Sain palautetta, jossa kysyttiin miksi arvostelemani asiat ovat sellaisia, joista pidän. Miksi en arvostele roskaa tai varoita ihmisiä paskasta? Kaverit sanovat välillä että tykkään kaikesta tai standardini ovat matalat. Totuus on, että puhun mieluummin asioista joista pidän. Haluan jakaa hyvää eteenpäin, ja toisinaan löydänkin hyvää sieltä mistä muut eivät sitä löydä. Kyllä minäkin inhoan huonoja elokuvia (Iron Man 3, Your Highness) ja sarjakuvia (Frank Miller, Rob Liefeld) mutta en jaa inhoani ihmisten kanssa. Puhun mieluummin siitä mistä pidän ja jaan hyvää mieltä mielipahan sijaan.
Nyt kun tuo on saatu alta pois, on aika puhua elokuva/tv-franchisesta joka on nopeassa ajassa noussut yhdeksi suosikeistani. Se on hauska, jännittävä, koskettava ja päätä huimaavan näyttävä. Puhun tietenkin How To Train Your Dragon-tai suomeksi Näin Koulutat Lohikäärmesi-elokuvasarjasta. Cressida Crowellin kirjasarjaan löyhästi perustuva ja Dean DeBloisin ohjaama elokuvasarja alkoi 2010, sai jatkoa televisio-sarjalla ja 2014 jatko-osalla. Tämä voi kuulostaa absoluuttiselta, mutta nämä ovat täydellisiä esimerkkejä mitenkä elokuva pitää tehdä.
How to Train Your Dragon 1
Tapaa Hiccup, nuori viikinki Berkin kylästä. Elämä ei ole Berkillä helppoa-lunta sataa 10 kuukautta vuodessa ja loput kaksi sataa räntää. Ja heillä on tuholaisongelma-lohikäärmeet. Vuosisatoja ovat viikingit ja lohikäärmeet taistelleet, ja kummatkaan eivät anna periksi. Hiccup ei ole mikään malliviikinki-pieni ruipelo, jolla on paha taipumus sotkea kaikki asiat isänsä ja kylän päällikkö Stoickin murheeksi. Kukaan ei pidä Hiccupista, eikä häntä ole liiemmin siunattu ystävillä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun lohikäärmehyökkäyksen aikana Hiccup onnistuu tiputtamaan lohikäärmeen taivaalta metsään. Mutta kun Hiccup löytää pedon- harvinaisen Nightfury-lajin edustajan- ei tämä kykene petoa surmaamaan, vaan vapauttaa tämän ansastaan ja alkaa tutkimaan lohikäärmettä. Pojan ja pedon välille syntyy voimakas ystävyyssuhde,kun Hiccup tajuaa lohikäärmeiden olevan rauhanomaisia, älykkäitä ja säyseitä olentoja. Mutta mikä ajaa ne ryöstelemään? Mutta vielä pahempaa, mitä tapahtuu jos isä saa tietää Hiccupin ja Toothlessin (lohikäärmeen nimi) kielletystä ystävyydestä?
Juonihan on aika klassinen valehtelijapaljastus-nörttinuori tulee suosituksi-isä ei usko poikaansa-stoori. Mutta kun elokuvan katsoo, tuntuu kuin kuulisi tämän tarinan vasta ensimmäisen kerran. Ohjaaja ja animaattorit ovat ottaneet asiaksensa näyttää jokaisen valinnan ja teon jäljet hahmoissa. Jos elokuvaohjaajan ykkössääntö on "Show, don't tell" niin täällä on osattu käyttää tätä oikein. Animaation taso on myöskin hulppea. Kaikki lohikäärmeet ovat vähän erillaisia, ensimmäisen elokuvan jakaessa heidät 7 eri lajiin ja useisiin eri väreihin. Lentokohtaukset lohikäärmeillä on tehty uskomattoman hyvin. Elämäni suurimpia katumuksia on se, että en ikinä nähnyt tätä elokuvaa 3D-teatterissa. Kun katselee lohikäärmeiden sulokasta ja yksityiskohtaista lentoa tulee fiilis joka tuntuu kuin lentäisit itse. Myöskin ääninäyttelijätyö on loistavaa. Vaikka vanhemmat viikingit kaikki puhuvat skottiaksentilla (Gerard Butler Stoick-isänä ja Craig Ferguson Gobber-seppänä) mutta lapsilla on amerikkalaiset aksentit ei tämä oikeastaan edes häiritse- teinit puhuvat eri lailla kun vanhempi sukupolvi-kirjaimellisesti tässä tapauksessa. Näyttelijäkaarti on mielenkiintoinen. Hiccupia näyttelevä Jay Baruchel ei koskaan ollut mikään kummoinen näyttelijä mielestäni, mutta hänen äänessä on jotain, mikä tuo sielun Hiccupin hahmolle. Sama koskee sivuosissa pyöriviä Jonah Hillia ("koulukiusaaja" Snotlout) ja Christopher Mintz-Plassea (kanssanörtti Fishlegs)- ääninäyttelijöinä molemmat ovat mahtavia. America Ferreran näyttelemä soturineito Astrid toimii, kuten myös pelottavat kauhukaksoset Ruffnut ja Tuffnut (Kristen Wiig ja TJ Miller). Myös David Tennantilla on pieni rooli Sontloutin isänä Spitelouttina.
Siinä tuli namedropattua paljon hahmoja. Hiccup ja Toothless päähahmoina ovat erittäin hieno parivaljakko. Elokuvan aikana voit nähdä molempien kehityksen hahmoina, ja kehitys ei tapahdu myöskään liian nopeasti tai tule puun takaa. Vaikka Stoick on klassinen isähahmo, on hänessä myös surullisia piirteitä. Mitään mitä hän sanoo tai tekee ei jätetä vain siihen, vaan näytetään miltä se tuntuu isässä pienien ilmeiden avulla. Vaikka muut teineistä jäävät vähän varjoon, nousee kuitenkin Astrid ylitse muiden. Astrid on aivan mahtava. Hän on kova soturi, joka kokee vastuuta kylän soturiksi kasvamisessa. Hän tekee kaiken tosissaan, ja ei omaa aikaa pelleilyyn tai flirttailuun kenenkään kanssa. Hänen ja Hiccupin välinen suhde on rakennettu hyvin, pienten kohtausten ja -taas jälleen- tunteiden näyttämisen avulla. Astrid on oma itseinäinen hahmonsa, ja ei tarvitse toista hahmoa peilaamaan itseänsä. Ja se on aika hyvin nykyajan lastenanimaation "love interest"-hahmolta.
John Powellin musiikki on elokuvalle erittäin olennaista. Joissakin elokuvissa musiikki tuo toki tunnelmaa, mutta ei ole erityisen mieleenjäävää. Not here! Tämä soundtrack vainoaa sinua täydellisyydellään. Kun kuuntelet kappaletta, tiedät välittömästi missä kohtaa juuri tämä raita tuli elokuvassa. Kohtaukset tuntuvat voimakkaammilta. Powell käyttää tehokkaasti hyväksensä erillaisia kelttisoittimia, varsinkin säkkipillejä. Paras esimerkki kohtauksesta jossa musiikki ja kuva menevät täysin yksi yhteen on kappale "Forbidden Friendship" eli kohtaus jossa Hiccup ja Toothless tulevat ystäviksi. Kaunista niin silmille kuin korvillekkin.
Näin koulutat Lohikäärmeesi oli ensimmäisella katselukerralla pysäyttävä kokemus. En ollut mikään iso Dreamworks-fani-inhosin itse asiassa monia heidän elokuviansa- mutta tämä on esimerkki siitä, kuinka kaikille pitää antaa mahdollisuus. Näin Koulutat Lohikäärmeesi on kaunis tarina ystävyydestä, mutta paljon syvempi ja katsojansa huomioon ottavampi kuin tuhat tusinatarinaa jotka on tehty aikaisemmin.
How to Train Your Dragon 2-Näin teet jatko-osan
Tälläkin hetkellä elokuvissa pyörivä Näin Koulutat Lohikäärmeesi 2 on esimerkki elokuvantekijöille siitä mitenkä tehdään hyvä jatko-osa. En tiedä onko tehty yhtäkään jatko-osaa animaatioleffalle joka olisi ollut yhtä hyvä tai parempikin kuin edeltäjänsä, mutta nyt se on tehty.
On kulunut 5 vuotta edellisen elokuvan tapahtumista. Sota lohikäärmeiden kanssa on historiaa, ja viikingit ja lohikäärmeet elävät Berkillä yhdessä ja rauhassa. Hiccup ja Toothless kartoittavat lähiseutuja, ja lohikäärmekisat ovat suosiossa. Astrid ja Hiccup ovat tasaisessa parisuhteessa, ja Stoick on antamassa päällikön paikkaansa pojallensa, kun uusi uhka saapuu. Drago Bludvist-niminen muukalainen haalii lohkäärmeitä armeijaksi, ja paikalle saapuu myöskin tuntematon lohikäärmeratsastaja. Hiccup uskoo rauhan olevan mahdollinen, mutta onko kaikki samaa mieltä hänen kanssansa?
Sanotaan tämä saman tien- tämä on elokuva, joka sai minut itkemään elokuvateatterissa ensimmäisen kerran. Se on aika paljon minulle. Tarina on hauska, jännittävä, käänteitä ja yllätyksiä täynnä, koskettava ja palkitsee katsojansa. En viitsi mennä kauheasti detaljeihin, sillä suosittelen kaikille- menkää katsomaan tämä vielä kun kerkeätte! En voi painottaa tarpeeksi kuinka paljon pidin tästä elokuvasta. Tämä vain tuntui aidolta. Kun saman elokuvan aikana saat kylmänväreitä upeasta animaatiosta, yrität pidätellä röhönauruasi ja niiskutat kyyneliä on jotain tehty oikein. En ole missään muussa elokuvassa kokenut tällaista. Ennen HTTYD2:sta koskettavin elokuvakohtaus minulle on ollut joko Mufasan kuolema Leijonakuninkaasta (spoilers?) tai Frodon lähteminen Kuninkaan paluussa. Jäävät varjoon.
Animaatiosta: Paras CGI-animaatioelokuva koskaan. Usein tuntuu että animaattorit eivät tiedä mitä tehdä varjoilla. HTTYD2:ssa on pyritty realismiin. Kaikki näyttää niin aidolta. Varjot laivan kannella, aurinko pilvien lomassa siintyy lohikäärmettä vasten näyttäen realistisemmalta kuin mestareiden maalaukset. Animaation taso on huipussaan, ja 3D rakastaa tätä. Kuten edellisessä, 3D on mahtavaa ja ratsastuskohtaukset tuntuvat aidoilta ja saavat kylmänväristyksiä kaikessa upeudessaan. Elokuva tuo taas liudan uusia lohikäärmeitä, ja taaskin kaikki näyttävät erillaisilta ja uniikeilta, aina suunnattomasta Bewilderbeastista sulavaan Cloudjumperiin-kuten lohikäärmeetkin, elokuva on massiivinen.
Animaatio kehitti myös hahmoja, sillä viisi vuotta on teinien elämässä pitkä aika. Muutokset ovat sulavia-kaikki hahmot näyttävät samalta, mutta kasvun merkit ovat selvät. Hiccupin "Neville Longbottommainen" muodonmuutos on sulava-hän on yhä ruipelo verrattuna muihin, mutta on ryhdikkäämpi ja komeampi. Astrid on myöskin muuttunut tytöstä naiseksi, ja jopa Stoickin parrassa on harmaata. Toothless on sama suloinen itsensä, mutta muistuttaa katsojaa ja vihollisia miksi hän on pelätyin kaikista lohikäärmeistä. Toothlessin ja Hiccupin suhde on yhä tärkeimpiä osia elokuvassa, mutta myös Hiccupin suhde vanhempiinsa on nostettu isommalle alustalle.
Spoiler Starts-
Hiccupin ja hänen äitinsä suhde on suloista seurattavaa, mutta kun Stoick tapaa vaimonsa-jonka hän luuli kuolleen-ensimmäisen kerran 20 vuoteen, ovat sanat jotka hän sanoo tilanteeseen aivan täydelliset. Hiccupin ilmeistä näkee pojan, jonka vanhemmat ovat yhdessä pitkän ajan jälkeen-kuten pojalla jonka vanhemmat olisivat eronneet mutta olivat nyt yhdessä taas. Elokuvassa on myös erittäin koskettava laulukohtaus, joka kuvastaa heidän rakkauttaan täydellisesti.
Spoiler ends
Ja Astrid. Astrid on vielä parempi kuin hän oli edellisessä elokuvassa. Hän on Hiccupin rinnalla kun tämä häntä tarvitsee, ja hän osaa tehdä päätöksiä itsenäisesti, ajatella nopeasti ja ei tarvitse Hiccupia pelastamaan itseänsä. Hänen suhteensa Hiccupiin on miellyttävää seurata-se ei tunnut pakotetulta, vaan kuvastaa selkeästi kahden ihmisen rakkautta toisiinsa ilman sen kokoaikaiseta hokemista. Sen näkee ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.
John Powell palaa musiikin pariin, ja tekee samanlaista taikaa kuten viimeksikin. elokuvan pääteema toimii sankarillisena nosteena, synkempi musiikki säkkipilleillä on voimakas tunnelmanluoja ja oli myöskin tehokasta käyttä Jonsin kappaletta "Where No One Goes" lentokohtauksessa. Musiikki ja musiikkisuunnittelu kulkevat käsi kädessä, ja kuten edellisessä elokuvassa, tekevät voimakkaista kohtauksista voimakkaampia. Mieleenpainuvimmat lienee laulukohtaus "For the Dancing and Dreaming" ja uskomattoman kaunis "Flying with Mother."
Näin Koulutat Lohikäärmeesi 2 on esimerkki siitä, mitenkä jatko-osa pitää tehdä. Koskettava, kaunis mutta samaan aikaan hauska ja hurja. Se Hype mitä Frozen sai omaksensa tuntuu jokseenkin liioitellulta, sillä tämä elokuva tekee kaiken paremmin jokaisella saralla. Kun Pixar tekee Lentsikat-elokuvia mielikuvituksen puutteen iskiessä, ja Disneyn Frozen oli hyvillä lauluilla kyllästetty mutta muuten jokseenkin laimea elokuva, on hienoa nähdä että Dreamworks on nostanut tasoaan tasaisesti vuosien aikana, ja Näin Koulutat Lohikäärmeesi 2 on elokuva, joka pesee kaikki tämän vuoden tähänastiset elokuvat kepeästi. Se ei tunnu vain elokuvalta- se tuntuu oikealta ja aidolta.
Dragons-Riders/Defenders of Berk
Kun HTTYD oli menestys, päätti Dreamworks kalastaa tällä menestyksellä. Niinpä pistettiin kasaan franchise nimeltä Dreamworks Dragons, joka sai kaksi kautta TV-sarjaa joka oli yllätyksekseni hyvin tehty ja elokuvien henkinen. Vaikka ääninäyttelijöistä ei saatu mukaan kuin Jay Baruchel, America Ferrera, Christopher Mintz-Plasse ja TJ Miller, on muita korvaavat näyttelijät juuri sopivia ja kuulostavat samalta. On sarjassa uusiakin hahmoja, kuten Outcast islandin pomo Alvin Petollinen (Mark "Jokeri" Hamill), kärttyinen vanhus Mildew (Stephen Root) ja täysin sekaisin oleva berserkkien johtaja Dagur the Deranged (David "Mako" Faustino). Vaikka sarjalla on tiettyjä heikkoja jaksoja ja vanhoja kliseitä, on se silti yllättävän fiksu ja viihdyttävä animaatiosarja. Juoni keskittyy Hiccupin vetämän Dragon Trainging Academyn tehtäviin ja arkeen, joka koostuu muiden ratsastajien treenaamisesta, kylän ongelmien ratkomisessa ja uusiin lohikäärmelajeihin tutustuessa. Sarja ottaa taas kaiken irti lähdemateriaalista, sillä monet lohikäärmeet ja hahmot ovat tulleet Cressida Crowellin kirjasarjassa ensimmäisen kerran. Animaatio, jos ei ihan yhtä tasokasta kuin elokuvassa, on silti erittäin tyylikästä ja hienoa seurattavaa. Sarjan paras puoli lienee kuitenkin se, että vaikka Hiccup on päähenkilö, iso osa jaksoista keskittyy muihin teineistä. Jaksot jotka keskittyvät kaksosiin Tuffnutiin ja Ruffnutiin ovat erityisen hauskoja ja fiksuja.
Näin Koulutat Lohikäärmeesi-franchise on esimerkki siitä, kun kaikki tehdään oikein. Hahmot toimivat, juoni toimii ja huumori ei perustu pop-kulttuuriviittauksiin ja ei ole sidekick-huumorihahmoja pakotettuna mukaan. Kaikilla on paikkansa, ja katsojaa ei aliarvioida. Animaattori Don Bluth sanoi aikoinaan "Lapsille voi käytännössä näyttää vaikka kuinka pelottavia asioita jos tarinalla on onnellinen loppu." Uskon että Dean DeBlois on samalla kannalla. Elokuvat on tehty oikeasti koko perheelle, sillä tästä voi nauttia kaikki monista syistä. On hienoa nähdä että animaatioelokuvia voidaan tehdä vielä klassisella kaavalla ja ilman nykyaikaista huumoria ja silti olla relevantti ja ennen kaikkea, erittäin viihdyttävää. Nämä elokuvat ovat mielestäni täydellisiä, ja suosittelen tutustumista kaikille, ja useampaa katselukertaa. Ette tule pettymään.
Atte T
ps. Ei hitto, pitääpä katsoa ykkösleffa tänään taas. :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti