Kadonnut gamer -identiteettini

Edessämme häämöttävä 2020 -luku on synnyttänyt monia listauksia ja luettelointeja menneen vuosikymmenen parhaimmista mediatuotteista. "2010- luvun parhaat elokuvat" on näistä listoista yleisin, mutta myös 2010-luvun sarjakuvat ja videopelit ovat saaneet osansa. Olen tekemässä tällaisen listan elokuvista, tai ainakin yritän. Mutta kun näin muiden listoja videopeleistä 2010- luvulta, koin olevani kykenemätön antamaan mitään tällaiseen listaukseen. Olen pelannut videopelejä 2010-luvulla, mahdollisesti enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Mutta vuosikymmenen aikana olen myös osittain menettänyt jotain, joka vielä 2010 oli kiinteä osa minua - identiteetin pelaajana.

1. Kun minä olin nuori niin silloin pelattiin Lieroa ja

Kuten 2017 kirjoitin, minä en kasvanut pelien kanssa samalla tavalla kuin monet ikätoverini. Taustalla on vaikuttunut muun muassa perheen taloudellinen tilanne ja kasvuympäristö, jossa tietokone tai pelikonsoli ei ollut saatavilla kuin vasta myöhemmin. Pelasin kyllä pelejä- Commander Keen, Dangerous Dave ja Worms olivat ne joita kotimme ensimmäisillä "pelikoneilla" pystyi pelaamaan. Myös kotimaiset videopelit kuten Pekka Kana ja Liero olivat kovia pelejä lapsena. Ensimmäinen peli johon suhtauduin jonkinlaisella vakavuudella (eli tarkoituksella pelata lävitse) oli Pokemon Blue GameBoy Colorilla. Mutta vaikka rakastin Pokemonia, niin sekään ei ollut oma; lainassa kaverilta, ja Pokemon Blue ja Yellow olivat hyvin pitkään ainoat Pokemon-videopelit joita ikinä pelasin. Yksittäisiä pelejä, pelattuna sen takia koska ne olivat ainoat saatavilla. Hienot pelit kalliilla konsoleilla, kuten Lord of the Rings- PS2- pelit tai Heroes: Might and Magic III olivat olemassa vain kaverin luona, ei omassa peliympäristössä.

en kai ole ainoa joka muistaa pekka kanan?

Kun sitten kotiimme tuli kunnon pelaamiseen kykenevä tietokone (jonka veljeni hankki lukiota varten), oli vuosi 2005 tai 2006. Vasta sen jälkeen aloin kehittämään jonkinlaista pelaajaa itsestäni; pelit kuten Dawn of War, Guild Wars, Assassins Creed- sarjan ensimmäiset pelit sekä pelit joita nyt pystyin pelaamaan itse kuten Baldur's Gate. Guild Wars ja Assassins Creed II olivat varsinkin merkittäviä pelejä minulle, sillä juuri näiden kaltaiset pelit - videoroolipelit ja niin sanotut AAA- pelit - olivat niitä joita en lapsena pystynyt pelaamaan oikealla paneutumisella. Samalla tietoisuuteni peleistä ylipäätänsä nousi huomattavasti (sanoinko jo että kotonamme ei ollut internettiä ennen vuotta 2006 ja sitä ennen käytin koulun tietokonetta tai vanhempien työpaikan laitetta) ja aloin muodostaa yhä enemmän identiteettiäni pelaajana - en tietoisesti, mutta pelit ja pelaaminen oli pääasiallinen harrastukseni ja puheenaiheeni. 2009 tuli myös Dragon Age: Origins joka oli viimeinen naula arkkuun. Videopelit, figupelit ja roolipelit olivat minun juttuni.

10 vuotta sitten eksyin Thedakseen, ja osa minusta on yhä sielä

2011 on ehkä tärkein vuosi minulle videopelien suhteen. Silloin julkaistiin minun kaikkien aikojen suosikki- videopelini Elder Scrolls V: Skyrim, sekä liuta muita pelejä jotka hankin niiden ilmestyttyä- Witcher II: Assassin of Kings, Assassin Creed: Revelations, Arkham City, Warhammer 40 000: Space Marine, Dragon Age II sekä seuraavan vuotena ilmestyvän Mass Effect III:en takia Biowaren aiemmat scifipelit Mass Effect ja Mass Effect II. Valmistuin lukiosta ja minulla oli paljon ylimääräistä aikaa, ja se käytettiin pelien pelaamiseen. Tuon vuoden pelit ovat sellaisia jotka ovat minulle yhä tärkeitä: Skyrim on peli jota pelaan yhä, Dragon Age II pelasin läpi ennen Inquisitionin tulemista arviolta seitsemän kertaa ja Assassins Creed: Revelationsin läpipelaaminen metatasoineen on yhä pelikokemus jota muistelen rakkaudella. Nyt kun katson taaksepäin, niin tämän vuoden kaltaista vuotta ei videopeleissä ole minulla ollut sen koommin. 2012 alkoi muutos jo näkyä.

Ei tulisi enään toista vuotta 2011

2. 2012 ja kun en pelannut peliä loppun

2011 oli tiukka vuosi, ja 2012 piti olla vain jatkoa tälle. Assassins Creed III, Guild Wars 2, Mass Effect 3 ja Dishonored olivat pelejä joita odotin suurella innolla. Osa niistä on myös säilynyt tärkeinä peleinä minulle, kuten Assassins Creed III joka on parempi kuin muistatte ja Mass Effect 3 jota, kaikella rakkaudella, moni ei tajunnut aikanaan, minä mukaanlukien. Mutta Guild Wars 2 ja Dishonored toivat uuden paradigman minun peliharrastukseeni: ne olivat pelejä joista pidin paljon, pelejä joista minulla ei ole nyt kuin lähinnä hyvää sanottavaa - mutta joita en ikinä pelannut loppuun asti, tai Guild Wars 2:en tapauksessa en pelannut niin paljoa kuin odotin. 2013 tulleita pelejä pelasin taas innolla- Tomb Raider, Arkham Origins ja Assassin's Creed IV: Black Flag varsinkin olivat huikeita, mutta samalla pelattujen pelien määrä alkaa vähentyä. 2014 Dragon Age: Inquisition oli peli jota pelasin, Elder Srolls Onlinen ja Watchdogsin hankin, kumpaakaan en pelannut paria tuntia enempää.

Dragon Age: Inquisiton ja hahmo #3

2015 asti listasin blogin "Hyvää Uutta Vuotta" -listauksessa aina suosikkini vuoden aikana pelatuista videopeleistä. 2015 kuitenkin kohtasin ensimmäisen kerran ongelman; miten voin listata vuoden suosikkini, jos olen pelannut vain yhtä uutta peliä? Assassins Creed: Syndicate loisti tuolloin "vuoden parhaimpana pelinä" blogissa. Samana vuonna oltiin julkaistu Witcher 3: Wild Hunt, Rise of the Tomb Raider ja Arkham Knight - kolme jatko-osaa peleille, joista pidin todella paljon. Pelasin Arkham Knightin lopulta 2018, hankin Wild Huntin myös samana vuonna ja Rise of the Tomb Raiderin ostin Steamin alennuksesta aiemmin tänä vuonna. Tämän jälkeen lopetin parhaan videopelin tittelin jakamisen blogissa. Lopetin myös videopelien ostamisen samalla tavalla kuin ennen. 2011-2014 ostin lähes aina Collector's Editionin pelistä kuin pelistä, varsinkin jos sen mukana sai jonkun figuurin. Batman, Guild Wars 2:en Rytlock Brimstone sekä erilaiset Assassin's Creed- patsaat koristavat yhä hyllyjäni!

Aloy on viimeisin, mutta senkin ostin kaverilta

On huomioitava myös muuttunut arkeni näiden vuosien aikana. 2011 valmistuin lukiosta ja aloitin siviilipalveluksen, päättäen työni vuonna 2012. Sen jälkeen aloitin työharjoittelun Fantasiapeleillä jota kesti puoli vuotta, jonka jälkeen tein satunnaista keikkatyötä Fantasiapeleillä ja hetken vuorotyötä viikonloppuisin. 2014 muutin Poriin ja aloitin opiskelut, ja 2015 vuorotyöni vakiintui kahdeksi vuodeksi. Opiskeluni keskittyivät vahvasti pelikulttuureihin ja pelien tutkimukseen, joten aloin myös tarkastella pelejä erilaisista näkökulmista ja kirjoitin peleistä. Ympärilläni oli myös ystäviä jotka pelasivat paljon pelejä ja joiden kanssa puhuin peleistä. Mutta samaan aikaan pelasin koko ajan vähemmän pelejä. Kun nyt koitan muistella mitä pelejä pelasin 2016 tai 2017, niin en muista mitään. Ostin kyllä Overwatchin, mutta olen pelannut sitä ehkä pari tuntia korkeintaan. Sain 2017 25- vuotislahjaksi Playstation 4:än, mutta häpeän sitä kuinka vähän olen loppujen lopuksi käyttänyt sitä pelaamiseen. Sain veljeltäni lahjaksi tuona jouluna Assassins Creed: Originsin ja The Last Guardianin. Originsin läpipeluussa kesti lähes vuosi, The Last Guardiania en ole pelannut paria tuntia enempää. En pelannut videopelejä enään minkäänlaisella innolla. En enään ollut pelaaja.

Pelasin myös hetken Horizon: Zero Dawnia, mutta sekin vain jäi.

3. Pelikulttuuri ja minä

Viime vuosi oli monellakin tapaa pelaamiseni suhteen poikkeuksellinen vuosi, koska pelasin loppuun useamman videopelin. Doom (2016), Arkham Knight, God of War ja aiemmin mainittu Assassins Creed: Origins olivat neljä peliä jotka pelasin alusta loppuun tuon vuoden aikana. Niistä Doom ja God of War olivat pelejä joiden pelaaminen ei tuntunut työltä loppua kohden, ja Arkham Knight oli aktiivista tuskaa mutta olin vannonut itselleni pelaavani sen läpi ennen kuin kirjoittaisin Batmanin muuttuneesta tilasta blogiini. Ajattelin että ehkä nyt asiat muuttuisivat, palaisivat kohti entistä. Toisin kävi. Pathfinder: Kingmaker, Baldur's Gaten kaltainen roolipeli minulle rakkaassa fantasiamaailmassa, oli ehkä suurin tappioni, sillä pelasin sitä pari tuntia kesällä ja en ole sen jälkeen koskenut siihen. Witcher 3 on yhä kesken, Darkest Dungeon ahdistaa vaikeudellaan ja Warhammer: Vermintiden asensin viime viikolla koneelleni, ja aloin pelaamaan sitä uuden innostuksen kanssa - kunnes peliini alkoi liittyä verkon kautta muita pelaajia, ahdistuin tästä valtavasti ja intoni katosi hetkessä.

Darkest Dungeon: Tunti hauskojen nimien keksimiseen, toinen pelaamiseen.

Kun minulta kysytään haluaisinko pelata World of Warcraftia tai Overwatchia tai Vermintidea verkossa, vastaan aina samalla tavalla: "minä pidän videopeleistä, mutta en halua pelata niitä niiden kanssa jotka pitävät videopeleistä". Tämä on leikkisä tapa ilmaista oma ongelmani pelikulttuurin ja pelaajien kanssa. Olen vierastunut koko pelikulttuurista pelaajana paljon. Olen kiinnostunut peliteollisuuden muuttuvista aalloista ja seuraan mitä kentällä tapahtuu, mutta en koe varsinaisesti itseäni enään osalliseksi tätä kulttuuria, en ainakaan samalla tavalla kuin ennen. Olen vieraantunut AAA-peleistä, en näe itseäni indie-pelaajana ja uudet pelit ovat kivan näköisiä, ehkä pelaan niitä joskus? Kuten kahdessa tekstissäni videopeleistä viime vuodelta voi nähdä, en ole kiinnostunut pelien mekaniikoista vaan niiden tarinoista, muutoksesta ja mitä ne kertovat ajasta jossa ne on julkaistu. Ehkä tämä johtuu siitä, että jopa silloin kun pelasin paljon videopelejä, en ollut mitenkään hyvä niissä. Ehkä siksi suhteellisen helposti lähestyttävät Dragon Age- pelit ovat aina viehättäneet minua; niissä saan tehdä itse hahmon, luoda ihmissuhteita, nähdä maailmaa ja peliprosessi itsessään on yksinkertaista ja helppoa.

Dragon Age: Inquisition ja mun himbo inkvisiittori ja sen tough wife

Olen tässä blogitekstissä käyttänyt termiä pelaaja, eli gamer. Silloin kun minun peliharrastukseni oli aktiivisimmillaan, ei tuo alakulttuurinen identiteetti ollut mitenkään erikoinen tai täynnä merkityksiä joita se tulisi saamaan. Gamer oli joku joka harrasti pelejä, siinä kaikki. Nyt gamer on erittäin latautunut, täynnä implikaatioita ja tarkoituksia joita sen käyttäjät eivät aina tiedosta. Siihen liittyy paljon poliittisia arvoja, koska se on ikuisesti sidottu #gamergate -liikkeeseen ja sen aikana esiin nousseisiin elementteihin pelaajakulttuurissa; misogynia, homofobia, rasismi ja vahva porttivahtiminen, sekä Witcher 3:n maailman kokoinen uhrikompleksi. Ajatukset pelaajien oikeuksista (joita ei saa tässä tapauksessa sekoittaa kuluttajanoikeuksiin) eli pelaajista jonkilaisena oikeana, sortoa kokevana ihmisten ryhmänä tuotteiden kuluttajien sijaan on absurdi. Pelaajakulttuurissa on pelejä jotka ovat oikeita pelejä, usein tietyt isot AAA-julkaisut tai indie-helmet, ja sitten on mobiilipelejä, joita karsastetaan avoimesti. Kaikki tämä muodostaa joukon symboleja, sanastoa ja pääomaa jolla pelaajat luovat yhteisöjä ja sulkevat toisia yhteisöjen ulkopuolelle. Mutta tämä on tietysti vain osa suurempaa kokonaisuutta. Vähemmän myrkyllinen versio tästä on kuitenkin yhä sellainen, johon en koe kuuluvani; kulttuurissa jonka pääoman muodostaa tapa puhua peleistä, tietämys peleistä ja kollektiiviset mielipiteet peleistä- pääoma, jota minulla ei ole.

Olen tänä vuonna kuitenkin pelannut taas videopelejä. Pelaan satunnaisen useasti EA:n Star Wars: Battlefront (2015) ja Battlefront II- pelejä. Istun alas nojatuoliin, avaan pelin, pelaan botteja vastaan 10-15 minuttia ja suljen pelin, jatkaen jotain muuta toimintaa. Pelasin Battlefront II: en lyhyehkön kampanjan läpi, ja se oli ihan nautittavaa 10 minuutin pätkissä. Battlefront- pelit eivät ole hyvässä maineessa ja ne eivät ole saaneet mairittelevia arvioita, mutta olen löytänyt niistä jonkinlaisen henkilökohtaisen päivittäisen katarsiksen välineen: parikymmentä minuuttia päivässä kapinaliiton taistelijana Hothilla tai Reyn saappaissa juostessa Ritarikunnan iskusotilaita hakaten on mukavan rentoa puuhaa. Battlefront II ei vaadi minulta mitään; ei omistautumista, ei taitoa konsoliohjaimen kanssa eikä se sisällä mitään mikä saisi minut pyörittämään päätäni kuten God of War ja Arkham Knight tekivät. Samaan aikaan kuitenkin haaveilen näistä narratiivisesti monimutkaisista ja arvostetuista peleistä. Olisi hienoa jos minulla olisi henkistä energiaa ja taitoa pelata kaikkien kehuma Witcher 3 läpi tai aikaa opetella Horizon: Zero Dawn konsolilla. Ensi vuonna julkaistaan CD Projekt Redin upean näköinen Cyberpunk 2077, ja minä rakastan kyberpunkkia ja roolipelejä joissa saa luoda oman hahmon. Ehkä se voisi tuoda minut takaisin isojen, arvostettujen pelien pariin. Ehkä ei.

I WAS TRAINED IN JEDI ARTS BY COUNT DOOKU HIMSELF
(Star Wars: Battlefront II)

Minä tiedän jo, minkälaisen vastauksen tämä teksti voi saada. Monet tuttuni ehdottavat pelejä minulle pelattavaksi. "Pelaa tätä, tämä on hyvä peli", "kannattaa pelata Witcher 3 tai Horizon tai Spider-Man, uskon että pidät niistä kun pelaat enemmän" ja niin edelleen. Ongelma ei ole hyvien pelien puuttessa, vaan siinä miten koen pelaamisen nykyään. Ehkä pelejä ei pitäisi ajatella tehtävinä ja saavutuksina. Pelien loppun pelaamista, 100% läpipelua arvostetaan, ja kesken jättäminen tuntuu usein epäonnistumiselta. Tähän liittyy myös pelien markkinointi- kun Red Dead Redemption 2 julkaistiin, Metacriticin arviossa sanottiin "jos et pelaa tätä, niin joko et ole pelaaja tai olet koomassa". Peliyhtiöt ja pelaajakulttuurit rakentavat yhdessä vahvoja ingroup-outgroup -asenteita, joissa pelaajan arvo muodostuu kulutetuista tuotteista. Peliyhtiöiden toiminta, oli kyse sitten työväkeään kurjasti kohtelevasta Biowaresta tai Kiinalle pokkuroivasta Blizzardista, on myös auttanut minua erkaantumaan pelaajakulttuurista. 2010 -luvun aikana olen menettänyt osan itsestäni. Kun katselen hyllyssäni olevia pelejä tai pölyä kerääviä Collector's Edition -figuureja, en muista sitä mielentilaa mikä minulla oli kun ne olivat uusia. En muista puhdasta nautintoa pitkien pelien peliprosessista, en innostu uusista julkaisuista ja en näe hohtoa ennen minulle niin tärkeässä harrastuksessa, joka vaikutti siihen mitä alaa menin opiskelemaan. Olen menettänyt osan itsestäni, ja en tiedä tulenko saamaan sitä ikinä takaisin.

Atte T