perjantai 19. maaliskuuta 2021

500. Blogiteksti! Aasa Arvostaa Cut: Zack Snyder's Justice League

Uskomatonta mutta totta: tämä on Suomi-Rivendell-Asgardin 500. blogipostaus. Jokaisen tällaisen virstanyplvään kohdalla olen yhtä hämmentynyt että olen kirjoittanut näinkin paljon tekstejä. Tällä kertaa kuitenkin kesti hieman kauemmin ennen kuin saavutin 500. kirjoituksen rajan. Koronapandemia on vaikuttanut negatiivisesti blogin aktiivisuuteen, sillä normaalisti kirjoittaisin 3-4 elokuva-arviota joka kuukausi ja niiden välissä jotain pidempiä, enemmän analyyttisia tekstejä. Kirjoittaminen on paras lääke kirjoittajanblokkiin, ja kun en aktiivisesti kirjoita vähintään kerran viikossa uutta tekstiä niin ei uudet tekstit tahdo syntyä. Olisin halunnut täyttää puuttuvat aukot muilla teksteillä, mutta toisin kävi. Nyt kuitenkin olemme täällä, ja voimme juhlistaa tätä saavutusta. En ole poistanut yhtäkään blogitekstiä tältä ajalta. Jokainen alkuperäinen teksti on yhä tallessa, täynnä kirjoitusvirheitä, huonosti rakennettuja kappaleita ja typeriä ilmaisuja sekä mielipiteitä, joiden takana en enään seiso. Ensi vuonna on vuorossa myös blogin 10 -vuotisjuhlat, jolloin tarkoitus on tehdä paljon retrospektiivisiä tekstejä vanhoista aiheista; käyn läpi niitä tekstejä jotka haluan päivittää nykyaikaan, tehdä arvioita niistä elokuvista joista mielipiteeni on sitemmin muuttunut ja samalla pohtia mikä minussa on kirjoittajan muuttunut ja kehittynyt. Alunperin tänään aiheena piti olla yksi tämän kaltainen teksti, mutta motivaatiopulan takia päätin siirtää sen ensi vuodella. Tänään me puhumme jostain ajankohtaisesta. Tämä ei ole vain arvio, vaan enemmän essee ja analyysi kokonaisuudesta, sekä kaikesta mikä siihen liittyy. Ajatelkaa sitä Aasa Cut -versiona.

Hei, minä olen Aasa ja tämä on Suomi-Rivendell-Asgard. Tänään puhutaan Zack Snyderista ja hänen Justice League -elokuvastaan.





SV: seksuaalinen väkivalta, homofobia, islamofobia

1. #ReleaseTheSnyderCut ja toksiset fanikunnat

Toksinen fanikunta kuvastaa mediatuotteiden faneja, joiden käytös ja tapa esittää omaa fanitustaan on lähtökohtaisesti omistushaluista, obsessiivista ja myrkyllistä. Toksiset fanikunnat eivät sinänsä ole mikään uusi ilmiö. Ei ole vaikea löytää vanhoja fanien kirjepalstoja ja löytää samanlaisia argumentteja kuin mitä näkee nykyään sosiaalisen median alustoilla. Yksi tunnetuimmista tapauksista ennen Twitteriä ja muuta sosiaalista mediaa oli Batman -fanikunnan reaktio Tim Burtonin Batman -elokuvan tähden Michael Keatonin roolituksen ympärillä. Frank Millerin Yön Ritarin Paluu oli marinoinut Batman -fanikunnan uuteen malliin, ja idea siitä että koomisista roolisuorituksistaan tunnettu Keaton nousisi viittasankarin rooliin oli näille faneille kestämätön. Kirjeitä tulvi Warnerien toimistoon, Bob Kane julkisesti pesi kätensä Keatonin roolituksesta ja studio teki kaikkensa näiden raivokkaiden fanien rauhoittelemiseksi. Tämä ilmiö toistui Joel Schumaherin Batman and Robinin myötä, jolloin varhaisen digitaalisen ajan nettikeskustelut olivat täynnä homofobisia ulosanteja "väärästä Batmanista." Uuden median myötä ovat nämä fanikulttuurit kuitenkin tulleet paljon näkyvimmiksi ja äänekkäimmiksi, sillä varsinkin sosiaalisen median kuten Twitterin ja Facebookin myötä kaikilla on mahdollisuus saada äänensä kuuluville. Toksisia faneja löytyy jokaisesta fanikunnasta, ja he eivät luonnollisesti edusta minkään tuotteen kaikkia faneja. Mutta internetissä on joskus mahdoton nähdä niitä jotka eivät pidä ääntä itsestään, jättäen äänekkäimmät fanit määrittelemään koko fanikunnan luonteen. Star Warsin fanit jotka eivät pitäneet syystä tai toisesta Disneyn uudesta trilogiasta eivät kaikki jaa toksisten fanien mielipiteitä ja asenteita, eivätkä kaikki Last Jedin inhoajat hyökänneet Kelly Marie Tranin kimppuun sellaisella aggressiolla että hän poisti Twitter -ja Instagram -tilinsä. Toksiset fanikunnat alkoivat saamaan suurempaa huomiota keskustelussa surullisen kuuluisan #gamergate -ilmiön kautta viime vuosikymmenen alussa. Gamergate oli kanarialintu kaivoksessa, jota monet eivät osanneet ottaa tosissaan ja sen taustalla olevat ilmiselvät poliittiset vaikuttimet ovat sitemmin osoittautuneet pelikulttuureja suuremmiksi tekijöiksi. Toksiset fanikunnat eivät myöskään kaikki ole samanlaisia, mutta nykyään näiden myötä on näkyvillä huomattavaa päällekkäisyyttä, joka kielii suuremmasta niin sanotun kulttuurisodan rintamasta, joka vastustaa tietynlaisia ääniä, tekijöitä ja tapoja tehdä elokuvia ja kertoa tarinoita. 




Paras tapa hallita toksisia fanikuntia on usein jättää ne rauhaan. Polygonin Joshua Riveran mukaan toksiset fanikunnat tarvitsevat happea elääkseen, ja tätä happea he saavat mediahuomiosta ja heidän argumenttiensa ottamisesta mitenkään vakavasti. Ennen tämä saattoikin olla ihan hyvä ratkaisu, mutta nykyään me elämme erilaisessa mediamaailmassa. Asiat eivät enään tule kerran, vaan niiden on oltava osa laajempia tarinamaailmoja ja tuoteperheitä. Teknisesti tästäkin voi syyttä Disneyta ja Marvel Cinematic Universea; heidän menestyksekkäästi toteuttama elokuva-universumin tuotantomalli on ollut niin suosittu, että jokaisen mediatuotteen täytyy nykyään luoda oma transmediaalinen tuotesarjansa ja elokuva-jatkumonsa. Tämä puolestaan poikii lisää mediahuomiota, lisää artikkeleita, lisää uutisia, lisää uutisia uutisiin reagoinnista ja niin pois päin. On huomionarvoista nostaa esiin, miten fanikunnat muodostuvat usein juuri suurien tuoteperheiden ympärille. Kukaan ei ole kirjoittamassa toksisista Wes Anderson -fanikunnista (vaikka sellaisia varmasti on myös olemassa). Tämä mediahuomio generoi koko ajan happea nettikeskustelulle, ja nettikeskustelussa huomion saavat usein äänekkäimmät fanit. Studiot hyötyvät kaikesta keskustelusta, sillä huomio on mistä he tekevät rahansa. Nykyään on kuitenkin alkanut näkymään merkkejä siitä, että studiot eivät ainoastaan tiedosta näiden keskustelujen olemassaoloa, vaan he myös kuuntelevat niitä. Sonic the Hedgehogin titulaarisen hahmon designin ympärillä käyty keskustelu riitti kääntämään studion päät ja muuttamaan hahmon ulkonäköä, joka tuotti ylimääräistä, raskasta ja kiittämätöntä työtä elokuvan parissa työskenteleville animaattoreille. The Mandalorianin erinnäiset ratkaisut 2. tuotantokaudella kielivät myönnytyksestä niille vihaisille faneille, jotka eivät olleet tyytyväisiä Last Jedin tapaan kertoa tarinaansa. Sen sijaan että elokuvien ja sarjojen tekijät vain kertoisivat tarinoita, he kertoivat niitä niin miten heidän faninsa halusivat niiden kerrottavan. Ja sitten on #ReleaseTheSnyderCut -liike. 




Vuoden 2017 Justice League ei ole millään mittapuulla hyvä elokuva, mutta on tärkeää huomioida miksi se oli millainen se lopulta oli. Zack Snyder aloitti elokuvan ohjaamisen omaan käsikirjoitukseensa pohjautuen, kunnes suuren perhetragedian vuoksi hän jättäytyi pois elokuvasta. Hänen tilalleen tuli Joss Whedon, ohjaaja jonka kanssa Snyderilla ei ole juuri mitään yhteistä. Whedon ei tyytynyt vain kuvaamaan puuttuvia kohtauksia, vaan hän lisäsi paljon uusia kohtauksia, muuttu dialogia ja varsinkin elokuvan loppu sai vahvan Whedon -käsittelyn. Lopputuloksena oli kahden eri vision muodostama sekamelska, jossa oli vakavia tunnelma-ongelmia ja joka jätti sekä kriitikot että katsojat kylmäksi. Mutta sen sijaan että huono elokuva oltaisiin unohdettu, fanit alkoivat vaatia Snyderin alkuperäisen vision julkaisemista. Twitterkampanja #ReleaseTheSnyderCut syntyi, ja jokaista DC:n elokuviin liittyvää (ja joskus liittymätöntä) twiittiä pommitettiin kysymyksillä elokuvasta. San Diego Comic Conissa ja Times Squarella oli mainostauluja jotka vaativat Snyderin version julkaisemista, ja lopulta Zack Snyder itse sekä näyttelijät Ben Affleck ja Gal Gadot (tai ainakin heidän tiedottajansa) tekivät samoin. Snyder jakoi kuvan filmikiekoista tekstillä "Is it real? Of course it is." Kaikki tulvaportit aukesivat. #ReleaseTheSnyderCut ei ollut enään vain faniteoria, vaan se alkoi tuntua todelta.




Mikä sitten on tämä "Snyder Cut" joka on olemassa? Kuten tubettaja Dan Olson asian videossaan ilmaisi, se on elokuva joka on ja ei ole olemassa. Snyderin versio on niin sanottu assembly cut, erinnäisistä kuvatuista kohtauksista koottu kokonaisuus josta puuttuu erikoisefektit, iso osa äänistä ja kaikenlaien jälkituotannon loppukäsittely, jonka on tarkoitus toimia kokonaisuuden esittelijänä. Se ei ole valmis elokuva jonka voi tuosta vain julkaista, sillä sitä ei olla tarkoitettu julkiseen esitykseen. #ReleaseTheSnyderCut oli Snyderille hyvä asia, sillä se loi painetta elokuvastudiolle antaa hänelle mahdollisuus tehdä oma versionsa loppuun ja saada samalla julkaistua elokuva jolla on olemassa vahva ja ennen kaikkea intohimoinen fanikunta. Kampanja vaati Warnereita vain julkaisemaan elokuvan, ja antamaan faneille sen minkä he haluavat. Mutta ennen kuin Warnerit kykenivät tottelemaan fanikuntia, piti elokuva tehdä loppuun. Justice Leaguen jälkituotanto, uudelleenkuvaukset ja viimeistely on raporttien mukaan maksanut Warnerille 70 miljoonaa dollaria. Warner Bros on laittanut paljon tämän varaan, ja luottavat siihen että Zack Snyder's Justice League on tarpeeksi iso tapahtuma jotta heidän uusi HBO MAX -palvelunsa lähtisi lentoon sen julkaisun myötä. Tämä on iso vedonlyönti, joka mitä luultavammin tulee toimimaan erittäin hyvin. Mediahuomio Zack Snyder's Justice Leaguen ympärillä on huomattava, ihmisiä kiinnostaa nähdä millainen lopputulos tämä neljä tuntia pitkä ohjaajan versio, vähintään ollakseen edes mukana keskustelussa jollain tavalla. Normaalisti olen aina sen puolella, että ohjaaja saa tuoda oman visionsa esiin studiomandaattien takaa, mutta vastustan sitä minkälaisesta kulttuurista tämä visio nousee.  




Kuten aiemmin totesin, toksiset fanikunnat eivät edusta koko fanikuntaa. Tunnen ihmisiä jotka haluavat nähdä Zack Snyder's Justice Leaguen siksi että he oikeasti pitivät Snyderin edellisistä DC- supersankarielokuvista, ja kampanja keräsi myös rahaa hyväntekeväisyyteen joka on aina hyvä asia. En halua heittää koko fanikuntaa liekkien alle, mutta on myös huomioitava ne elementit jotka ovat olleet äänekkäitä ja keitä siten on mitä luultavammin kuunneltu eniten. Iso osa #ReleaseTheSnyderCut -ilmiötä on salaliittoteoriat, jotka vaihtelevat informaation puutteesta siitä miten studiot toimivat aina villeihin foliohattu-flowchart-teorioihin. Toksiset Snyder -fanit ovat hyökänneet niin näyttelijöiden kuin kirjoittajien kimppuun sosiaalisesa mediassa, syyttäen muun muassa DC:n elokuvien entistä taustapirua ja käsikirjoittaja Geoff Johnsia Snyderin poisajamisesta omasta elokuvastaan, DC:n entinen johtaja Diane Nelson poisti twitter -tilinsä Snyder-fanien hyökätessä tämän kimppuun Nelsonin kehuttua Joker -elokuvaa ja kampanjaa kritisoinut Kayleigh Donaldson sai vihapostia tämän artikkelin tähden. Warner Bros. ei myöskään ole itse säilynyt fanien vihan ulkopuolella, vaan sitä on syytetty "hyvän elokuvan pimittämisestä" ja kun Zack Snyder's Justice League vuosi 2 tunnin ajaksi HBO:lle, oli tämä kuulemma Warnereiden yritys sabotoida elokuvaa. Kriitikot jotka ovat olleet negatiivisia Snyderin elokuvia kuten Man of Steelia ja Batman v Supermania kohtaan ovat kuulemma Disneyn palkkalistoilla, joille on siis maksettu näiden elokuvien huonosta kritiikistä (missä on palkkasekkini, hiiri??). Tätä on osaltaan kannustanut myös Snyder itse, joka sanoo tekevänsä elokuvia "faneille, ei kriitikoille."




Tässä näkyy myös vahvasti fanikuntien "Me vastaan He" -mentaliteetti, jossa on helppo elää ja kuvitella olevansa aina oikeassa. Ne jotka eivät pidä Man of Steelista tai Batman v Supermanista eivät ole oikeita faneja, sillä oikeat fanit, kuten Snyder-fanit, pitivät näistä elokuvista. Negatiivinen kritiikki on helppo ohittaa, kun se tulee feikeiltä faneilta tai "Marvel-apureilta." Näille ihmisille taide ei ole subjektiivinen kokemus, vaan objektiivinen totuus ja ne jotka eivät jaa sinun mielipiteitäsi ovat väärässä. Tämä kulttuuri on se mitä Warner, DC ja Snyder ovat ruokkimassa lisähapella. Kulttuuri, joka ei välitä tarinoista tai taiteesta, vain nostalgiasta ja jotka vaativat taiteen tyydyttävän heidän maailmankuvaansa sen sijaan että se haastaisi heitä. Se on kyyninen, kylmä ja hedelmätön kulttuuri, ja #ReleaseTheSnyderCutin saavutuksesta ei hyödy laajempi popkulttuurikeskustelu, elokuva taidemuotona eikä edes nämä fanit. Siitä hyötyy eniten Warner Bros., korporaatio valmiina keräämään rahat faneilta jotka he ovat nyt tehneet hetkellisesti tyytyväisiksi laittamalla korttinsa fanikuntien myrkyllisempien edustajien puolelle. Kuten Joshua Rivera asian ilmaisi, tämä on kutsu faneille antaa rahaa HBO Maxille ja pysyä siten paikallaan siinä mihin he ovat jääneet. Zack Snyder on myös monella tapaa täydellinen ohjaaja tähän tarkoitukseen.


2. Zack Snyder - Mies, myytti ja legenda

Zack Snyder on ohjaaja josta on olemassa paljon mielipiteitä. Osan mielestä hän on visionääri, toisten mielestä toistaitoinen puoskari. Osa rakastaa hänen visuaalista tyyliään ja kuvastoaan, toisten mielestä se on yliammuttua, sekavaa ja rumaa. Minun mielestäni Snyder ei ole lahjaton ohjaaja, mutta en myöskään pidä hänen tyylistään. Snyderilla on selkeä ja tunnistettava visuaalinen estetiikka ja silmää kompositiolle ja hän ymmärtää miten käyttää symbolismia ja kuvastoa kertomaan ideoita tarinoissaan. Mutta hänen estetiikkansa on mielestäni yksitoikkoinen ja kalsea, samat seepian ja kylmän siniharmaan sävyjen toistaessa toisiaan kohtauksesta toiseen. Hänen kuvauksena on kaikin puolin objektisoivaa, kuvastaen maskuliinisia kehoja ihaillen ja keskittyen fyysiseen mahtiin, mutta esineellistäen naisia ja kuvaten poikkeavuudet maskuliinisuudesta toissijaisina heikkouksina. Symbolismi on usein vahvasti keskittynyt kristilliseen kuvastoon ja hänen tapansa tehdä sankareistaan Jeesus- kuvaston kautta marttyyrejä on tylsää ja onttoa. Hänen elokuvissaan on yksinäisyyden ja eristäytymisen teemoja, mutta ne esitetään usein hypermaskuliinisuuden ja ubermencsh- retoriikan kautta, jossa nämä yksinäiset, kärsineet ihmiset ovat myös luomakunnan kruunuja. Ei ihme että hänen elokuvansa puhuttelevat juuri internetin myrkyllisimpiä puolia. Hänen todelliset lahjansa ovat klassistisen kuvaston käytössä joka sopii teoriassa erinomaisesti supersankaritarinoihin ja näyttelijöiden löytämisessä. Zack Snyderista puhuminen on hankalaa minulle, koska Snyderin elämä ei ole ollut helpointa ja kaikkien kuulopuheiden perusteella hän on kiltti ja kohtelias ihminen jonka kanssa työskentely on mukavaa. Mutta hänen elokuviensa politiikka on rumaa, ja siitä pitää puhua.




Snyderin ensimmäinen elokuva oli vuoden 2004 Dawn of the Dead, uusintaversio George Romeron samannimisestä klassikosta. Dawn of the Dead esitti hyvin Snyderin adaptaatioiden toimintamallin; hän ymmärtää miltä niiden pitää näyttää, mutta ei ymmärrä miten ne toimivat. Alkuperäinen Dawn of the Dead oli satiirinen elokuva ylikulutuksesta, joka esitti poliisit ja muut väkivaltaiset hahmot negatiivisessa valossa, säälien enemmän zombeja, etsien ihmisyyttä jopa niistä. Snyderin versiossa poliisit ovat kovia jätkiä, zombien tappaminen on tosi hauskaa ja lisänä inhottava määrä homofobiaa. 300 on, kuten Chapo Trap House- podcast sitä kutsui, "Hamilton uusnatseille"; Frank Millerin fasistinen sarjakuva on käännetty uskollisesti, ja tämä onkin ainoa teos jonka Snyder on adaptoinut ilman merkittäviä muutoksia. Maskuliinisen fysikaalisuuden ja camp-tason dramatiikan takana on vahva "länsi vastaan itä" -mentaliteetti, jossa spartalaiset puolustavat kotejaan idästä tulevilta laumoilta, ja mukana on inhottava määrä homofobiaa. Tätä "länsi vastaan itä" -mentaliteettia vahvisti myöhemmin se, että 300:aa käytettiin Yhdysvaltain armeijan toimesta propagandatarkoituksiin sotatoimiin menevien sotilaiden innostamiseksi. Eräs tuttuni kutsui Snyderia "Amerikkalaisen elokuvan Leni Riefenstahliksi" ja se on varsinkin 300:n yhteydessä osuva vertaus. Watchmen on kuvantarkka adaptaatio Alan Mooren loistavasta dekonstruktiosta, mutta ei ymmärrä yhtään mitä Moore oli dekonstruktoimassa. Väkivaltaiset supersankarit ovat siistejä, Rorschac on todella siisti ja oikeassa ja hänen kuolemaansa pitää surra ja mukana on homofobiaa tältä hahmolta jota meidän pitäisi Snyderin elokuvakielen mukaan ihailla. Sucker Punch, Snyderin ainoa elokuva joka ei perustu aiempaan materiaaliin (ja samalla hänen ainoa floppinsa), on tekofeministinen pinup -leffa joka fetisoi aikalailla kaikkea, mukaanlukien seksuaalista väkivaltaa. Snyderin elokuvissa ennen Man of Steelia naiset olivat lähinnä uhreja, seksuaalisen väkivallan kuvasto oli yleistä, homofobia ja islamofobia oli joka puolella ja alunperin progressiiviset tekstit oltiin muutettu palvelemaan paljon konservatiivisempia lähtökohtia (paitsi se joka oli alun perinkin patakonservatiinen).

Kuvassa sekä homo- että islamofobiaa.



Tämän kaiken olisi voinut luulla olevan tarpeeksi pitämään Snyder kaukana Teräsmiehen kaltaisen hahmon adaptoinnista. Hänen maailmankatsomuksensa näiden elokuvien kautta tarkasteltuna on lähtkohtaisesti kyyninen, mikä on syy miksi hänen Teräsmiestään pidetään realistisena, ihan kuin nämä kaksi olisivat sama asia. CW:n Superman and Lois -sarja on hyvin realistinen kuvaus Teräsmiehen ongelmista isänä ja tämän lasten kasvukivuista, mutta se ei ole lainkaan kyyninen tästä asetelmasta. Snyderin Teräsmies pelastaa ihmisiä, mutta hän ei näytä välittävän näistä ihmisistä juurikaan. Snyderin mukaan Teräsmiehen sääntö tappamista vastaan ei tehnyt hänelle järkeä, ja sen tähden Teräsmiehen piti tappaa ennen kuin hän tajusi tappamisen olevan väärin. Kenraali Zodin tappaminen on myös tavanomaista Snyderille, jonka elokuvissa usein oikeutetaan hirmutekoja välttämättömyyksinä. Hänen piti tehdä se. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Aivan kuten Baby Dollin piti "kuolla" Sucker Punchissa jotta Sweet Pea pääsee karkuun, myös Zodin piti kuolla, Metropoliksen asukkaiden piti kuolla, ja Jonathan Kentin ja eversti Hardyn. "Hyvä kuolema on palkinto sinänsä." Snyderin kamera vähät välittää ihmisistä, mutta se jumaloi Teräsmiestä ja tämän fysikaalista mahtia ja saavutuksia. Batman v Supermanissa Teräsmies turhautuu siihen kun poliitikot kritisoivat häntä, mutta samalla ylenkatsoo ja välttää kontaktia pelastamiinsa ihmisiin. Kuten Zodin terroristi-hyökkäys Kryptonin neuvoston kimppuun auttoi lopulta Jor-Elia, Lex Luthorin hyökkäys senaattiin auttaa Teräsmiestä, ja sen sijaan että hän auttaisi ihmisiä paikan päällä hän lentää pois. Jonkun täytyi kuolla. Sille ei voinut mitään. Snyder ei lähtökohtaisesti tunnu tajuavan supersankarien perimmäistä fantasiaa ja sitä, miksi me näitä tarinoita kerromme. Avuliaan hyväntekijän sijaan hänen Teräsmiehensä on Yhdysvaltain armeijan yksityinen palkkasoturi, joka hoitaa ongelmia ja pelastaa ihmisiä jos siihen kykenee. Minulle Snyderin ethoksen voi kiteyttää Batman v Supermanin aloituskohtaukseen, jossa nairomilainen sotaherra ampuu Jimmy Olsenia päähän. Hänen maailmassaan ei ole tilaa kepeydelle, huumorille tai hahmoille jotka edustavat muuta kuin kyynistä maailmankuvaa. 

Teräsmies ei voinut kääntää Zodin päätä joten hän käänsi Zodin päätä.


Zack Snyderin henkilökohtainen poliittinen kanta, eli Ayn Randin objektivistinen filosofia, vaikuttaa vahvasti hänen elokuviinsa. Snyderin oma tuotantoyhtiö The Stone Quarry on nimetty Randin kirjan The Fountainheadin mukaan. Objektivismi on oikeistokonservatiivinen filosofia joka painottaa itsekkyyttä ja ahneutta hyveinä ja vastustaa altruismia, tukee vahvasti mustavalkoista maailmankuvaa ja laissez-faire kapitalismia. Snyder on jo vuosien ajan halunnut adaptoida Randin kulmakiviteoksen The Fountainheadin, ja tämä on projekti joka on selkeästi hänelle tärkeä. The Fountainheadin protagonisti on visionäärinen arkkitehti Howard Roark, randilaisen maailmankatsomuksen täydellinen mies; egoistinen, itsenäinen ja visionäärinen arkkitehti jonka villejä ideoita ja huimia arkkitehtuurisia päätöksiä pelätään ja epäillään. Hänen vastustajansa on Ellsworth Toohey, randilainen saatana eli sosialisti ja alrtuisti joka uskoo egalitarismiin ja vihaa Roarkia tämän kykyjen tähden, haluten tuhota hänen imagonsa. Tässä kohtaa lienee selvää, että Batman v Superman on lainannut paljon The Fountainheadista. Teräsmies on Roark, Luthor on Toohey ja Batman on lehtikeisari Gail Wynand, joka on melkein yhtä hyvä kuin Roark mutta kärsii turhista tunteista hänen välittäessä julkisesta mielipiteestä. Snyder ja Rand eroavat kuitenkin kristillisyydessä; Rand oli vannoutunut ateisti, kun taas Snyder käyttää paljon kristillistä symboliikkaa ja tematiikkaa elokuvissaan. Teräsmies ei ole enään Mooses -hahmo ja pakolaismetafora, jollaiseksi hahmon juutalaiset luojat Joe Shuster ja Jerry Siegel hänet määrittelivät, vaan Jeesus-metafora jonka täytyy kuolla tämän syntisen maailman tähden. Tämä sekoitus oikeistokonservatiivista filosofiaa ja kristillistä symboliikkaa on vienyt Teräsmiehen entistä kauemmaksi hänen juuriltaan slummilordeja, bisnesmiehiä ja natseja vastaan taistelevasta hyväntekijästä jota Grant Morrison kutsui "sosialistiseksi supersankariksi". Teräsmies joka pelasti kissoja puista, pelasti päivän ja teki sen hymyillen ja ilolla koska hän haluaa auttaa ihmisiä koska se on oikein, ei siksi että hänellä olisi joku toismaallinen mandaatti jumalaisten voimien takia, on jäänyt sarjakuvien sivuille.



Voisin jatkaa vielä, mutta on korkea aika mennä eteenpäin. Zack Snyder on kiistanalainen hahmo, ja tämä elokuvatapahtuma tulee olemaan kiistanalainen pitkään. Kriittinen vastaanotto Zack Snyder's Justice Leagulle on ollut vaihteleva; osa on tyrmännyt sen täysin, mutta aikaisemmin Snyderin elokuviin kylmästi suhtautuneet kriitikot ovat kehuneet tätä nelituntista eepposta taidonnäytteeksi ja kunnianhimoiseksi saavutukseksi. Toivon aina elokuvan olevan hyvä, sillä  haluan katsoa hyviä elokuvia ja elokuvan onnistumisen ollessa aina pieni ihme on tämän ihmeen onnistunut toteutuminen aina tyydyttävä kokemus. Minulla on ongelmani Snyderin ja hänen elokuviensa kanssa, en pidä hänen kylmästä Teräsmiehestään tai loputtoman kyynisestä maailmankuvastaan. Mutta haluan pitää mieleni auki ja toivon että tämä 70 miljoonaa dollaria maksanut egoboostaus on myös vähintään taiteellisesti mielenkiintoinen kokemus.


3. Aasa Arvostaa: Zack Snyder's Justice League

Elokuva: Teräsmies (Henry Cavill) on kuollut. Batman (Ben Affleck) ja Ihmenainen (Gal Gadot) etsivät superihmisiä tulevaan taisteluun. Kun Maahan hyökkää Steppenwolfin (Ciaran Hinds) johtama armeija, vastaavat Salama (Ezra Miller), Vesimies (Jason Momoa) ja Kyborgi (Ray Fisher) kutsuun, mutta onko heistä yksinään pysäyttämään Uusien Jumalien hyökkäystä?




Koska olen jo kerran aikaisemmin arvioinut teoriassa tämän saman elokuvan, ja loppujen lopuksi paljon eroja narratiivisesti näiden kahden välillä ei ole, voitte lukea myös aikaisemman arvioni täältä. Varsinkin näyttelijäsuoritusten osalta lausuntoni ovat yhä ajankohtaisia, mutta eroja löytyy. Zack Snyder's Justice League (jonka lyhennän tästä lähtien Snyder Leagueksi) on ohjaajansa näköinen elokuva kaikin tavoin: visuaalinen sekamelska, ontto ja väkivaltainen kokoelma sarjakuvien keskiaukeama -shotteja ilman minkäänlaista mielekästä narratiivia tai tarinaa kerrottavaksi. Snyderin tyyppillinen partikkeliefekti-fetissi on joka puolella, ja Salaman salama-efektit aiheuttivat minulle jyskyttävän päänsäryn. Joku voisi argumentoida että tämä tekisi siitä täydellisen supersankaritarinan, mutta jos haluan lauantai-aamun piirrettyjä niin haluaisin sinne mukaan jotain muuta kuin ylitärkeää pönötystä ja haudanvakavuutta. Snyder selkeästi haluaa että hänen elokuvansa otettaisiin vakavasti, mutta lopputulos on aivan liian itseriittoinen ja tyhjä ollakseen millään tavalla vakavasti otettava lopputulos. Se ei kuitenkaan ole yhtä huono kuin Batman v Superman ja tiettyjen hahmojen kautta se on myös hieman parempi kuin Joss Whedonin Justice League, mutta se on silti DC:n elokuvakatalogin pohjasakkaa.





Affleck, Gadot, Cavill ja Momoa ovat käytännössä täysin samat hahmot kuin Whedonin versiossa. Merkittävimmät erot ovat Salaman ja Kyborgin laajennetuissa osissa. Whedon leikkasi leijonanosan Kyborgin kohtauksista pois, ja joidenkin mukaan tässä versiossa hänet on nostettu isommalle alustalle. Hänelle on kieltämättä annettu enemmän tehtävää, mutta ei hän silti nouse huonon ohjauksen ja käsikirjoituksen yläpuolelle. Osa tästä on myös Fisherin vika, en ole vielä nähnyt häntä missään roolissa jossa hän olisi säväyttänyt näyttelijänä, ja Kyborgin monotoninen ulosanti ei anna hänelle mahdollisuuksia olla muuta kuin jäyheä tosikko. Salama on Snyder Leaguen ainoa merkittävä komedian lähde, ja hänen parhaimman letkautuksensa on selkeästi ollut Whedonin käsialaa. Lisätty materiaali antaa hänelle enemmän tekemistä, mutta se ei juuri syvennä häntä hahmona. Justice Leaguen parhaimpiin kohtauksiin kuulunut Salaman paniikki juuri ennen taistelua antoi hänelle aitoa ihmisyyttä, ja sen poissaolo oli huomattava. Samoin Momoan hauskempia letkautuksia on poistettu, ja on tylsää seurata häntä tässä elokuvassa Aquamanin osoitettua kuinka hauska ja rento ilmapiiri Momoasta voi huokua oikean ohjaajan kanssa. Teräsmiehellä on jostain syystä musta puku jota inhoan, ja tämä saa hänet vain entistä pahaenteisemmän ja julmemman näköiseksi ja nämä ovat kaksi asiaa joita Teräsmiehen ei ikinä pitäisi olla.




Sitten on Steppenwolf. Kutsuin Steppenwolfia alkuperäisessä arviossani "yhdeksi kehnoimmista, geneerisimmistä tuomiopäivän pahiksista". Tämä pätee yhä, mutta nyt hän on ylimääräisen piikikäs, aivan kuin Stryfe 90-luvun Ryhmä-X sarjakuvista. Steppenwolfilla on kuitenkin nyt jonkinlainen henkilökohtainen motivaatio; hän ei voi palata takaisin Apokolipsille ennen kuin hän on suorittanut tehtävänsä. Tämä on selkeä motivaatio, mutta koska Steppenwolfin kamppailua tämän kanssa ei näytetä millään tavalla ja hänen kaipuunsa kotiin ei ole millään tavalla esitetty, jää sekin torsoksi. Sarjakuvissa Steppenwolfin mielenkiintoisin aspekti on se että hän on itseasiassa Darkseidin setä, ja tämä perheellinen yhteys olisi ollut mielenkiintoinen lisä hänen hahmoonsa. Pihkat, olisitte tehneet hänestä vaikka Darkseidin pojan Kalibakin korvikkeen, sekin olisi kelvannut! Ciaran Hinds on loistava näyttelijä, mutta hänen äänensä on käytännössä tunnistamaton lisättyjen efektien takaa (joita oli mielestäni enemmän kuin Whedonin versiossa) ja Steppenwolfin design on yhä kaikin puolin karmea. Itseasiassa elokuvan aikana aloin kaipaamaan paljon parjaamani alkuperäistä mallia takaisin, sillä Snyder Leaguen Steppy on uskomattoman ruma kasa CGI- kromia ja piikkejä, muistuttaen kaikin puolin 90-luvun sarjakuvien kauheimpia puolia. Sama pätee parademoneihin, DeSaadiin (Peter Guinness: tuhlattu) ja myös Darkseidiin (Ray Porter), joka muistuttaa juuri ja juuri alkuperäistä versiotaan. Teknisesti ei ole reilua sanoa näin, mutta vaikka Darkseid onkin Thanosta paljon vanhempi hahmona, tuntuu Snyder Leaguen Darkseid vain kehnolta Thanos -kopiolta. Toki tämän piti olla vain (huoh) vaihe 1 ja Darkseidin piti tulla takaisin jatko-osassa (herra varjele), mutta tässä ja nyt on hänen uhkansa ja statuksensa suurena pahana mitätön. Toivon todella että seuraavan kerran kun näemme Jack Kirbyn New Gods -hahmot niin kyysesssä on Ava DuVernayn elokuva, en halua nähdä miten Snyder ymmärtää anti-elämän kaavan täysin väärin tulevaisuudessakin.




Snyderin tavaramerkki on usein silmitön väkivalta, eikä Snyder League oli poikkeus tähän. Hänen sankarinsa ovat yhä murhaajia, jotka tappavat vailla mitään estoja tai toisia aatoksia. Jos ajattelette että hei, parademonit eivät ole ihmisiä, ei se ole sama asia, niin kyse ei ole vain parademoneista. Ihmenaisen intro on väkivaltainen kamppailu jossa päät rusahtavat pitkin seiniä verisen roiskeen maalatessa seinät punaiseksi, ja tämän banaaliutta oikein alleviivaa hymyilevät lapset jotka kyselevät miten "he voisivat olla kuin hän". Parademonit saavat kyytiä kaksin käsin, mutta eihän heidän elämästään tarvitse välittää. He ovat osa kasvotonta laumaa, "barbaarit porteilla", kuten Alfred (Jeremy Irons) toteaa. Steppenwolfin kohtalo ei eroa tässä, ja oli erityisen irvokasta nähdä Teräsmies, jonka Snyderin mukaan piti tappaa tajutakseen tappamisen olevan väärin, osallistuvan tämän joukkomestaukseen innolla. En myöskään nauti Snyderin tavasta joka toisessa kohtauksessa tunkea jonkinlainen ase Batmanin käteen, aivan kun hän ei ohjaajana keksisi mitään muuta tapaa Batmanille ottaa osaa tähän taisteluun. Snyderin Batman on täydessä Frank Miller -moodissa, ja lopussa hänellä on jopa tämän naurettava panssarivaunu suoraan Yön Ritarin Paluusta. En voi käsittää mitenkä jonkun ensimmäinen ja viimeinen ajatus Oikeuden Puolustajien adaptoinnissa on tehdä siitä verisempi, väkivaltaisempi ja brutaalimpi kuin koskaan aikaisemmin. 




Samoin Snyderin ideologia on vahvasti mukana yhä, joskin sulavammin ja ei yhtä selkeänä kuin hänen aiemmissa elokuvissaan. Jonkun pitää yhä kuolla, ja Kyborgin isän Silas Stonen (Joe Mortonin) kohtalo on kuolla käytännössä täysin turhaan vain siksi että jonkun on kuoltava. Silaksen kuolema on jotenkin täydellinen esimerkki tavasta tappaa mentorihahmo jonkun suuremman tarkoituksen vuoksi, eikä se edes lopulta estä Steppenwolfia tekemästä mitä hän haluaa. Kyborgi asennoituu tämän tähden myös omaan lopputehtäväänsä valmiina kuolemaan, koska muutakaan tapaa ei ole. Kyborgin laajennettu rooli herättää myös kysymyksiä. Hänen introssaan esitellään miten Kyborgi on käytännössä maailman mahtavin olento, kykenevä laukaisemaan kaikki Maan ydinohjukset, pääsemään käsiksi maailman rahavarantoihin ja näkemään ja tietämään teknologian kautta kaiken kaikialla. Kyborgi näkee yhden perheen ahdingon ja auttaa heitä, Silaksen opettaessa että "koska sinä voit tehdä näin niin se tarkoittaa että et saa." Päinvastoin kuin Teräsmies, joka ei voi lopettaa nälänhätää voimillaan, Kyborgi voisi tehdä näin napsauttamalla sormiaan ja jokainen hetki kun hän ei tee näin on hämmentävä. Mutta tällainen altruismi ei sovi Snyderin maailmankuvaan, jossa ubermenchin tehtävä on tehdä valintoja joihin kuolevaiset eivät pysty ja välttää voimiensa käyttöä yhteisen hyvän vuoksi. Snyder Leaguen hämmentävin kohtaus on silti se, missä juuri herännyt Teräsmies tuhoaa oman tuhotyönsä uhrien muistokiven. Snyderin vedeltyä innoissaan lankoja Man of Steelissa ja Batman v Supermanissa 9/11 -kuvastoon Metropoliksen hyökkäyksessä, on tämä ratkaisu jotain joka sai minut raapimaan päätäni: mitä sinä haluat sanoa, Zack? MITÄ SINÄ HALUAT SANOA?




Mutta mikään yllämainituista ei ole elokuvan huonoin kohtaus. Se kunnia menee viimeiselle kahdenkymmenen minuutin osiolla, jossa palataan takaisin Batman v Supermanin huonoimpaan kohtaukseen, eli post-apokalyptiseen uneen jota Bruce Wayne näkee nähtävästi harva se yö. Snyder ei vieläkään ymmärrä miten unet toimivat, sillä tämä on aivan liian pikkutarkka, siisti ja omalla tavallaan hyperrealistinen tulevaisuuskuva jossa Batman, Kyborgi, Salama, Mera (Amber Heard), Deathstroke (Joe Mangianello, jolle toivon mukaan maksettiin hyvin) ja trailerissa memeettiseen asemaan päässyt Jared Leton Jokeri käyvät jonninjoutavaa keskustelua Darkseidin hyökkäyksen raunioissa. Se näyttää kamalalta, dialogi on puisevaa ja ei kerro mitään mielekästä tai uutta kenestäkään ja Jared Leto on yhä surkein Jokeri päällä maan. Tuo kohtaus tuntuu monellakin tapaa sarjakuvamaiselta, mutta se ei tarkoita että se toimisi hyvin elokuvan muodossa. En voi päästä yli kuinka kirjoitus koittaa tuossa kohtauksessa  olla niin rajua, niin "aikuista" ja Batman jopa oikein kiroilee. Snyder League koittaa niin hampaat irvessä olla aikuisten elokuva aikuisille ihmisille jotka haluavat nähdä kuinka Batman tiputtelee f-pommeja ja kertoo kuinka verta vuotava Harley Quinn anoi Batmania tappamaan Jokerin hitaasti ja aaaarrrrghh. Samaan syssyyn menee myös elokuvan viimeinen kohtaus, jossa Man of Steelista tuttu kenraali Swanwick (Harry Lennix) tulee takaisin Marsilaisena Metsästäjänä J'onn J'onzzina. Koko kohtaus näyttää tökeröltä, päälleliimatulta ja sitä se olikin, sillä Metsästäjän kohtaukset olivat korona-aikana elokuvaan lisättyjä, kuten oli myös Jokerin kohtaukset, viimeiset esimerkit Snyderin tarpeesta tunkea aivan kaikkea mukaan elokuvaansa.




Toivoisin että Snyder League olisi niin huono että se voisi naurattaa. Olen suuri huonon taiteen konnössööri, jonka vakituisesta katselulistasta löytyy niin Batman and Robin kuin Dungeons & Dragons. Nuo elokuvat ovat huonoja, mutta ne ovat ainakin viihdyttäviä ja hauskoja siinä miten ne epäonnistuvat. Snyder League on aivan liian vakava, itsetärkeä ja studiomandaatilla loppuun asti hiottu kohdemarkkinoitu tuote, että se voisi naurattaa omalla epäonnistumisellaan. Se on hiottu huolella olemaan juuri sellainen elokuva josta Snyderin toksinen fanikunta tulee pitämään, ja jos he eivät pidä siitä niin sekään ei ole Snyderin vika, vaan Warnerin, joka aivan varmasti sabotoi Snyderin pettämätöntä, virtuoosimaista visiota. Warner tulee kerämään tästä hyvät rahat, ja sitä myöten antamaan siunauksensa fanikuntien mädimmille hedelmille, uskoen naiviisti että tämä hiljentäisi heidät. Jokainen elokuva tästä eteenpäin DC:n katalogissa joka ei ole Snyderin visiolle uskollisen synkkä ja kyyninen tulee olemaan näiden fanien hampaissa, ja sykli senkun jatkuu. Zack Snyder's Justice League on egoistisen vision luomus, huono toisinto huonosta elokuvasta joka on aivan yhtä vihamielinen, ruma ja väkivaltainen kuin ohjaajansa muutkin tuotokset. Se on ehkä ohjaajansa puhdas visio, mutta se ei tee siitä taiteellisesti mielenkiintoista tai sinun aikasi arvoista. 




Kiitos kaikille sydämeni pohjasta jotka ovat seuranneet minua näiden 500. postauksen ajan. Teen tätä teille, ja toivon mukaan tulen tekemään vielä tulevaisuudessakin. 

Aasa T














Ei kommentteja:

Lähetä kommentti