Atte Arvostaa: Ready Player One

Tiedättekö, ajatus kahdesta Steven Spielberg-elokuvasta vuoden sisällä on todella herkullinen. Spielberg on tuottanut vuosi toisensa jälkeen loistavia elokuvia. Ja hänen adaptaationsa ovat usein myöskin toimivia; Tappajahai oli hyvä kirja, mutta Jaws on loistava elokuva, alkuperäinen Jurassic Park-teos on hauskahkoa pulppia, ja Jurassic Park-elokuva oli täyttä viihdettä. Ja nyt, Ernest Clinen ärsyttävä ja pelkkää fanservicea täynnä oleva kirja Ready Player One on taittunut...ihan hyvin elokuvamuotoon.

Luojalle kiitos Spielbergista.

Ready Player One

Elokuva: Dystopisessa tulevaisuudessa kuka tahansa voi olla mitä tahansa Oasiksessa, virtuaalitodellisuus-pelimaailmassa, jossa kaikki on mahdollista. Pelin luoja James Halliday (Mark Rylance) piilotti ennen kuolemaansa pelin sisälle kolme avainta, jotka johtavat Hallidayn pääsiäismunan luokse; löytäjä saisi Hallidayn osuuden firmasta itselleen. Tämän palkinnon perässä on niin kurjuudessa elävä Parzival (Tye Sheridan), mysteerinen Art3mis (Olivia Cooke) sekä Nolan Sorrenton (Ben Mendelsohn) johtama IOI-yhtiö, Hallidayn kilpailija joka haluaa hallita Oasista. 

Minä en pitänyt Clinen Ready Player Onesta. Se on hyvin ohut tarina sietämättömällä päähenkilöllä, joka käyttää Clinea fiksumpien ja luovempien tekijöiden ideoita kuorruttamaan tarinaa merkityksettömillä pop-kulttuuri viittauksilla ja gimmickeillä. On jotenkin sopivaa että minun suosikkiohjaajani otti tämän kirjan käsittelyynsä. Ready Player One on siistin näköinen mutta tyhjähkö elokuva, jota pitää pinnalla vain ja ainoastaan sen tekijätiimin taito. Spielberg ja Zak Penn ovat menneet läpi Clinen kirjaa mustan teipin kanssa, poistaen kaiken mikä ei toimi ja korostaen sitä mikä toimii, ja lopputulos on luultavasti paras mahdollinen elokuva jonka Clinen kirjasta saattoi tehdä ilman että se ei olisi Paul Verhoeven-henkinen anti-adaptaatio. Lopputuloksesta näkyy, että Spielberg ja kuvaaja Janusz Kaminski ovat erikoistehostetiimin kanssa mukana vain korostamassa ihan ookoota tusinatarinaa viihdyttäväksi spektaakkeliksi. Ja kun sanon tusinatarina, tarkoitan sitä; ison osan juonenkäänteistä voi arvata ennakkoon ja Tsehovin aseita viljellään läpi tarinan.

Parzival (oikea nimi Wade Watts koska alliteraatio koska supersankarit HAHA REFERENSSI) oli kirjassa lähinnä ärsyttävä pätijä, jonka puheet ja teot vaihtelivat pikkumaisesta nippelitiedon vaalimisesta universaalina totuutena aina puolittaiseen stalkkaamiseen ja transfobiseen vitsailuun. Tye Sheridanin kanssa uudistettu Parzival ei ole mitään näistä, mutta lopputuloksena hän on geneerisen kiltti ja tylsä pääprotagonisti. Tämä on parannusta, mutta ei kovin ihmeellistä sellaista. Cline varmaan pitää hänestä, sillä hän muistuttaa monia 80-luvun nuortenleffojen tylsiä pullanaamaisia päähenkilöitä, jotka jättävät mielenkiintoisemmat hahmot varjoon, kuten Olivia Cooken vallankumouksesta haaveilevan Art3miksen ja Lena Waithen mainion kyborgin Aechin. Parzivalin design hahmonakaan ei ole kovin erikoinen; punk-henkinen nätti poika valkoisella tukalla. 

Mutta mikä toimii oikein hyvin on Mark Rylance, Spielbergin uusin luottonäyttelijä. Rylancen Halliday on erittäin hyvin näytelty, ja varsinkin tämän "nuoruuden" hetket ovat todella, todella hyvin tehty. Hänen puhetapansa, kehonkielensä ja koko olemuksensa huokuu sosiaalista epävarmuutta ja haluttomuutta kohdata todellisuus. Hänessä on jotain äärettömän surullista ja ahdistavaa, kuin koko puhumaton konteksti popkulttuuria tuottavan teollisuuden raadollisuudesta lepäisi tämän olkapäillä. Myös tarinassa olevien kisojen fokuksen siirtäminen mielettömästä triviasta Hallidayn elämää käsitteleviin arvoituksiin vain syventää tämän hamoa. Halliday ei ole messias, vaan ihminen, joka on tehnyt kamalia virheitä elämässään. En tiedä pitääkö tästä kiittää Rylancea, Spielbergia vai käsikirjoitusta, mutta kokonaisuutena Halliday on elokuvan kiehtovin hahmo ja pohdinkin, onko kyseessä suora viittaus erääseen Spielbergin aikalaiseen, joka Halliday tapaan "halusi vain luoda maailmoja...."

Tämä on Spielbergia säästöliekillä, ja Ready Player One on samalla tasolla Tintin ja Tuomion Temppelin kanssa. Tarina ja hahmot eivät ole mitenkään tärkeitä, mutta visuaalisuus ja toimintakohtaukset ovat todellakin näkemisen arvoisia. Spielberg ei myöskään jää jumittamaan tuhanteen ja yhteen viittaukseen elokuvassa, vaan viilettää ohi niistä aina kohti seuraavaa siistiä juttua. Ja jutut ovat siistejä, aina erittäin intensiivisestä rallista humoristisen tunnelmalliseen kohtaukseen Overlookin Hotellilla. Mutta valitettavasti juoni on peruskamaa korporaation halutessa olla paha ja jonka johtaja on paha, sankarin ollessa koppava mutta kiltti ja totuuden ja hyvyyden voittaessa lopussa pojan ja tytön saadessa toisensa. Ja tämä vastakkainasettelu on kieltämättä hieman hämmentävä kontekstin huomioon ottaessa, sillä sankarit taistelevat noin kahdenkymmenen eri ison korporaation omistaman hahmon rinnalla isoa korporaatiota vastaan. Se ei tarjoa mitään substanssia, ja luultavasti en ajattele Ready Player Onea enään huomenna, mutta popkorn-viihteenä se on ihan onnistunutta. Ready Player One välttää pahimmat sudenkuopat alkuperäisteoksen kanssa, mutta loppujen lopuksi premissistä ei saada muuta kuin aivoton, joskin hyvien ideoiden rippeitä omaava scifipläjäys. Jos leffa näyttää teistä hyvältä ja kiinnostaa, niin katsokaa ihmeessä. Ready Player One on harmitonta hupia. 

Atte T

Ps. Koko leffassa oli tasan yksi kohtaus joka sai aidon "okei toi on HITON SIISTIÄ" kylmänväreet kulkemaan lävitseni.

"Gandamu no tenkai suru."