Aasa Arvostaa: WandaVision

Vuosi. On kulunut vuosi siitä, kun viimeksi arvioin yhtään mitään supersankareihin liittyvää. Tämä koronan aiheuttama tauko elokuvien supersankari-putkessa on herättänyt erilaisia fiiliksiä. Osalle se sitoutuu osaksi laajempaa elokuvateatteri-kokemuksen katoamista ja miten tänä aikana olisi ehkä letkeä supersankari-viihde olisi ollut paikallaan. Toisille taas tämä on ollut miellyttävä hengitystauko, jossa elokuvavuoden keskeisin puheenaihe ei ole ollut tämä tai tuo supersankari-uutuusleffa Marvelilta tai DC:ltä. Olen itse jossain näiden keskellä. Minä pidän MCU:n elokuvista paljon, ja oli sääli että Black Widow on siirtynyt niinkin paljon eteenpäin, mutta toisaalta hengitystauot ovat kivoja ja ehkä senkin takia arvostin tänään arvioitavaa WandaVisionia niin paljon. 

WandaVision

Tarina: Vastanaineet Wanda (Elizabeth Olsen) ja Vision (Paul Bettany) nauttivat avioliiton auvosta Westview'n kaupungissa. Heillä on kuitenkin salaisuus: Wanda omaa taikavoimia, ja Vision on oikeasti synthezoidi! Nenäkkäät naapurit ja uteliaat kollegat on joskus vaikea pitää salaisuuden ulkopuolella, mutta perheenä he voivat onnistua siinä! Mutta avioliiton kommellukset eivät ole mitään verratuna siihen, mikä kaiken tämän takana on.

WandaVision on ensimmäinen Marvel Studiosin omista televisiosarjoista (aiemmat kuten Agents of SHIELD ja Daredevil olivat Marvel Televisionin sarjoja; studiobisnes on sekavaa!) joita tullaan tämän vuoden mittaan julkaisemaan Disney Plus -suoratoistopalvelussa. Avauksena Marvel Cinematic Universen uudelle vaiheelle WandaVision on kaikin puolin yllättävä, rohkea ja toivoa tulevaisuudelle luova sarja: WandaVision on sekoitus genrejä, tyylejä ja tunnelmaa, ollen sekä romanttinen komedia että välillä hyvin ahdistava mysteerisarja, sekä tietysti myös supersankaritarina siinä sivussa. Showrunner Jacqueline Schaeffer ja ohjaaja Matt Shakman ovat yhdessä Olsenin ja Bettanyn kanssa luoneet yhden MCU:n uniikeimmista ja erikoisimmista tuotoksista, ja toivon todella että tämä on esimakua rohkeammasta, oudommasta ja kokeilunhaluisemmasta elokuvasarjasta. Avauksena hyvin konventionaalisen Spider-Man: Far From Homen jälkeen tämä vaikuttaa oikealta suunnalta eteenpäin, vaikka ei WandaVision tietenkään täysin vapaa ole laajemman MCU:n ongelmista. Mutta askel eteenpäin on silti askel eteenpäin.

Molemmat Elizabeth Olsen ja Paul Bettany ovat erinomaisia näyttelijöitä, joille Age of Ultronin jälkeen ei olla juuri annettu kunnollista materiaalia käsiteltäväksi; he ovat olleet sivuhahmoja toisten tarinoissa, mikä on paikka paikoin tuntunut hyvien näyttelijöiden tuhlaamiselta. WandaVision on sarja missä sekä nämä näyttelijät että hahmot pääsevät ansaitsemiinsa oikeuksiin. Sarjan pohjimmainen idea, vaihteleviin sitcom- sarjoihin perustuvat pastissit, vaatii näyttelijältä sopeutumista hyvin erilaisiin rooleihin ja omaksumaan erilaisia affektioita jotka sopivat näihin aikakausiin. Olsen ja Bettany ovat joka kerta valmiita haasteeseen, ja Bettany varsinkin on näyttelijä jota pitäisi nähdä enemmän romanttisissa komedioissa tämän perusteella. Kaikki jotka ovat nähneet Ritarin Tarinan tietävät, että hauska Paul Bettany on ylivoimainen Paul Bettany, ja WandaVision antaa varsinkin alussa hänelle paljon mahdollisuuksia venytellä komedialihaksiaan. Olsen on myöskin kotonaan näissä vaihtelevissa rooleissa, ja sarjan loppupuolella Olsen saa kannettavakseen myös todella raskasta materiaalia, jonka aikana tajusin kuinka Wandan suru Visionin menetyksestä Infinity Warissa on käytännössä ulkoistettu kokonaan tähän sarjaan, mikä on hieno esimerkki Endgamen valitettavasta fokuksesta mieshahmoihin ja heidän suruunsa. 

Olsenin ja Bettanyn lisäksi sarjassa on sekä vanhoja että uusia tuttavia. Westview'n kaupungin asukkaat ovat joukko omalla tavallaan värikkäitä hahmoja, joiden yläpuolelle nousee ilmiömäinen Kathryn Hahn, jonka rooli Wandan uteliaana naapurina Agnesina on yksi sarjan kohokohdista. Hahn on kuin luotu tätä varten, ja hän on tarvittaessa käsinkosketeltavan vilpitön ja toisaalta taas vanhojen saippuasarjojen hengessä yliampuvan dramaattinen. Aika on myös kulunut MCU:ssa, ja Captain Marvelissa lapsena nähty Monica Rambeau (Teyonah Paris) on nyt aikuinen nainen, ja on onnistunut sotkemaan itsensä Westview'n maailmaan. Monicaa ovat auttamassa Ant-Man and the Waspista tuttu Jimmy Woo (Randall Park, jonka pitäisi saada oma Salaiset Kansiot-henkinen sarjansa!) ja Thorin Darcy Lewis (Kat Dennings, ditto), jotka molemmat ovat myös kasvaneet ja kehittyneet sitten näiden elokuvien. MCU on tässä kohtaa luonut sellaisen tarinamaailman, että on hauskaa nähdä miten hahmot eri elokuvista interaktoivat keskenään tulevissa sarjoissa ja elokuvissa. Lyhimmän tikun vetää SWORD -agenttijärjestön pomo Tyler Hayward (Josh Stanberg), joka ei ikinä kehity tai kasva "totuutta piilottelevan ilkeän agentin" stereotyypistä. 

Nostalgia voi olla myrkyllistä. Sana nostalgia tulee kreikan kielen sanasta nostos, kotiinpaluu, ja algos, kipu. Nostalgiaa on käytetty sairaiden ihmisten kategorisointiin, joiden koti-ikävä ja kaipuu takaisin jonnekin on ollut lähes lamauttavaa. Nostalgia on peitto joka lämmittää, mutta se ei ole sama kuin todellisuuden kohtaaminen. WandaVisionissa nostalgia on Wandalle tapa elää unelmaansa, ja välttää kipua jota todellisuus on hänelle aiheuttanut vuosien aikana. Starkin aseet tappoivat hänen vanhempansa, Hydra teki hänellä ihmiskokeita, Ultron tappoi hänen veljensä Pietron ja Thanos repi Visionin pään auki. Wanda kantaa mukanaan paljon traumoja ja tuskaa, ja nostalgia on hänelle tapa paeta sitä. Eskapismi on hyvästä pienissä annoksissa, mutta nostalgia voi myös olla myrkyllistä, ja Wandan suru on niin suuri että se nielaisee kokonaisen kaupungin alleen. WandaVision on sarja surusta ja kivusta, ja Wandan yrityksestä olla ajattelematta omaa erittäin karua ja tuskallista elämäänsä,ja käsittelee surun ja trauman teemoja mielestäni hyvin ja niiden ansaitsemalla arvokkuudella. WandaVision resonoi monien kanssa vahvasti, koska se ei keskity suuriin spektaakkeleihin tai taisteluihin vaan hahmojensa tunteisiin ja surun käsittelyyn intiimillä tavalla. 

House of -

WandaVision pallottelee genrejä ja tyylejä tavalla joka on ihailtavaa. Yksi jakso voi olla humoristinen pastissi 1960 -luvun tilannekomediasarjojen rakenteesta ja tyylistä, kunnes hetken kuluttua se valuu ahdistavan ja karmivan kauhun pariin Wandan ja Visionin maailman todellisuudenmukaisuuden rakoillessa ja verhon repeytyessä auki ja totuuden kajastaen sen lävitse. Jokainen jakso tuntuu ihan erilaiselta, ja sarjan julkaisutahti on myös avain tähän. En oikein osannut odottaa, kuinka paljon nautin paluusta klassiseen 1 jakso viikossa -formaattiin, ja siitä miten jokaista jaksoa odotti jännityksellä, keskustellen muiden sarjaa katsovien kanssa teorioista ja piilotetuista viittauksista jaksojen välissä. Jos WandaVision oltaisiin julkaistu kerrallaan 1.jakson ilmestyessä 15. tammikuuta, olisi keskustelu sarjasta käyty jo, ja en usko että se olisi saanut näin paljon kiinnostusta osakseen. Jokaisen jakson oma tunnusmusiikki, Wandan traumoihin sidotut mainostauot ja Westview'n muuttuminen ja kehittyminen jokaisen jakson myötä- sarjan varsinaisten teemojen ja mysteerien avautumisen lisäksi WandaVision tarjoaa katsojalle uusia asioita ja ideoita joka jaksossa. WandaVision on erittäin hyvää televisiota; hauska ja romanttinen sarja, jossa määrittelemättömän voimakas supersankari ja tämän robotti-aviomies nauttivat amerikkalaisen perheidylin kommelluksista, joka muuttuu samalla karmivaksi mysteerisarjaksi jonka mittasuhteet ja todellinen luonne pysyy juuri oikean ajan hämärän peitossa ja palaa takaisin traumoja ja surua käsittelevänä tragediana kahdesta ihmisestä, joiden rakkaus on tuonut heidät yhteen yli kuoleman kuilun. WandaVision on kunnianhimoinen sarja joka ei aina saavuta omia tavoitteitaan ja sitä vaivaa loppupuolella MCU:n visuaalinen tylsyysongelma, mutta se on silti erinomaista televisiota jota suosittelen lämpimästi. Kaikki yhdeksän jaksoa ovat nähtävillä Disney Plus -sivustolla.

What is grief, but love persevering? 

Aasa T

PS. 499/500!