyliä vain houkutellakseen nostalgiannälkäisiä yleisöjä luokseen. Wonder Woman '84 onnistuu tässä visuaalisuudessa, erityisesti sen puvustuksen ja värikkyyden kannalta, mutta kantaa mukanaan myös sen epämiellyttäviä stereotyyppejä; sen kuvaukset sekä Neuvostoliitosta että lähi-idästä ovat paperinohuita, ja Yhdysvaltojen ulko- ja sisäpoliittiset vaikutukset ovat näkymättömiä. Tämä ei ole oikea Reaganin Amerikka, eikä sen presidenttikään ole edes Reagan. Kaikenlaiset kuluneet ja vanhanaikaiset stereotyypit ovat esillä elokuvassa; väkivaltaiset irlantilaiset, pommeja ja aseita himoitsevat palestiinalaiset, öljysheikit ja paljon muuta. Kontroversiaalisessa kohtauksessa Ihmenainen pelastaa joukon arabilapsia Maxwell Lordin turvajoukoilta ratsastamalla ohjuksella, ja Gadotin pro-Israel politiikan tuntien on tämä kohtaus sekä täydellinen esimerkki kyvyttömyydestä ymmärtää implikaatioita että siitä miten huolimattomasti Wonder Woman '84 käyttää sen globaalia, poliittisesti latautunutta näyttämöään. Maxwell Lordin kyky antaa ihmisille toiveita piti Jenkinsin mukaan kommentoida itsekeskeisyyttä ja ahnetta "mulle heti" -kulttuuria, mikä jälleen kerran on paperilla hyvä idea, mutta sitä ei olla juurrutettu minkäänlaiseen tunnistettavaan todellisuuteen. "Voima saa ainoastaan olla niillä, jotka ovat syntyneet sitä varten, ja muut käyttävät sitä vain itsekkäästi ja lyhytkatseisesti" on ainoa teema joka Wonder Woman '84:sta jää käteen, ja se ei ole kovin hyvä asia.

Annan kiitokseni Jenkinsille kuitenkin siitä, miten esittää miehistä katsetta ilman että samalla lankeaisi itse samaan objektisointiin. Dianan ja Barbaran saapuminen museon hyväntekeväisyysjuhliin on hieno kohtaus, ja tästä aiheesta oltaisiin voitu saada kirjoitettua enemmänkin. Aluksi odotin että "ahaa, Maxwell Lord käytti Barbaraa hyväkseen saadakseen haluamansa, tämä palaa puremaan häntä persauksiin vielä", mutta Barbara on hämmentävän OK koko asian kanssa. Wonder Woman '84 turhauttaa, koska sen sisällä on paljon hyviä ideoita ja oikeita valintoja, joiden kanssa se ei joko tee mitään tai menee villisti väärän suuntaan. Tämä ei johdu kuitenkaan siitä että se olisi kirkkaampi, värikkäämpi tai positiivisempi kuin aiemmat elokuvat jossa Ihmenainen on seikkailut. Nämä elementit tekevät siitä itseasiassa paljon miellyttävämmän seurata. Wonder Woman '84 ei toimi, koska sen käsikirjoitus vaihtelee epätasaisesta huonoon, se on aivan liian pitkä ja sen tahditus on päin seiniä. Tämä ei myöskään tarkoita että pitäisi palata vanhaan suuntaan tai luovuttaa elokuvasarjan avaimia toiselle. Ohjaajilla on oikeis tehdä huonoja elokuvia, ja se Wonder Woman '84 lopulta on: valitettava virheaskel, joka ei onnistu lunastamaan ensimmäisen kolmanneksen asettamia ideoitaan, nojaa ongelmallisiin stereotyyppeihin ja kliseisiin ja jonka päätähti ei pysty kantamaan rikkinäistä elokuvaa pelkällä karismallaan. DC Extended Universen uusi vahvuus näyttäisi kuitenkin olevan lievä hälläväliä -asenne kaanonin suhteen, ja olen täysin valmis unohtamaan tämän elokuvan kolmannen Wonder Woman -elokuvan myötä jos se on askel kohti parempaa suuntaa. Wonder Woman 1984 on nyt nähtävillä HBO:lla.

Aasa T