Aasa Arvostaa: Doctor Strange in the Multiverse of Madness

 Minä pidin paljon ensimmäisestä Doctor Strange- elokuvasta. Ymmärrän että sen tullessa ulos oli katsojat aika kyllästyneitä origin story- supersankarileffoihin, ja eritoten ymmärrän elokuvan ongelmat kulttuurisen omimisen ja valkopesun kanssa. Mutta se mistä pidin oli Tohtori Strange itse ja mitä elokuva käsitteli - rajoittuneen vision laajentumista ja empatiaa. Olin hieman harmissani kun tuon elokuvan ohjaaja Scott Derrickson ei saanut jatkaa työtä hahmon parissa, mutta innostuin uudestaan kun Sam Raimi päästettiin takaisin supersankarielokuvan puikkoihin. Raimin kaksi ensimmäistä Spider-Mania on yhä parhaimpien supersankarielokuvien joukossa, ja hänen kokemuksensa kauhun parissa sopii vallan mainiosti Tohtori Oudon maailmaan.

Ja Raimi ei pettänyt tällä puolella laisinkaan.

Doctor Strange in the Multiverse of Madness

Tarina: Stephen Strange (Benedict Cumberbatch) näkee outoja unia. Unissaan hän pakenee demoneita, auttauen nuorta tyttöä nimelä America Chavez (Xochtil Gomez). Pian Chavez ilmestyy hänen todellisuutensa, kertoen kykenevänsä matkaamaan läpi multiversumin, hyppien vaihtoehtoisesta todellisuudesta toiseen - ja joku haluaa hänen voimansa itselleen...

Doctor Strange in the Multiverse of Madness (jonka tästä lähtien lyhennän vain Multiverse of Madnessiksi) on vaikea elokuva puhua, sillä trailerit tekivät erinomaista työtä pitäessään juonen ja avainhahmot piilossa. Mutta minulla on paljon puhuttavaa tästä elokuvasta enkä jaksa loputtomiin tanssia juonikäänteiden ja hahmojen ympärillä joten: Tämä arvio sisältää joitain juonipaljastuksia. Tämän voin kuitenkin sanoa ilman että paljastan mitään: Multiverse of Madness on parasta Marvelia. Sam Raimi on päästetty juoksemaan vapaana, ja lopputuloksena on kauhuelokuvan ja supersankariviihteen rajamailla alati pomppiva ihana sekamelska velhoutta ja noituutta, multidimensionaalista matkaamista ja hyvää meininkiä. Mitään näin yllättävän karmivaa ja karua emme ole nähneet aikaisemmin Marvel Cinematic Universen puolella, ja tämä voi mahdollisesti olla sukupolvelle nuoria katsojia ensimmäinen kosketus Raimin estetiikkaan ja tyyliin - baby's first horror experience, melkein. Samalla Raimi toi luonnollisesti mukanaan vakiopartnerinsa Danny Elfmanin ja Bruce Campbellin, kuten vain on oikein ja kunnollista.

Syy miksi pidän Stephen Strangesta hahmona MCU:ssa on monipuolinen. Ensinnäkin tykkään taikuudesta, pidän Cumberbatchin roolisuorituksesta ja siitä miten hän eroaa muista sankareista ympärillään. Ensimmäisessä Doctor Strangessa käsiteltiin paljon Strangen egoa ja tarvetta ajatella jotain muuta kuin itseään ja omia halujaan, mutta samalla se näytti miten, päinvastoin kuin lähes kaikki muut MCU:n sankarit, Strangella oli aito ja humaani reaktio toisen ihmisen tappamiseen, esittäen hyvin tämä ihmisyyttä ja halua tehdä hyvää. Multiverse of Madnessissa Strange on tehnyt kaiken tämän; ajatellut muita, tehnyt isoja päätöksiä ja nyt elää näiden valintojen kanssa yksin. Cumberbatch on yhä erinomainen roolissaan, ja hän toimii Raimin hieman campissa tyylissä erinomaisesti joka suuntaan juoksevana ja villejä ideoita saavana taikuuden mestarina. Paljon on ollut myös keskustelua America Chavezista, miten tämä ei muistuta tarpeeksi sarjakuvaversiotaan. Full disclosure; en ole oikein ikinä pitänyt Americasta niissä vähissä sarjoissa joita olen lukenut, joten minulla ei ole varsinaisesti sidosta hahmoon siinä mielessä. Gomez on kuitenkin charmikas ja hauska roolissa ja hyvä vastapari Strangelle, joka ei varsinaisesti ole tuutori hänelle, vaan enneminkin kanssamatkustaja ja suojelija. America on myös sarjakuvissa yksi Nuorten Kostajien jäsenistä eli emmeköhän näe häntäkin tulevaisuudessa vielä, itsevarmempana ja kokeneempana.    

Mutta elokuvan tähti on Elizabeth Olsenin Wanda Maximoff, nyt virallisesti Purppuranoidan manttelin ottanut maailman mahtavin noita. Maximoffin traumat ja kärsimykset on käyty läpi WandaVisionissa (mikä, valitettavasti, tarkoittaa sitä että WandaVisionin katsominen on jonkinlainen edellytys), ja sen sijaan että hän olisi parantunut, on tämän suru ja kaipuu perhettään kohtaan vain syventynyt. Purppuranoita on Multiverse of Madnessin todellinen antagonisti, joka haluaa America Chavezin voiman itselleen jotta voi löytää multiversumista lapsensa ja löytää sen onnen uudestaan, jonka hän menetti. Olsen on loistava: hän toimii sekä todella uhkaavana pahiksena, ja Raimi ja Olsen nauttivat selkeästi paljon tehdessään Purppuranoidan noituudesta todella karmivaa paikka paikoin. Samalla kuitenkin elokuvan dramaattisimmat ja sydäntäsärkevimmät hetket ovat Olsenin hartioilla, tämän kaipuun ja kärsimysten näkyen Olsenin kasvoilla ja tämän värisevässä äänessä. On aika huikeaa, että Marvelin pitkäaikainen pahisongelma ratkaistaan tekemällä yhdestä vanhoista sankareista pahis. Jossain muussa tapauksessa tämä voisi olla tökeröä, mutta Wandan kärsimys, tämän taipumus käyttää voimiaan huolimattomasti oman tuskansa lievittämiseen ja pitkään kehitetty narratiivi tekevät Wandan kääntymisestä pimeän puolella uskottavan. Wanda repi aukon rakkaimpansa päähän pelastaakseen maailman, ja sillä ei ollut lopulta mitään väliä, ja sitten hän menetti lapsensa koittaessaan saada onnea takaisin elämäänsä. Can't really blame her. 

Elokuvan nimi on myös hyvin osuva, mutta silti kannattaa pitää jalat maassa jossain määrin: toki multiversumin monipuolisuus nähdään nopeissa hyppäyksissä, mutta itse elokuvassa näemme vain muutaman vaihtoehtotodellisuuden kunnolla. Raimi ja käsikirjoittaja Michael Waldron kuitenkin tekevät multiversumista monipuolisen sekamelskan, ja antane kuvan loputtomista mahdollisuuksista joita on olemassa. Erilaisia sankareita, erilaisia lopputuloksia ja erilaisia tyylejä, ja Raimi pääsee sekä hassuttelemaan että hirvittämään näillä visioilla. Samalla multiversumi antaa mahdollisuuden näyttää eri versioita Strangesta: Tietyt tahot multiversumissa pitävät Strangea sen vaarallisimpana olentona, koska todellisuus todellisuuden jälkeen näyttää aina siltä, että Strange tekee päätöksiä omin luvin ja välittämättä aina seuraamuksista. Meidän tuntemamme Strange antoi puolen universumista kuolla viideksi vuodeksi koska hänen mukaansa muuta keinoa ei ollut. Mitä muita keinoja Stranget ovat käyttäneet koska ovat itse päättäneet sen olevan oikein? Elokuvan loppua myöten Raimi kanavoi aikaisempia elokuviaan, ja Strangen suuri voima tuo suuren vastuun, mutta päinvastoin kuin Peter Parker, Stranget kautta multiversumin eivät ole sisäistäneet tätä viestiä. 

Tämä on myös melkein MCU:n ensimmäinen kauhuelokuva. Ehkä Raimi olisi halunnut mennä vielä pidemmälle ja MCU:n studiomalli pidätteli häntä pääsemästä kunnolla valloilleen verikekkeröinnin kanssa, mutta puhumme tästä huolimatta MCU:n verisimmästä ja rujoimmasta elokuvasta. Jättiläishirviöiden silmämunat poksahtelevat pois kuopistaan, Purppuranoidan taikuus sulattaa ihmisiä tuhkakasoiksi ja erityisesti yhdessä kohtauksessa Raimi pääsee pidemmälle kuin ikinä odotin MCU:n päästävän ketään, päiden räjähdellessä ja ruumiiden silpoutuessa yllättävässä väkivallan purkauksessa. Kuten aiemmin mainitsin, Raimi ja Olsen pääsevät leikkimään kunnolla Purppuranoidan taikuuden kanssa, tuoden mieleen sekä paikka paikoin Evil Deadin ja Drag Me To Hellin tyyliset kuvaustekniikat ja äänimaailmat. Tohtori Outo on aina vähintään flirttaillut kauhun kanssa sarjakuvissa, ja kadotettujen sielut, demonit, possessio ja taikuuden karmivampi puoli on aina ollut osa näitä tarinoita, ja Raimi selkeästi muistaa tämän hyvin. Raimin tietty camp horror- estetiikka sopii Multiverse of Madnessin ja Tohtorin tyyliin erinomaisesti, kynttilöiden sammuen ja syttyen spontaanisti ja ihmisruumiiden vääntyillessä luonnottomasti niiden tunkiessa itseään todellisuuteen. Visuaalisuus, tyyli ja estetiikka nostavat Multiverse of Madnessin monien edeltäjiensä yläpuolelle, ja Raimi ansaitsee vain kehuja valinnoistaan. 

Multiverse of Madness on aikamoista tykitystä, ja kestää hyvä tovi ennen kuin elokuva hidastuu ja huokaisee hetken, kunnes tykitys jatkuu. Ja sanon tämän hyvällä; juoni on luonnollisesti aikamoista sillisalaattia ja taikakirjojen metästystä joilla on merkitystä aika vähän, mutta Raimi pitää momentumin yllä ja jännitteen kasassa erinomaisesti. Elfmanin musiikit sopivat elokuvana hyvin, parissa kohtaa sähkökitaran rämistessä käyntiin tunnelman nostamiseksi ja en edes puhunut musikaalisesta taistelusta elokuvassa lainkaan. Doctor Strange in the Multiverse of Madness on erittäin viihdyttävä elokuva. Hymyilin suurimman osan elokuvasta, Raimin vääntäessä nupit kaakkoon ja sitten repien sydämen irti rinnastani kun olin tuudittautunut jo elokuvan räväkkään menoon tarpeeksi. Tällaista haluan enemmän! Haluan uniikkeja ääniä kuten Raimi revittelemässä tämän maailman turvatuimman franchisen sisällä, sekoittaen genrejä ja tyylejä mielensä mukaan ja tuoden sarjakuvien gonzouden mukaan kunnolla. Tähän mennessä on oikeastaan vain James Gunn ja Taika Waititi tehneet tämän jollain tasolla (got my eye on you, Love and Thunder) ja toivon suurta menestystä Doctor Strange in the Multiverse of Madnessille jotta saamme lisää tämän kaltaisia elokuvia Marvel Cinematic Universeen. 

Aasa T

SPOILERS!

- Illuminati oli haska nähdä, ja tykkäsin versioista joita siihen oltiin saatu mukaan. Summa summarum: Kapteeni Carter (Haley Atwell) tarvitsee oman elokuvan, Black Bolt (Anson Mount) olisi pitänyt näyttää tältä surullisen kuuluisassa Inhumans- sarjassa, kiva nähdä Mordoa (Chiwetel Ejiofor) taas (ja nyt hän on paroni!), Lashana Lynchin Kapteeni Marvel rokkaa, ehkä joku mielenkiintoisempi näyttelijä voi nyt näytellä Maa-616:a Reed Richardsia (John Krasinski) ja kai muutkin kuulivat 90-luvun X-Men- animaatiosarjan teeman kun Charles Xavier (Patrick Stewart) rullasi paikalle? Xavierin koko design ja tyyli miten hän käytti voimiaan oli suoraa tuosta sarjasta, bless you Sam Raimi. Tämän takia tykkään multiversumi-tarinoista; on hauskaa nähdä eri versioita samoista hahmoista ja miten heidän elämänsä on erillaista - ja sitten nähdä heidän kuolevan huvittavalla tavalla. 

- Teille jotka eivät tiedä: Charlize Theronin hahmo lopussa on Clea, sarjakuvissa Strangen pitkäaikainen romanttinen vastapari ja myöhemmin vaimo, ja sukua eräälle aiemmin nähdylle kosmiselle entiteetille...

 

Aasa Arvostaa: Moon Knight

 Tarkoitukseni oli arvioida jokainen Marvelin uusista televisiosarjoista DisneyPlus-suoratoistopalvelussa, mutta Hawkeye jäi välistä Joulukuun kiireiden vuoksi. En tosin tiedä mitä minulla olisi ollut sanottavana Hawkeyesta; se oli ihan mainio ja hauska sarja, mutta se ei juuri herättänyt ajatuksia. Ja minä sentään pidän MCU:n Haukansilmästä hahmona aika paljon. Mutta Moon Knight on eri asia. Olen odottanut tätä sarjaa kauan, sillä minä rakastan Kuuritaria hahmona. En ole päässyt tekemään kunnon retrospektiivia Kuuritariin vaikka tarkoitus on ollut (Warren Ellisin paljastuminen groomaajaksi vähensi intoani yhdessä kohtaa palata hahmon modernin runin pariin), koska Kuuritari on yksi mielenkiintoisempia Marvelin b-luokan supersankareita. Kuuritari (Marc Spector) on Marvelin vastine Batmanille: rikas idiootti ilman päivätyötä, joka taistelee rikollisuutta vastaan öisin viitassa ja naamiossa. Mutta Kuuritari on myös melkein hahmo-dekonstruktio Batmanista: Batman pysyttelee varjoissa ja pukeutuu sen mukaisesti, mutta Kuuritari "haluaa että hänet nähdään", pukeutuen kokonaan valkoiseen vaatetukseen. Tietyt Batman-sarjakuvat ovat vihjailleet Batmanin oman mielenterveyden suhteen, verraten Batmania näin tämän vihollisiin. Kuuritarissa ei ole mitään vihjailtavaa: hän kärsii lukuisista mielenterveyden ongelmista, pääasiallisesti dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä. Parhaat Kuuritari-tarinat tuovat tämän puolen hahmosta mukaan ja tekevät tarinoista mielenkiintoisia matkoja Spectorin psyykkeeseen. 

Miten sitten tv-sarja onnistuu tämän puolen esiintuonnissa?   

Moon Knight

Tausta: Marc Spector oli palkkasotilas, jonka mielenterveys ei ikinä ole ollut parhaasta päästä. Hän päätyy kaivauksille egyptiin, jossa hänet palkannut mies nimeltä Bushman ampuu hänet ja paikalla olleen egyptologin. Veren ja elämän valuessa ulos Spectorista, puhutteli jumala Khonshu häntä. Jos Spector ryhtyy hänen avatarikseen maan päällä, Khonshu säästäisi tämä hengen. Marc Spector kuoli aavikkolla. Kuuritari valvoo nyt yötä, suojellen kulkijoita pimeydessä. Kuuritarin loivat Doug Moench ja Don Perlin.

 Tarina: Lontoossa museossa työskentelevällä Steven Grantilla (Oscar Isaac) on ongelma. Hän heräilee oudoista paikoista ilman muistia siitä, miten sinne joutui. Joskus hänen kätensä ovat veren tahrimat, joskus hän on toisella puolella maailmaa. Todellisuus paljastuu Grantille kamalalla tavalla: hän jakaa kehonsa toisen kanssa, ja tämä toinen on Marc Spector - supersankari Kuuritari, joka toimii jumala Khonshun (F. Murray Abraham) oikeuden nyrkkinä yön pimeydessä.

Kuten alun introsta pystyi päättelemään, on Kuuritari hahmona aika uniikki. Toki mielenterveysongelmat eivät ole uutta tässä mediassa (tai Disneyplussan sarjoissa, tästä lisää myöhemmin) mutta Moon Knightin tapa käsitellä ja käyttää usein hyvin huolimattomasti käytettyä dissosiatiivista identiteettihäiriötä on uniikki ja mielenkiintoinen. Samoin on myös Moon Knight sarjana. Kuten kaikki MCU:n uudet sarjat, se on epätasainen ja hieman liian lyhyt (varsinkin viimeinen jakso hätiköi paljon) mutta samalla se loistaa erinomaisen pääosan ja mielenkiintoisten ideoiden kanssa näiden sarjojen parhaimpien joukkoon. Jeremy Slater on kokenut supersankarigenren sisällä, ja Umbrella Academyn kautta Slater on selkeästi löytänyt oman sävelensä, joka näkyy myös Moon Knightissa. Slateria merkittävämpi tekijä sarjassa on kuitenkin egyptiläinen ohjaaja Mohamed Diab, joka on vastuussa useimmista jaksoista ja hän valitsi vaimonsa Sarah Goherin kanssa musiikkia sarjaan, tuoden autenttista egyptiläistä äänimaisemaa sarjaan. Kuuritari hahmona omaa kulttuurisen omimisen elementtejä, mutta Diabin panostus sarjassa (sekä muut valinnat) tekevät tästä lievemmän osan kokonaisuutta. 

En epäillyt hetkeäkään etteikö Oscar Isaac, yksi sukupolvensa parhaimmista näyttelijöistä, pystyisi tekemään Kuuritarin kinkkisestä hahmosta mielenkiintoista. Isaacs näyttelee kahta hyvin erilaista hahmoa sarjassa: Steven Grant on epävarma, sosiaalisesti rajoittunut egyptinörtti, joka ei osaa juuri puhua muusta kuin egyptistä tai kultakalastaan. Grant puhuu paksulla enfieldin murteella (Isaacs tutki roolia varten Lontoon juutalaisten yhteisöjen murteita) ja on muutenkin hyvin hassu kaveri, joka avautuu eläville patsaille ja tuntemattomille aivan yhtä paljon. Spector puolestaan hänen peilikuvansa; armoton taistelija ja selviytyjä, kova ja kyyninen sekä paljolti hyvin väsynyt ihminen. Spector on amerikkalainen palkkasoturi, jonka menneisyys on täynnä katumusta jota Grantin on vaikea edes käsittää. Isaacs vaihtaa välillä koko persoonaansa silmänräpäyksessä toiseen, ja molemmilla persoonilla on omat hetkensä loistaa: Grant ei ehkä tiedä mitään taistelemisesta tai vigilantismista, mutta hänen egyptituntemuksensa on huomattava ja auttaa pärjäämään Khonshun oudossa maailmassa. Samalla Spector suojelee Grantia kuin pikkuveljeä joskus, ja Spectorin/Grantin suhde on avain koko sarjan toimivuuteen. Isaac oli helposti Star Warsin yksi charmikkaimmista hahmoista, mutta hän ei oikein saanut luoda mielekkäitä suhteita muihiin hahmoihin, mutta Moon Knightissa Isaacs pääsee paljon herkullisempiin hahmodynamiikoihin kiinni. 

I see what you did there.

Moon Knight on Oscar Isaac show, mutta sarjassa on pieni ja tehokas supporting cast jotka jäävät kaikki mieleen omilla tavoillaan. Moon Knightin antagonistina pyörii Harrow (Ethan Hawke), kulttijohtaja joka pyrkii tuomitsemaan ihmiskunnan synnit egyptiläisen jumalhirviön avulla. Hawke on erinomainen, hän tietää tasan millaisessa sarjassa on mukana ja hänen rauhallisuutensa on hyvä vastapaino Kuuritarin kaaokselle. Harrow ei kuitenkaan ole kovin syvällinen hahmo; jumalten hyväksikäyttämä mies joka haluaa viedä pahuuden maailmasta ennen kuin pahuus ehtii tulla edes esiin. Hän on peilikuva sankarille; Kuuritari kostaa Khonshun puolesta rikollisille, Harrow taasen haluaa poistaa mahdollisuuden rikollisuuteen ennen sen syntymistä. Samoin visuaalisesti Harrow on hieman tylsä. Mielenkiintoisemmalla puolella on Spectorin ex-vaimo Layla (May Calamawy), joka oli kerran Kuuritarin avustaja ja uskottu. Layla on erinomainen hahmo sekä Spectorin että Grantin seurassa, ja Calamawy on vetovoimainen näyttelijä. Layla on komposiittihahmo muutamastakin Marvelin hahmosta, ja liika kertominen pilaa muutaman kivan yllätyksen. Kolmas merkittävä hahmo on Khonshu itse, egyptiläinen kuun, sodan ja "yön taivaan" jumala. Khonshu on "jumala", joka MCU:n mittapuissa luonnollisesti tarkoittaa toisesta ulottuvuudesta tulevaa olentoa, jolla on mahtavat voimat mutta rajoittunut kyky kontrolloida todellisuutta ja tarvitsee siihen avatareja, kuten Marc Spectoria. Legendaarinen F. Murray Abraham antaa Khonshulle hienon presenssin äänellään, joka kuulostaa muinaiselta ja viisaalta mutta myös pikkumaiselta ja julmalta. Khonshun visuaalinen toteutus on tehty hyvin, ja pidän siitä miten hän vain saattaa näkyä kohtauksessa taustalla ilman, että kamera varsinaisesti kiinnittää häneen huomiota. 

Moon Knightin paras anti ei kuitenkaan ole supersankaroinnissa varsinaisesti, vaan Spector/Grant dualismin sisällä. Kyllä, kun Kuuritari hyppää katolta ja tämän viittaa muodostaa kuunsirpin niin se näyttää hyvältä ja Mister Knight- persoonan esiintyminen Grantin supersankariminänä toimii hyvin, mutta sarjaa rajoittaa hieman television mitat ja MCU:n sarjojen tyyli. Onneksi Spector/Grant-dynamiikka on niin mielenkiintoinen, että minua ei oikeast haitannut että kumpikaan ei vetänyt viittaa niskaansa parin jakson ajaksi. Nämä jaksot keskittyivät enemmän Spector/Grantin pään sisäiseen maailmaan ja kertoo heidän tilanteestaan. Trauma on usein jotain joka voi laukaista mielenterveysongelmia, ja Spector/Grantin tapauksessa kyse on myös pakokeinosta: He ovat kokeneet jotain niin kamalaa ja jääneet niin yksin elämässään, että heillä ei ollut ketään muuta kuin toisensa. MCU:n sarjat eivät ole mitään mestariteoksia ja monella tapaa tuhlaavat myös paljon premissistään, mutta arvostan suuresti tapaa miten ne käyttävät televisiosarjan tarjoamaa vapautta syventyä näiden hahmojen mielenterveyteen: Wanda Maximoff, Bucky Barnes ja nyt Spector/Grant ovat kaikki traumatisoituneita ja he käsittelevät traumojaan eri tavalla: Wanda pakenee todellisuutta, Bucky koittaa elää sen kanssa ja käy psykiatrilla hoitamassa ongelmaansa ja Spector/Grant suojelevat itseään omalta traumaltaan. Samalla sarja nostaa myös hyvin koskettavalla tavalla esiin Spector/Grantin juutalaisuuden: Kuuritari on avoimesti juutalainen supersankari (muita on Kitty Pryde, Magneto ja Möykky, ainakin), ja pelkän tyhjän visuaalisen viittauksen sijaan Moon Knight onnistuu Isaacin näyttelyn ja hyvien kohtausten kautta tuomaan Spector/Grantin uskon esiin, tämän yhdistäessä uskonsa ja menneisyyden traumansa surullisella tavalla. En voi kehua Isaacia liikaa, hän todellakin on erinomainen.

MCU:n uudet sarjat kärsivät hieman tahdistuksesta, eikä Moon Knight ole poikkeus tähän. On mielenkiintoista katsoa näitä sarjoja ja verrata niitä Netflixin Marvel- sarjoihin. Sarjat kuten Daredevil ja Luke Cage olivat myös tahditukseltaan epätasaisia, mutta eri lailla: siinä missä Netflixin sarjat olivat 8h pitkiä elokuvia pilkottuna osiin, on Disney Plussan sarjat nopeita minisarjoja jotka koittavat tunkea hieman liikaa sisäänsä, usein sivuuttaen tärkeitä osuuksia jatkuvan juonen tykittämisen takia. Tässä tapauksessa viimeisen jakson klimaattinen tykitys loppuu vähän liiankin nopsaan, ja olisi ollut fiksumpaa lopettaa sarja rehellisesti vain lopputekstien jälkeiseen kohtaukseen. Moon Knight on myös sarja joka olisi voinut hyötyä ehkä vähän pienemmistä panoksista: useat Kuuritari-tarinat käsittelevät katutason rikollisuutta ja joskus mystisiä voimia yön pimeydessä, mutta hän harvemmin pelastaa maailmaa varsinaisesti. Moon Knight kuitenkin toimii sen mielenkiintoisen protagonistin ansiosta, ja arvostan todella paljon kuinka raskaita asioita se pystyi käsittelemään kuuden jaksonsa aikana. Marc Spector ja Steven Grant ovat molemmat mielenkiintoisia hahmoja, ja Isaac saa tämän parivaljakon toimimaan erinomaisesti. Kuuritari on mielenkiintoinen hahmo, ja hahmo on siirtynyt onnistuneesti MCU:hun, säilyttäen hahmon erikoisuuden mutta tuoden samalla uudenlaista ihmisyyttä hahmoon. Moon Knightin ensimmäinen kausi on nyt Disney Plussassa. 

Aasa T 

PS. Sivuhuomio: Kuuritarilla, kuten monilla hieman pienemmillä supersankareilla on aika pienet pahisluettelot, mutta Kuuritarilla on kiitettävän monta toistuvaa pahista; Bushman, Black Spectre (pakollinen "paha" Kuuritari), murtovaras Midnight Man - mutta paras näistä kaikista on hänen ensimmäinen vastustajansa: Ihmissusi (Werewolf by Night, kokonaisuudessaan). Kuuritarin kaikki aseet olivat sarjakuvassa hopeaa, joten tämä teki järkeä. Tämän Ihmissuden nimi?

Jack. Russell.