Aasa Arvostaa: The Suicide Squad

Jatko-osat ovat mielenkiintoisia, koska pitkään yleinen ajatus oli että jatko-osa on se missä hyvä elokuva menee kuolemaan pois; Zorron Leganda, Muumio II, Pirates of the Carribean: Kuolleen Miehen Kirstu, Superman II ja niin pois päin. Nykyään kuitenkin on alkanut tuntua siltä tässä jatkumo-painotteisessa ja franchise-rakennuksen elokuvamaailmassa, että jatko-osa on se joka saa olla mielenkiintoisempi, eheämpi ja moniulotteisempi teos; Captain America: Winter Soldier, Last Jedi, Avengers: Age of Ultron ja niin pois päin. Juuri elokuvateattereihin saapunut The Suicide Squad ei varsinaisesti ole jatko-osa vuoden 2016 karmaisevan huonolle Suicide Squadille, vaan se tuntuu enemmän pehmeältä rebootilta (vaikka se tekeekin oletuksia aikaisempaan samannimiseen elokuvaan). Joka tapauksessa The Suicide Squad on kaikin puolin ylivertainen elokuva edeltäjäänsä verrattuna.

The Suicide Squad

Tarina: Corto Maltesen saarivaltion uusi hallinto omaa anti-amerikkalaisia periaatteita ja mahdollisesti superaseen, joka voi uhata Yhdyvaltoja. Iskuryhmä X:än johtaja Amanda Waller (Viola Davis) lähettää erikoisryhmänsä matkaan, tehtävänään etsiä ase ja tuhota se. Erikoisryhmä on Belle Reven superrikollisvankilan pohjasakkaa; Palkkatappaja Bloodsport (Idris Elba), hirviömäinen King Shark (Sylvester Stallone), isänsä ammatin perinyt Rotanpyytäjä (Daniela Melchior) ja ikuinen villi kortti Harley Quinn (Margot Robbie) sekä monta muuta, joista suurin osa ei ikinä enään näe päivänvaloa saatika edes vankikoppinsa seiniä.

Toivon todella, että nimellienn muistutus vuoden 2016 fiaskoon ei karkoita katsojia tämän elokuvan äärestä. The Suicide Squad on aivan erilainen elokuva, vaikka jakaakin perusidean superkonnista tekemässä USA:n hallinon likapyykkiä. Isoin ero on ohjaajan ja käsikirjoittajan paikalla, jolla seisoo suvereenina James Gunn, jonka kaksi Guardians of the Galaxy -elokuvaa ovat omien suosikki-supersankarielokuvieni joukossa. Gunnin käsissä The Suicide Squad on tylsän ja harmaan merkityksettömän action-räiskeen sijaan räävitön, väkivaltainen, sarjakuvamaisen värikäs ja hassu sekä sisällöltään mielenkiintoinen elokuva. Se on rosoinen kuin mikä, siinä on tahditusongelmia ja se ei ihan saavuta kaikkia tavoitteitaan viestinsä kanssa, mutta kokonaisuuden ollessa näin hauska ja erikoinen, niin nämä tuntuvat pieniltä heikkouksilta. Tämä on Warner Brosin vastaus Deadpoolin väkivaltaisemmalla supersankariseikkailulle, mutta ilman rasittavaa itsetietoisuutta ja isommalla sydämellä, ja tämä juontaa juurensa James Gunnin tapaan rakastaa omia rikkinäisiä hahmojaan.

Kuten Guardiansissa, Gunn on koonnut kasaan hilpeän kokoelman DC:n b- ja c-luokan hahmoja jotka ovat jääneet osittain unohduksiin DC:n sarjakuvissa, ja jotka nyt nousevat luultavasti maailmanluokan tähdiksi. The Suicide Squad rakentuu ensemble -tähtikaartin pariin, jotka karsitaan nopeasti kasaan alussa esitellyistä hahmoista. Eniten ruutuaikaa saavat Idris Elban Bloodsport, jonka hilpeän ysärihenkisen nimen takana on muutakin kuin vain tarve korvata Will Smithin hieman samanhenkinen Deadshot elokuvassa, Melchiorin välitön fanisuosikki Rotanpyytäjä ja tämän (yksi monista) lemmikkirotista Sebastian (Dee Bradley Baker), Stallonen ja Steve Ageen karmaisevan söpö King Shark, John Cenan koomisen kevennyksen ja aidon uhkaavuuden välillä tasapainotteleva Peacemaker, aina rakastettava Harley Quinn ja erinomaisen hahmonäyttelijä David Dastalmachianin Polka-Dot Man, jonka täysin naurettava sarjakuvaversio ollaan päivitetty samaan tapaan naurettavaksi mutta myös tuskaisen surulliseksi versioksi, johon Dastalmachian tarttuu kiinni kunnolla. Mukana on myös Rick Flag (Joel Kinnaman) joka tällä kertaa saa olla muutakin kuin ryhmän straight man ja ikuinen valittaja, ja Kinnaman suoriutuu tästä kiittämättömästä työstä murharyhmän vahtina kiitettävästi. Osaa näistä avainhahmoista yhdistää tietty teema, ja tämä siteen puutos tiettyjen hahmojen väliltä antaa osviittaa myös hahmokohtaloista. Erityisesti haluan nostaa juurikin Dastalmachianin, Melchiorin ja Stallonen, jotka nostavat Polka-Dot Manin, Rotanpyytäjän ja King Sharkin elokuvan tähdiksi, sekä John Cenan jonka kehitys näyttelijänä on ollut hyvä. Peacemaker on samaan aikaa naurettava pelle, tehokas tappokone että oikeasti karmiva moraalinen absolutisti, jollaisia varmasti on oikeasti olemassa ja tämä tekee hänestä aidomman tuntuisen kuin hänen ulkonäkönsä antaa ymmärtää.  

Poliittinen jännite on aina ollut osa Suicide Squad -sarjakuvia, ja Gunn yhdistää tähän ideaan myös vaikutteita kasarin roskatoimintaleffoista (Stallonen mukanaolo alleviivaa tätä, samoin Alice Bragan rooli cortomalteselaisena vapaustaistelijana) ja Likaisesta Tusinasta. Teoriassa Iskuryhmä-X on CIA:n rooli ulkopoliittisella kentällä vietynä äärimilleen ja fantastisiin mittasuhteisiin, ollessa Yhdysvaltojen keino vaikuttaa murhien, terrorismin ja muun toiminnan kautta globaaliin politiikaan salamyhkäisesti. Joissain konteksteissa tämä luo kontrastin jossa Wallerin johtama Iskuryhmä-X on se "huono versio" CIA:n ulkopoliittisesta agendasta, esimerkki tapauksista jolloin Yhdysvallat ovat menneet "liian pitkälle". The Suicide Squadissa alkuasetelma haiskahtaa tältä, sekä taas yhdeltä elokuvalta antamassa mandaattia tappaa ruskeita ihmisiä ilman heidän perspektiiviään, mutta Gunn välttää pahimmat kuopat ja antaa The Suicide Squadille lievän anti-imperialistisen agendan, jossa kaikki iskuryhmän toiminnasta aina syyhyn miksi Corto Maltese on niin karsea paikka juontaa suoraan Yhdysvaltojen globaaliin politiikkaan ja likaiseen peliin. Waller ei ehkä ikinä ole ollut näin vihattava aikaisemmin, ja Viola Davis on karmivan kylmä roolissa juuri oikealla tavalla. The Suicide Squad ei ihan pidä kasassa tätä teemaa koko matkaa, mukana on selkeästi aina pakko olla "hyviä agentteja", mutta en odottanut tätäkään Warner Brosin julkaisemalta franchise -elokuvalta ja tämäkin on jo hyvä askel eteenpäin. 

Tunteellinen puoli jota Gunn käytti niin hyvin The Guardians of the Galaxyssa on myös mukana The Suicide Squadissa, mutta ei ihan yhtä hyvin. Tämä juontaa osittain juurensa myös elokuvan tyyliin; Gunnin käsissä The Suicide Squad on lähempänä eksploitaatiota, jossa raajat lentelevät, veri roiskuu ja joka toinen hahmo joka tulee vastaan kuolee karmivalla tavalla. Tämän verimyllyn aikana on vaikea löytää sydäntä kaikista hahmoista, mutta aiemmin kehumani Melchior ja Dastalmachian tekevät juuri sen. Rotanpyytäjä on tilanteiden pakosta rikollisuuteen päätynyt orpo, joka empatisoi rottien lisäksi niiden kanssa joita yhteiskunta pitää myös alhaisina, kuten juurikin King Sharkin ja Polka-Dot Manin kanssa, ja Melchiorin tunteikas näyttely on avain tämän onnistumiseen. Polka-Dot Man puolestaan on superkonnien koomisen synkkä puoli, tuoden esiin Batmanin monien pahisten samanlaisen tilan; hän on tilanteen uhri, ja ei ole saanut apua jota selkeästi tarvitsisi. Samalla hänen hupaisan naurettava supervoimansa on saanut uuden käsittelyn joka nojaa sekäa keholliseen että lovecraftiaaniseen kauhuun. Polka-Dot Manin masennus ja trauma vaikuttavat hänen ulosantiinsa, ja mikään ei saanut minua niin iloiseksi kuin hymyn häivähdys hänen kasvoillaan kun häntä kohdeltiin vain hänenä itsenään. Dastalmachian on loistava luonnenäyttelijä, joka on tehnyt aliarvostettua työtä aina Yön Ritarista Blade Runner 2049:ään, ja odotan innolla hänen osuuttaan tulevassa Dyyni -adaptaatiossa. 

Kuten aiemmin totesin, The Suicide Squad on hieman rikkinäinen paketti. Tahditus on outoa, Harleylla on oma minielokuva tämän elokuvan sisällä joka on hieman outoa (vaikka Margot Robbie on aina ihastuttava roolissaan), se ei ihan omistaudu omille poliittisille teemoilleen täysiä ja alun lihamyllyn jälkeen on "varsinaiset" päähahmot turvassa suhteellisen kauan. Gunnilla on intoa ja intohimoa näille hahmoille, tälle tarinalle ja tämän kaltaisille elokuville, ja hän sai käytännössä vapaat kädet tehdä mitä hän haluaa ja se näkyy, huonossa ja hyvässä, joskin lähinnä hyvässä. Toiminta on viihdyttävää (erityisesti Bloodsportin ja Peacemakerin murha-kilpailu sekä Harleyn pakomatka), musiikki toimii ja needledrop-musiikki toimii huomattavasti paremmin kuin edeltäjässään ja finaali elokuvalle on juuri niin villi ja erikoinen mitä saattoi odottaa. The Suicide Squad on ronskeimpia ison studion julkaisemia supersankarileffoja sitten Deadpoolin, ylittäen jopa tämän kiitos Gunnin Troma-päivien villin mielikuvituksen ja luovuuden, ja kannustan suuresti tällaista supersankarielokuvaa ylitse sovinnaisemman MCU-tarjonnan. DCEU on sekamelska, mutta tällä hetkellä se on mielenkiintoinen sekamelska jossa on enemmän huteja kuin osumia, mutta osumat ovat olleet puhdasta iloa. The Suicide Squad voittaa edeltäjänsä kaikissa kategorioissa komeasti, ja nousee DC:n elokuvasarjan kärkikastiin. 

Aasa T

"I was happy. Floating in space. Staring at the stars."

PS. RIP Kapteeni Bumerangi, too good for this world. 

 

PS. Ajatuksia lopusta, Rotanpyytäjästä ja Polka-Dot Manista:

Oli jotenkin erittäin kaunista ja hyvin Gunn-maista se, miten elokuva käytti Rotanpyytäjää ja Polka-Dot Mania. Tiimin neljä muuta jäsentä ovat hyvin loogisia valintoja; King Shark on väkivahva ja käytännössä tuhoutumaton ja Bloodsport, Peacemaker ja Flag ovat huippukoulutettuja sotilaita ja aseiden mestareita, ja heidän kaikkien mukana olo on melkein turhaa tilan täyttöä (asia jonka elokuva myöntää ja kääntää myöhemmin twistiksi), mutta Rotanpyytäjä ja Polka-Dot Man? Rotanpyytäjä on pankkirosvo joka kontrolloi rottia ja Polka-Dot Man ampuu pilkkuja. Lopulta kuitenkin tämä kaksikko, Batman rikollisgallerian c-luokan hylkiöt, ovat ne jotka pystyvät taistelemaan Starroa vastaan Bloodsportin aseiden ollessa täysin hyödyttömiä ja King Sharkin ollessa liian iso kohde. Tähän sitoutuu myös elokuvan teema; kukaan ei ole turha tai hyödytön, kaikille on tarkoituksensa. Gunnin rakkaus hylkiöitä ja erilaisia kohtaan huokuu näistä kahdesta hahmosta. Tätä finaalia jossa Rotanpyytäjän miljoonapäinen rottalauma syö Starroa elävältä korostaa John Murphyn loistava kappale Ratism, joka on yksi parhaista sankarillisista kappaleista tässä genressä jonka olen kuullut. Ehdoton lempihetkeni oli kuitenkin se, kun rottalauman saapuessa Bloodsport valahtaa polvilleen kauhusta traumapohjaisen rottapelkonsa tähden, ja Rotanpyytäjä laittaa kätensä ystävänsä ympärille. Rotanpyytäjä ja Bloodsport auttavat toisiaan läpi elokuvan, ja Rotanpyytäjän empatia kovaa palkkasoturia kohtaan alkaa aivan lopussa auttamaan tätä pääsemään hiljalleen traumansa ylitse. 

This is why I love James Gunn.