The Irishman
Elokuva: Rekkakuski Frank Sheeran (Robert De Niro) tutustuu Philadelphian mafiaan päällikkö Russel Bufalinoon (Joe Pesci) joka ottaa Frankin siipiensä suojaan. Frankista tulee erinomainen palkkatappaja, ja samalla hän tutustuu Bufalinojen liittolaiseen, kuljetusalan liiton puheenjohtajaan Jimmy Hoffaan (Al Pacino) jonka kanssa hän ystävystyy. Mutta ajat muuttuvat, ja mafian ja Hoffan suhteet eivät pysy lämpininä ikuisesti.
Ensimmäinen asia johon tässä elokuvassa kiinnittää huomiota on digitaalisesti nuorennetut päätähdet. Vaikka Pacino, Pesci ja De Niro ovatkin vaihtelevasti joko 24, 39 tai 80-vuotiaita, ei kaikkea voitu peittää tietokone-efekteillä. Mutta vanhojen herrojen ikä on käännetty eduksi, sillä vaikka heillä saattaa olla nuorempien miesten kasvot, heidät tekojensa taakka näkyy heistä alati. The Irishman on, kuten monet ovat jo sanoneet, mestariteos. En päässyt itse katsomaan sitä elokuvateatterissa, eli pystyin pitämään vessatauon elokuvan 3,5 h keston aikana, ja uskonkin että sen pituuden takia se voi löytää laajemman yleisön Netflixistä, joilla on aikaa istua alas ja katsoa tämä mammuttimainen eeppos. Elokuvan tähti on, kuten lähes aina Scorsesen tapauksessa, leikkaaja Thelma Schoonmaker jonka loistavan työn ansiosta tämä pituus tuntui merkitykselliseltä itseriittoisen sijaan.
Mitä minulla on sanottavaa De Nirosta, Pescistä ja Pacinosta jota kaikki eivät jo tietäisi? No ainakin se, että De Niron tapauksessa saatamme puhua hänen pitkän uransa parhaimmasta roolisuorituksesta. Frank Sheeran on roolina hyvin hillitty ja rauhallinen, antaen De Niron kasvojen kertoa enemmän. Hän suuttuu harvoin, ja jos hän tunsi vihaa tai surua, se oli tiukasti hänen sisällään. Vain muutamina hetkinä hänen tunteensa valuvat hänestä läpi, jolloin se manifestoituu takelteluna ja äänen särkymisenä Frankin kertoessa Russelille sodasta tai Hoffan kieltäytyessä taas jälleen kuuntelemasta häntä. Pacino on vanhassa vedossa, ja hänellä on Hoffana äänekkäin ja bombastisin roolisuoritus, mikä varmasti vetoaa moniin. Itse ihailin eniten kuitenkin Joe Pescin (taas jälleen) hiljaista ja hillityä vetoa. Pesci luo itselleen mielenkiintoisen auran; me tiedämme hänet Sheeranin kautta ystävällisenä, fiksuna ja viisaana miehenä, jolloin hänen hiljaisuutensa on rauhoittavaa - mutta kun kamera on Sheeranin tyttären Peggyn (Lucy Gallina & Anna Paquin), on hän karmiva ja kylmän hiljainen.
The Irishmanissa on täysi valamiehistö loistavia sivunäyttelijöitä täydentämässä tätä kaikkea. Ray Romano on Hoffan niljakas lakimies, Harvey Keitel Brunon mafiasuvun enigmaattinen päällikkö ja aiemmin mainittu Anna Paquin Sheeranin hiljaisena tyttärenä Peggynä. Paquinin osaa elokuvasta on kritisoitu tämän hiljaisuuden vuoksi (missä on pointtia, naisten roolit tässä elokuvassa ovat hiljaiset) mutta Peggyn hiljaisuudella on tarkoitus; hän on Sheeranin hiljainen omatunto, joka jo nuorena tajusi millainen mies hänen isänsä on kaiken piiloittelun ja salakielen alla. Scorsese on myös tuonut mukanaan joukon näyttelijöitä Boardwalk Empiresta kuten Stephen Graham, Bobby Cannavale ja Jack Huston, joista varsinkin Graham ansioituu Hoffan kanssa kinaavan "Tony Pron" roolissa. Graham on englantilainen, mutta hän on ottanut kuin kala veteen italialaisten gangsterien näyttelemisen, kuten Boardwalk Empire meille näytti. Hei, tässä elokuvassa on ainakin kaksi ihmistä jotka ovat näytelleet Al Caponea!
The Irishman on pitkä matka hautaan. Monet hahmoista esitellään kuolinilmoituksen saattelemana, muistuttaen välittömästi rikosten maailman väkivaltaisuudesta ja arvaamattomuudesta. Hoffan, Bufalinon ja Sheeranin kohtalo on lopulta kuolla, ja siinä samalla he tekevät vuorotellen kyseenalaisia tekoja ja valintoja. Sheeran murhaa ihmisiä minkä kerkeää, mutta hän ei ikinä kohtaa tekojaan - visuaalisena metaforana Sheeran heittää jokaisen murha-aseensa tiettyyn jokeen, jonka pohjamudista voisi nyt varustaa jo pienen armeijan. Rahaa kirjekuorissa kertyy mukaan, mutta mihin se menee? Mihin kaikki se raha käytetään? Mitä sillä on väliä, kun toisella puolella on ihmiselämä, katkerasti päättynyt laukauksiin. Scorsese on gangsterileffojen kuningas, mutta nyt hän ei vie kouluun vain rikollisia vaan myös itsensä, ja oman perintönsä. Mikä on näiden väkivaltaisten tarinoiden päätös? Hiljainen unohdus, jossa vanhat miehet odottavat kuolemaa. Enään ei Scorsesen kamera käänny kuvaamaan ampumista, vaan kukkia ikkunassa, odottamassa haudalle asettamista.
The Irishman ottaa tiettyjä historiallisia vapauksia, tai ainakin esittää jokseenkin hämäriä salaliittoteorioita todellisina. Elokuva tekee suoran viittauksen sekä siihen että mafia auttoi presidentti Kennedyn valinnassa tuottamalla valeääniä, ja myöhemmin Russel Bufalino viittaa mafian olleen Kennedyn salamurhan takana. Minä vihaan salaliittoteorioita ja varsinkin niiden legitimointia tosielämään pohjautuvissa elokuvissa, ja tämä pisti minua vastaan- tiedän, mafian osuus Kennedyn presidenttiydessä on myös viittaus siihen miten ulkopuoliset tahot ovat aina vaikuttaneet Yhdysvaltojen politiikassa eli "muistuttaako tämä teitä nykypäivästä" (mihin myös Hoffan anti-Kennedy asenne on selkeästi kehystetty ie. luokkasolidaarisuus ennen identiteettikysymyksiä) mutta en silti pidä siitä. Myös Sheeranin osuutta Hoffan kuolemassa on kyseenalaistettu, mutta kuten Scorsesen kollega on todennut, ei elokuvan ole tarkoitus olla dokumentti. Siitä huolimatta, jos The Irishmania voi jostain kritisoida, on se tämä.
The Irishman on myös piinaavan hiljainen elokuva. Siinä on musiikkia, mutta se on usein diageettista, osa maailmaa. Musiikki pauhaa radiosta, kirkon urut soivat ja laulajien äänet kaikuvat yli kohtausten, mutta loppupuolella elokuvan valtaa hiljaisuus, kuvastaen eletyn elämän ja tehtyjen tekojen painoa elon ehtoopuolella. The Irishman on Scorsesen parhaimpia elokuva, ja vuoden parhaimmistoa jonka voi katsoa jo nyt kotisohvalta. Sen pituus voi pelottaa, mutta suosittelen varaamaan ajan ja tutustumaan siihen. Siinä ei ole Wolf of Wall Streetin energiaa tai The Departedin trillerin omaista jännitystä, vaan pitkäjänteistä tarinankerrontaa elämästä ja syntien kasvavasta taakasta ja kaiken tämän merkityksettömyydestä. Pituudella on tarkoitus, sillä loppun tyhjyys ei tuntuisi niin voimakkaalta lyhyemmän elokuvan jälkeen. Se on puutuneen takamuksen arvoinen kokemus. The Irishman on nyt Netflixissä.
Atte T
PS. Jos joku ei tykkää The Irishmanista twitterissä, se ei ole välttämättä syy jakaa tämän ajatuksia pilkkaavaan sävyyn, naureskellen jonkun henkilökohtaisille mielipiteille. Emmekö voi vain hyväksyä eriäviä mielipiteitä vai mikä tässä kiikastaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti