Viime yönä jaettiin taas jälleen jokavuotiset Oscar -palkinnot. Erikoisen elokuvavuoden johdosta oli oma innostumiseni tämän juhlan suhteen hillitty. Olin nähnyt vain kourallisen ehdolla olevista elokuvista (The Trial of the Chicago 6, Mank, Wolfwalkers) ja suurimmasta osasta näyttelijäsuorituksista en ollut nähnyt. Joten sen sijaan että valvoin ja katselin gaalaa (joka kaikesta päätellen oli erikoinen tilaisuus), katselin yhden elokuvan joka oli ehdokkaana jota en ollut vielä nähnyt.
Sound of Metal
Tarina: Ruben (Riz Ahmed) on pienen metalliduo Blackgammonin rumpali. Hän matkustaa yhdessä partnerinsa laulaja Loun (Olivia Cooke) kanssa läpi Yhdysvaltojen soittaen keikkoja sielä sun täällä. Tämä elämä kuitenkin katkeaa Rubenin yhtäkkiä menettäessä kuulonsa.
Sound of Metal oli ehdottomasti yksi ennakkosuosikkeja tämän vuoden Oscar -kisassa, ollen ehdokkaana kuudelle palkinnolle (mukaanlukien paras elokuva ja paras miespääosa Ahmedille), voittaen lopulta vain parhaan leikkauksen ja äänisuunnittelun. Molemmat menivät kyllä ansaittuun osoitteeseen, sillä Sound of Metal elää juuri sen kuvauksen ja äänisuunnittelun kautta. Sound of Metal on yksi vuoden parhaimmista elokuvista, bonafide tuleva elokuvaklassikko menetyksestä, addiktiosta ja parantumisesta. En käytä mielelläni tuota termiä "parantuminen" tässä kontekstissa, sillä kuurous ei ole mikään sairaus josta pitäisi parantua, ja viittaan sillä tässä tapauksessa enemmän Rubenin addiktioon ja sen eri muotoihin. Darius Marderin ohjaama Sound of Metal on merkittävä siinä miten se esittää viittomakielisten yhteisöjä, mutta se ei silti ole täydellinen merkkipaalu kuurojen representaatiossa.
Ahmed ja Cooke ansaitsevat kyllä kaikki kehut roolisuorituksistaan Sound of Metalissa. Riz Ahmedin Ruben on elokuvan protagonistina satuttavan inhimillinen hahmo. Rubenin rakkaus musiikkiin ja Lou'ta kohtaan on käsinkosketeltavaa elokuvan alusta lähtien, ja juuri siksi hänen nopeasti etenevä kuuroutensa tuntuu niin julmalta aluksi; hänen kaksi rakkauttaan tuntuvat etäisiltä, katoavan pois hänen elämästään. Parantuvana addiktina Ruben on myös vanhan kuilun reunalla menettäessä kontrollia elämästään, ja Ahmed esittää kaikki nämä tunteet uskomattomalla taidolla. Ruben on suurien tunteiden ihminen, ja rakastin sitä kuinka haavoittuvaisen Ahmedin roolisuoritus teki hänestä. Cooke on myös erinomainen, Lou'n ollessa muutakin kuin Rubenin tyttöystävä, kahden ihmisen täydentäessä toisiaan. Lou pelasti Rubenin addiktion kierteestä joskus, ja Ruben auttoi Lou'ta tämän itsetuhoisuuden kanssa. Cooke esittää uskomattoman hyvin millaista on rakastaa toista ja haluta auttaa tätä, mutta miten aina ei voi ole voimaa tehdä niin. Se on murskaavaa, ja juuri tämä tunnetaso tekee Sound of Metalista niin voimakkaan kokemuksen.
Sound of Metal ei niinkään ole tiukka juonenkäänteiden ja yllätysten elokuva, vaan enneminkin sulava tunnetasolla toimiva kuvaus ihmisistä. Marderia kiinnostaa Ruben hahmona ja tämän kehitys, ja hänen uuden maailmansa kuvaaminen. Tämä hiljainen maailma on kuitenkin yhä täynnä ääniä, ja kiitos tästä kuuluu elokuvan äänitiimille sekä foley-äänisuunnittelijoille. Rubenin kuulon menetyksen kuvaaminen, äänettömän aamiaisen omanlainen melunsa, musiikin soittaminen vibraatioiden kautta ja kuulolaitteiden metallinen ääni (oh I get it) - näiden kautta rakentuu uudenlainen maailma kuulevalle yleisölle Rubenin kokemusten kautta. Myös kuvaaja Daniel Bouquet ansaitsee kaikki kehut. Ensimmäisistä hetkistä alkaen tiesin että tästä tulee myös visuaalisesti rikas kokemus, ja Bouquetin kamera kuvaa niin Rubenin ja Lou'n keikkabussin kodikasta ahtautta että kuurojen addiktien turvataloa samanlaisella rakkaudella ja aitoudelle. Samoin rakastan miten sulavasti juuri kameratyöskentelyllä kerrotaan näiden hahmojen elämästä; ennen kuin kukaan on sanonut aiheesta mitään, näemme me kameran kautta Lou'n käsien arvet ilman että se on kuitenkaan pakotettua tai kutsuisi liikaa huomiota niihin. Se on sulavaa ja tahdikasta kuvaamista, joka arvostaa näitä hahmoja ja heidän kokemuksiaan sen sijaan että se fetisoisi niitä.
Mutta kuten alussa sanoin, ei tämäkään ole täydellistä representaatiota. On kritiikin kontekstissa huomioitava joitain seikkoja jotka erottavat Sound of Metalin kuurolle yleisölle tehdystä elokuvasta kuulevalle yleisölle tehdyksi. Riz Ahmed ei ole kuuro, ja elokuvateollisuudessa jossa vammaiset näyttelijät pääsevät aniharvoin kertomaan omia tarinoitaan, on tämä valitettavaa. Ahmed ei ole kuitenkaan epäkunnioittava roolisuorituksessaan ja hän teki töitä sen eteen, saaden myös kiitosta kuuroilta kanssanäyttelijöiltään joita elokuvassa on. Kuurojen turvatalon johtaja Joen näyttelijä Paul Raci ei itse ole myöskään kuuro vaan kuurojen vanhempien kuuleva lapsi. Niin hyviä kuin Ahmed ja Raci elokuvassa ovatkin, on Sound of Metal kuitenkin lähtökohtaisesti tehty kuulevalle yleisölle. Tämä näkyy kuulemma myös äänisuunnittelussa, sillä esimerkiksi huonokuuloisen yleisön oli osittain hankala kuulla tätä palkittua äänisuunnittelua. Kritiikkiä on nostettu esiin myös turvatalon toiminnan suhteen, ja siihen miten Rubenin parannushoitoihin elokuva suhtautui Joen hahmon kautta. Elokuvassa on kuitenkin paljon kuuroja näyttelijöitä kuten Lauren Ridloff (jonka näemme myöhemmin tänä vuonna Oscar -voittaja Chloe Zhaon Eternals -supersankarielokuvassa!) ja Chelsea Lee, ja kuurojen yhteisöt ovat myös kehuneet elokuvaa sen tavassa esittää marginalisoitua yhteisöä, ilman että se romantisoisi tai yliampuisi kuurouden kuvausta supervoimaksi. Kuurous on monille myös identiteetti, ja siten osa laajempaa ihmiselämän kokemusta josta Sound of Metal kertoo.
Elokuvan alkupuolella on kohtaus, jossa kuulon menetyksestä ja surusta raivostunut Ruben tuhoaa omaa musiikkikalustoaan, vaipuen itkien polvilleen Lou'n saatua rauhoitettua häntä hieman. Pian tämän jälkeen Lou lähtee Ranskaan isänsä luokse, pyytäen Rubenia menemään turvataloon. Hetkessä Ruben on menettänyt kaksi asiaa joita hän rakastaa, ja hän juuri ja juuri pysyy jaloillaan. Maalaan harrastuksenani miniatyyrejä. Tämä rakas harrastus on ollut osa elämääni 18 vuotta. Se on pikkutarkkaa bisnestä, ja minulla on kestänyt vuosia päästä nykyiseen tasooni. Mutta minulla on myös tärisevät kädet, olen huomannut miten varsinkin maalatessani käteni alkavat täristä, vaatien tukea. Isäni kädet tärisevät vielä enemmän, ja kun katsoin Rubenia hakkaamassa rintaansa nyrkillä paniikkikohtauksen keskellä jonka menetysten aiheuttama suru ja viha toivat esiin, en voinut muuta kuin itkeä. Sound of Metal ei ole pittoreski elokuva siitä miten Ruben oppii rakastamaan elämää, vaan surullinen elokuva muutoksesta, menetyksestä ja uusista mahdollisuuksista. Vaikka aluksi hiljaisuus oli Rubenille kuin Sartren määrittelemä helvetti, niin hiljalleen Ruben näkee kauneuden myös hiljaisuudessa ja löytää rauhan jota hänen elämässään ei ehkä ole aiemmin ollut. Kukaan ei pelasta Rubenia, hänet on pelastettu jo ennen elokuvan alkua, eikä romanssi saa häntä rakastamaan elämää uudestaan tai muuta perinteistä hollywood -kuraa. Rakkaus on jo osa hänen elämäänsä mutta joskus rakkaus ei riitä auttamaan oikealla tavalla. Sound of Metal on virheaskelmiensa kanssa silti mestariteos, tuskallisen inhimillinen elokuva vaikeista asioista esitettynä kauneimmalla mahdollisella tavalla. Sound of Metal on nähtävillä Amazon Prime -palvelussa.
Aasa T
Tekstissä käytetty kokemuslukijaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti