Hitsit, viime kerrasta onkin aikaa? Pahoitteluni kaikille blogin hiljentymistä, mutta kiitos jatkuvan pandemian on varsinkin arvostelujen tekeminen muodostunut entistä vaikeammaksi. Normaalissa olosuhteissa saisin ainakin kahdesta kolmeen arvostelua ulos kuukaudessa, mutta elokuvateatterikokemuksen jäätyä taka-alalle olen ollut laiska katsastamaan edes suoratoistopalveluiden tarjoamia ensi-iltoja. Nyt on aika korjata tämä puutos. Minulle on ehdotettu ennenkin että tekisin nostoja Netflixin tarjonnasta, sillä tällä hetkellä kaikki ovat aikalailla suoratoistopalveluiden armoilla viihdetarjonnan suhteen. Tänään on vuorossa kolmen Netflixissä nähtävillä olevan uuden elokuvan arviot, hieman tavallista lyhyemmässä mittakaavassa. Toivon mukaan voin lähiaikoina tehdä myös tavallisen mittaisia, pidempiä arvioita elokuvista, enkä aio korvata normaalia arvosteluformaattiani lopullisesti lyhyemmillä teksteillä. Mutta nyt, asiaan:
The Dig
Tarina: Vuonna 1939, maanomistaja Edith Pretty (Carey Mulligan) palkkaa paikallisen itseoppineen arkeologi-kaivaja Basil Brownin (Ralph Fiennes) tekemään kaivauksia paikallisilla hautakummuilla. Vaatimaton kaivaus kerää pian kansallista huomiota, kun haudasta löytyvät muinasaarteet osoittautuvat odotettua vanhemmiksi ja suuremmiksi. Aika on kuitenkin kaivajia vastaan, sillä sota lähestyy.
The Dig perustuu John Prestonin samannimiseen romaaniin, joka kertoo fiktion kautta Sutton Hoon kaivauksista Suffolkissa, ja sen on ohjannut teatteriohjaajana kunnostautunut Simon Stone. The Dig on juuri minulle tehty elokuva; hidas, intiimi ja erittäin asiapohjainen mutta vahvaan tunteellisen pohjaan perustuva tarina, joka on myös varhainen ehdokas vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon. Arkeologia on usein elokuvissa esitetty eksoottisena ja jännittävänä seikkailuna täynnä ansoja ja tulitaisteluita, ja oli ilo nähdä elokuva joka keskittyi arkeologian todellisuuteen; hitaaseen tieteeseen ja millintarkkaan työhön, jossa jännitys syntyy odotuksesta; mitä mysteerejä ja uusia totuuksia löytyy mullan ja maa-aineksen alta? Samalla elokuvan teema, ajankulun armoton vääjäämättömyys, luo omanlaisena jännityksen kokonaisuuteen. Kuolema ja aika kulkevat The Digissä käsi kädessä. Sodan varjo luo tikittävän ajastimen kaivauksille, sillä kun pommit alkavat sataa Englantiin, ei kenelläkään ole aikaa kaivaa vanhoja hautoja uusien täyttyessä. Tällainen temporaalinen jännitys toi usein mieleen Christopher Nolanin elokuvat, mutta Stonen käsissä tarina on paljon runollisempi ja surumielisempi, ja tätä tunnelmaa vahvistaa erinomaisesti kuvaaja Mike Eleyn työ, joka maalaa Suffolkin pellot ja pienet metsät upeisiin valon ja varjon väreihin. Jotkut kuvat elokuvassa ovat kuin suoraan Terrence Malickin elokuvista. The Digissä on mukana joukko erinomaisia näyttelijöitä, mutta tämä on lähtökohtaisesti Mulliganin ja Fienneksen elokuva. Mulligan on erinomainen surumielisenä leskenä, joka pelkää ajan kulua ja sairautensa etenemistä, ja Fiennes tuo mahtavan peri-englantilaista energiaa vaatimattomana mutta vahvasti oman arvonsa tuntevana Brownina. Heidän välissään loistaa myös Archie Barnes Prettyn 12- vuotiaana poikana Robertina, jolle Basil tuo uuden isähahmon ja tavan käsitellä sekä edesmenneen isänsä muistoja ja kuolemaa. The Dig ei ole täydellinen; sivujuoni muista kaivauksiin osallistujista tuntuu hieman päälleliimatulta, ja vie ruutuaikaa pois Fiennekseltä keskivaiheilla, mutta The Dig ei kaadu tähän pieneen vikaan. Tulen luultavasti palaamaan tämän elokuvan pariin henkilökohtaisesti uudestaan monta kertaa, sillä haluan vain viettää vielä hetken Suffolkin kauniilla niityillä näiden mielenkiintoisten hahmojen kanssa. The Dig on melankolinen, kaunis ja melkein harras elokuva kuolemasta, muistamisesta ja ajan armottomuudesta mutta myös sen tarjoamasta lohdusta, ja suosittelen sitä lämmöllä.
News of the World
Tarina: Sisällissodan jälkeisessä Texasissa sotaveteraani Jefferson Kyle Kidd (Tom Hanks) matkustaa kylästä toiseen, saaden elantonsa lukemalla uutisia kaupunkien asukkaille. Matkallaan hän törmää yksinäiseen tyttöön nimeltä Johanna (Helena Zengel), Kiowa- heimon kasvattamaan orpoon joka on vailla kotia. Kidd saa tehtäväkseen viedä Johannan sukulaistensa luo 400 mailin päähän.
Viime vuosikymmenen loppupuoliskolla ja viime vuosina erityisesti on uuteen suosioon noussut "isä ja tytär"- tarinat, joissa vanhempi, elämän kovan kouran kohtelema mies joutuu ottamaan isän roolin tyttölapsen tultua hänen elämäänsä; Logan, The Mandalorian ja The Witcher ovat tulevaisuudessa saamassa seuraa HBO:n The Last Of Us- adaptaatiosta, ja News of the World mahtuu tähän kategoriaan myös hyvin. Paul Greengrassin ohjaama The News of the World on oikein viihdyttävä western-draama, joka jättää suurelta osalta pyssysankarin hommat muille ja keskittyy sen sijaan suruun ja parantumiseen, johin pyrkivät niin päähahmot kuin maa jota he ovat ylittämässä. Jefferson Kidd kulkee alati eteenpäin, koittaen pysyä liikenteessä pysähtymisen sijaan, kertoen mieluummin tarinoita maailmasta muille kuin kohdaten omat menetyksensä, nähden elämän suorana viivana jota pitkin pitää vain kulkea katsomatta taakseen. Johanna ei jaa tätä näkemystä, mutta Kidd tekee kaikkensa jotta kahdesti orvoksi joutunut lapsi ei jäisi jumiin menneisyytensä raskaiden muistojen alle. Parantuminen ja eteenpäin meneminen mutta myös oman menneisyytensä kanssa diilaaminen ei ole tunnetusti Amerikan vahvimpia puolia, ja Greengrass ei juuri piilottelee elokuvan osittain hyvin ajankohtaista kontekstia, siihen pisteeseen että omia uutisiaan printtaava ahne roistoparoni on aikalailla yhtä sulava kuin tylppä kirves. News of the World kulkee veitsen terällä monessakin kohtaa; Kiddin sotavuosien teot ollaan mielestäni fiksusti jätetty kertomatta, mutta samalla elokuva pyytää meitä empatisoimaan konfederaatti-sotilaan kanssa, ja en ole ihan varma toimiiko Greengrassin valinta kuvata alkuperäiskansojen edustajat samalla tavalla kuin Taru Sormusten Herrasta kuvasi haltiat matkalla Kuolemattomille Maille. News of the World kuitenkin toimii, sillä Hanks on täydessä dad mode- vedossaan ja on juuri oikea valinta tähän rooliin ja Zengelin Johanna ei ole mikään pelkkä "villi lapsi" joka pitää kesyttää, vaan hänen aggressionsa nousee sydänsurusta ja hylätyksi tulemisesta. News of the World on "road movie", jossa matka on itsessään tärkeämpi kuin päämäärä, jossa tarinat joita kerromme itsellemme ja toisillemme voivat sekä auttaa että verhota totuuden ja surun hämärän peittoon. Lopputuloksena on oikein kelpo elokuva, ja monellakin tapaa Greengrassin helpoiten lähestyttävämpiä tuotoksia niin tarinansa kuin kuvauksensa puolesta.
Space Sweepers
Tarina: Vuonna 2092 Maa-planeetta on saastunut lähes kokonaan. Kiitos UTS-yhtiöiden, ihmiskunta on kuitenkin onnistunut osittain siirtymään turvaan kiertoradalle rakennettuun asuintilaan nimeltä Eeden. Paratiisi se ei kuitenkaan ole, ja avaruuden vaarallisin ja matalapalkkaisin työ on avaruussiivojalla. Siivousalus Victoryn miehistö löytää romuttuneesta avaruusaluksesta pienen lapsen, Dorothyn (Park Ye-rin). Dorothyn päästä on luvattu suuri palkkio niin terroristijärjestö Mustien Kettujen kuin UTS-yhtiöiden johtajan Sullivanin (Richard Armitage) puolesta, ja Victoryn miehistöllä on edessä iso palkkapäivä...jos he vain selviytyvät tehtävästään.
Space Sweepersia kutsutaan Etelä-Korean ensimmäiseksi scifi-blockbusteriksi, ja tuo kuvaus on kyllä hyvin osuva. Ohjaaja Jo Sung-heen elokuva on jännittävä, hauska, toiminnan täytteinen scifi-spektaakkeli, joka ei kuitenkaan unohda myös käyttää tieteisfiktiota kertoakseen tarinan täynnä yhteiskunnallisia ja ajankohtaisia teemoja. Olen nähnyt jonkun kutsuvan Space Sweepersiä "Scifi-Parasiteksi", mutta tämä on lopulta aika pinnallinen kuvaus lopputuloksesta, jossa yhteistä on lähinnä korealaisuus. Space Sweepers muistuttaa paljon enemmän Elysiumin ja Alienin kaltaisia elokuvia, jossa suhteellisen tavalliset duunarit ajautuvat laajempaan tarinaan mukaan ja joutuvat käyttämään älliään ja taitojaan selviytyäkseen siitä. Space Sweepersin maailma on karu; Victoryn miehistö kerää romua työkseen, mutta kaikki rahat menevät aluksen ylläpitoon (jota he eivät edes omista), ei-kansalaisten veroihin ja mielivaltaisiin sakkoihin. Pilotti Tae-ho (Song Joong-ki) koittaa kerätä rahaa voidakseen paikallistaa avaruuteen kadonneen tyttärensä, Kapteeni Jang (The Handmaidenin loistava Kim Tae-ri) ryyppää rahansa apaattisena, mekaanikko herra Park (Jin Seon-kyu) pysyy mieluummin avaruudessa, sillä maassa häntä odottaa kuolemantuomio ja sarkastinen robotti Bubs (Yoo Hae-jin) kerää rahaa sukupuolenkorjaushoitoihin (ja tämä on toteutettu idean huomioon ottaen erittäin hyvin). Ihmiset Space Sweepersin maailmassa ovat jumissa omassa myöhäiskapitalistisessa systeemissään, joka tuntuu erittäin tutulta. Jokainen näyttelijä hoitaa työnsä loistavasti. Victoryn miehistö on perhe kaikin puolin, riidellen alati pienistäkin asioista ja jakaen neljään pekkaan yhteisen aivosolun. Richard Armitage toimii erittäin hyvin Sullivanina, ja ihailen miten nopeasti Armitage pystyy menemään charmikkaasta erittäin pelottavaan. Space Sweepers on elokuva työväenluokasta, mutta myös ilmastonmuutoksesta: UTS pyrkii menemään eteenpäin miettimättä sitä kenelle kaikille heidän tarjoamansa pelastus on saatavilla, ja luultavasti vain siirtäisi vanhat ongelmat eteenpäin mukanaan uudelle planeetalle. Space Sweepersissa on paljon menossa, se on hieman liian pitkä ja mukana on myös jokseenkin huomattava tahditusongelma. Kokonaisuus on kuitenkin sen verran viihdyttävä, fiksusti kirjoitettu, hauska ja komean näköinen antikapitalistinen scifi-spektaakkeli, jossa on mukavan globaali skaala (avaruussiivojat ovat ihanan stereotyyppisiä omien maidensa edustajia) ja letkeä meno. Space Sweepers olisi parasta mahdollista suurella valkokankaalla, joten etsikää mahdollisimman iso televisio ja nauttikkaa hyvästä elokuvasta!
Aasa T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti