Ei mitään elokuvia arvioitavaksi vieläkään? Teatterit yhä säpissä kaikissa kaupungeissa joissa yleensä käyn teatterissa? Ei uusia sarjakuvajulkaisuja? Right. No entäs omat ikuisuusprojektit, mites niiden kans- ai kesken? Kuinka pian olisi valmist- hei, au, lopeta, älä heittele minua niillä kirjoilla, sattuu-
Huokaisu. Aika palata kuitenkin sorvin ääreen, tai kohta tämäkin blogi katoaa unohduksen aaltojen alle. Jotain kevyttä kenties, jotain minkä voin hakata kasaan ilman viikkokaupalla tehtävää taustatyötä , rakenteen muodostamista tai aihekirjallisuuden lukemista. Palataan takaisin viime kevääseen siis, ja 10 parhaan sarjakuvahetken pariin. Uhosin jo viime keväänä julkaistussa Top 10 Sarjakuvahetket- bloggauksessani että keksin lisää vastaavanlaisia hienoja hetkiä sarjallisen taiteen parista, jotka ansaitsisivat tulla hehkutetuksi ja kevyesti analysoiduksi. Samalla muut sarjakuvaharrastajat (kuten Hyllyyn Eero) tekivät oman versionsa, jotka vain lisäsivät intoani palata aiheen pariin myöhemmin. Nyt on myöhempi, joten lienee korkea aika tehdä niin. Hetkien vaikuttavuus on täysin subjektiivista ja perustuvat täysin niihin, mitkä elävät vuokratta pääni sisällä. Kuten viimeksi, tämä listan järjestys on täysin mielivaltainen eikä kuvasta paremmuutta millään tavalla. Kirjoitan näitä sitä mukaan mitä mieleen juolahti aihetta miettiessäni.
10. Coda #3- Hum ja Serka
Simon Spurrierin ja Mathias Bergaran Coda on erinomainen fantasiasarjis, josta tulee monellakin tapaa mieleen Terry Pratchettin lausahdus koskien J.R.R. Tolkienin perintöä fantasiagenressä: "Tolkien on kuin Mt. Fuji japanilaisessa taiteessa. Joskus se on isosti etualalla, joskus se kaukana horisontissa. Joskus se ei ole mukana ollenkaan, mikä tarkoittaa että taiteilija on tehnyt tietoisen valinnan sen poisjättämisestä, tai sitten hän todellisuudessa seisoo sen päällä." Spurrier ja Bergara seisovat sen päällä, kuvaten enemmän vuorta toisesta kuvakulmasta. Coda on post-apokalyptista fantasiaa, jossa pahuuden voimat voittivat mutta sodan raunioista ei noussutkaan uutta pahuuden valtakuntaa vaan se mitä globaalista sodasta jää jäljelle; rauniot ja erämaa jossa kadonneet sielut koittavat vain selviytyä. Codan protagonisti Hum on juuri tällainen, ja kahden ensimmäisen numeron aikana Spurrier ja Bergara muodostavat kuvan yksinäisestä sankarista joka vaeltaa pitkin erämaata, kirjoittaen kirjeitä urkenien (örkit käytännössä) vankina viruvalle vaimolleen jota hän koittaa kaikin keinoin pelastaa. Perinteinen damsel in distress- tilanne kuitenkin kääntyy päälaelleen Coda #3:ssa, jossa piiritetyn kaupungin pelastaa naamioitu urken-soturi: Humin vaimo Serka. Hetkessä sekä Codan maailma että Humin hahmo kääntyy päälaelleen, ja post-apokalyptinen ote tolkienilaiseen fantasiaan on vain kehys tarinalle avioliitosta ja parisuhteesta, Humin pelastajakompleksista ja Serkan halusta elää ilman että tuntisi syyllisyyttä siitä mikä hän on. Humin "kirjeet vaimolle" ovat silmänkääntessä hyvin erilaisia tässä kontekstissa, ja Spurrier lopettaakin tämän kehyksen käytön Serkan astuttua itse tarinaan mukaan. Yleensä tämän kaltaiset koukut tulevat ensimmäisessä numerossa pitääkseen lukijan alusta asti mukana, mutta Coda rakentaa maailmaansa ja kuvaa Humista hahmona rauhassa ja sitten paljastaa todelliset värinsä tyylikkäästi.
9. Fullmetal Alchemist #82 - Greed ja ahneuden taakka
Hiromu Arakawan Fullmetal Alchemist on ehdottomasti yksi parhaimmista mangasarjoista joita olen ikinä lukenut. Vaikka sitä voi päällisin puolin luulla heppoiseksi shonen-seikkailusarjaksi, on sen maailmaan ja tarinaan upotettu sulavasti vaikeita ja syvällisiä teemoja imperialismista, totalitarismista, rasismista ja kansanmurhasta. Arakawa ei vahingossa nimennyt Amestriksen valtion johtajaa fuhreriksi. Vain yhden ikimuistoisen hetken etsiminen näin täydestä ja monitahoisesta sarjasta on vaikeaa, mutta luotin sisälmyksiini ja menin sillä mikä tuli ensimmäisenä mieleen. Fullmetal Alchemistin pahiksina häärii joukko keinotekoisia humanoideja, homunculit, jotka edustavat seitsemää kuolemansyntiä. Näistä kapinallisin oli Greed, joka jätti muut homunculit taaksensa ja aloitti oman rikollisoperaationsa, kunnes isoveli Wrath kävi tappamassa hänet sekä Greedin värikkäät alaiset. Greedin sielu asennetaan miekkasankari Ling Yaoon, jonka toivotaan olevan uskollisempi homunculien suunnitelmille. Tämä uusi Greed kohtaa yhden vanhoista alaisistaan, ja tappaa tämän- mutta tuntee lähes välittömästi piston sydämessään. Greed oli ahneuden perikuva, mutta hänen ahneutensa ei ollut täysin pahaa; hän ahnehti myös ihmissuhteita, ja hän oikeasti välitti vanhoista alaisistaan. Greedin sielu muistaa yhä nämä sidokset, ja tämä on käännöskohta hahmon tarinassa, joka kulminoituu pitkän sarjan huipussa ahneuden perisynnin henkilöitymän aitoon epäitsekkääseen uhraukseen.
8. Vinland Saga #54 - Askelladin kuolema
No nyt on mangaa sekä spoilereita ollut koko rahan edestä. Makoto Yukimuran Vinland Saga on tällä hetkellä paras jatkuva mangasarja jota luen, hitaasti alkanut ja fiksusti kirjoitettu historiallinen eepos nuoresta viikinkipoika Thorfinistä, ja tämän hukkumisesta väkivallan, koston ja kuoleman maailmaan 1000-luvun viikinkisotien aikana. Thorfinin verivihollinen, lähin ystävä ja isähahmon korvike Askelladd on tämän kokonaisuuden mielenkiintoisimpia hahmoja; fiksu ja filmaattinen viikinkijohtaja joka on aivan liian älykäs ja viekas ollakseen vain pienen sotajoukon vaatimaton johtaja. Askelladd on todellisuudessa paljon muuta; orjana syntynyt walesilainen jonka äiti kuoli viikinkien käsissä, joka hautoo puhdasta vihaa jokaista viikinkiä kohtaan. Askelladd pelaa pitkää peliä, jossa hänen tarkoituksensa on ajaa joka ikinen viikinki ulos kotimaastaan ja heikentääkseen viikinkien kuningashuoneen asemaa pohjois-euroopassa. Askelladdin oma nokkeluus ajaa lopulta hänet nurkkaan, ja hän näkee vain yhden ratkaisun päästä eroon sotaa lietsovasta Tanskan kuninkaasta, saada tämän empaattisempi poika Knut tämän paikalle ja pelastaa Wales sodalta: Askellad surmaa kuninkaan, ja antaa Knutin tappaa hänet. Kaiken tämän näkee Thorfin, joka on rakentanut koko identiteettinsä, motivaationsa ja maailmansa Askelladin ympärille, näkee tuntemansa maailman hajoavan yhdessä hetkessä, ja Yukimura ikuistaa tämän nuoren pojan täydellisen eksistentiaalisen kauhun tilanteesta upealla tavalla:
7. Lohikäärmeherrojen Valtakunta luku 11 - Hiljainen sota
Hei, kuka muistaa vielä Lohikäärmeherrojen Valtakunnan? 2004 julkaistu Dragonlords: Lohikäärmeherrojen Valtakunta on kaikin puolin erikoinen ankkatarina. Byron Ericksonin käsikirjoittama ja Giorgio Cavazzanon kuvittama tarina piti alunperin julkaista saksalaisessa akkarin vastikkeessa jatkosarjana, mutta tarinan venyttyä 164 sivua pitkäksi tuli lehti katumapäälle. Myöhemmin tarina julkaistiin niin Saksassa kuin Italiassakin jatkosarjana, mutta Suomessa teos julkaistiin yksissä kansissa sarjakuvaromaanin tapaan, ja siltä se myös näyttääkin. Cavazzanon eittämättä kunnianhimoisin kuvitustyö on täynnä moderneille ankkatarinoille poikkeuksellisia tyylivalintoja ja rajujakin kohtauksia. Sarja kulminoituu 11. lukuun, jossa fantasiamaailmaan eksynyt ankkaperhe osallistuu sotaan vallanhimoisten morkien (hei fantasiakirjoittajat: te voitte käyttää sanaa "örkki", kukaan ei omista sitä) ja kapinallisten välillä. Lukuunottamatta alun muutamaa kertojalaatikkoa ja loppua, on tämä luku kokonaan vailla ääniefektejä, puhekuplia tai mitään muutakaan kirjoitettua ääntä. Sota jota on rakennettu koko teoksen ajan on täysin hiljainen, korostaen sen lopun traagista hetkeä. En tiedä onko tämä hyvä tehokeino vai äärettömän juustoinen ja ylidramaattinen hetki sarjakuvassa jossa on jokseenkin pahoja tunnelmanvaihdoksia, mutta kun luin tämän 12-vuotiaana niin voitte uskoa että siitä jäi vahva vaikutus kummittelemaan mieleni sopukoihin.
6. Vader Down #1- "All I am surrounded by is fear."
Olen lukenut hyvin epäsäännölisesti Marvelin julkaisemia uusia Star Wars-sarjakuvia. Eniten olen pitänyt Kieron Gillenin kirjoittamista Darth Vader ja Doctor Aphra- sarjakuvista, joista varsinkin Doctor Aphra seisoo hienosti omilla jaloillaan. Gillenin Vader- sarjakuvilla oli yhden numeron mittainen tie-in- lehti Jason Aaronin Star Wars- sarjakuvaan joka kertoi Luken ja kapinaliiton muiden sankarien seikkailuista. Tässä tarinassa, Vader Downissa, Darth Vader ottaa yhteen avaruustaistelussa koko kapinaliiton X-siipis-laivaston kanssa, ja hän tekee pakkolaskun lähiplaneetalle. Planeetalla paikallinen kapina-armeija löytää hänet, kehottaen Vaderia antautumaan koska hänet on piiritetty. Vaderin vastaus?
Ja kyseinen sarjakuva loppuu tähäh sivuun. Ei, minulla ei ole mitään syvällisempää tästä sanottavaa. Tämä on ihanan yliampuvan dramaattinen badass-oneliner hetki yhdeltä popkultuurin tyylikkäimmältä hahmolta, Mike Deodato Jr. kuvitus tuo kohtauksen skaalan hyvin esiin ja ei kai siinä sen enempää. Yksinkertainen on usein kaunista.
5. Mighty Thor #362 - Hän seisoi yksin Gjallerbrulla
Runsaudenpula on oikea sana kuvaamaan Walt Simonsonin legendaarisen Thor-sarjakuvien parista löytyviä hienoja sarjakuvahetkiä. Kuvittaja-käsikirjoittaja Simonson käytännössä pelasti Thorin hahmon, laajensi hänen maailmansa sen nykymuotoon ja on myöhemmin kohdannut vertaisensa vain aiemmin mainitussa Jason Aaronissa. Simonsonin kynästä syntyi Beta-Billin Balladi, Malekithin hahmo ja tulijättiläinen Surturin nouseva uhka, jota kuvasti sulavasti tämän aseen takomisesta syntyvä ääni DOOOOOM. Surturin sodan aikana Thor ja joukko muita jumalia menee Heliin hakemaan kuolleiden sankarien sieluja avukseen taistelussa Muspelheimin voimia vastaan. Thor haavoittuu matkalla pahasti, ja kuoleman legioonat ovat heidän kintereillään. Päästäkseen elävien maahan, pitää heidän ylittää Gjallerbrun kapea silta, mutta edes jumala ei voi seistä yksin sillalla pitkään sellaista tuhovoimaa vastaan mikä heidän kintereillään on. Thor on menossa joka tapauksessa, mutta hänet kolkkaa Skurge, Teloittaja. Skurge on maineensa menettänyt Thorin vastustaja, Asgardin teloittaja josta on tullut pelkkä nyrkkeilysäkki. Sisimmissään Skurge on vain halunnut tulla rakastetuksi, ja Asgardin kansalaisten nauru hänen kustannuksellaan on puhdasta tuskaa. Mutta Skurge tietää, että Asgard ei tarvitse teloittajaa, vaan sankaria. Ja niinpä Skurge jää pidättelemään kuoleman voimia, antaen Thorille ja hänen joukolleen aikaa paeta Asgardiin. Simonson pistää kaikkensa peliin taiteilijana ja kirjoittajana, ja näin puhtaan runollisen eeppistä hetkeä on vaikea löytää kenenkään muun kirjoittajan katalogista. He Stood Alone At Gjallerbru on yksi sarjakuvien parhaimmista redemption- hetkistä. Tämä hetki on niin vaikuttava, että yhä 36 vuoden jälkeen tämän sarjakuvan julkaisun on Skurge pysynyt vainajana.
4. Karvinen- Halloween 1989
Nyt päästään takaisin "Aasan lapsuudentraumat sarjakuvissa" osastoon. Skidinä luin ehkä Aku Ankan jälkeen kaikkein eniten Karvinen- sarjakuvia. Olen aina ollut kissaihminen ja taipuvainen sekä laiskotteluun että ylensyöntiin, ei ihme että sarkastinen oranssi kissa puhutteli minua jo nuorena. En ole kyllä millään tavalla ajatellut Karvista merkittävästi muutamaan vuosikymmeneen, mutta yksi tarina on jäänyt palavasti mieleeni- Halloween 1989, viikon aikana julkaistu seitsenosainen tarina, jossa Jim Davis päätti pelotella pahaa-aavistamattommia lapsia ja aikuisia oikein kunnolla. Tarinassa Karvinen herää yksin kotonaan, hylätyssä talossa, jossa ei näy jälkeäkään Eskosta eikä Oskusta. Hän näkee hetken kuvajaisen Eskosta tarjoamassa ruokaa, kunnes sekin katoaa, perinpohjaisen kauhun ja epätoivon täyttäessä Karvisen. Olen aina pelännyt eniten yksinäisyyttä. En arkista omissa oloissa oloa, vaan totaalista, pohjatonta eristäytymistä ja näkymättömyyttä muille ihmisille. Sitä että kukaan ei välitä, kukaan ei muista sinua ja sinulla ei ole ketään jolle puhua. Tämä tarina kiteytti tämän pelon minuun varhaisella iällä vahvasti, antaen ehkä ensimmäisen kerran minulle konkreettisen tavan muodostaa sanoiksi sen mikä minua on aina pelottanut. Tämä on luultavasti viimeinen kerta kun Karvinen on ollut millään tavalla sarjakuvana muuta kuin höttöistä puuroa, ja on jäänyt varmasti monille nuorille lukijoille vahvasti mieleen Davisin poikkeuksellisen yksityiskohtaisen kuvituksen ja tehokkaan tahdituksen ansiosta.
Voispa mennä vuoteen 1989 amerikkalaisen päivälehden lukijan saappaisiin, joka sai seurata tätä tarinaa päivä päivältä. Mahtoi olla kokemus.
3. Galactus-trilogia - "On teidän valintanne"
Tajusin että olen tehnyt kohta kaksi tällaista isoa selvitystä parhaimmista sarjakuvahetkistä, enkä ollut maininnut Jack Kirbyä edes nimeltä, häpeäisin! Luin formatiivisessa iässä Kirbyn ja Stan Leen klassikkotarinan Galactus-trilogian, jossa tuo kypäräpäinen planeettojen popsija saapuu maahan ensimmäisen kerran. Koko tarina on yhä esimerkillinen suoritus tunnelman luonnista, panosten nostamisesta ja aikakauden pelkotiloihin sitoutuvasta scifitarinasta. Mainitsin ensimmäisessä listassani Marvels- sarjakuvan uudelleenkerronan tästä, joka vain todistaa sen miten eri tavalla tämän saman tarinan voi kertoa menettämättä mitään sen alkuperäisestä viehätyksestä. Eritoten mieleeni on syöpynyt tarinan finaali, jossa Galactus myöntää lopulta tappionsa, kadoten valojen ja paukkeen saattelemana maan päältä, missä Lee ja Kirby tuovat tarinan alla kulkevan teeman esiin melkein liiankin suoralla tavalla. Lopputuloksena on eeppinen päätös eeppiselle tarinalle, ja yksi suosikeistani Kirbyn laajassa tuotannossa asettelun ja tunnelman suhteen.
2. Usagi Yojimbo #10- Jumalten Peitsi
Vaikka Usagji Yojimbon tarina Jumalten Peitsi on julkaistu alunperin 33 vuotta sitten, on tämä itseasiassa tuoren sarjakuvahetki tällä listalla, sillä luin kyseisen tarinan ensi kerran vasta tänä syksynä. Se jätti joka tapauksessa lähtemättömän vaikutuksen sen titulaarisen hahmon muodossa. Jei-san (get it?) törmää sattumalta maata kiertävään Usagiin, ja jakaa tämän kanssa saman talon molempien yöpyessä ukkosmyrskyn raivotessa. Kylmäpäinen Usagi on silmiinnähden hermostunut Jein takia, eikä hän tiedä syytä. Jei on vain sanoin kuvaamattoman häiritsevä entiteetti. Jein käydessä Usagin kimppuun tämän syntisyyden tähden, tietää lukija että Jei ei ole täysin väärässä; aikaisemmassa tarinassa Usagi surmasi aseettoman näisen tämän anoessa kuolemaa, ja tapahtuma jätti Usagin shokkiin. Jei uskoo olevansa jumalten peitsi, ase joka puhdistaa syntisen maan, ja hänen yliluonnolliset aistinsa ja tietonsa tukevat tätä, mutta samalla Usagin onnistuu haavoittaa ilmeisevän kuolevaista Jeitä. Mikä Jei on- harhainen ronin, joka uskoo olevansa jumalten asialla, vai kaoottisen ja väkivaltaisen maan tuomioksi lähetetty kammottava olento? Jumalten Peitsi ei anna ratkaisua tähän, ja tarinan viimeiset hetket jättävät lukijan vain ihmettelemään, mistä tällainen pahuus voi edes syntyä?
1. Death of Captain Marvel- Kapteeni Ihmeen viimeiset hetket
The Death of Captain Marvel on toisen Pronssi-ajan Marvelin työjyrän, Jim Starlinin, joutsenlaulu hahmolle jonka hän nosti ylös keskinkertaisuuden suosta 1970-luvulla Captain Marvel- sarjakuvassa. Starlinin tarinat olivat pohja jolle myöhemmin rakennettiin isoja osia Marvelin kosmisista seikkailuista, ja hänen tarinoihinsa kuului vahvasti psykedelia ja kosmisen kauhun teemat. Kun Captain Marvel lakkautettiin 1979, sai Starlin muutaman numeron varaa lopettaa Kapteeni Ihmeen tarina. Niinpä Starlin kirjoitti The Death of Captain Marvelin, jossa Mar-Vell saa tietää sairastavansa syöpää. Koko tarina käy lävitse surun eri askeleet niin Mar-Vellin kuin tämän lähipiirin keskuudessa, ja niin sankarit kuin roistotkin muistavat kosmisen sankaria tämän kuolinvuoteella. Tarinassa on kaksi hetkeä jotka aina puhuttelevat minua; Hämähäkkimiehen realisaatio Mar-Vellin lähes banaalista poismenosta, jossa hänen on vaikea kontekstualisoida tapahtunutta ("Death touches us all in different ways. Some barely feel it passing. Others, it strikes right in the face.") sekä Rick Jonesin loputon optimismi inversioituneena, jossa hän ei suostu hyväksymään Mar-Vellin kuolemaa ennen kuin on melkein liian myöhäistä. Starlin päättää tarinan täydellisesti. Päinvastoin kuin Teräsmies ja Batman jotka kuolivat (ja tulivat takaisin) suuren taistelun päätteksi ison pahiksen kanssa, Mar-Vell kuolee sängyssä maaten, ilman viimeisiä sanoja. Hän näkee harhaisia unia, jossa Thanos opastaa hänet Kuoleman luokse, jonka Kapteeni Ihme tapaa viimeinkin omana itsenään, ilman illuusion verhoja tai välikäsiä. Viimeiset sanat koko sarjakuvassa ovat vain "He's gone", jotka Mar-Vellin opettaja Mentor kuiskaa hiljaa. Kuten Skurgen kuolema, myös Mar-Vellin kuolema on pysynyt absoluuttisena, sillä kuten Walt Simonson, Starlin teki kuolemasta merkittävän genressä, jossa kuolema sitemmin on muuttunut arkiseksi. Kuoleman pitäisi tarkoittaa aina jotain, sen pitäisi vaikuttaa tarinassa niihin hahmoihin jotka ovat jakaneet elämän kuolevan kanssa. Starlin ymmärsi tämän, ja lopputuloksena on ikimuistoinen kuolema.
Aasa T
