Once Upon A Time In... Hollywood
Once Upont A Time In Hollywood on herättänyt jo paljon keskustelua kahden hyvin tietin kohtauksen ja valinnan vuoksi, ja ei mikään ihme. Aihepiiri, ihmiset joita käsitellään ja niiden reflektio todellisuuteen on jotain minkä kanssa Tarantino on paininut aiemminkin. Once Upon A Time In Hollywood on ehkä empaattisin ja persoonallisin Tarantinon leffoista, joka vaatii katsojaltaan perustitetoja Hollywoodin 1950-60 luvun tähdistä, ilmapiiristä ja "Mansonin perheeseen" liittyvistä tapahtumista. Sen tunnelma rakentuu näiden faktojen päälle, ja vaikka Once Upon A Time In Hollywood onkin Tarantinolaista fantasiaa, pohjautuu se tosiasioihin.
Rick Dalton ja Cliff Booth ovat molemmat uransa loppupuolella olevia veteraaneja. Dalton on vanha tv- cowboy, joka niin monen muun tv-tähden tapaan ei pystynyt tekemään kokonaisvaltaista siirtymistä filmitähdeksi (ainakaan Hollywoodissa) ja on nyt näyttelemässä konnan rooleja Green Hornetin kaltaisissa televisiosarjoissa, kunnes hän haihtuu ikuisuuteen. Booth puolestaan on tehnyt uraansa Daltonin stunttimiehenä, ja samalla päässyt tämän kautta kiinni hieman makeampaan elämään. Huhut (joita elokuva ei vahvista tai kumoa) tämän vaimon kuoleman ympärillä tekevät hänestä kuitenkin osittain hylkiön Hollywoodissa, ja vain kaikki työt mitä hän voi saada tulevat Daltonin kautta. Elokuva tekee kuitenkin selväksi sen, miten kaukana Dalton ja Booth lopulta ovat toisistaan, Daltonin puhuessa siitä kuinka asunnon omistaminen Hollywoodista tekee hänestä osan sitä, Boothin ajaessa asuntovaunulleen drive-in teatterin takapihalla.
Kolmas tähti leffassa on Margot Robbie Sharon Tatena, näyttelijänä joka tunnetaan suurelti vain tämän elämän traagisesta lopusta. Once Upon A Time In Hollywood on kuitenkin kiinnostunut Sharonista enemmän henkilönä kuin tapahtumana, ja Robbie tuo tämän esille upeasti; hänen ilonsa nähdessään nimensä elokuvateatterin parrasvaloissa, Playboy Mansionin allasjuhlissa tai katsoessaan The Wrecking Crew'ta, katsojien nauttiessa hänen roolisuorituksestaan. Once Upon A Time In Hollywood haluaa muistaa Sharon Taten ihmisenä, muistuttaen naisesta joka eli, kuorsasi sängyssä ja rakasti lukemista, kenties tuoden Taten muistoa paremmin esiin nuoremmille sukupolville.
Näiden kolmen varaan rakentuu elokuvan temaattinen selkäranka; Rick Dalton on vanha Hollywood-legenda, joka on muuttumassa merkityksettömäksi nuorempien tähtien ja muuttuvan Hollywoodin käsissä, ja tämän keskustelu nuoren lapsitähti Trudin (Julia Butler) kanssa on kenties leffan tähtihetkiä, jossa Tarantinon persoona näkyy vahvimmiten lävitse. Tarantinon työ ja identiteetti lähes kulminoituu Daltonin itkiessä roskakirjallisuuden äärellä, löytäen siitä samaistuttavia teemoja. Sharon Taten edustama ideaalinen, optimistinen 1960-luvun Hollywood on vielä täydessä höökissä, ja Cliff Boothin kautta mukaan astuu myös Spahnin ranchia asuttavat mysteeriset hipit, jotka mukanaan tuovat lähes aikapommia muistuttavan kuoleman varjon Taten edustaman idealismin ja kirkkauden ylle. Tarantinon Hollywood on iloa ja juhlaa, tai ainakin tämä satuversio siitä on. Tarkoitan sitä että elokuvan nimi on "olipa kerran" Hollywoodissa, vedoten klassiseen satukirjan aloituskaavaan.
Ongelma tämän vision ja idean kanssa on se, että Tarantino vetää oikeita ihmisiä ja oikeita tapahtumia mukaan satuunsa. Eniten puhetta herättänyt kohtaus on lyhyt muistelu siitä, kuinka kerran Cliff Booth ja Green Hornet- sarjan nuori kakkostähti Bruce Lee (Mike Moh) ottivat yhteen, Leen saaden yhden iskun sisään ja Cliffin heittäen Leen autoa päin sen jälkeen. Keskustelu siitä miten Leetä esitetään elokuvassa on herättänyt paljon kritiikkiä, mukaanlukien Leen tytär Shannon Lee on kritisoinut sitä miten Leetä esitetään komedisena uhoajana, ja tätä ei kieltämättä voinut olla ajattelematta salissa jossa ihmiset nauroivat Leen puhetavalle ja tyylille. Tarantino kiillottaa paljon Hollywoodin julkikuvaa ja antaa positiivista imagoa jopa Roman vitun Polanskille, mutta ei voinut tehdä samaa Bruce Leelle- miehelle, joka teki kolminkertaisesti enemmän töitä kuin yksikään elokuvan valkoisista tähdistä päästäkseen samalle tasolle. Once Upon A Time In Hollywoodin Hollywood on ehkä satua ja Cliff Boothin taitojen osoitus välttämätöntä alustusta myöhempää varten, mutta pitikö se tehdä Bruce Leen muiston kustannuksella?
 |
| Myös; tämä on todella, todella valkoinen leffa. |
Eli mitä Once Upon A Time In Hollywood lopulta on- nostalginen muistelu Hollywoodista juuri ennen sen synkkiä aikoja ja Tarantinon pohdiskelu oman uransa relevanttiudesta muuttuvassa viihdemaailmassa, vai vain valkoisia tähtiä glorisoiva keski-iän kriisi jolla Tarantino voi taputella itseään ja omia suosikkejaan selkään? En tiedä, en todellakaan tiedä. Once Upon A Time In Hollywood on hidas, tunnelmallinen elokuva joka elää hyvin kullatussa Hollywoodissa, jossa Tarantino pitää mestarillisesti tunnelmaaa yllä muistuttaen tasaisin väliajoin Mansonin perheen olemassaolosta. Henkilökohtaisesti, olen nähnyt aivan tarpeeksi Hollywoodia ihannoivia elokuvia että jaksaisin imeytyä Tarantinon kauniiseen satuun täysin mukaan, mutta osalle tämä voi varmasti olla upea kokemus. En täysin jäänyt Once Upon A Time In Hollywoodin lumoihin, mutta taas jälleen jään arvostamaan näyttelijöiden (DiCaprio ja Pitt uransa parhaan matskun ääressä, kuten myös Robbie) työtä ja Tarantinon taitoa jännityksen ja tunnelman luojana.
Atte T
PS. Hipit on perseestä ja Tarantino on samoilla linjoilla, joten siitä plussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti