"All fanwork, from fanfic to vids to fanart to podfic, centers the idea that art happens not in isolation but in community."
Ja tämä voitto sai minut ajattelemaan fanifiktiota ja miten siihen suhtaudutaan.
1. Eskon elämä ja Hämähäkkimies koriskentällä
Fanifiktiota voi lähestyä monesta eri lähtökohdasta, mutta pohjimmiltaan se on spekulatiivista fiktiota puhtaimmillaan; fiktiota, kuten vaikka Harry Potteria tai Marvelin supersankareita, kuvitellaan uudelleen erilaisiin tilanteisiin ja konteksteihin. Harry Potter ja Marvel ovat myös tällä hetkellä Archive of Our Own- sivun suosituimmat fandomit, useassakin eri kategoriassa. Fanifiktio voi täten tarjota jotain näiden fandomien faneille mitä alkuperäistuotteet eivät välttämättä tarjoa- erilaisia ihmissuhteita, inklusiivisuutta ja vaihtoehtoisia tapoja kertoa samat tarinat. Vaikka ymmärrän hyvin Marvelin ja Harry Potterin suosion näillä aloilla, olen itse kiinnostunut niistä fanifiktion muodoista jotka käsittelevät tuotteita, joiden suosio ei ole yhtä suurta tai jotka lähestyvät suosittujakin aiheita enemmän maanläheisestä ja pelkistetystä näkökulmasta.
Tämä on Jon, Gale Galliganin luoma nettisarjakuva joka on Karvinen- fanifiktiota. Jon kertoo Eskon elämästä Karvisen seikkailujen sijaan, keskittyen Eskon tuntemuksiin ja alhaiseen itsetuntoon. Sarjakuvassa hänen suhteensa eläinlääkäri Lissun kanssa on hyvällä mallilla, mutta Esko ei silti pidä omaa sarjakuvapiirtäjän uraansa merkittävänä, reflektoiden Eskon asemaa sivuhenkilönä omassa elämässään (Karvinen- sarjakuvan alkuperäinen nimi piti olla Jon Arbuckle, eli Esko). Sarjakuvat kertovat siitä millaista Eskon elämä Karvisen sekoilujen ulkopuolella olisi, miten hän käy pitämäss sarjistyöpajaa paikallisella koululla tai osallistumassa paikallisen sarjakuvafestivaalin taidekujalla. Galliganin sarjakuva on paras asia mitä Karviselle on tapahtunut vuosikymmeniin. Karvinen on pitkälti junnannut paikoillaan 1990-luvulta lähtien, ja Jim Davisin mielenkiinto on siirtynyt sarjakuvista tuoteperhe-imperiuminsa hallintaan. Jim Davis ei ikinä tekisi mitään näin mielenkiintoista, syvällistä ja introspektiivistä tänä päivänä Karviselle, ja Jon sai minut muistamana kuinka paljon aikoinaan välitin Karvisesta ja Eskosta.
Toinen lähestymistapa on ottaa jotain todella suosittua ja kutistaa sitä kokoon. Marvel on mielenkiintoinen siitä, että sillä on maine maanläheisten ja humaanien tarinoiden kertojana. Tämä ei ole mitenkään valheellinen väite, mutta nykyään sarjakuvia lukiessa, varsinkin Hämähäkkimiehen tapauksessa, tuntuvat Peterin ongelmat niin isoilta ja paisutetuilta että kulmakunnan kivan Hämähäkkimiehen ongelmat ja tunteet eivät ole enään yhtä samaistuttavia. Kiitos siis Hannah Blumreichin Spider-Zinelle siitä, että se tarjoaa sarjismuodossa juuri tätä. Spider-Zine on kokoelma lyhyitä sarjiksia Peter Parkerin elämästä; siitä miten high school on hirveää, mutta välillä voi olla Hämähäkkimies ja silloin elämä rullaa, Peterin tuntemukset Ben-sedän kuoleman jälkeen tai miten Hämähäkkimies voi auttaa toista kulkemaan kotiin turvallisesti iltaisin, vaikka sen hintana olisikin tyhjentävä selitys Cowboy Bepopin juonesta (tulen ikuisesti yhdistämään Hämähäkkimiehen swingailun ympäri kaupunkia Cowboy Bepopin tunnariin). Näissä tarinoissa on ihmisyyttä, jota monista mainstream- supersankaritarinoista tuntuu uupuvan (poikkeuksia on, kuten Squirrel Girl ja Ms. Marvel) ja Blumreichin Hämähäkkimies on yksi suosikkiversioistani tästä hahmosta.
2. Vastauksia puutteeseen
Comics Alliancen haastattelussa Blumreich kommentoi:
"And I think it's people responding to something that, with all fanart, it's a response to what you don't see, but you want. It's addressing a lack of something in the canon material. And it's frustrating when that isn't taken seriously and people just write it off as "Oh, it's just your fanart." And it's like: people really like that stuff. There's a reason people are making it, because it doesn't exist. And if it did exist, people would buy it."
Tämä hyvin kiteyttää sitä, mikä fanifiktiossa viehättää niin kuluttajia kuin kirjoittajia. Haastattelussa Blumreich puhui spesifisti Stucky (eli Steve Rogers & Bucky Barnes- romanssifiktiosta)- fanifiktiosta, joka on hyvin suosittu Marvel-fanifiktion alakategoria. Fanfiktio joka keskittyy hahmojen väliseen suhteeseen on kiinnostunut näistä hahmoista, ja samalla lisää jotain mitä alkuperäismateriaali ei tarjoa- tässä tapauksessa rakkaussuhteen Steven ja Buckyn välillä. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä sisältävät fanficin muodot ovat erittäin suosittuja, sillä ne ovat vastaus selkeään puutokseen alkuperäismateriaaleissa kuten Marvel Cinematic Universen elokuvissa tai Harry Potterissa. Sama pätee myös Jonin kaltaiseen introspektiivisiin töihin, jotka keskittyvät sivuun jääneiden hahmojen sisäisiin pohdintoihin- kuten Tyson Murphyn Ben, jossa keskitytään Chewbaccan tunteisiin Force Awakensin dramaattisimmalla hetkellä.
Onko fanifiktio nähtävissä osana Roland Barthesin ideaa tekijän kuolemasta (death of the author), jossa tekijä (tarinan luoja) on lakannut olemasta tekstinsä ylin auktoriteetti, ja lukijalla on valta ja vapaus lukea ja tulkita lukemaansa riippumatta tekijästä ja tämän intentioista? Tämä nousi mieleeni katsoessani fanivideo-sarjaa If The Emperor Had A Text-To-Speech Device, joka on humoristinen tarina Warhammer 40 000- pelimaailmasta. ITEHATTSD:in tyyli on läpeensä komedinen, jossa sarjan luoja Alfabusa heittää kevyesti lokaa Games Workshopin tekemien ratkaisujen suuntaan, mutta aidon parodian hengessä myös esittää syitä mikä Warhammer 40 000 on hienoa. Tämä fanituote esittää alkuperäisen tarinan hyvin erilaisessa valossa, päättäen seurata omaa kaanonia tarinamaailmassa. Samanlaisia genrejen ja erilaisten "alternate universe"- mallien kanssa leikkiviä fanifiktioita on paljon- yksi esimerkki lienee E.L. Jamesin Twilight- fanifiktio Master of the Universe, joka kuvitteli Edward Cullenin ja Bella Swanin bisnesjohtajana ja toimittajana. Tämä teos tunnetaan nykyään paremmin nimellä Fifty Shades of Grey.
 |
| If the Emperor Had A Text-To-Speech Device |
Mutta nyt kun olemme puhuneet fanifiktiosta joka käsittelee fandomeja joiden suosio ei ole suuri, sekä vaihtoehtomaailmoihin sijoittuvista tarinoista, yksi esimerkki nousee mieleeni josta en tiedä kuinka moni on kuullut, mutta se on esimerkki siitä kuinka todella erikoiset ideat fanitaiteessa ja fanifiktiossa voivat yhdistyä kokonaisuudeksi joka sekä toimii että tuo uutta merkitystä tuotteeseen.
Tämä on BARTKIRA.
Bartkira on juuri sitä miltä se näyttää: Katsuhiro Otomon legendaarinen klassikko-manga Akira uudelleenkerrottuna Matt Groeningin Simpsonit- hahmoilla, Bartin ottaessa Kanedan paikan tarinan sankarina ja tämän traagisen ystävän Tetsuon ollessa Milhouse. Ideana tämä tuntuu järjettömältä, mutta lopputulos on uskomaton. Bartkira on yli 700 taiteilijan yhteistuotos, jossa kuvittaja saattaa vaihtua joka sivulla ja tyylin muutokset ovat joskus todella radikaaleja, vaihtuen Otomon ruutujen 1:1 kääntämisestä todella abstraktiin kuvitukseen. David Surman Bartkira Vol. 3:en esipuheessa vertaa Akiraa ja Simpsoneita aikalaisiksi, molemmat kuvaten inhoa yhteiskuntaa kohtaan jossa ne syntyivät. Kuten Surman sanoo:
"Strangely, the intensity of Otomo's emotionally wrought world also reciprocally changes our understanding of The Simpsons. New dimensions are revealed to characters we thought we understood completely."
Tämä näkyy varsinkin Bartin, Milhousen ja Skinnerin kohdalla, sekä yksittäisen Simpsonit- hahmot Laura Powersin tapauksessa. Bartin rooli Kanedana on ilmiselvä ja sopiva, molempien ollessa samanlaisia lakia ja järjestystä halveksivia kapinallisia. Skinner puolestaan Kenraali Shikishimana, järjestyksen ja kontrollin edustajana ja Kanedan vastaparina on ilmiselvä, mutta kuten Shikishima Akirassa, nyt Skinner saa osakseen kerroksia jota hänellä ei normaalisti ole. Mutta Milhouse ja Laura ovat ne joissa luovuus näkyy paremmin. Milhousen surkea elämä ja status Simpsoneiden ikuisena nyrkkeilysäkkinä saa Tetsuon raivon ja oman ahdistuksen omasta paikastaan toimimaan aivan uudella tasolla, ja Milhousen osaa molemmissa tarinoissa alkaa säälimään enemmän. Samoin Laura, Bartkiran versio Keistä, jonka voi muistaa hänen yhdestä esiintymisestään sarjassa Bartin ihastuksena, on nyt kohotettu sarjan protagonistiksi Bartin rinnalle, antaen hänelle ennen olematonta agenssia tarinassa. Tämä tekee Simpsoneiden hahmoista mielekkäitä jälleen, ja tarjoaa uudenlaisen tulkinnan Otomon mestariteoksesta. Bartkirassa on myös huomattavaa sen yhteistyön ulottuvuus. Jokaisen taiteilijan oma jälki on selkeä, tehden jokaisesta sivusta omanlaisena taideteoksen. Surmania lainaten:
"I'm reminded that this represents who we [as artists] are today, a messy put productive global network of artists coming from an incredible diversity of backgrounds, with a vast range of experiences to be expressed."
Lopuksi
En ole mikään asiantuntija fanifiktion suhteen. Olen enemmän fanisarjakuvien ja fanivideoiden ystävä kuin kirjoitetun fanifiktion, ja osaisin nimetä varmasti monia lukijoistani jotka voisivat kertoa fanifiktiosta itsessään enemmän kuin minä, Miksi sitten puhun tästä kaikesta niin paljon? Yksi syy on Archive of Our Ownin voiton tarjoama innostus, mutta toinen liittyy siihen miten fanifiktiosta tupataan puhumaan piireissä, jotka eivät fanifiktiota kuluta. "Fanifiktio" on myös pejoratiivinen termi kritiikissä, jolla kuvataan materiaalia joka tuntuu aloittelijan tekemältä tai "ei sopivalta" oletettuun kaanoniin. Samoin fanifiktiota ei pidetä monissakaan piireissä merkittävänä, saatikka edes taiteellisena saavutuksena. Idea fanifiktiosta yksiulotteisena toive-fantasiana josta ideat kuten Mary Sue (eugh) nousevat esiin on yhä ikävästi olemassa. Fanifiktiota ei pidetä oikeana taiteena, eikä fanifiktion luojia taiteilijoina.
Fanifiktio on osittain vastalause monopolien määrittämälle kulttuurille, sille että yksi tai kaksi lähdettä määrittelee sen millaiselta meidän viihteemme ja taiteemme näyttää. Fanifiktio on tapa tehdä taiteesta oman käden kautta itsensä näköistä, sellaista joka puhuttelee laajempia elämänkokemuksia ja näkökulmia. Se tarjoaa erilaisen lähestymistavan tunnettuihin ja tuntemattomiin mediatuotteisiin, jotka voivat rikastuttaa tapaa käsitellä ja lähestyä näitä, kuten Jon tai Bartkira. Idea fanitaiteen monipuolisuudesta nousi mieleeni keskustelussa, jossa Marvelin heikkoudeksi koettiin "tumblr-taitelijoiden ja kirjoittajien palkkaaminen oikeiden tekijöiden sijaan". Kuitenkin, fanifiktion (kuten fanisarjakuvien) luojat ovat päässeet omien taitojensa kautta työskentelemään "ammattitasolle"- Hannah Blumreich pääsi piirtämään ja kirjoittamaan Amazing Spider-Man- lehteen lyhyttarinan, ja Noelle Stevenson, joka tunnettiin alunperin fanitaiteilijana tumblrissa, kehitti Netflixille loistavan She-Ra and the Princesses of Power- sarjan. Fanifiktio on tapa kehittää itseään taiteilijana, oli kyse sitten 10 000-sanaisesta Harry Potter- fanifikistä tai kuuden ruudun Star Wars- fanisarjakuvasta, ja tarjota jotain uutta niille jotka rakastavat näitä sarjoja, mutta eivät näe itseään tai omia kokemuksiaan niissä. Tämä on mitä taiteen kuuluu tehdä; peilata todellisuutta, jokaista sellaista.
Atte T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti