Postmodernismi on termi, jota käytetään hyvin paljon popkulttuuri-keskusteluissa nykyään, mutta mitä postmodernismi tarkoittaa? Määrittelyä ei auta se, että postmodernismi lähtökohtaisesti vastustaa kategorisointia ja sen suhdetta omiin perustuksiin on vaikea määritellä. Filosofinen postmodernismi on hankalaa juuri sen takia, että se ei nojaa aiempiin ajatuksiin, ja sitä on kritisoitu liiallisesta relativismista; jos kaikki on tulkinnanvaraista, mikään ei ole totta. Olen itse puhunut postmodernismista muutamaan otteeseen sarjakuvan tai elokuvan kautta. Viimeksi olin postmodernismin parissa fantasiaa käsittelevässä tekstisarjassani, jossa sanoin Tulen ja Jään Laulu- ja Noituri-kirjasarjojen edustavan postmodernia fantasiakirjallisuutta. Tänään palaan postmodernismin pariin kolmen sarjakuvan kautta. Puhutaanpas hieman Kivisistä ja Sorasista, Scooby-Doosta ja Snagglepussista sekä heidän luojana William Hannan ja Joseph Barberan perinnöstä, joka elää näiden kolmen sarjan uusimissa sarjakuvaversioissa.
Hanna-Barbera: TV-animaation suuret miehet
William Hanna ja Joseph Barbera aloittivat animaation saralla Tomin ja Jerryn parissa, jota he tekivät yhdessä 20 vuotta ennen kuin MGM, studio joka ohjelmaa tuotti, päätti jättää animaation sikseen. Hanna ja Barbera päättivät kuitenkin jatkaa itse, ja pian he dominoivat Amerikkalaista TV-animaation tuotantoa. Heidän luomiensa ohjelmien lista olisi aivan liian pitkä kokonaisuutena tähän listattavaksi, mutta Kiviset ja Soraset, Scooby-Doo, Yogi-Karhu, Jetsonit, Smurffit (Peyo loi alkuperäisen sarjakuvan), Huckleberry Hound, Wacky Races ja Superfriends ovat muun muassa tällä listalla. Hanna-Barberan varhaisten vuosien suuren menestyksen takana oli heidän tuotantotahtinsa. Animaation tekeminen oli hidasta, sillä jokainen liike ja ilme piti tietysti animoida erikseen. Hanna-Barberan ratkaisu oli animoida kourallinen keholiikkeittä, ja isompi katalogi pää-animaatioita, jotka erotettiin kehosta. Yogin tai Huckleberryn tapauksessa kravatti tai solmio erotti kehon ja pään toisistaan, jolla irtonainen pää ja keho häivytettiin yhteen. Näin Hanna-Barbera tuotti nopeasti paljon enemmän animaatioita kuin kilpailijansa, ja he dominoivat TV-animaation skeneä kauan.
Hanna-Barberan hahmokirjaston suosituimpia hahmoja olivat Yogi-Karhu, Kiviset ja Soraset sekä Scooby-Doo, joista kaksi viimeistä ovat säilyneet tunnettuina yhä tähän päivään asti. Hanna-Barbera onnistui näiden kahden kohdalla varsinkin lyömään hyvin samaistuttavia ja aikanaan moderneja nappuloita. Kiviset ja Soraset olivat 60-luvun perhedynamiikkaa ja aikaisempia sitcom-ohjelmia kuen Honeymoonersia parodisoiva sarja, jossa modernia amerikkalaista perhettä ja yhteiskuntaa esitellään kivikautisen perheen kautta. Ensimmäinen sarja joka teki samaa mitä Kiviset ja Soraset teki paremmin oli Simpsonit. Scooby-Doon hauska hahmokaarti ja pelkojen kohtaaminen ja yliluonnollisen paljastaminen huijaukseksi on varmasti monille lapsille yhä vahva aihe, ja tämä on pitänyt sarjan pinnalla vaikka muutoksia on tapahtunut. Scooby-Doo on muuttunut ajan myötä useaan otteeseen, mutta Kiviset ja Soraset ei loputtuaan juuri kehittynyt pois alkuperäisistä uomistaan.
Kunnes kaikki muuttui, kun DC:n Rebirth- rebootin myötä pisti liikkelle myös aloitteen nimeltä Hanna-Barbera Beyond, jossa joukko klassisia Hanna-Barbera sarjoja julkaistiin uudestaan sarjakuvamuodossa, ja niitä kaikkai yhdistää vahvasti postmoderni näkökulma. Kolme sarjakuvaa joita tänään käsittelen ovat The Flintstones, Scooby Apocalypse ja Exit, Stage Left: The Snagglepuss Chronicles.
Viimeisin sarja jonka olen tästä Hanna-Barbera Beyond- aloitteesta lukenut on lyhyt, sillä The Snagglepuss Chroniclesia on ilmestynyt vasta kaksi numeroa. Snagglepussia en maininnut aiemmin, sillä verrattuna Scooby-Doohon ja Kivisiin ja Sorasiin ei hän ole hahmona yhtä suosittu. Mutta Snagglepuss on kuitenkin ollut aikoinaan hyvin suosittu hahmo, ja monet tämän maneereista ja lausahduksista on jäänyt elämään. Olet saattanut kuulla Simpsoneissa tai muissa amerikkalaisissa TV-sarjoissa kuullut heitot "Heavens to Betsy!", "Heavens to Murgatroyd!" ja "exit, stage left!", teatteritermi josta tämänkin sarjan nimi tulee. Snagglepuss oli myös aikoinaan epäilyjen kohteena tämän seksuaalisuuden suhteen; hänen pinkki ulkomuotonsa ja hienosteleva asenteensa, lispaava äänensä joka perustui suoraan Bert Lahrin ääneen Ujona Leijonana Ihmemaa Ozissa, ja Ujo Leijona on vahvasti koodattu homoseksuaalisilla elementeillä. Monet uskoivat että Snagglepussille myöhemmin annettu tyttöystävä Lila oli vain yritys sivuuttaa nämä ajatukset. Mark Russel kirjoittaa myös Snagglepussia, ja The Flintstonesin tapaan hän päätti tuoda hahmon subtekstuaaliset elementit esiin, mutta sen sijaan että sarja tapahtuisi nykypäivässä, hän sijoitti sen alkuperäisen hahmon syntymäajoille; 1950- luvun Yhdysvaltoihin.
Snagglepuss on etelästä kotoisin oleva näytelmäkirjailija, jonka teokset ovat Broadwaylla juhlittuja mestariteoksia. Julkisesti hän esiintyy näyttelijätär Lilan kanssa, ja kansa luulee tuntevansa tämän: hän on Missisipistä kotoisin oleva vuoristoleijona, joka kasvoi New Yorker-lehden parissa ja ihaili Algonquin pyöreää pöytää, joukkoa kuuluisia näytelmäkirjailijoita. Mutta oikeasti hänestä ei tiedetä mitään: Snagglepuss on homoseksuaali, joka elää tätä elämäänsä kaapissa poikaystävänsä Pablon kanssa jota hän tapaa Stonewallin yökerholla. Samaan aikaan McCarthylainen politiikka etsii kommunisteja Hollywoodin tähdistä. Snagglepuss ei pidä tätä minään muuna paitsi typäränä show'na kansalle, mutta Pablo, joka oli kokenut autoritaristisen vallan nousun kotimaassaan, ei nä mitään muuta kuin kauhua näissä vainoissa.
McCarthylaisen politiikan kanssatuote oli myös vähemmän puhuttu ja esitetty "lavender scare", joka kohdistui yksinomaan homoseksuaaleihin ihmisiin yhteiskunnassa ja heidän paljastamiseensa. Homoseksuaalien uskottiin olevan helpompia taivutella kommunismiin, ja heidät paljastamalla voitaisiin välttää kommunismin leviämistä. Tämä on alati The Snagglepuss Chroniclesin taustalla, odottaen hetkeään nousta esiin. Snagglepuss ei ole tyhmä; vaikka hän sivuuttaa julkiset tuomioistuimet ja avoimet teloitukset pelkänä verenhimoisen kansan tyydyttämisenä, huomaa hän muutoksen ilmapiirissa. The Snagglepuss Chronicles ei kerro vain McCarthylaisen politiikan ajasta ja kommunismivainoista, vaan keskittyy yksityiskohtiin ja henkilötarinoihin, kuinka politiikka ja vallitsevat vanhoilliset arvot tuhosivat ihmisten elämiä näiden yksityiselämän perusteella. The Snagglepuss Chronicles on vasta kertonut tarinaansa kahden lehden verran, ja en malta odottaa miten tämä kaikki tulee jatkumaan.
Hanna-Barberan hahmokirjaston suosituimpia hahmoja olivat Yogi-Karhu, Kiviset ja Soraset sekä Scooby-Doo, joista kaksi viimeistä ovat säilyneet tunnettuina yhä tähän päivään asti. Hanna-Barbera onnistui näiden kahden kohdalla varsinkin lyömään hyvin samaistuttavia ja aikanaan moderneja nappuloita. Kiviset ja Soraset olivat 60-luvun perhedynamiikkaa ja aikaisempia sitcom-ohjelmia kuen Honeymoonersia parodisoiva sarja, jossa modernia amerikkalaista perhettä ja yhteiskuntaa esitellään kivikautisen perheen kautta. Ensimmäinen sarja joka teki samaa mitä Kiviset ja Soraset teki paremmin oli Simpsonit. Scooby-Doon hauska hahmokaarti ja pelkojen kohtaaminen ja yliluonnollisen paljastaminen huijaukseksi on varmasti monille lapsille yhä vahva aihe, ja tämä on pitänyt sarjan pinnalla vaikka muutoksia on tapahtunut. Scooby-Doo on muuttunut ajan myötä useaan otteeseen, mutta Kiviset ja Soraset ei loputtuaan juuri kehittynyt pois alkuperäisistä uomistaan.
Kunnes kaikki muuttui, kun DC:n Rebirth- rebootin myötä pisti liikkelle myös aloitteen nimeltä Hanna-Barbera Beyond, jossa joukko klassisia Hanna-Barbera sarjoja julkaistiin uudestaan sarjakuvamuodossa, ja niitä kaikkai yhdistää vahvasti postmoderni näkökulma. Kolme sarjakuvaa joita tänään käsittelen ovat The Flintstones, Scooby Apocalypse ja Exit, Stage Left: The Snagglepuss Chronicles.
Scooby Apocalypse, AKA "entäs jos hirviöt olisivat oikeita?"
Scooby Apocalypsen premissi on hyvin yksinkertainen, mutta sen takaa paljastuu hiljalleen isompi mythos ja juoni jonka lopullista paljastumista odotan suurella mielenkiinnolla. Salaisessa tiedekeskuksessa työskentelevä Velma Dinkley vihjaa mysteeritoimittaja Daphne Blakelle ja tämän apuri Fred Jonesille, että tutkimuskeskuksessa on tekeillä hämärähommia. Viesti tulee kuitenkin liian myöhään, ja tiedekeskuksesta vapautuva virus muuttaa lähes kaikki ihmiset kammottaviksi hirviöiksi! Velma, Daphne, Fred, tiedekeskuksen hanslankari Shaggy sekä superälykkäiden koirien ohjelman hylkiö Scooby lähtevät aluksi karkuun hirviöiltä ja sitten selvittämään, miten hirviöt voidaan voittaa.
Pohjana ja juonirakenteena tämä ei ole mitään mistä soittaa kotiin; zombiapokalypsi-tarinankerrontaa visuaalisella twistillä. Mutta kun kynän varressa on DC:n kirjoittajalegendat Keith Giffen ja J.M. DeMatteis, muuttuu yksinkertainen premissi hauskaksi seikkailuksi hetkessä. Vaihtelevat kuvittajat ovat lähes kautta linjan sarjan kuvaan sopivia, ja Giffen ja DeMatteis välttävät tehokkaasti vanhojen Scooby-Doon kliseiden toistamisen ja he ovat myöskin kehittäneet hahmoja mielenkiintoisiin suuntiin. Koko alkuperäisen sarjan peruspremissi on hajotettu alussa; Velma on syyllisyyttä poteva tiedenainen, jonka antisosiaalisuus on pitänyt poissa ihmisten parista, Daphne on tunteita täynnä oleva mysteereitä ratkova tv-toimittaja joka menetti ohjelmansa katsojalukujen takia, Fred on hänen hieman hidas mutta rehellinen ex-poikaystävänsä ja kuvaaja, Shaggy on hipsteri ja koirakouluttaja joka pelasti Scoobyn, joka oli superälykkäitä koiria kehittävän projektin epäonnistuja; Scooby ei osaa puhua kokonaisia lauseita ja on ihmisrakas, eikä hänestä ollut sotakoiraksi. Näistä lähdetään liikkelle, ja hahmokehitys on puoli iloa sarjan aikana.
Mitenkä postmodernismi sitten mahtuu tähän yhtälöön? Tämä ei ole näistä kolmesta esiteltävästä sarjakuvasta ehkä eniten kunnianhimoisin, mutta se tekee silti ihmeitä perusideansa kanssa. Scooby-Doossa on lähes aina sama rakenne: Heitä pyydetään selvittämään, mikä hirviö tai kummajainen vainoaa jotakin paikkaa. Paljon karkuun juoksentelua, kunnes lopulta joko juonen tai sattumuksen kautta paljastuu, että hirviö oli koko ajan joku ihminen valepuvussa, joka käytti sitä kiristämiseen tai muihin juoniin. Scooby Apocalypsessa on hyvin yksinkertainen muutos; entäs jos hirviöt olisivatkin oikeita? Kukaan ei ole naamiaispuvussa, eivätkä nämä hirviöt tyydy vain huutamaan buu. Tämä on iso tekijä sarjassa; voiko hirviöt vain ampua, vai onko heidän "sisällään" vielä ihminen? Voiko nämä ihmiset palauttaa takaisin hirviöiksi? Haluavatko nämä hirviöt jotakin, vai onko kyseessä vain sekavaa järjettömyyttä? Scooby-Doon perusidea, hirviöt vastaan nuoret, on vain paisutettu suuriin mittoihin, katsoen koko sarjan perusideaa painajaismaisen linssin lävitse, ja tarkkailen mitenkä nämä hahmot kehittyvät ja selviävät tässä tilanteessa. Scooby Apocalypse on hullu idea, mutta se toimii.
The Flintstones: Post-moderni kivikautinen perhe
Olen puhunut The Flintstones - sarjiksesta viime vuonna pariin otteeseen, lähinnä koska se oli minun suosikkisarjakuvani jonka luin koko viime vuodelta. Mark Russelin ja Steve Pughin loistava reboot Kiviset ja Soraset-sarjalle eroaa paljon edellisestä esimerkistä, lähinnä koska se ei muuta juurikaan mitään alkuperäisen sarjan formaatista. Kivisten perhe elää Kivikylässä, Retu Kivinen käy töissä ja keilaamassa kaverinsa Tahvo Sorasen kanssa, kodinkoneet ovat eläimiä ja arki on välillä rankkaa. Mutta sen sijaan että tarkasteltaisiin alkuperäisen sarjan tapaan 50-60-luvun amerikkalaisen hyvinvointiyhteiskunnan toimintaa, siirtää Russel katseen nykypäivään. Kivisten ja Sorasten alkuperäinen tagline oli "modernin kivikautinen perhe". Jos se oli moderni, on nykyinen Kiviset ja Soraset post-moderni kivikautinen perhe.
Retu käy töissä, mutta ei löydä aitoa onnellisuutta työstä jossa hänen etenemismahdollisuutensa ovat olemattomat. Työpaikka on myöskin kasuaalin sadistinen työntekijöitään kohtaan, johtajan välittäessä vain varallisuudesta ja siitä nauttimisesta. Töistä hän menee usein Tahvon kanssa sotaveteraanien tapaamiseen, sillä Retu ja Tahvo olivat osallisina merkittävässä sodassa jossa Kivikylä osallistui teknisesti kansanmurhaan. Kotona asiat ovat ihan hyvin, mutta välillä Retusta ja Vilmasta tuntuu, että he ovat naimissa vain koska heidän odotetaan olevan naimisissa. Ehkä uuden ruohonleikkurin tai pölynimurin hankinta voisi auttaa. Ainakin televisiossa sanottiin niin, että olet onnellisempi kun ostat tavaraa. Mutta kärsiikö joku tästä kulutuskulttuurista? Uuden johtajan mukaan ulkopuoliset ovat syyllisiä kaikkeen, ja että he juonivat meidän päidemme menoksi. Mikä on totta?
Postmoderni filosofia ja visio on lähtemätön osa The Flintstonesia. Sen koko idea on käyttää Kivisten ja Sorasten tuttua formaattia nykyaikaisen, post-9/11 amerikkalaisen yhteiskunnan kipupisteiden ja ahdistustilojen tarkasteluun, usein absurdilla otteella: Kuka saa mennä naimisiin ja kenenkä kanssa on esillä tarinassa, jossa Kivikylä vastustaa avioliittoa luonnottomana vastineena moniavioiselle elämälle. Argumentteina on sellaisia klassikoita kuin "vastustan avioliittoa, koska sitä ei ollut kun olin lapsi" tai "ketkä seuraavaksi saavat mennä naimisiin, katulamput ja dinosaurukset?" Tämän lisäksi on sarjassa paljon sulavampiakin otteita: Mitä onnellisempia ja paremmin voivia Kivikylän asukkaat ovat, sitä enemmän kodinkoneet ja perustarvikkeet- eli eläimet- kärsivät. Mutta vaikka nämä teemat ovat välillä todella raskaita, varsinkin kun Russelin ja Pughin komediakin on tyyliltään hyvin mustaa, on välissä muistutuksia miten tästä kapitalistisesta, populismin ja massahysterian hallitsemasta nykytilasta voi selvitä: turvaamalla toisiinsa. Kun maailmanloppu on lähellä, tuomion ollessa aivan nurkan, löytävät Retu ja Vilma turvaa ja lämpöä toisistaan, kuten myös löytävä keilapallo ja imuri sekä nuoret lapset Siru ja Bamm-Bamm. Yhteiskunta ei pysy kasassa rahan, uskonnon tai vahvojen, aggressiivisten johtajien kautta, vaan myötätunnon ja läheisenrakkauden. Ja sitä todellakin tarvitaan Kivikylässä.
Exit, Stage Left: The Snagglepuss Chronicles- historiallista sarjakuvaa
Snagglepuss on etelästä kotoisin oleva näytelmäkirjailija, jonka teokset ovat Broadwaylla juhlittuja mestariteoksia. Julkisesti hän esiintyy näyttelijätär Lilan kanssa, ja kansa luulee tuntevansa tämän: hän on Missisipistä kotoisin oleva vuoristoleijona, joka kasvoi New Yorker-lehden parissa ja ihaili Algonquin pyöreää pöytää, joukkoa kuuluisia näytelmäkirjailijoita. Mutta oikeasti hänestä ei tiedetä mitään: Snagglepuss on homoseksuaali, joka elää tätä elämäänsä kaapissa poikaystävänsä Pablon kanssa jota hän tapaa Stonewallin yökerholla. Samaan aikaan McCarthylainen politiikka etsii kommunisteja Hollywoodin tähdistä. Snagglepuss ei pidä tätä minään muuna paitsi typäränä show'na kansalle, mutta Pablo, joka oli kokenut autoritaristisen vallan nousun kotimaassaan, ei nä mitään muuta kuin kauhua näissä vainoissa.
McCarthylaisen politiikan kanssatuote oli myös vähemmän puhuttu ja esitetty "lavender scare", joka kohdistui yksinomaan homoseksuaaleihin ihmisiin yhteiskunnassa ja heidän paljastamiseensa. Homoseksuaalien uskottiin olevan helpompia taivutella kommunismiin, ja heidät paljastamalla voitaisiin välttää kommunismin leviämistä. Tämä on alati The Snagglepuss Chroniclesin taustalla, odottaen hetkeään nousta esiin. Snagglepuss ei ole tyhmä; vaikka hän sivuuttaa julkiset tuomioistuimet ja avoimet teloitukset pelkänä verenhimoisen kansan tyydyttämisenä, huomaa hän muutoksen ilmapiirissa. The Snagglepuss Chronicles ei kerro vain McCarthylaisen politiikan ajasta ja kommunismivainoista, vaan keskittyy yksityiskohtiin ja henkilötarinoihin, kuinka politiikka ja vallitsevat vanhoilliset arvot tuhosivat ihmisten elämiä näiden yksityiselämän perusteella. The Snagglepuss Chronicles on vasta kertonut tarinaansa kahden lehden verran, ja en malta odottaa miten tämä kaikki tulee jatkumaan.
Hanna-Barberan luomukset olivat alun perin hyvin suosittuja, koska parhaimmillaan ne elivät vahvasti ajan hermolla. Kiviset ja Soraset tarjosivat sitcom-huumoria sitcom-sarjoista ja yhteiskunnasta, Yogi-Karhu leikki ihmisen ja luonnon kohtaamisella ja Scooby-Doo nuoria ihmisiä paljastamassa vanhan sukupolven valheita. DC:n uudet Hannah-Barbera-sarjakuvat näiden ideoiden ja tarinoiden postmodernia uudelleenkerrontaa: The Snagglepuss Chronicles varsinkin ottaa alkuperäisestä hahmosta ja ideasta vain sanomattomat, mielipiteisiin ja koodaukseen perustuvat ideat ja kasvattaa niistä yhteiskunnallista eepposta. Hanna-Barberan hahmokirjaston ollessa järkyttävän laaja, on Hanna-Barbera Beyondin mahdollisuudet tällä hetkellä lähes rajattomat. Tulossa on ainakin The Jetsons ja Kapteeni Sählä ja Matti-Koira, jonka kynänvarteen on pistetty Garth Ennis! En edes pidä Garth Enniksen tyylistä, mutta tuo on ideana niin kaukaa haettu että se voi vain toimia. Hanna-Barberea Beyondin tähänastiset suoritukset ainakin tukevat tätä teoriaa, ja odotan mielenkiinnolla mitä mies Preacherin ja Hitmanin takaa saa aikaiseksi kierolla, viiksiään pyörittelevällä pahiksella ja tämän idioottikoiralla, joidenka tarkoitus oli pysäyttää kirjekyyhkyt sota-aikana.
Exit, stage left, pursued by a postmodernism.
Atte T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti