Elokuvateatterit ovat hiljalleen aukeamassa uudestaan, mutta kevään suurin elokuvavalikoima oli yhä suoratoistopalveluiden puolella. Aiemmin arviossa oli Oscar -ehdokkuuksia ja voittoja kerännyt Sound of Metal jota voin suositella lämpimästi kaikille. Myös Parhaan elokuva, ohjaajan ja naispääosan palkinnot pokannut Nomadland on nyt nähtävillä Disneyplus -palvelussa. Tänään ei kuitenkaan arvioida Oscar -leffoja, vaan Netflixin uutuusleffoja viimeisen kuukauden ajalta. Tässä kolme elokuvaa jotka ovat mielestäni aikasi arvioisia/minulla oli jotain sanottavaa niistä:
Love and Monsters
Tarina: Maa-planeetta uhanneen asteroidin tuhoaminen johti lopulta toisenlaiseen apokalypsiin, kun sen vapauttama säteily muutti eri hyönteiset, matelijat ja muut nilviäiset hetkessä luomakunnan kruunuiksi. Ihmiskunta selviää eristetyissä bunkkereissa, mutta lemmenkipeä Joel (Dylan O'Brien) päättää jättää bunkkerinsa löytääkseen hirviömaailmanlopussa hukatun tyttöystävänsä Aimeen (Jessica Henwick).
Love and Monstersin päätyttä oli ensimmäinen ajatukseni se, että tällaisia elokuvia pitäisi tehdä vähintään yksi kerran vuodessa; originaaliin ideaan perustuva seikkailuelokuva joka oli sekä hauska että jännittävä. Love and Monsters ei ole komedia eikä se ole kyyninen toimintatrilleri, ja sen ote maailmanloppuun muistuttaa enemmän Hayao Miyazakin elokuvien luonnonmullistuksia kuin karua ja synkkää post-apokalyptista visiota jota niin paljon näkee länsimaisessa mediassa. Love and Monstersin maailma on rakennettu yksityiskohtaisesti, jokainen hirviö on omalla tavallaan kaunis ja kauhea ja ne eivät ole myöskään pelkästään hirviöitä: nämä ovat eläimiä ja toimivat eläinten lailla. Dylan O'Brien toimii hyvin aluksi hieman tylsältä vaikuttavalta protagonistilta (hän on Columbus Zombielandista, käytännössä) joka toimii myös kertojana. Joelilla olisi paljon syitä olla kyyninen ja kylmä, mutta hänen (osittain naiivi) optimisminsa tekee hänestä lämpimän hahmon ja O'Brienilla on hyviä komedisia kykyjä. Show'n tulee varastamaan elokuvan puolivälissä kuitenkin selviytyjäparivaljakko Dutton (Michael Rooker) ja Minnow (Ariana Greenblatt), joiden edesottamuksia ja seikkailuja tässä maailmassa olisi voinut seurata pidempäänkin. Love and Monsters on tosin rakennettu siten, että mahdollisuus jatko-osille jossa Dutton ja Minnow voisivat olla pääosassa on mahdollista, joten toivossa on hyvä elää. Näinkin on Love and Monsters oikein viihdyttävä elokuva elämisestä ja vastoinkäymisten voittamisesta, jossa on mukana kuvottavan kauniita hirviöitä, hyvää toimintaa ja huumoria sekä maailman paras koira-sidekick (älkää huolehtiko, hänelle ei käy kuinkaan tiukoista paikoista huolimatta). Love and Monsters on äärimmäisen katsottava elokuva, josta voi tulla vielä kulttiklassikko.
The Mitchells vs. the Machines
 |
Mitä ikinä teetkään, älä lyö Lord & Milleria vastaan vetoa.
Tulet häviämään. |
Tarina: Katie Mitchell (Abbi Jacobson) on oudon perheensä vanhin lapsi, joka on pääsemässä toteuttamaan unelmiaan Los Angelesiin elokuvakouluun, kauaksi isästään Rickistä (Danny McBride) joka ei osaa kommunikoida tyttärensä kanssa. Tämän muutoksen valitettavasti katkaisee Piilaakson tekniikkamogulin vahingossa aloittama robotti-apokalypsi, jonka edessä Mitchellien on saatava sotkuisa perheensä kasaan ja tekemään töitä yhdessä jotta he voivat selvitä tästä.
Taas maailmanloppuja, on se kollektiivinen pelkotila systeemin romahtamisesta mielenkiintoinen asia. No, The Mitchells vs The Machines on aiemman elokuvan tapaan vähemmän "tuhoa ja tuskaa" ja enemmän "mitä jos kyrpiintynyt sosiaalisen median käyttöjärjestelmä päättäisi lopettaa ihmissuhteet maailmasta". The Mitchells vs The Machines on kuitenkin tuota varsin boomer meme -henkistä premissiä fiksumpi elokuva, ja ensikertalais-ohjaaja-käsikirjoittaja Mike Rianda sen sijaan keskittyy siihen, miten teknologia voi sekä erottaa meitä että tuoda meitä yhteen. Teknologiaa vierastava Rick ei ymmärrä miten puhelimet ja älylaitteet voivat olla yhteys muihin ihmisiin, nähden ne vain muurina itsensä ja perheensä välillä, Katien saadessa vertaistensa arvostusta vain sosiaalisen median välityksellä. The Mitchells vs the Machines on teknologia-trilleri The Searching plus Faijalla hommat hanskassa plus I, Robot, sekoittaen ideoita ja genrejä samaan tahtiin kuin se sekoittaa animaatiotyyliä. Jos minulta oltaisiin kysytty vuosia aikaisemmin että mikä elokuvastudio tekee mielenkiintoisinta edistystä CGI -animaation saralla, en olisi ikinä vastannut että Sony. Spider-Man: Into the Spider-Verse ja The Mitchells vs the Machines edustavat kumpikin sitä mihin CGI -animaatiota voi viedä; ei kohti hyperrealismia ja tekstuurien hienosäätöä (katson sinua, Pixar) vaan animaation muodolla leikkimistä; tekstuurit ja muodot ovat välillä kuin käsin tehtyjä, vauhtiviivoja ja partikkeliefektejä käytetään leikkisästi ja Katien kotielokuvien tyylin kautta koko animaation rakennetta muutetaan yhtenään. The Mitchells vs the Machines on erittäin hauska elokuva, fiksusti kirjoitettu katsaus ihmissuhteisiin sosiaalisen median aikana pilke silmäkulmassa ja kaiken kruunaa Mark Mothersbaughin huikea soundtrack. Tällaisia soisi näkevän myöskin enemmän!
Arlo the Alligator Boy
Tarina: Etelässä suolla asuu nuori alligaattoripoika nimeltä Arlo (Michael J. Woodard), joka haaveilee suuremmasta maailmasta. Arlo saa tietää että hänen isänsä asuu New Yorkissa, ja niinpä Arlo lähtee etsimään tätä ja omaa kohtaloaan. Matkalla hän törmää uusiin ystäviin kuten Bertieen (Mary Lambert) ja vähemmän mukaviin tapauksiin kuten krokotiileja metsästävään pariskuntaan Ruffiin ja Stuckyyn (Flea ja Jennifer Coolidge).
On hienoa miten Netflix on antamassa uusille kyvyille animaation parissa mahdollisuuden tuoda visioitaan eloon ilman pelkoa Disneyn kanssa kilpailusta. Ryan Cregon Arlo the Alligator Boyta voi kuvailla helposti yhdellä sanalla: söpö. Se on hyvin söpö elokuva, sen päähenkilö on söpö, sivuhahmot ovat söpöjä ja koko estetiikka on aika suloinen. Arlo ja hänen ystävänsä ovat kaikki omalla tavallaan hurmaavia hahmoja, joista erityisesti Bertie jäi mieleen vahvasti; isokokoinen hahmo jonka koko ei ole kertaakaan vitsi, vaan Bertien tapauksessa trauman lähde mutta myös voimavara. Mukana on myös Jonathan Van Nessin ääninäyttelemä karvapallo Furlecia, josta en ole ihan varma kuinka positiivista representaatiota tämän hämärät sukupuolipronominit ja koko estetiikka oli. Arlo the Alligator Boy kompastuu kaikessa söpöydessään ja positiivsessa viestissäänkin kahteen kompastuskiveen. Ensimmäinen näistä on stereotyypit, joita on muun muassa "ilkeissä köyhissä maalaisissa" ja Pikku-Tonyn yliampuvassa italialaisessa aksentissa ja presentaatiossa. Nämä tuntuvat oudoilta harha-askelilta elokuvassa, jonka koko identiteetti on käytännössä "erilaisuus on rikkautta". Stereotyypit eivät ole pahoja siksi että ne olisivat välttämättä väärässä, vaan siksi että ne ovat osittaisia. Tästä päästään toiseen "kompastuskiveen", mikä on se että Arlo the Alligator Boy on lopulta vain puolitoistatuntinen pilotti tulevalle I <3 Arlo -televisiosarjalle, jossa taatusti näitä hahmoja täydennetään ja heidän sisäistä sielunmaisemaansa voidaan tutkia pelkkien stereotyyppien lisäksi. Kokonaisuus ei kuitenkaan kaadu näihin, ja tunteelliset panokset ovat silti oikein toimivia, animaatio kaunista ja soljuvaa kuin vesi, Cregon kirjoittamat laulut ovat hyviä kertomaan hahmojen tunteista ja kaikki Bertien ja Arlon ystävyydessä on täydellistä. Sarja voi luultavasti olla elokuvaa eheämpi ja täydempi kokonaisuus, ja Arlo the Alligator Boy voi jäädä sen varjoon myöhemmin. Nyt se on kuitenkin Netflixissä, ja on varsin viihdyttävä ja ennen kaikkea söpö pieni elokuva tärkeistä asioista. Elokuvassa on myös erikoiskiitos Google Hangoutsille ja studion työntekijöille, sillä elokuva valmistui suurelta osin pandemian aikana, mikä oli kiva lisä.
Aasa T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti