Aasa Arvostaa: Vinokino 2020

Pari vuotta takaperin kirjoitin 300. blogipostaukseni kunniaksi arvostelupotpurin Rakkautta & Anarkiaa - elokuvafestareilta. Siellä näin kolme elokuvaa, joten arviokokoelman kirjoittaminen ei ollut temppu eikä mikään. Tänä vuonna festaripaketti ei osu juhlistavaan virstanpylvääseen (on kyseenalaista jos edes saavutan 500. blogipostausta tämän vuoden puolella, kiitos korona hate you boo) tai ei ole R&A:lta, vaan Vinokino 2020 - festareilta. Vinokino on sateenkaarevaan elokuvaan keskittyvä festari, joka kiertää joka syksynä kaupungista kaupunkiin. Viime viikonloppuna oli Turun vuoro, ja tämä oli ensimmäinen vuosi kun olin virallisesti Suomi-Rivendell-Asgardin edustajana, pressikortti ja kaikki, ja nautin siitä koko rahan edestä. Tänään teemme katsauksen elokuviin joita Vinokino- festareilla voi nähdä tänä vuonna:

1. Parisuhdedraamaa sateenkaarevalla twistillä 

Kaksi ensimmäistä elokuvaa olivat festarien tarjonnan kevyemmästä päästä, mutta ei nekään ilman tunteellista painoarvoa olleet. Australialaisen ohjaaja Monica Zanettin Abbie & Ellie (& Ellie's Dead Aunt) kertoo hyvin perinteisestä ylä-asteen teinidraamasta, tanssiaisparin hankkimisesta, mutta juuri tällä aikaisemmin mainitulla sateenkaarevalla twistillä. Ellie (Sophie Hawkshaw) on nuori, vielä kaapissa oleva lesbo, joka haluaa pyytää ihastustaan Abbieta (Zoe Terakes) koulun tanssiaisiin, mutta ei tiedä miten. Äidin (Marta Dusseldorp) reagoidessa hänen kaapista tulemiseensa oudosti Ellien avuksi tulee hänen kuollut tätinsä Tara (Julia Billington). "Homo haltiakummi" auttaa nuorta Ellietä löytämään oma tapansa lähestyä Abbieta, ja samalla Ellie oppii äitinsä ja tätinsä historiaa, joka on pidetty häneltä piilossa. Yhdysvaltalainen Breaking Fast perustuu ohjaaja Mike Mosallanin samannimiseen lyhytelokuvaan. Lääkäri Mo (Haaz Sleiman) on harras muslimi ja homo, joka on raskaan eron jälkeen viettämässä ensimmäistä kertaa ramadania yksin pitkään aikaan. Parhaan ystävänsä Samin (Amin el Gamal) syntymäpäivillä hän tapaa Kalin (Michael Cassidy), jonka kanssa hänellä on välitön sidos. Mo ja Kal alkavat viettämään ramadania kahdestaan, mikä ei ole aina helppoa Mo'n pitäytyessä sekä lihallisista että hengellisistä nautinnoista.

Sophie Hawkshaw, Monica Zanetti & Zoe Terakes (Abbie &Ellie)

Abbie & Ellie ja Breaking Fast ovat genreltään komedioita, ja kummastakaan ei huumoria puuttunut. Abbie & Elliessä on hyvin australialainen tunnelma ja komedian taju, ja varsinkin Julia Billington loistaa unelmien homona sukulaisena, joka on tsemppaamassa parhaansa mukaan vaikka onkin hieman ajastaan jäljessä. Breaking Fast on näistä vielä hauskempi, ja siinä on perinteisten hetero-romkomien tilannekomediaan nojaavia vitsejä mutta vietynä sekä uniikin muslimi-linssin että homotwistin läpi ("Taisin tuntea kun rikoit paastoa jalkaani pitkin."). Amin el Gamalin Sam sai myös joka kerta yleisöltä hyvät naurut vain olemalla itse itsensä. Mutta mistä pidin eniten näissä kahdessa oli myös niiden vakavuus. Kumpikin käytti oman perusasetelmansa tuomia mahdollisuuksia hyväksi hienosti; Abbie & Elliessä kyse on traumasta, joka syntyy perheenjäsenen kuolemasta ja miten vähemmistöihin kuuluvien ihmisten tarinat voivat kadota sekä näiden traumojen että epäoikeudenmukaisuuden takia. Breaking Fastissa kritiikin alla on mielenkiintoisesti Mo itse, jonka taipumus haluta nähdä vain positiiviset puolet niin omassa uskossaan kuin toisissa ihmisissä voi satuttaa niitä, jotka eivät kykene samaan. Molemmat ovat kokonaisuutena iloisia ja positiivisia elokuvia, mutta ne myös nostavat esiin vähemmistöjen omia ongelmia, pitäen näin hieman fantastisten elokuvien jalat maassa hienosti.

 

Haaz Sleiman & Michael Cassidy (Breaking Fast)

Enemmän raadollisen realismin puolella oli Oliver Hermanuksen ohjaama Moffie, joka perustuu Andre Carl van der Merwen omaelämänkerralliseen kirjaan. Tapahtumapaikka: Etelä- Afrikka vuonna 1981, valkoisen vähemmistöhallituksen ja segregaation aika. Jokaisen valkoisen 18-vuotiaan pojan oli käytävä pakollinen varusmiespalvelus. Tämä ei ole hyvä paikka Nicholas van der Swartille (Kai Luke Brummer), jonka homoseksuaalisuutta erittäin homofobinen Etelä-Afrikka ei hyväksy. On paljoa mistä pitää Moffiessa; se on teknisesti erittäin hyvin tehty, ja kuvaa tuon ajan sotilaspalveluksen karuutta ja toksista maskuliinisuutta hienosti, tuoden monta kertaa mieleen Jarheadin kaltaiset anti-sotaelokuvat, ja Brummer ja muut nuoret näyttelijät ovat luontevia ja uskottavia. Kuitenkin se on elokuva, jossa segregaatio on merkittävä tekijä, mutta elokuvassa ei juuri ei-valkoisia ääniä ole, mikä olisi ollut tarpeen elokuvan puhuessa Etelä-Afrikan ja Angolan mustasta väestöstä yksinomaan negatiiviseen sävyyn. Nicholaksen ja hänen ihastuksensa Stassenin (Ryan de Villiers) romanssi häilyy elokuvasta pois keskivaiheilla. Moffie on taidokkaasti tehty elokuva joka vetoaa moniin varmasti sen maanläheisen karuuden tähden, mutta olen nähnyt ihan liian monta samanlaista homotragediaa ennenkin, ja vaikka se ei varsinaisesti ummista silmiään Etelä-Afrikan segregaation rumuudelta, on se kuitenkin ylitsevuotavan valkoinen tarina. Kun kaksi aiempaa elokuvaa tarjosi muitakin kuin ei-valkoisia näkemyksiä, oli Moffie suorastaan sovinnainen. 

Matthew Vey & Kai Luke Brummer (Moffie)

2.  Kamppailua oikeuksien puolesta 

Vinokinon toisen osuuden muodostivat dokumentit ja lyhytfilmit. Ensimmäisenä oli festarien ehdoton kruunu, murskaava A Worm in the Heart; irlantilaisen Paul Ricen dokumentti ja matkakertomus Venäjän homoyhteisöistä. Rice ja hänen poikaystävänsä Liam Jackson Montgomery matkustavat Trans-Siperian junaradalla aina Pietarista Vladivostokiin, ja tapaavat sekä läntisten "liberaalien" kaupunkien että idän pienempien asutuskeskusten sateenkaariyhteisöjen jäseniä, joista osaa elää jonkinlaisessa julkisuuden tilassa, ja toiset elävät käytännössä piilossa. Venäjän äärioikeistohallituksen puristusote Venäjän LGBTQ+ yhteisöistä on ollut julkisessa keskustelussa esillä, ja olin itse tietoinen huonosta tilanteesta, mutta on eri asia kuulla ja nähdä tilanteen todellisuus näiden yhteisöjen jäsenten puolelta. Väkivalta, propaganda ja jatkuva pelko on osa arkista elämää, ja venäläisen mentaliteetin mukaan asioiden ei uskota parantuvan, vaan pahenevan. Rice nostaa esiin myös sen, miten Venäjällä nyt nähtävä homofobinen propaganda ei ole kovinkaan erilaista samanlaiseen retoriikkaan Ricen nuoruuden Irlannissa ja Iso-Britanniassa. A Worm in the Heart on ahdistavaa katsottavaa, mutta myös ensisijaisen tärkeää, ja minulla ei ole muuta kuin loputonta kunnioitusta Venäjän LGBTQ+- aktivisteja kohtaan.

A Worm in the Heart ja visuaalinen metafora

Toinen dokumentti oli myöskin rankka, mutta enemmän turhauttavalla tavalla. Changing the Game on Michael Barnettin dokumentti transsukupuolisista high school - tason urheilijoista ja haasteista, joita he joutuvat kohtaamaan. Hiihtäjä Sarah Rose Huckman kamppailee kotiosavaltiossaan hiihdon lisäksi transsukupuolisten ihmisten perusoikeuksien puolesta, pikajuoksija Andraya Yearwood saa täyden tuen koulultaan urheilussaan, mutta muiden nuorten vanhemmat ovat aktiivisesti häntä vastaan, ja painija Mack Beggs on Teksasin osavaltion piirimestari, mutta ei pysty nauttimaan voitoistaan joutuessaan painimaan tyttöjen sarjassa. Transmies Mackin osuus on dokumentin selkäranka, ja se oli tapauksista minulle tuttu ennestään sen saaman julkisuuden takia. Mackin tapaus on perinpohjin epäreilu; se ei ole reilua muille painijoille Mackin testosteronihoidon takia, eikä Mackille, jonka ei anneta painia omaa sukupuoltaan olevien kanssa. Ratkaisu tähän olisi helppo, mutta mikään ei muutu nopeasti Yhdysvalloissa. Mackin kokema viha tulee melkein yksinomaan aikuisilta ja oikeistolaisen median edustajilta; kyse on siis käytännössä aikuisista vainoamassa lapsia sen takia, että he haluavat harrastaa urheilua. Samalla Changing the Game nostaa esiin mielenkiintoisia kysymyksiä siitä, miten suhtaudumme nuorten urheiluun, ja kuinka fanaattiset tunteet ja kilpailumentaliteetti pilaavat sen, minkä pitäisi olla vain harrastus nuorille. Tässä tapauksessa myös transnuorten mielenterveys on pinnalla, sillä muutenkin vihamielisessä ympäristössä voi urheilu olla oikea tapa toteuttaa itseään omassa sukupuolessaan. Changing the Game ei ole turhauttava huonolla tavalla, vaan turhauttava siinä, miten yksinkertaisesta asiassta on loppujen lopuksi kyse, mutta ratkaisu on silti niin vaikea saavuttaa.

Mack Beggs (Changing the Game)

Festarien viimeinen tarjonta minulle oli Queer Gender, kokoelma lyhytelokuvia sukupuolen ja kehon moninaisuudesta. Kapaemahu (Hinaleimoana Wong-Kalu, USA) esittää animaation kautta polynesialaisesta muunsukupuolisesta termistä mahu, ja miten kolonialismi on saanut sen unohtumaan. My Brother is a Mermaid (Alfie Dale, UK) käyttää fantasian elementtejä tarinassaan nuorten sisarusten elämästä ja ongelmista joita vanhempi Kai kohtaa sukupuolensa kanssa. Dungarees (Abel Rubinstein, Australia) on pieni palanen elämää nuoren transmiehen päivässä joka ilahdutti lähes ylitsevuotavalla iloisuudellaan. XY (Anna Karin Larusdottir, Islanti) kertoo intersukupuolisuudesta ja miten sitä yhä "hoidetaan" lääkärien toimesta. Bodies Like Oceans (KC Cory, USA)  juhlistaa lihavien kehojen kauneutta ja kuvaaja Shoog McDanielin työtä. Bonde (Asaph Lucas, Brasilia) esittää kaveriporukan railakasta iltaa Rio De Janeiron yössä, ja kertoi samalla miten toimia brasilialaisten poliisien kanssa, jotka ovat vihamielisiä seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan. My Mama, A Man (Helena Middleton, UK) on nopea katsaus drag-kuninkaiden maailmaan ja ohjaajan äidin toiveeseen olla mies päivän verran. Kaikki näistä oli oikein toimivia omalla tavallaan Kapaemahun, Dungareesin ja Bonden ollessa ehdottomasti kärkikastia. Monet näistä saattavat olla myös proof of concept - pätkiä tulevan varalle, ja toivonkin näkeväni Dungareesista joskus kokoillan version. 

Pete McHale (Dungarees)

Vinokino 2020 oli kaikin puolin erinomainen kokemus. On sääli, että suurin osa näistä elokuvista ei ikinä pääse laajempaan levitykseen, sillä näissä oli sekä uusia ideoita että tärkeää asiaa kerrottavana, jota soisi näkevän valtavirran elokuvalevityksessäkin. Suosittelen ehdottomasti kaikkia etsimään A Worm in the Heartin ja Changing the Gamen ja katsomaan ne, ja Breaking Fast on loistava romkom seuraavaa romanttista iltaa varten. On totta, että sateenkaarevia tarinoita usein kerrotaan yhteisön sisällä, ja kaikki elokuvat eivät löydä laajempaa yleisöä, mutta toisaalta on hyvä nähdä näitä tarinoita kerrottuna ilman Hollywoodin ja suurten studioiden sensurointia ja kaavamaisuutta. Jos teillä on mahdollisuus osallistua Vinokinoon kotikaupungissanne, suosittelen sitä lämmöllä. Nämä tarinat ansaitsevat tulla kuulluksi.

Voitte tukea Venäjän ihmisoikeustaistelua LGBTQ+ -ihmisten oikeuksien puolesta Venäläiset ihmisoikeuspuolustajat/SETA ja A Worm in the Heart- sivustoilla.

Aasa T