Myöhemmin olen itsenäisesti etsinyt animaatioelokuvia joita ei lapsena oli syystä tai toisesta tullut katsottua: Don Bluthin upea Secret of Nimh, Ralph Bakshin mieltä hämmentävä Wizards sekä Miyazakin klassikot. Animaatio on taidemuoto joka on vapaampi kuin tavallinen elokuva. Se antaa mahdollisuuden hahmoille, tarinoille ja tapahtumapaikoille jotka normaalisti olisivat rajoittuneita meidän materiaalisen maailmamme rajoihin ja budjetteihin. Nykyään animaatioelokuvat ovat kokeneet muutoksen, johon en ole kovinkaan tyytyväinen- CGI. Piirretyn 2D-animaation aikakausi on kuollut, CGI-animaatio on yleisin animaation muoto. Pitkään pidin CGI:ta halvan näköisenä: siinä ei näkynyt piirroksen jälki, ja kaikki näytti jotenkin...sieluttomalta. Olen nykyään päässyt tästä ylitse, sillä olen nähnyt ja ymmärtänyt CGI-animaation hyvätkin puolet. Elokuvat kuten How to Train Your Dragon, Kung Fu Panda ja Pixarin monet klassikot ovat osoittaneet kuinka CGI-animaatio toimii ja antaa erilaisen twistin animaatioelokuville. Ja ei piirrety animaatio ihan täysin ole kuollut, se on vain ottanut takapenkin paikan.
 |
| Disneyn viimeinen perinteinen animaatioelokuva. |
Mikä tämän kaiken tekstin ja höpötyksen idea on? Mitä otsikolla on tekemistä tämän kaiken kanssa, kysytte. Kyse on tästä: Vaikka animaatioelokuvat ovat huippusuosittuja ja vetää kansaa lippuluukuille, monet aikuiset pitävät animaatiota kuitenkin yhä "lasten juttuna" varsinkin käsinpiirrettyä animaatiota. Tämä on ymmärrettävää: osa elokuvista on suunnattu pienille lapsille ja mainokset ja trailerit eivät aina tee oikeutta elokuville. Mutta muistetaan kuitenkin termi jota Disney viljeli aikoinaan: "Koko perheen elokuva." Hyvin tehtynä animaatioelokuva tarjoaa viihdettä koko perheelle, aina lapsesta vanhempiin. Elokuvantekijät ja käsikirjoittajat eivät aina muista että lapset ovat valmiita haasteisiin ja haluavat tuntea itsensä vanhemmiksi. Tämän takia saamme elokuvia kuten Kätyrit tai Lentsikat, jotka perustuvat vain pienten lasten viihdyttämiseen, ja vanhemmat ikäluokat luulevat näiden edustavan kaikkia animaatioelokuvia. Väärin. Disneyn tuotanto 80-90 vaihteessa oli juurikin suunnattu koko perheelle. Synkät hetket elokuvissa tuovat niihin eloa ja väriä. Kuka ikäiseni ei muka muista Notre Damen Kellonsoittajaa juurikin sen synkkien sävyjen vuoksi? Leijonakuninkaan tunnetuin kohtaus tänä päivänä on Mufasan kuolema, erittäin hyvin tehty ja riipivä kohtaus. Egyptin Prinssi kertoo tarinan Raamatusta viihdyttävänä ja nuorille katsojille sopivana, mutta ei menetä lainkaan alkuperäisen tarinan painoa tai synkkiä teemoja. Mutta miksi nämä vanhat elokuvat tulevat säilymään rakastettuina klassikoina? Ajattomuus. Popkultuuri-viittaukset ja vitsit ajankohtaisiin aiheisiin ei toimi enään parinkymmenen vuoden kuluttua, mutta Tuulen Laakson Nausicaä toimii yhä ja hyvin. Nykyäänkin tehdään vielä animaatioleffoja jotka muistavat nämä teemat ja ideat: Kung Fu Panda, How To Train Your Dragon 1-2, Frozen, Boxtrolls, Song of the Sea.
Tämän ja muiden vastaavien tekstien tarkoitus on tuoda esille uusia ja vähän vanhempiakin animaatioleffoja, joita kaikkien kannattaa katsoa, ikään katsomatta. Osa on alansa mestariteoksia ja osa heikompia mutta silti katsomisen arvoisia. Jos tiedätte animaatioelokuvia jotka ovat jääneet huonolle huomiolle ja ansaitsevat näkyvyyttä, pistäkää viestiä minulle ja lupaan katsoa ja tutustua nihiin. Toivon vain että te teette saman näiden kanssa, ja annatte animaatiolla mahdollisuuden.
Pitemmittä puheitta, tässä ensimmäinen tapaus: Blue Sky-studion repertuaari ei ole kovin vakuuttava. Ice Age-elokuvat eivät pahemmin jaksa naurattaa ja Rio-elokuvat harmitonta mutta varsin aivotonta viihdettä. Siksipä yllätyin aikamoisesta tyylillisestä hyppäyksestä, kun studio pulautti pihalle tämän:
EPIC (2013)
Epic olisi voinut olla loistava animaatioelokuva. Valitettavasti se on "vain" mainio sellainen. Tarina on hyvin perinteinen fantasiaseikkailu kaavaltaan, eikä siinä ole oikeastaan mitään vikaa. On McGuffin joka täytyy pitää Ison Pahan käsistä, antagonistit ovat suuren osan ajasta yksiulotteisia ja "buahahahah-evil" -pahoja. Mutta vaikka tämä on kaava on nähty ennenkin, se kuitenkin toimii kiitettävästi pienten muutosten ja mielenkiintoisen ympäristön vuoksi. Katsoja oikeasti välittää onnistuvatko sankarit tehtävässään. Tätä auttaa tietty raakuus mitä elokuvassa on. Vaikka elokuvassa ei lennä veri tai ruumiinkappaleet, se ei kaihda näyttää tämän maailman kovuutta. Nuolet lentävät maaliinsa ja pikkuruisia boggan-hirmuja ja Leafmenejä kaatuu taisteluissa ja taistelun sivullisetkin saavat osansa tästä. En muista koska viimeksi olen nähnyt hollywood-animaatioelokuvassa nuolen törröttämässä kenenkään vatsasta. Epic ei kaihda näyttää ruhjeita ja kolhuja, mikä tekee siitä aidomman tuntuisen ja saa välittämään hahmojen kohtalosta kun tietää, että tässä maailmassa väkivalta on osa elämää.
Elokuvan heikoimmat kohdat ovat valitettavasti hahmoissa- tai ainakin kahdessa protagonistissa. Suurin osa näyttelijöistä on julkkiksia, ei ammattimaisia ääninäyttelijöitä. Osa hoitaa tonttinsa hyvin, kuten Jason Sudekis ja Azis Ansari- Colin Farrel ja Beyonce suorastaan yllättävät omalla tontillaan. Farrelin esittämä Ronin on juuri sopivan tiukkapipoinen, mutta osaa olla hauska ja kepeän tuntuinen oikeassa tilanteessa. Christoph Waltz ei yleensä koskaan petä, eikä nytkään tee mitään väärin- jotenkin vain odotin enemmän loistavalta näyttelijältä. Mutta pahimmat ongelmat lepäävät valitettavasti kahden päähahmon olkapäillä. Amanda Seyfriedin ääni on geneerinen ja ärsyttävän kuuloinen, ilman mitään persoonaa ja Josh Hutcherson on vielä pahempi. Kumpikaan ei tuo hahmoihinsa mitään uniikkia, vaan kuulostavat geneerisiltä teineiltä. Ja kun kyseessä on kaksi hahmoa joita sinun pitäisi seurata tarinan aikana, nousee tämä isoksi ongelmaksi. Tästä päästäänkin toiseen ongelmaan.
 |
| doooooh |
Josh Huthchersonin hahmo Nod on tarinan kannalta täysin turha. Hänet oltaisiin voitu leikata pois, eikä tarinasta olisi uupunut mitään. Hän lähtee elokuvan alussa pois Leafmenien riveistä koska ei halua totella Roninia, ei tee mitään hyödyllistä matkan aikana mitä Ronin ei olisi voinut tehdä ja lopussa kehittää tyhjästä rakkauden MK:hin. Hän on elokuvassa vain että MK:sta ja hänestä saadaan pari elokuvan lopussa. Tämän lisäksi hänelle on persoonaa yhtä paljon kuin muropaketilla ja tylsä ääninäyttelijä. Toisaalta, Ronin on todella mielenkiintoinen hahmo. Leafmen-joukkojen komentaja on irkkuaksentilla puhuva keiju-samurai (jo tämä riittää minulle) jolla on mielenkiintoinen suhde Kuningatar Taran kanssa jota käydään alussa kevyesti lävitse. Tämän kuoltua Roninissa näkyy menetyksen tuska ja velvollisuuden paino. Hän on osaava, täynnä ideoita ja valmis uhraamaan itsensä muiden puolesta ja osaa olla hauska kun tilanne sitä vaatii. Jos elokuvan päähenkilöt olisivat olleet Ronin ja MK oppilas-opettaja-suhteessa, olisi elokuva voinut olla huomattavasti mielenkiintoisempi. MK itsessään on geneerinen naisprotagonisti, joka viettää suurimman osan ajasta ihmetellessä maailmaa, mutta toisaalta välillä osoittaa oivaa ongelmanratkaisukykyä. Pääpahis Mandrakesta paljastui elokuvan alussa puoli mitä harvemmin näkee animaatioleffojen pahiksissa- rakkaus poikaansa kohtaan. Kun tämä kaatuu taistelussa, on Mandraken reaktio luonnollinen ja jopa jossakin määrin sydäntä särkevä. Perhe ja lapset ovat selkeästi hänelle tärkeitä, mikä oli mielenkiintoinen lisäelementti hahmossa.
Elokuvan ehdottomasti parhain puoli on sen animaatio ja maailma. Epic on kirkkaiden mutta luonnolisten värien täyttämä ja sen luonto ja eläimet aidon ja elävän näköisiä. Salainen valtakunta Moonhaven on kaunis ja täynnä elinvoimaa, joka näkyy veden kimaltelussa ja kevyen tuulen liikuttamissa lehdistöissä. Animaattorit ovat todellakin ottaneet itseään niskasta kiinni ja tehneet ensiluokkaista työtä. Samoin hahmodesign on onnistunutta. Leafmenin ovat komean näköisiä sotureita ja pienetkin yksityiskohdat heidän haarniskoissaan ovat näkyvillä ja palvelevat tarkoitusta. Myös metsän asukkaat ovat luovia, aina voikukkapäisistä neidoista sienihattuisiin ukkoihin. Mandrake on myöskin uhkaavan näköinen otus. Mutta juurikin Leafmenit tekevät tästä elokuvasta aika-ajoin nimensä mukaisen: Eeppisen. Pidän keijuista. En nyt puhu mistään Disneyn ja muiden jenkkifirmojen tuottamista pullmössökeijuista, vaan "oikeista" keijuista. Englannin metsien ja mäkien pienistä miehistä ja naisista, jotka elävät oman maailmansa outojen sääntöjen mukaisesti. He saattavat auttaa matkalaista, ajaa hänet suohon valoillaan tai nukuttaa hänet sadaksi vuodeksi. Epicin Leafmenit ovat yhdistelmä näitä ja fantasiagenren perinteisiä haltioita. Kolibreilla ratsastavia keiju-samurai-haltioita, jotka ampuvat ensin ja kyselevät myöhemmin. He taistelevat ja kuolevat elokuvan aikana, ja joka keerta näyttävät hyvältä tätä tehdessään. Joka kerta on joukko-osasto näitä urheita pikkumiehiä saapuu paikalle nousee elokuvan taso silmissäni roimasti.
Osan ajasta elokuva tosiaankin on nimensä mukainen: Eeppinen. Valitettavasti se ei kuitenkaan pysy tällä tasolla sen tiettyjen kriittisten heikkousten takia. Mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö Epic olisi katsomisen arvoinen- päinvastoin. Epic on fantasia-animaatioseikkailu koko perheelle, joka tarjoaa tasokasta animaatiota ja oivaa toimintaa sekä hyvää huumoria. Tämä on elokuva jolle toivoisin jatko-osaa, jossa voitaisiin keskittyä Roniniin ja uuteen kuningattareen. Epic ei välttämättä ole mikään alansa mestariteos, mutta sen tarina ja paremmat hahmot tekevät siitä mainion katselukokemuksen.
Vastaavaa luvassa tulevaisuudessa! Kuten sanoinkin, jos mieleen juolahtaa jokin unohdettu tai aliarvostettu animaatio, ilmoittakaa ja lupaan tutustua. Ensi kertaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti