Atte Arvostaa: Birds of Prey

DC Extended Universe, tai millä nimellä tätä nyt pitäisikään kutsua, on viimeisimpien elokuviensa kautta palannut takaisin kehään nyrkit pystyssä uuden energian voimin. Wonder Woman aloitti tämän comebackin, vaikka se vielä kärsiikin hieman samoista ongelmista kuin edeltäjänsä, mutta elokuvat kuten lauantai-aamun piirretty Aquaman ja paras 2010-luvun DC- leffa Shazam! näyttivät, että DC:n supersankarit voivat seistä omilla jaloillaan ja omalla tyylillään joka eroaa positiivisesti MCU:sta, ilman että niiden pitää uhrata itseään synkkyyden ja vakavuuden alttarilla. Ja Birds of Prey jatkaa tällä linjalla.

Birds of Prey: And the Fantabulous Emancipation of one Harley Quinn

Tarina: Harley Quinn (Margot Robbie) on eronnut viimeisen kerran Jokerista, ja elää uutta, vapaata elämää- kunnes tajuaa, että koko Gotham on nyt hänen perässään! Harley onnistuu sotkeutumaan gangsteri Roman Sioniksen alias Black Maskin (Ewan McGregor) bisneksiin, ja pian Harley on jahtaamassa nuorta taskuvarasta nimeltä Cassandra Cain (Ella Jay Basco), jolla on hallussa jotain jonka vuoksi Black Mask on valmis tappamaan kenet tahansa.

Harley Quinn on hieman kuin Deadpool; usein kiusallisen tietoinen omasta fiktiivisyydestään, ja parasta pienissä annoksissa. Quinnista on myös lukuisia eri versioita; Paul Dinin luoma Jokerin iloluontoinen tyttöystävä lienee tunnetuin, mutta Birds of Preyn versio on paljosta velkaa Amanda Connerin ja Jimmy Palmiottin Harleylle, joiden soolosarjakuvat Harleysta ovat olleet DC:n myyntitykkejä jo hyvän aikaa. Lopputuloksena Birds of Prey on kuten nämä sarjakuvat; hauska, viihdyttävä, toiminnan täytteinen, väkivaltainen Looney Tunes- piirretty, mutta ei järin syvällinen elokuva. Birds of Prey on  kuitenkin ohjaaja Cathy Yanin, käsikirjoittaja Christina Hudson ja tuottaja Margot Robbien toimesta täynnä pientä nyanssia, jollaista tämän kokoisissa studioleffoissa feministisellä suuntauksella harvoin on. Birds of Prey on kuitenkin niin hauska ja teknisesti erinomainen ja todella siistin näkäinen elokuva, joten ei siinä hirveästi jäänyt pohtimaan ylimääräisiä. Elokuvassa on väriä, menoa, hyvää musiikkia, laulua, tanssia, rullaluistelua, kung-fua, huumeita ja hyeenoja, ja kokonaisuus ei ehkä ole eheä mutta ainakin se on näyttävä. Tämä on hyvin Harleyn näköinen elokuva: sekava, hajanainen, väkivaltainen (en odottanut meneväni supersankarileffaan näkemään nylkemistä mutta tässä sitä ollaan) ja yllättävä. Vähempi olisi hahmon luonteen ja tyylin pettämistä. 

Margot Robbie oli (tarkistaa kalenteria) neljä vuotta sitten (huh huh) tulleen Suiciden Squadin yksi parhaimmista puolista, ja nyt kun hän saa näytellä parasta versiota Harleysta - eli vapaata, itsenäistä antisankari-Harleyta - pääsee hän vielä enemmän omilleen. Robbie omaksuu Harleyn luonteen täydellisesti, kadoten hahmoon hienosti. Kuten Deadpool, Harley ei ole kovinkaan monisyinen hahmo, eikä Birds of Prey hänestä sellaista yritä tehdä: Harley elää lievästi omassa maailmassaan, ja ainoa motivaattori hänen elämässään on elämänjano ja halu selviytyä- sekä palava viha ihmisiä kohtaan, jotka katsovat häntä alaspäin. Paljon tästä tulee Robbien näyttelystä, ja miten hän tuo energiaa tämän ilkikuriseen virneeseen tai henkiseen hajoamiseen on joka kerta hienoa nähtävää. Niin kauan kuin Margot Robbie haluaa näytellä Harleyta, minä olen mukana katsomassa häntä.

Muut hahmot eivät jää Robbien jalkoihin, ainakaan pahasti. Rosie Perez on erinomainen Renee Montoya, ja oli todella siistiä nähdä yksi lempihahmoistani Batman- mythoksessa tuotuna valkokankaalle näin hienosti, ja hänen vanhempi hahmonsa sopii hyvin kontrastiksi nuorempiin tähtiin. Jurnee Smollet-Bell on myös loistava Dinah Lancena, tuoden Black Canaryn eloon asenteella ja tyylillä, ja Smollet-Bell voisi varmasti kantaa yksin kokonaisen elokuvan Dinah Lancesta ja tämän vaikeasta suhteesta supersankarointiin. Ehdottomasti enemmän ruutuaikaa olisi kaivannut aina loistava Mary Elizabeth Winstead, jonka Helena Bertinelli alias Metsästäjätär on ehdoton suosikkini elokuvassa. Metsästäjättärenä hän on uhkaava, badass kostaja, mutta muiden ihmisten ympärillä Helena on cooleja iskulauseita peilin edessä harjoitteleva kimppu neurooseja, joka nauraa väärillä hetkillä ja on erittäin tarkka siitä että hän ei käytä jousipyssyä vaan jalkajousta, ei hän ole mikään lapsi. Helena on palkkatappajien kasvattama erakko jonka aina päämäärä on tappaa henkilöt X ja Y, tottakai hän on huono hankkimaan ystäviä ja on hieman kiusallinen. Pääjoukosta lyhimmän tikun veti valitettavasti Cassandra Cain, joskin ei Ella Jay Bascon (The Last Airbenderin Dante Bascon veljentytär!) takia, hän on (kuten kaikki) hauska, mutta hahmona hänellä on vähiten tekemistä ja hänen linkkinsä sarjakuvien Cassandra Cainiin olematon, mikä saa kyseenalaistamaan valinan käyttää juuri häntä elokuvassa. Mene ja tiedä.

SHE IS THE BEST <3

Ewan McGregorin valinta pääkonnan Roman Sioniksen rooliin oli ehdottomasti yksi innostavimpia valintoja joita tämä elokuva teki. McGregor on ollut suosikkejani aina Star Wars- prequeleista lähtien, ja hän onnistui tekemään normaalisti aika tylsästä ja yksipuolisesta Black Maskista viihdyttävän ja karmivan pahiksen. Kuten kukaan päähahmoista, ei Roman Sionis ole juurikaan syvyydellä pilattu, päinvastoin: hän on misogynistinen narsisti, joka on pakkomielteinen omasta imagostaan ja kuten Harley sanoo hänelle: "haluat vain todistaa vanhemmillesi olevasi jotain, et ole niin syvällinen kuin luulet." McGregor painaa kuitenkin kaasun pohjaan ja esittää nämä pakkomielteet ja oman etuoiketuksen tunteensa hienosti, ja on välillä vain hieman limaisen oloinen klubi-isäntä, mutta seuraavassa hetkessä hän on erittäin niljakas sadisti, joka nauttii muiden häpäisemisestä ja polkemisesta maahan. McGregorilla on selkeästi hauskaa, ja hänen kakkosmiehensä/BFF:sä Victor Zsasz (Chris Messina) on hyvin samanlainen, tosin ilman Sioniksen charmia. Pahis duona Zsasz ja Sionis ovat tällaiseen elokuvaan juuri sopivat, luoden hyvin vahvaa kontrastia teoillaan Harleyn maailman pastelliväriseen kaaokseen.

Nämä ovat kaikki hyviä hahmoja ja näyttelijät tekevät hienoa työtä, mutta minua jäi kaivelemaan se, miten näistä olisi voitu saada niin paljon enemmän irti. Harley on sinäsä hyvä johtohahmo tällaiseen tarinaan, että hänen sisäiset tunteensa ovat kaikki niin pinnalla, että niiden käsittely on harvoin tarpeetonta, mutta Dinah, Renee, Helena ja Cassandra jäävät hieman torsoiksi. Kaikilla on selkeästi jotain menossa elämässään: Dinahin vastahakoisuus sankaruutta kohtaan nousee selkeästi tämän hylätyksi tulemisesta, Renee'n paikallaan junnaavan uran syynä on mieskollegoiden tapa kerätä kunnia tämän teoista ja hänen vihjailtu alkoholisminsa ei auta häntä pitämään ihmissuhteitaan kasassa, Helenan traumat ja tätä kalvava tyhjyys ja Cassandran oletettu väkivaltainen perhe- jokaisessa hahmossa on siemen itämässä mielenkiintoiseen tarinaan johon vain vihjataan, mutta koska tämä ei oikeasti ole Birds of Prey- sarjakuvista kertova elokuva- tämä on Harley Quinn- elokuva- ei näihin päästä sisään. Toki DCEU voi tämän elokuvan odotetun menestyksen perusteella päättää tehdä lisää Birds of Prey- elokuvia tai vaikka soololeffoja näillä hahmoilla, mitä toivon kovasti sillä Helena, Dinah ja Renee ansaitsevat ehdottomasti lisää ruutuaikaa, mutta tässä elokuvassa ei hahmojen pään sisään juurikaan päästä, mikä on sääli näin hyvien näyttelijöiden ja hahmojen kanssa. 

Mutta tämä on vähän sama ongelma kuin Deadpoolin kanssa, eli kuka menee katsomaan Harley Quinn- elokuvaa nähdäkseen syvällisiä hahmoja ja pohdintaa traumoista ja etuoikeuksista? Vaikka teemat parisuhdeväkivallasta ovat osa Harleyn hahmoa ikuisesti, ei tämä elementti ole ollut vielä merkittävästi näkyvä DCEU:n Harleyn hahmossa. Birds of Prey tyytyy ampumaan, potkimaan, hakkaamaan ja puukottamaan ongelmansa, ja viimeisen kolmanneksen iso toimintapommi onkin eräänlainen tunteiden purkautuminen; Helenan traumojen perusta, Dinahin kokema esineellistäminen, Renee'n turhautuminen ja Harleyn viha saavat kaikki tulla käsitellyksi pesäpallomailojen ja jättivasaroiden heiluessa ja jalkajousien laulaessa, ja toiminta onkin elokuvassa erittäin siistiä ja hahmolle sopivan yliampuvaa. Birds of Prey on hauskaa viihdettä, jossa on erinomaiset johtohahmot sekä kunnon limanuljaska- pahis. Sitä ei voi ottaa kovinkaan tosissaan, ja aiempi vertaukseni Looney Tunes- sarjan slapstickiin ja komedian tajuun osuu myös maailmankuvaan: jos ongelmasi tässä elokuvassa on se, että "ei ole realistista miten Harley heittää pesäpallomailalla tyyppiä lattian kautta kimmokkeena" niin et selkeästi ole kiinnitänyt huomiota, millaista elokuvaa olet katsomassa. Birds of Prey on hyvää aikaa elokuvateatterissa- väkivaltainen ja hauska anti-supersankarielokuva jossa neljä siistiä naishahmoa vetää narsistista naisvihaajaa turpaan. Joskus on kivaa kun asiat tehdään suoraan.

Atte T