Aasa Arvostaa: Andor (Kausi 1)

 Jos joku olisi sanonut minulle vuoden alussa, että Andor-sarja Disney+ palvelussa tulisi olemaan yksi parhaimmista sarjoista koko suoratoistopalvelussa ja myös yksi vuoden parhaimmsista sarjoista noin muutenkin, niin olisin nauraunut. Rogue One on täysin passeli Star Wars- elokuva, ja Cassian Andor oli yksi parhaimmista puolista siinä, mutta en oikein nähnyt tarkoitusta erilliselle sarjalle hänestä. Myös The Mandalorianin ja The Book of Boba Fettin jälkeen en oikein jaksanut uskoa että Star Wars-sarjat voisivat nousta tyhjän nostalgiamarkkinoinnin yläpuolelle. 

Kuinka ihanaa onkaan olla väärässä. 

Andor (Kausi 1)

Tarina: Imperiumi hallitsee galaksia suvereenisti. Kloonisodat ovat enään vain muisto, ja imperiumin byrokratiakoneisto on kaikkialla. Kapinaliitto on vain harvojen kaukainen unelma, pelottava ajatus jota kukaan ei uskalla sanoa ääneen. Cassian Andor (Diego Luna) on pitänyt päänsä matalana, ja etsiessään siskoaan hän ajautuu Ferrixiä hallitsevien korporaatioiden tähtäimeen, ja pian koko Imperiumi tietää hänen nimensä. 

Aikaisempia Star Wars- sarjoja (ja viimeisintä elokuvaa) riivasi paljolti se, että ne eivät osaa päästää irti alkuperäisistä elokuvista. The Mandaloriania ja Book of Boba Fettia eritysesti riivasi välillä se, että ne korvasivat mielenkiintoisen sisällön ja tarinan viittauksilla elokuvasarjan mytologiaan, nostalgian ollessa kuningas. Andor on poikkeus tähän kaikin puolin. Ohjaaja ja showrunner Tony Gilroy tuo elokuvatuotantoaan (Jason Bourne-elokuvat) määrittäviä teemoja Star Warsiin, luoden samalla teemoiltaan rikkaan ja monipuolisen sarjan. Andor on napakymppi, fiksu ja jännittävä poliittinen trilleri joka on niin kaukana jedeistä, Skywalkereista ja alkuperäisestä elokuvasarjasta kuin olla ja voi, luoden uutta rohkeasti ja käyttäen Star Warsin poliittista todellisuutta hyväkseen hienosti. Samalla säveltäjä Nicholas Brittel tuo musiikkinsa kautta aivan uudenlaisen identiteetin tarinaan kaukaisesta galaksista. 

Cassian Andor on aina ollut kapinallinen, vaikka hän ei olekkaan ottanut sitä elämäntehtäväkseen. Kaiken hänen elämänsä pahan takana on aina ollut imperiumi; kotiplaneettansa perikato, vanhempiensa kuolema ja siskonsa katoaminen on kaikki jotenkin linkittynyt imperiumin hirmuvaltaan. Mutta sen sijaan että Cassian kanavoisi tämän raivon toiminnaksi, hän pitää päänsä matalalla ja koittaa kasata hajonneen elämänsä osia kasaan. Cassian on etäinen, kylmäverinen mutta hyvin intuitiivinen ja valmis mukautumaan erilaisiin tilanteisiin - oli kyse sitten kapinallissolun lihaksena toimiminen tai visiitti vankilaan. Cassian saakin matkoillaan monta kertaa kokea ensisijaisesti sen, miltä hän koittaa sulkea silmiään. Imperiumi toimii eri tavoilla eri ympäristöissä, ja hän saa eturivin paikat tämän todistamiseen. Diego Luna on erinomainen roolissa, ollen oikeasti mielenkiintoinen protagonisti jonka aivoituksia ei aina ole joka tilanteessa helppo hahmottaa. Luna on erittäin vilpitön ja uskottava kaikessa mitä hän tekee roolissa, joka auttaa Cassianin syvempien tunteiden ollessa vaikeampia lukea. 

Andorissa on niin monta merkittävää ja mielenkiintoista sivuhahmoa, ja huikeinta oli se, että he olivat kaikki olennaisia ja lisäsivät tarinaan jotain. Cassianin ottoäiti Maarva (Fiona Shaw) on avaruuden laidoilla kasvanut seikkailija, joka vanhuuden päivillään huolehtii sekä Andorin että kotiplaneettansa Ferrixin tulevaisuudesta. Ferrixillä Cassianin luottoystävä on Bix (Adrien Arjona), joka pyörittää mekaanikon pajansa lisäksi paikallista rikossolua. Tätä kautta Andor tutustuu Luthen Raeliin (Stellan Skarsgård), sarjan yhteen parhaimmista hahmoista. Luthen on Coruscantissa toimiva antiikkikauppias - sekä orastavan kapinallisten liittouman avainpelaaja. Skarsgård tekee Luthenista todella monitahoisen ja autenttisen hahmon. Luthenin omistautuneisuus aatteelle on absoluuttista; hänen omien sanojensa mukaan "taistelen aamukoittoa varten, jota en itse tule ikinä näkemään." Luthenin kontaktien parissa on muun muassa senaattori Mon Mothma (Genevieve O'Reilly), joka ylläpitää aktiivisen senaattorin ja seurapiirinaisen asemaa suojana radikaalimmalle toiminalleen, sekä kapinasolun johtaja Vel (Faye Marsay), joka ottaa Cassianin mukaansa uskaliaalle tehtävälle. 

Näitä hahmoja yhdistää yksi asia: kukaan heistä ei tee mitään tyhmää, jota sarjan pitäisi alkaa oikeuttamaan katsojalle. Sama pätee myös Imperiumiin, joka ei ole aikoihin ollut näin pelottava. Ja tämä nousee hahmoista, jotka tuntuvat autenttisilta fasisteilta. Imperiumin Tiedusteluvirasto ITV:n agentti Dedra Meero (Denise Gough), älykäs ja armoton tiedustelu-upseeri Coruscantista. Meero näkee Ferrixin selkkauksen raportissa aukkoja, ja uskoo kaiken takana olleen merkittävä kapinallinen hahmo, ja alkaa armottomasti jahtaamaan Andoria, uskoen tämän olevan tie hänen luokseen. Meero ei ole fanaattinen imperiumin kannattaja kuten monet tässä franchisessa nähdyt imperiumin palvelijat, enemmänkin ura-fasisti jolle tärkeintä on vain eteneminen tiedusteluviraston hierarkiassa. Fanaattisuus jää Ferrixin kaivoskorpojen turvallisuusupseeri Syril Karnille (Kyle Soller), vallasta humaltuneelle pikkufasistille joka on Cassiani perässä tämän tapettua kaksi kaivosmiestä korporaation alueella. Syril on uniikein hahmo tässä sarjassa, teknisesti imperiumin valtakoneiston ulkopuolella oleva aito aatteen kannattaja, jonka fanaattisuus pelottaa jopa Meeroa. Syril on pitkän tähtäimen pahis, jonka tähti tipahtaa kolmen ensimmäisen jakson jälkeen, ja joka tekee kaikkensa päästäkseen takaisin parrasvaloihin ja kostamaan Cassianille. Soller ja Gough ovat loistavia pahiksia, fiksusti kirjoitettuja ja he sopivat Andorin maanläheiseen tunnelmaan erinomaisesti. 

Tämä maanläheisyys sitoutuu myös siihen, mistä sarja kertoo kaiken toiminnan ja poliittisen juonittelun alla: fasismista ja vastarintaliikkeistä. Imperiumi ei ehkä koskaan ole tuntunut näin käsinkosketeltavan julmalta ja aidolta. Imperiumin byrokratiakoneisto on monitahoinen ja vaikea ymmärtää, sen toiminta planeetoilla on kolonialistista ja sortavaa ja valtaa pidetään yllä pelon ja läpinäkymättömyyden avulla. Kuten kaikkien rakastama kapinallinen Nemik (Alex Lawther) asian pisti; sadat hirmuteot estävät ketään käsittämästä mitä on oikeasti tapahtumassa laajassa mittakaavassa. Samaan aikaan tämä sorto on vain pelon naamio; kapinallisuuden hiillos koitetaan aina sammuttaa heti, koska jos se syttyy liekkeihin, paljastuu Imperiumin todellisuus kaikille. Toisaalta, Andor on vielä vuosien päässä avoimesta Kapinaliitosta, ja pienet solut toimivat laajalti itsenäisesti ja niiden metodit eroavat toisistaan paljon. Velin johtama joukko pyrkii lähinnä horjuttamaan Imperiumin taloudellisesti iskujensa kautta, kun taas Saw Gerreran (Forest Whitaker) ryhmä on paramilitaristinen terroristiryhmä. Velin rakastettu Cinta (Varada Sethu) on käytännössä salamurhaaja, jonka tehtävä on huolehtia ettei silminnäkijöitä tai mahdollisia livertelijöitä jää paljastamaan solun jäseniä. Samalla kapinaliikkeen hinta näytetään tehokkaasti: Luthen on niin omistautunut kapinalle, että ei epäröi tappaa omiaan yhteisen hyvän nimissä. Kansannousuilla voi olla hienot, innoittavat puheet motivaationa, mutta aseettomien kansalaisten kohdatessa sotilaat, on lopputulos muuta kuin innoittava. Star Wars on aina ollut poliittinen, ja Andor vie tämän poliittisuuden uudelle tasolle. 

Andor alkaa sillä, että Cassian ampuu aseetonta, armoa anovaa miestä päähän strippiklubin takakujalla. Tämä on ensimmäinen kohtaus Star Wars-sarjalle jonka Disney tuotti. Tämä loi nopeasti tunnelman Andorille, jollaista missään aiemmassa Disney+ sarjassa ei ole ollut. Kuolema ei ole kunniakasta tai jonkun suuremman tarkoituksen vuoksi, vaan rumaa, armotonta ja satunnaista. "Kapinaliiton sankarit" kuolevat varomattomuuttaan, siviilit kuolevat iskusotilaiden avatessa tulen väkijoukkoihin ja joskus pahat miehet kuolevat vain sydänkohtaukseen. Narkina 5:en vankilakompleksi on nerokkaasti rakennettu (voisin kirjoittaa siitä kokonaisen blogitekstin helposti), tuoden hyvin vankila-instituution hirveyden esille sen designin kautta. Tämä ei ole mitään HBO:n tasoista synkistelyä ja nihilismiä, vaan sarja käsittelee omia teemojaan - fasistista sortoa ja kapinaliikeitä - fiksusti ja autenttisesti. Andor on parasta mitä Disney+- palvelu on tuottanut tähän mennessä. Viikottainen julkaisutahti toimi sarjan eduksi, jokainen jakso tuntui omalta tarinaltaan eikä vain palalta liian pitkää elokuvaa ja se onnistui pitämää sarjan monet juonenpätkät, hahmot ja näkökulmat kasassa loppuun asti. Ainoa oikea kritiikki mitä minulla on sarjaa kohtaan on se, että se on aika ihmissentrinen; avaruusolentoja ei juuri sarjassa näy merkittävissä puherooleissa, ja Narkina 5:en vankilassa tämä pisti erityisesti silmääni. Mutta kun katsoo viimeaikaista tuotantoa sekä Disney+ puolella että Star Warsissa yleensä, on tämä aika huvittavan pieni kritiikki. Andor on ehdottomasti katsomisen arvoinen, ja yksi vuoden parhaimmista televisiosarjoista.

Aasa T 

PS. Okei, eli Narkina 5 tiivistys:

 

Narkina 5:n vankila rakentuu yhdistelmään voimattomuuden tunteen luomisesta sekä valheelliseen toivoon. Vangeille tehdään hyvin nopeasti selväksi, että heitä voidaan rankaista välittömästi sähköistetyn lattian kautta, ja tämä demonstroidaan kaikille. Vankien tehtävä on rakentaa komponentteja Imperiumille, ja parhaiten suoriutuvat työryhmät palkitaan ja huonoimpia rangaistaan. Tämä kannustaa työntekoon ja tottelevaisuuteen. Mitä he rakentavat? Sillä ei ole väliä. Kuten monissa Yhdysvaltojen vankiloissa, orjatyö on täysin lopputuloksetonta, tärkeintä on että vangit ovat väsyneitä, kiireisiä ja luulevat tekevänsä jotain jolla on väliä. Vankien sellit ovat yksinkertaisia, mutta eivät epäinhimillisiä ensimmäisellä vilkaisulla: ruokaa saa aina halutessaan, ja jokainen vanki näkee sellissään kuinka monta päivää heidän rangaistustaan on jäljellä. Tämä luo toivoa siitä, että joskus he vapautuvat ja että tilanne ei ole niin paha kuin voisi luulla. Jotkut vangeista voivat jopa nousta ryhmänjohtajan asemaan, joka luo valtarakenteita vankien yhteisöihin, jossa "kapot" kuten Kino Loy (Andy Serkis, mvp) kertovat miten he voivat vapautua tekemällä töitä ahkerasti. Kino on kuitenkin aivan yhtä paljon vanki kuin kuka tahansa Narkina 5:ssä. Andorissa vankila ei ole vain mikä tahansa kostea tyrmä jossa ihmiset voivat huonosti koko ajan, vaan fiksusti rakennettu monitahoinen orjatyövoimala, jossa mieli on vanki siinä missä ruumiskin.   

Aasa Arvostaa: Black Panther: Wakanda Forever

Chadwick Bosemanin traaginen poismeno aivan liian nuorena jätti aukon filmiteollisuuteen, ja samalla myös Marvel Cinematic Universeen. Ensimmäisen Black Pantherin myötä titulaarinen sankari oli noussut MCU:n eturiviin, ja jatko-osaa jäätiin odottamaan innolla. Mutta mitä tehdä, kun tähtinäyttelijä on kuollut ja ajatus ikonisen hahmon korvaamisesta toisella näyttelijällä tuntuu liian aikaiselta? Jatko-osan tuotannolla iso ongelma ratkaistavana. Onneksi tätä ongelmaa oli ratkaisemassa Ryan Coogler. 

Black Panther: Wakanda Forever

Tausta: Merimies Leonard McKenzie rakastui Atlantiksen prinsessa Feniin, ja heille syntyi lapsi: Namor, maanpäällisen ja vedenalaisen lapsi joka pystyi elämään molemmissa maailmoissa. Mutta Namor on kansansa kuningas, vedenalaisen maailman herra joka ei siedä tunkeilijoita. Hän on upottanut aluksia, ajanut tsunameja kaupunkeihin, taistellut sekä maailman mahtavimpia sankareita vastaan että heidän puolellaan. Namorin loi Bill Everett.

Tarina: Kuningas on kuollut. Mustaa Pantteria ei enään ole. Wakandan valtio elää suruaikaa, ja valtaistuimella on kuningataräiti Ramonda (Angela Basset). Länsimaat näkevät tilaisuutensa, ja havittelevat Wakandan uniikkeja resursseja kaikin keinoin. Pian Wakandaan saapuu muukalainen: Namor (Tenoch Huerta), vedenalaisen Talokanin valtakunnan herra, joka kertoo amerikkalaisesta nerosta, joka kehitti tutkan vibraniumin paikallistamiseen. Tämä keksintö vaarantaa sekä Talokanin että Wakandan, mutta yhteistyö voi olla myös tie kohti sotaa...

Kuinka Wakanda Forever tulisi käsittelemään T'Challan poismenon valkokankaan ulkopuolella? Kuka perisi Mustan Pantterin manttelin, jos kukaan? Nämä ja muut kysymykset olivat monella mielessä ennen elokuvaa, ja ratkaisu vaatisi paljon työtä. Ryan Coogler kuitenkin ratkaisi tämän ilman ongelmia, käyttäen ison osan elokuvasta tämän menetyksen käsittelyyn hahmojen kautta. Black Panther: Wakanda Forever on miltei kolme tuntia pitkä elokuva surusta, kuolemasta ja geopoliittisista jännitteistä jotka syntyvät valtionjohtajien äkillisten poismenojen myötä, ja Cooglerin tähti ei vieläkään himmene. Se on silti Marvel- elokuva, eli toimintaa, huumoria ja isoja setpiecejä riittää, mutta se on myös tunnelmaltaan kolkko ja traaginen elokuva, jossa sekä Wakanda että Namorin hallitsema Talokan ovat ymmärrettävässä asemassa. 

Letitia Wright ei ole antanut millään tavalla hyvää kuvaa itsestään pandemian aikana, ja hän on sinänsä hieman kiusallinen tähti Wakanda Foreverissa, mutta toisaalta häntä paljon pahemmat ihmiset tässä teollisuudessa saavat jatkuvaa kehua ja rakkautta osakseen niin en varsinaisesti alkaisi boikotoimaan elokuvaa tämän takia. Kaiken lisäksi, Wright on parhaassa terässään elokuvassa. Wakandassa suruaika alkaa olla ohitse, mutta Shuri on sulkenut kaiken sisäänsä, keskittäen kaiken energiansa rakenteluun ja työntekoon. Ramonda koittaa ohjata häntä muistamaan veljeänsä elämällä, mutta Shuri muistaa vain virheensä, ja rationaalisena tieteilijänä ei usko henkimaailmoihin tai siihen, että esi-isät voisivat ohjata häntä yhtään mihinkään. Wright ja Basset ovat erinomaisia tuomaan näiden hahmojen omia surun muotojaan esiin: Ramonda on löytänyt jotain joka muistuttaa sisäistä rauhaa, kanavoiden suruaan tahdoksi suojella Wakandaa, kun taas Shuri on pakannut kaiken sisäänsä ja kun Wakanda joutuu hyökkäyksen kohteeksi, muuttuu tämä pakattu suru kostonhimoiseksi raivoksi. 

Ja sitten on Namor. Namorilla on supersankariksi poikkeuksellisen pitkä historia; hän on vanhempi kuin Kapteeni Amerikka ja vain puoli vuotta nuorempi kuin Batman, kuuluen kiinteästi osaksi supersankarisarjakuvien "Kulta-Aikaa". Tämä ikä tekee Namorista myös mielenkiintoisen, koska hän on ollut niin erilainen vuosien saatossa: antisankari joka hukutti kalastajia, supersankari joka taisteli natseja vastaan, superrikollinen joka piinasi sekä Kostajia että Ihmenelosia ja uhkasi upottaa New Yorkin tsunamin alle ja Ryhmä-X:än jäsen. Mitä Coogler on tehnyt Namorille Wakanda Foreverissa seuraa osittain tätä pitkää historiaa, mutta samalla hän luo myös uutta. Tenoch Huerta on myös elokuvan kolmas tähti, hänen tuodessa Namorin monipuolisen hahmon eloon hienosti: Namor on seksikäs merestä nouseva muukalainen, charmikas salaisen valtakunnan monarkki ja täydellinen moraalinen absolutisti, joka on valmis lähtemään sotaan koko maailmaa vastaan pitääkseen valtakuntansa turvassa. Namor on antagonisti, mutta kuten Killmonger ennen häntä, hänen motiivinsa on ymmärrettävät: ikivanha Namor on nähnyt mitä hänen kansalleen tehtiin osana väliamerikan kolonisaatiota, ja hän ei suostu enään pakenemaan toista kertaa. Jokainen teko syntyy halusta suojella, mutta samalla tämä sokaisee Namorin, jolle väkivalta tuntuu olevan ensimmäinen ja viimeinen ratkaisu kaikkeen. Mikä on ymmärrettävää, kun pystyt heittelemään helikoptereita alas taivaalta.

Imperius Rex indeed~

Näin pitkässä elokuvassa riittää hahmoja, ja vanhat tutut Black Pantherista saavat hyvin tilaa jatkaa omia tarinoitaan. Aina luotettavan Winston Duken M'Baku on yhä oma suorapuheinen ja hieman ronski itsensä, ja hän saa hyvän annoksen nöyryyssoppaa Namorin demonstroitua eroa heidän voimissaan. Okoye (Danai Gurira) on yhä erinomainen, ja samalla hänen suhteensa Ramondan kanssa syvenee, sillä Ramonda ei ole katsonut hyvällä Okoyen "lojaaliutta" Killmongeria kohtaan. Nakia (Lupita Nyong'o) on lähtenyt Wakandasta, ja tämän rakkaus edesmennyttä T'Challaa on estänyt häntä palaamasta: aluksi Nakia menetti hänet Thanokselle, ja sitten uudestaan sairaudelle ja hän ei ole valmis kohtaamaan tätä menetyksen surua uudestaan. Myös Everett Ross (Martin Freeman) tekee jotain. Uusin hahmo tässä kavalkaadissa on aiemmin mainittu keksijä, Riri Williams (Dominique Thorne), ja on hauskaa että Marvelin vanhinmpia hahmoja tulee samassa elokuvassa yhden uusimmista kanssa (Riri tuli sarjakuvissa samana vuonna kuin Black Panther tuli elokuvateattereihin). Riri on tämän elokuvan Everett Ross, paitsi oikeasti mielenkiintoinen: Shurin tasoinen nero, mutta joka on kotoisin hyvin erilaisesta yhteiskunnasta jossa hän ei ole pystynyt kukoistamaan samalla tavalla. Dominique Thornella on mukavan erilainen energia kuin Shurilla ja muilla Wakandalaisille, ja hän on kaikessa tönkössä "tämä hahmo tulee olemaan tärkeä myöhemmin" kontekstissaan varsin ilahduttava lisä elokuvaan. 

Kun sanoin elokuvaa traagiseksi, tarkoitin sitä. Tragedia on rakennettu osaksi Wakanda Foreveria, aina siitä miten T'Challan poismenon varjo vaikuttaa kaikkeen Wakandassa ja sen ulkopuolella siihen, miten Wakandan ja Talokanin konflikti on turha ja surullinen. Hahmot käsittelevät surujaan omin tavoin, Mustan Pantterin poismeno tekee länsimaista röyhkäempiä, toteuttaen salaoperaatioita ja miettien, miten valtioita voisi horjuttaa lisää ja miten vibraniumia voitaisiin käyttää ja Ramonda syyttää Namoria, että tämä valitsi hetkensä hyvin tullessaan Wakandaan tekemään sopimuksia kun sillä ei ole kuningasta. Namor ja muut talokanilaiset olisivat voineet helposti olla yksiulotteisia pahiksia, mutta Wakanda Forever ottaa aikansa ja esittelee Talokania katsojalle, luoden yhteyksiä Wakandan välille ja korostaen, miten samanlaisia he ovat: molemmat ovat luottaneet teknologiaan ja kykyynsä pysyä piilossa, ja ovat säästyneet kolonialismilta. Samaan tapaan kuin Wakanda on afrofuturistinen katsaus siihen, miltä afrikan valtiot voisivat näyttää ilman vuosisatojen ryöstelyä, Talokan on fantastinen visio väliamerikan alkuperäisasukkaiden valtiosta, joka selvisi espanjalaisten tuomasta sodasta, orjuudesta ja sairauksista. Siispä kun Wakanda ja Talokan ajautuvat lopulta avoimeen konfliktiin, syntyy näille elokuville poikkeuksellinen tragedia jonka vain toivoisi loppuvan. Suru, viha, tarpeeton konflikti ja post-kolonialistiset teemat tekevät Wakanda Foreverista poikkeuksellisen temaattisesti rikkaan elokuvan MCU:ssa.

Ja sitten leffa melkein kusi koko homman yhdellä typerällä mid-credits kohtauksella, jonka koitan parhaani mukaan unohtaa koska ei jumalauta, kenen idea tämä oli? 

Sama kauneus mitä oli Black Pantherissa näkyy yhä Wakanda Foreverissa. Puvustus ja Wakandan toteutus on yhä ensiluokkaista, ja nyt se saa rinnalleen Talokanin loiston ja sen merenalaisten asukkaiden pukuloiston, jossa näkyy vaikutteet sekä sarjakuvista että väliamerikan kulttuureista joiden jälkeläisiä he ovat. Kuvaaja Autumn Durald Arkapaw tekee loistavaa työtä, antaen kameran pysyä paikallaan monessa kohtauksessa ja kuvaten hahmoja intiimisti ja läheltä, korostaen heidän yksinäisyyttään ja suruaan - ja Namorin seksikkyyttä, koska miksi ottaa Namor mukaan elokuvaan jos hän ei kävele merestä kuin supermalli uimahousuissa? Myös Cooglerin vakiokumppani Ludwig Göransson loistaa jälleen, ja varsinkin kohdat jossa musiikki ja äänisuunnittelu sulautuivat yhteen olivat maagisia. Wakanda Forever oli melkein alusta loppuun asti eheä ja toimiva elokuva. Toki matkalla on jotain vähän vähemmän mielenkiintoista (Everett Ross), mutta kaiken kaikkiaan 2 tuntia ja 40 minuuttia meni siivillä eikä elokuva tuntunut lainkaan laahaavalta tai venytetyltä. Sääli tuota yhtä typerää juttua, mutta jos uteliaisuutenne kestää sen, kannattaa lähteä heti kun lopputekstit alkavat pyörimään, silloin teille jää käteen varsin loistava elokuva menetyksestä, surusta, vihasta ja tragediasta, joka syntyy näiden risteyksessä.

Aasa T