Atte Arvostaa: Jessica Jones (2. Kausi)

Iron Fist oli vitsi. Defenders sisälsi hyviä ihmiskohtaamisia ja pari hyvää taistelukohtausta, mutta oli lopulta pettymys. The Punisher oli hyvin tehty ja näyttely oli todella tehokasta, mutta se jätti silti hieman kylmäksi. Viime aikoina Marvelin kerran niin koskemattomalla Netflix- sarjalla ei ole mennyt niin hyvin. Tähän mennessä Jessica Jones on osoittautunut Marvelin Netflix- sarjoista tasoltaan parhaimmaksi, ja sen tähden sen 2. kausi herätti paljon paineita sarjan fanien keskuudessa. Miten sarja pärjää ilman niin hyvää keskeistä, vihattavaa pahista kuin Killgrave (David Tennant)? Onko 13 jatkoa yhä hieman liian pitkä tilaus näille sarjoille, ja onko tästä koko Netflix- hommasta vielä herättämään kiinnostusta katsojissa?

Vastaukset: Hyvin, kyllä ja kyllä.

 Jessica Jones (2. Kausi)

Sarja: Jessica Jones (Krysten Ritter) toimii yhä yksityisetsivänä, ja yhdessä naapurinsa Malcolmin (Eka Darville) kanssa hän jatkaa aviorikkojien vaanimista kameransa kanssa. Kun Trish Walker (Rachael Taylor) jatkaa Jessican taustalla olleen IGH- laitoksen tutkimusta, alkaa muita lahjakkaita kuolemaan. Jessica lähtee selvittämään tätä mysteeriä, ja kaivaa esiin jotain menneisyydestään joka on tuhota hänen ja monien muiden elämän täysin.

Merkittävin lisä Jessica Jonesin toisella kaudella oli se, että jokaisen jakson ohjaaja oli nainen. Tämä toi paljon uutta sarjaan ihmiskehon esittämisen, mikroaggressioiden, erilaisen hyväksikäytön ja ihmissuhteiden muodossa. Mikä oli erittäin hyvä lisä, joka auttoi erottamaan  uuden kauden edellisestä. Jessica Jonesin 2. kausi toimii hyvin, sillä se on mestarillisesti rakennettu ja kantavat teemat pysyvät pinnalla koko kauden ajan. Se kärsii taas hieman liian monesta jaksosta joka pakottaa venyttämään ja ottamaan takaisin askelia sarjassa, ja tietty Killgraven kokoinen aukko sarjassa kieltämättä on. Mutta tämä ei kuitenkaan ikinä häiritse, ja ne pahikset jotka ovat hänen tilallaan ovat molemmat erilaisia, uniikkeja ja toisen tapauksessa todella, todella vaikeita ymmärtää tai tuomita. Jessica Jones ei mene sieltä mistä aita on matalin, vaan kokeilee uutta rohkeasti.

Krysten Ritter on yhä loistava Jessican roolissa, ja hän pääsee myös hieman enemmän levittämään siipiään hahmona kauden aikana. Perinteinen kyynisyys on sielä yhä, mutta suru, viha, ilo ja aito pelko muiden puolesta ovat esillä myös isosti. Jessican parhaimmat hetket hahmona ovat niitä, joissa hän ei ole itse kontrollissa jolloin aidot tunteet nousevat esiin sarkasmin ja terävän kielen takaa. Molemmat Eka Darville ja Rachael Taylor pääsevät vielä enemmän oikeuksiinsa sarjan antaessa heille molemmille omaa tekemistä ja omia motiiveja, mutta alkuperäisen hahmogallerian kiistaton MVP on Jeri Hogarth (Carrie-Anne Moss). Jeri kulkee lävitse uskomattoman rankan tien, ja kokee hahmona tuhat tunnetilaa; ex-vaimon kuolema, etenevä sairaus, firmasta ulosajon uhkaus. Carrie-Ann Moss on aina ollut kyvykäs näyttelijä, mutta roolisuoritus jonka hän pistää pöydälle Jessica Jonesin toisella kaudellla on raivokas.

Killgraven korvaaminen keskeisenä pahiksena oli saman tasoinen ongelma kuin Daredevililla oli Kingpinin kanssa. Mutta Jessica Jones onnistuu tässä kiitettävästi, ja ensimmäinen oikea askel oli lähteä täysin eri suuntaan hahmon kanssa. Janet McTeerin näyttelemä Alisa on kaikin puolin vaikuttava pahis, joka on välittömästi uhkaava ensimmäisestä hetkestä lähtien. Jos Killgrave edusti seksuaalista väkivaltaa ja oman itsemääräämisoikeuden viemistä yksilöiltä, on Alicia väkivalta-ongelmia ja horjuvaa mielenterveyttä edustava pahis. Siinä missä Killgrave oli vihattava kusipää, on Alicia pelottava mutta lopulta hyvin samaistuttava pahis- monessa kohtaa häntä kohtana tuntee enemmän sääliä kuin vihaa. Hän haluaa vain elää, mutta hänen voimansa ja agressionsa tekevät jopa arkisista askareista vaikeaa, taas jälleen osuen johonkin aitoon- pienet, arkiset asiatkin voivat johtaa räjähtämispisteeseen. Callum Keith Rennie puolestaan on Tri Karl Maluksena aluksi hyvin ahdistava ja Killgrave-ish pahis, mutta hänestäkin paljastui lopulta humaaneja ja altruistisia puolia- täysin päinvastoin kuin sarjakuvaversiossa. Sarja myöskin pudotti parinkin pitkäaikaisen sarjakuvahahmon nimen- Whizzer ja Maynard Tiboldt näin kaksi mainitakseni- mutta ei valitettavasti tehnyt heillä ihan hirveästi mitään. Sama koski myös Wil Travallin Simpsonia, ja on sääli että nämä hahmot saivat niin nopeat loput ilman että heidän täyttä potentiaaliana ehdittiin käyttää kunnolla.

#JusticeForWhizzer

Mikä toimii sarjassa parhaiten on näyttelyn lisäksi sen teemat. Jakson ensimmäiset  hetket asettavat hyvin sarjan uomia; sankarin ja omankäden oikeuden jakajan ristiriitaisuus ja menneisyyden asema hahmojen elämässä. Jessica ei suostu tappamaan, mutta onko tämä tekopyhää häneltä- Jessica kuitenkin tappoi Killgraven? Onko Alicia oikeassa, että ongelmat voi ratkaista tappamalla ja se ei ole iso diili, ja kaiken voi antaa anteeksi? Jokaista hahmoa sarjassa riivaa myös heidä menneisyytensä; Jessican omat traumat on jo valmiiksi tutut, mutta hänen valintansa Killgraven suhteen ovat ansainneet hänelle monenlaista mainetta. Trishin pakkomielle auttamiseen ja asioiden selvittämiseen juontaa juurensa tämän alennustilaan Jessican kanssa elämisestä, ja tämän addiktion historia palaa myöskin kummittelemaan. Jerin ex-vaimon kuolema, Malcolmin omat ongelmat, Alisan historia- menneisyys ei jätä ketään rauhaan, ja vaikka se ei määrittele heitä, ei sitä myöskään pääse karkuun. Tämä antaa kaudelle vahvan keskeisen teeman joka auttaa pitämään narratiivia kasassa. 

Mutta minulla on silti ongelmia sarjan kanssa. Jotkut valinnat- kuten Jessican historian retcon-osuudet ja hieman väkinäinen dramaattinen loppuratkaisu ja oudon epäsyncissä olevat kaksi viimeistä jaksoa- tuntuvat sellaisilta ratkaisuilta joita oltaisiin voitu hioa kauemmin. Mutta varsinkin siinä kohtaa, kun 13 jakso pyörähti lopulta käyntiin, alkoi koko kautta hallinnut synkkyys ja lohduttomuus painamaan. Tämä on hyvin subjektiivinen kritiikki joka perustuu henkilökohtaiseen väsymykseen tämän kaltaisten tarinoiden suhteen, mutta minä alan väsyä Netflixin Marvel-sarjojen vellovaan ihmiskurjuuteen ja hahmojen ainaiseen häviämiseen. Tällä kertaa hahmot ovat sentään kauden lopussa liikkuneet eteenpäin kunnolla, koittaen taas elää, mikä oli erittäin hyvä veto. Mutta kun melkein kaikilla hahmoilla on verta käsissään ja kuolleiden määrä on taas hälyyttävän iso, alkaa kaikki tämä tuntumaan hiljalleen merkityksettömältä. Kolmannen kauden on parempi tehdä isoja muutoksia hahmojen elämään ja valintoihin, sillä muuten sitä uhkaa vakava paikallaan junnaaminen. Kuolema ei enään yllätä tai shokeeraa. Täsä huolimatta, Jessica Jones toinen tuotantokausi on paluu kohti Marvelin Netflix- sarjojen vanhaa tasoa ja on erittäin hyvä ja dramaattinen pakkaus ihmissuhteita, vääriä valintoja niiden kanssa elämistä, joka olisi voinut hyötyä enemmän tiukemmasta tahdista ja lyhyemmästä mitasta. Jessica Jonesin toinen kausi on nyt nähtävillä Netflixissa.

Atte T